Valtion ja kirkon ero

E. F. Rautelan vuonna 1938 pitämä esitelmä

T eteeilisen maailmankäsityksen päästyä irti keskiaikaisista kahleistaan, uskonnonvapauden vahvistuessa ja kansanvallan kasvaessa on kysymys valtion suhteesta uskontoon yleensä ja kirkkoon erityisesti ollut päiväjärjestyksessä jo toista sataa vuotta.

Eräissä maissa kuten Ranskassa, Amerikan Yhdysvalloissa, Australiassa, Meksikossa, Brasiliassa, Irlannissa, Sveitsissä ja Venäjällä ovat valtio ja kirkko erossa toisistaan; toisissa ovat suhteet vielä epämääräiset. Mutta kaikkialla kehitys epäämättä kulkee täydellistä eroa kohti.

Kun Suomikin vielä on niitä maita, joissa suhteet valtion ja kirkon välillä ovat epämääräiset, tahdon seuraavassa tarkastella, millä perusteilla valtion ja kirkon ero on välttämätön.

Mitä nyt ensinnäkin tieteelliseen maailmankäsitykseen tulee, niin on ilman muuta selvää, että se ei voi tunnustaa mitään uskontoa, joka perustuu persoonalliseen jumalolentoon, eikä siis kaipaa kirkkoakaan, kaikkein vähimmin valtiokirkkoa.

Tieteellinen maailmankäsitys ja uskonnonvapaus ovatkin siten kulkeneet käsikädessä; toinen on edistänyt toistaan. Kansanvaltaisella valtiolla me taasen ymmärrämme valtiota, jossa kaikki kansalaiset ovat tasavertaisia ja samanarvoisia lain edessä ja jossa vallitsee täydellinen ajatuksen- ja uskonnonvapaus.

Sellaisessa valtiossa ei siis ole tilaa millekään perinnöllisiä etuoikeuksia nauttivalle laitokselle - esimerkiksi kirkolle -, joka vähäisimmässäkään määrässä voisi rajoittaa kansalaisten vapauksia. - Eikä valtio itsekään, tahi kansalaisten enemmistö, saa harjoittaa minkäänlaista mielivaltaa yksityistä kansalaista kohtaan ellei koko valtion etu ole kysymyksessä ja ellei yksilön vapaus häiritse toisten yksilöiden vapautta. Milloin tässä suhteessa herää epävarmuutta, on asia ratkaistava yksilön etua silmällä pitäen.

Kansanvalta ei merkitse rajatonta enemmistön valtaa. Enemmistö saa määrätä vain asioissa, jotka puhtaasti koskevat kokonaisuuden etua. Yksilön. Persoonallisiin kysymyksiin se ei saa sekaantua.

Tällainen yksilöllinen kysymys on ennen kaikkea usko eli uskonto. Tälle alalle ei valtio saa tunkeutua tekemättä pahinta rikosta kansalaistaan kohtaan. Uskonto ei ole vähimmässäkään määrässä kokonaisuuden asia.

Jos kymmenen henkilöä tunnustaa esimerkiksi kristinoppia mutta on yhdestoista, joka ei sitä tee, niin ei voida sanoa, että koko joukko tunnustaa kristinoppia; ryhmän enemmistö sen tekee, mutta kristinoppi ei ole koko ryhmän uskonto. Ja kun ei voi löytyä kaikille yhteistä uskontoa, ei myöskään mikään enemmistö voi pakottaa ketään muuttamaan eriävää uskoaan.

Jos uskonto olisi yleinen asia ja voisi sellaisena pysyä, saattaisi edellyttää myöskin valtiokirkkoa tai sellaista puolustaa. Mutta kun ei ole mitään mahdollisuutta yhdistää kaikkia saman uskonnon piiriin, on todellinen valtiokirkko sula mahdottomuus ja käytäntö, jonka mukaan jonkin

enemmistön kirkkoa pidetään valtiokirkkona, merkitsee selvää vääryyttä vähemmistöä kohtaan. Tästä johtuu, että valtion ja kirkon ero on kansanvaltaisen valtion luonnollinen ja ehdoton vaatimus.

Mitä me tiedämme valtiokirkosta?

Historia todistaa, että valtiokirkot ovat aina olleet vahingollisia yhteiskunnalle. Muinaisajan valtiokirkot olivat joko itsevaltiaita tai itsevaltiasten kätyreitä, jotka polkivat jalkoihinsa sekä hallitsijat että haluttavat. Ja sellainen on ollut aikoinaan kristillinenkin valtiokirkko.

Kristillinen kirkko, jonka alkujaan piti olla sielujen valmentaja tulevaisista elämää varten - kun sellaisen otaksuttiin olevan olemassa on aina tuhoisalla tavalla sekaantunut politiikkaan. Vaikka ensimmäinen kristillinen seurakunta oli kansan köyhimpien kerrosten vapaa kansankirkko, jonka tarkoitukseksi ilmoitettiin olla Jeesuksen opin mukaisena yhdyssiteenä uskovaisten kesken sekä heidän ja Kristuksen välillä.

Mutta kun sitten keisari Konstantinus, joka oli siveellisessä suhteessa kaikkein huonoimpia Rooman keisareista - murhaaja, varas ja valapatto - joka turhaan koetti saada synninpäästöä pakanallisilta papeiltaan, löysi erään kristityn, joka lupasi sen antaa hänelle, kääntyi hän kristinoppiin ja teki siitä valtionuskonnon sekä ryhtyi ahdistelemaan entisiä pakanallisia hengenheimolaisiaan.

Tultuaan valtionuskonnoksi alkoi kristinopista pian kehittyä valtiokirkko, virkakunta ja virasto, kaikkine korkeimpine ja alempine virkailijoineen, jotka

ryhtyivät harjoittamaan uskonnonpakkoa ja etsivät itselleen maallisia etuja.

Te tunnette virastomaisuuden ja kuinka sitkeästi se pitää kiinni perinteistään. Siten kristitystä kirkosta tuli, kuten historioitsija Lecky sanoo »alusta pitäen samalla kertaa sekä orjamaisin että uskollisin yksinvallan palvelija; se on poikkeuksetta tallannut jalkoihinsa kansojen vapauden, ollut aina valmis puolustamaan tyranniaa ja vastustanut kansojen vapautumispyrintöjä.

Samalla alkoi myös kirkon sivistyksellinen hävitystyö. Pappisvaltahan on tietämättömyyden ja pimeyden valtaa. Pakanallinen kirjallisuus ja pakanallinen taide hävitettiin. Paitsi raamattuahan ei mitään kirjaa pitänyt tarvitakaan, ja elleivät arabialaiset muhamettilaiset olisi pelastaneet klassillista kirjallisuutta, ei meillä olisi siitä nyt paljoakaan tietoa. Kaiken taiteen taasen tuli palvella kristillistä kirkkoa. Ja kuten sanottu, kirkko alkoi kaikin tavoin valtiolta sekä yksityisiltä haalia itselleen omaisuutta, niin että sillä vihdoin oli maat ja mantereet, kunnes valtioiden vihdoin oli pakko ottaa liiat takaisin. - Ennen suurta vallankumousta Ranskassa omisti kirkko noin kolmanneksen maan koko alueesta. Ruotsissa taasen otti Kustaa Vaasa takaisin valtiolle puolet kirkon 13.700 maatilasta.

Miten kristillinen valtiokirkko on toimittanut tehtävänsä jumalan sijaisena maan päällä, on mustimpia lukuja Euroopan ja muidenkin maiden historiassa. Sanalla sanoen:

se pysäytti Euroopan sivistyksellisen kehityksen tuhanneksi vuodeksi


Sen suvaitsemattomuudella ja raakuudella ei ollut rajoja. Ja samalla sen pää, Rooma, oli kuvaamattoman rappion ja turmeluksen - kirkon omalla kielellä: synnillisyyden - pesä.

Protestanttisen uskonpuhdistuksen onnistui kyllä jakaa valtiokirkko, mutta sen ei onnistunut puhdistaa sitä edes pahimmista sisäisistä vioista. Tämänkin kirkon päämiehet olivat yhtä vainohulluja kuin konsanaan roomalaiskatolisen, vieläpä he toisinaan menivät pitemmällekin kuin viimemainitut, etenkin myöhempinä vuosisatoina. Vasta renessanssin ja humanismin onnistuu vähitellen vapauttaa valtio kirkon kynsistä.

Myös luodessamme silmäyksen nykypäivien maailmaan huomaamme, missä määrin eri kansojen sivistys on noussut niiden saavutettua uskonnonvapauden. Puhtaasti katoliset maat, joissa kirkon valta näihin asti on saanut ohjata lainsäätäjää, ovat pahimmin takapajulla ja kaikissa näissä maissa on kansojen yhä uudistuvien kapinoiden yhtenä tärkeänä syynä ollut tyytymättömyys kirkon erikoisasemaan.

Uskonnonsortoa Englannista Amerikkaan paenneet uudisasukkaat säätivätkin sen tähden Yhdysvaltain perustuslakiin ensimmäisiksi ankarat määräykset valtion ja kirkon erosta. Valtiolla ei ole oikeutta vaatia kansalaisilta minkään uskonnon tunnustamista, eikä sillä ole oikeutta uhrata penniäkään mihinkään uskonnolliseen tarkoitukseen, enempää kuin sillä on vähintäkään oikeutta moraalisesti vaikuttaa minkään uskonnon tai lahkon hyväksi tai niitä vastaan.

Valtion yksinkertainen velvollisuus on noudattaa täydellistä puolueettomuutta kaikkia uskonnollisia mielipiteitä kohtaan. Se ei voi olla kristillinen eikä antikristillinenkään. Mutta sen sijaan sen on turvattava kaikille mielipidesuunnille - kristinopista ateismiin asti - täydellinen vapaus levittää oppejaan niiden omalla kustannuksella. Eikä minkään kunniallisen kirkon luulisi enempää vaativankaan, mutta ei myöskään mikään arvostaan pitävä oppisuunta voi tyytyä vähempään. Jos jokin uskonto tai lahko menestyy tai menehtyy, se ei liikuta valtiota. Tämän asiana on vain antaa vapaa toimiala kaikille.

Valtion avustus kirkolle muodossa tai toisessa, suoranaisesti tai epäsuorasti, on kansanvallan aatteen kieltämätöntä loukkaamista. Se on kansalaisten riistämistä kirkon hyväksi.

Jokainen markka, jonka kirkko saa valtiolta, merkitsee kansalaisten verokuorman lisäämistä; niidenkin jotka eivät kuulu kirkkoon. Kirkon avustaminen merkitsee erikoisen oppijärjestelmän levittämistä. Pienemmät ja heikommat oppisuunnat, joilla ei ole edes kattoa päänsä päällä, on pantu poikkeusasemaan välittämättä niiden ansioista vanhempain - ja ehkäpä vanhentuneiden - rinnalla.

Puhe kirkon oletetuista siveellisistä ominaisuuksista on ulkopuolella pääasian. Kun valtion yksityistä kansalaistakaan ei veroteta eikä avusteta hänen siveellisten ominaisuuksiensa perusteella, miksi tulisi valtion avustaa sille kokonaan vierasta laitosta? Suuria ihmisystäviä ja yhteiskunnan hyväntekijöitä kuten tiedemiehiä, keksijöitä ja kasvattajia palkitaan vain poikkeustapauksissa siitä hyvästä, mitä ovat tehneet. Valtion kansalaisina he nauttivat muuten yhteiskunnan yleisiä etuja. Heidän työskentelynsä on vapaaehtoista, eikä tarkoitettu tuottamaan etuisuuksia.

Ei millään verukkeilla voida peittää sitä tosiasiaa, että
kirkko on muuan ihmisten eikä jumalan luoma oppijärjestelmä,

monien muiden joukossa. Ei tarvita myöskään mitään yliluonnollisia teorioita puhtaan siveyden opettamiseen; siveyden, joka perustuu inhimillisten olentojen yhteiskunnallisiin vaistoihin ja suhteisiin. Jos kirkko olisi etupäässä siveellisiä tarkoituksia varten, ei meidän tarvitsisi nähdä noita lukemattomia keskenään riiteleviä lahkoja, joista jokainen välttää olevansa perustotuuksien pyhättö. Uskonnolliset lahkokunnat ovat parhaassakin tapauksessa kilpailevia, omaa etuaan etsiviä liikeyrityksiä, jotka suurisuisesti tavoittelevat yleisön suosiota.

Olkoonpa, että niillä on vakaakin tarkoitus. Korkeinkaan vakaa tarkoitus ei välttämättä edellytä erehtymättömyyttä. Keskenään ristiriitaiset teoriat eivät kaikki voi olla totuudenmukaisia, josta seuraa, että ainoastaan yksi voi olla tosi oppeihinsa nähden, mutta kaikkikin voivat olla väärässä. Ja jos yksi oppisuunta olisikin oikeassa, ei löytyisi sittenkään yleispätevää ja kaikkien silmissä puolueetonta ratkaisijaa, joka tuon yhden osoittaisi. Ja vaikkapa totuus lopulta ratkaistaisiin äänten enemmistöllä - joka ei tosin ole oikea totuuden mittapuu - tuskin yksikään niistä saisi tarvittavaa enemmistöä.

Kirkon avustaminen on uskomusten palkitsemista. Se merkitsee, että valtio, vastoin demokratian aakkosia, alleviivaa uskonnon yleiseksi asiaksi eikä yksityiseksi. Se on jäännös pimeää keskiaikaisuutta.

Paitsi että siis kirkon kannattaminen yleisillä varoilla on erään oppisuunnan suosimista; että se panee valtion edistämään enemmän erehdystä kuin totuutta; että se siis on yhteiskunnan toisen osan rasittamista toisen hyväksi; ettei se siis ainoastaan loukkaa oikeusperiaatteita ja puolueettomuutta sen eri kansalaisten kesken; ettei se siis ainoastaan pakota veronmaksajia tukemaan kirkkoa tahtoivatpa he tai ei; ettei se, siis ole ainoastaan valtion riippuvaisuutta kirkosta ja kansanvallan periaatteiden sivuuttamista, se on ennen kaikkea omantunnon mielivaltaista sortoa.

Ei ole vähäinen asia pakottaa kansalaiset maksamaan sellaisesta, josta he eivät välitä; se on heidän vaatimistaan kannattamaan oppilauselmia, joita he pitävät ehdottomasti väärinä ja vahingollisina. Kansanvallassa ovat kaikilla samat oikeudet, joista heitä ei saa vaatia luopumaan muulloin kuin yleistä tarvetta varten, sanan korkeimmassa merkityksessä.

Millään enemmistöllä, olkoonpa kuinka suuri tahansa, ei ole vähintäkään valtaa polkea yhteiskunnan pienimmänkään jäsenen vakaumusta.

Rehellisen mielen tulisi myöntää mitä julkeimmaksi tyranniaksi yksilön vaatimisen tunnustamaan uskontoa, johon hän ei usko, tai pakottamisen suoraan tahi epäsuoraan osallistumaan jumalan palvelemiseen vastoin hänen oman järkensä ja omantuntonsa käskyä. Sitä pitäisi kauhistua kaikkien, jotka omistavat kulttuurin yksinkertaisimmatkaan opetukset ja tietävät, että tällaista julmuutta on todella harjoitettu ihmiskunnan historiassa.

Oli aika, jolloin rangaistiin kuolemalla ihmisiä, jotka eivät rehellisesti voineet uskoa, että papin mahtisanalla leipä ja viini voivat muuttua jumalan lihaksi ja vereksi. Täytyy olla tavattoman yksinkertainen uskoakseen tätä edes kuvaannollisessa merkityksessä nykyisellä valistuneella aikakaudella. Ei enää sytytetä rovioita niitä varten, joiden laskuoppi pitää mahdottomana, että yksi on kolme tai että kolme jumalaa on yksi.

Peukalopihdit ja piinapenkit eivät enää rankaise maallisilla helvetintuskilla niitä, joilla on korkeampi käsitys jumalasta, kuin että hän olisi valmistanut haudantakaisen helvetin omille luoduilleen. Tätä valtaa ei enää ole millään kirkolla. Korkeintaan niistä joku vielä uskaltaa vaatia sananvapauden, painovapauden ja kokoontumisvapauden kieltämistä niiltä jotka eivät enää voi uskoa tuohon ja paljoon muuhun järjenvastaiseen. Ne voivat aiheuttaa asianomaisille pikkukiusaa, joka enemmän harmittaa kuin pelottaa.

Kun me täten olemme nähneet, että kirkon julkinen kannatus ja rahoittaminen on ilmeisesti sen oppien levittämistä ja mainostamista ja että jokainen verovelvollinen siitä kärsii tullen vastoin tahtoaankin luetuksi sellaisen ryhmäkunnan eli kristillisen kansakunnan jäseneksi, me välittömästi tunnemme, ettei kansalaisille tehtyä vääryyttä voi mitata markoissa ja penneissä.

Tällä tavalla valtio saattaa kirkkoa vastustavan yksilön kirkollisen vallan alaiseksi. Valtio kieltää pyhän, vuosisataisella taistelulla ja kärsimyksellä sekä verellä ostetun uskonnonvapauden. Se määrää, että yksilön omatunto on yhteiskunnan omaisuutta. Tämä on Espanjan inkvisition henkeä ja mitä jyrkimmässä ristiriidassa kansanvallan kanssa.

Jos valtiolla olisi oikeus pakottaa kansalaiset vastoin heidän tahtoaan ja vakaumustaan kannattamaan kirkkoa, se yhtä hyvin voisi vaatia kate salaiset uhraamaan aikansa kirkkojen ja pappilain rakentamiseen, kuten laki 1700-luvulla määräsi kaupunkien porvareille; se yhtä hyvin voisi määrätä kansalaiset ottamaan osaa kirkon jumalanpalvelukseen, kuten todella on tehnytkin määrätessään maalle neljä yleistä rukouspäivää; se, voisi kieltää kansalaisilta kirkon julkisen arvostelunkin.

Kansanvallan näkökannalta kirkko on vain joukko kansalaisia,

joita yhteiset uskomuksensa ja seremoniansa liittävät yhteen ja joilla on samat oikeudet kuin muilla liittyä yhteen edistääkseen aatteitaan edellyttäen, etteivät he missään suhteessa riko lakia ja loukkaa hyviä tapoja ja että he käyttävät omia varojaan aatteidensa mainostamiseen. He ovat, kuten muut lainkuuliaiset kansalaiset, oikeutetut nauttimaan lain suojaa kaikilta häiriöiltä, vaikkapa valtava osa yhteiskuntaa heidän oppinsa hylkääkin.

Mutta heidän on puolestaan pidättäydyttävä häiritsemästä muita. Riitaisuuksien sattuessa on valtion oltava erotuomarina, katsomatta kirkon tai sen vastustajain oppien totuuteen, - ainoastaan siihen, onko toisen tai toisen oikeuksia loukattu. Tällainen menettely on kansanvallan mukaista. Se ei anna pappisvallalle liian paljon eikä liian vähän!

Kun me nyt elämme 20. vuosisadalla, on liian myöhäistä väitellä yksilön omantunnon oikeuksista. Kun ne ovat horjumattomat, on kirkon julkinen avustaminen valistuneen moraalin kannalta tuomittu. Kun kirkolla ei ole oikeutta valvoa meidän mielipiteitämme, ei sillä ole oikeutta vaatia meidän kannatustammekaan. Sen on harjoitettava toimintaansa omalla kustannuksellaan. Tämä on tavallisen kunniallisuuden vaatimus, joka kirkon itsensä, tekeytyen korkeimman siveysopin julistajaksi, pitäisi olla valmis ensimmäisenä myöntämään.

Jos kaikki maassa toimivat uskonnot ja lahkot: juutalaiset, muhamettilaiset, baptistit, hartevalaiset, adventistit, lestadiolaiset, teosofit ja heidän lisäkseen myös vapaa-ajattelijat ja ateistit saisivat osansa valtion kannatuksesta, voisi kirkon kannattamista ymmärtää, vaikka se ei sittenkään olisi oikein niiden mielestä, jotka eivät lukeudu mihinkään suuntaan. Vaikka kansanvallan aate ei tunne' mitään etuoikeuksia, vaatii kirkko itselleen avustusta.

Kun muut kansalaiset muodostavat yhdistyksiä ja toimivat keskinäiseksi hyväkseen, pyytävät he vain poikkeustapauksissa yleistä avustusta, joka kirkon saamaan kannatukseen nähden on varsin vaatimatonta. Jos niillä on maata ja rakennuksia, maksavat ne niistä säädetyt verot, jopa poliisille yleisistä kokouksistaan.

Maksaako kirkko veroa kirkoistaan, pappiloistaan ja kolehdeistaan? Tuskin. Siitäkin huolimatta, että Jeesus käski verot säännöllisesti suorittamaan, kirkko ei sitä tee, vaan vieläpä vaatii valtion hyväntekeväisyyttä.
Sen jälkeen kun kirkollinen opetustoimi joutui koululaitokselle, ei kirkolla siinäkään suhteessa ole mitään yhteiskunnallista merkitystä.

Aivan tarpeettomasti se vielä pitää kirjojaan syntyneistä ja kuolleista,

kun meillä kerran ovat henkikirjoittajat luetteloineen. Korkeintaan itseään varten voisi kirkko vielä pitää kirjoja niistä, jotka se pitää kelvollisina pääsemään taivaaseen tai sopivina pistettäviksi helvettiin. Samoin jääköön kirkon asiaksi julistaa evankeliumiaan. Oman vakuutuksensa mukaan se saa arvovaltansa olennolta, jota se kutsuu jumalakseen. Tähän julistukseen se ei missään tapauksessa ole saanut valtuuksia valtiolta eikä kansakunnalta.

Kirkkoa koossa pitävän voimana on joukko oppiväittämiä, dogmeja, joita sen jäsenet pitävät otollisina jumalalleen. Jos he siinä ovat oikeassa, saavat he siitä kukin erikseen ja kaikki yhdessä palkan taivaissa. Se on heidän asiansa, joka ei vähääkään liikuta valtiota, jolla ei ole mitään mahdollisuutta eikä kykyä tarkistaa, onko heidän uskonsa väärä vai oikea.

Kirkon evankeliumia tarkoituksena on käännyttää ihmiset uskomaan näitä dogmeja, joilla kirkon mielestä on jumalallinen voima. Jos käännytystyö onnistuu, ei yhteiskunta siitä vähääkään hyödy; jos se epäonnistuu, ei yhteiskunta siitä kärsi. Eikä kirkolla näin ollen ole oikeutta evankeliumistaan vaatia valtiolta korvausta. Johdonmukainen päätelmä joka tapauksessa on, että

kirkon on itse maksettava kulunsa.

Jonkinlaisena heikkona puolustuksena saadakseen valtioita avustusta väittää kirkko olevansa eräässä mielessä hyväntekeväisyyslaitos, ja ettei se muka harjoita ansiotoimintaa. Pelastustyö on vapaata ja ilmaista - sanotaan; kaikki ovat tervetulleita osallisiksi siitä. Olkootpa vain, mutta jos kirkko tahtoo harjoittaa toimintaansa ilman kannattavaisuusperiaatetta, on sekin sen oma asia, eikä liikuta valtiota.

Eikä sille mitään mahda, jos tätä toimintaa toisaalta pidetään arvottomana. Kannattakoot kirkkoa ne, jotka ottavat vastaan mitä se tarjoaa! Se ei kuulu meille eikä valtiolle. Uskonnon siunaukset ovat yksilöllisiä, eikä valtio ole kelvollinen niiden arvoa arvioimaan.

Mutta ei ole sittenkään juuri niin, ettei kirkko olisi muutakin kuin hyväntekeväisyyslaitos tai ettei sillä olisi kaupallisia tarkoituksia.

Ellei kirkko olisi menestynyt lilkemerkityksessä, se ei olisi voinut koota itselleen moista paljoutta maallista mammonaa,

kuin sillä on. Löytyy muitakin ansiomahdollisuuksia kun myynti ja osto. Järjestö joka osaa käyttää hyväkseen jäsentensä herkkäuskoisuutta ja lumoukseensa joutuneiden toiveita ja pelkoa, uskomuksia ja ihanteita sekä siten hankkimaan itselleen maita, rakentamaan valtavia temppeleitä ja maksamaan juoksevat menonsa, ei voi rehellisesti sanoa olevansa paljas hyväntekeväisyyslaitos.

Olkoonpa, että sen opit ovat totta tai valetta, hyviä tai huonoja - yksi ja sama. Se ottaa rahaa yksityisiltä, jotka uskovat saavansa sen takaisin hengellisesti tai jossain määrin myös henkisesti, ehkäpä esteettisestikin korvattuna. Tämä on selvää liiketoimintaa, olivatpa kysymyksessä olevat arvot todellisia tai mielikuvituksellisia. Seikka, ettei määrättyä hintaa aina ole vahvistettu ja että maksut ovat nimellisesti vapaaehtoisia, ei muuta asiaa.

Yhteenvetona edellisestä voimme siis sanoa,

ettei kirkko oikeudenmukaisesti saa olla missään erikoisasemassa muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin ja sivistysjärjestäihin verrattuna;

järjestöihin, joita ei yleisillä varoilla kannateta, vaikka niiden työ on aivan yhtä merkityksellistä niiden omille jäsenille, joskaan ei sivuliisille eikä yhteiskunnalle kokonaisuudessaan.

Ollaksemme oikeudenmukaisia myöntäkäämme, että on olemassa yhteiskunnallisesti ajattelevia tosikristityitäkin - vaikka perin harvoja - jotka tunnustavat ehdottoman uskonnonvapauden toisin ajattelevillekin, katsomusten erilaisuudesta ja vieraudesta huolimatta. Tällaiset kristityt käsittävät, että

kristinopin tulee itse hyvillä teoillaan näyttää olevansa jumalasta eikä ihmisistä.

Sellaiset uskovaiset eivät turvaudu lainsäätäjään eikä politiikkaan eivätkä vaadi valtiota tukemaan yhtä uskonsuuntaa enemmän kuin toistakaan. Jumalan perustama laitos on todellakin surkuteltavassa tilassa, jos se tunnustaa olevansa riippuvainen poliitikoista eikä jumalasta ja omista kannattajistaan.

Valtion ja kirkon yhteys on kirkolle itselleen ollut moraalisesti sangen tuhoisa. Se on tehnyt kirkosta mielivaltaisen toisten mielipiteiden sortajan ja opettanut sen politikoimaan sen sijaan, että se epäitsekkäillä toiminnallaan olisi todistanut olevansa korkeampien henkisten arvojen vaalija. Tällä menettelyllään se on antanut oman tuomionsa ja karkottanut luotaan lukemattomat tuhannet.

Itse asiassa valtion ja kirkon yhteys on peräisin niiltä ajoilta, jolloin kirkko katsoi valtion olevan velvollisen tukemaan sitä muka sen palveluksista yhteiskunnalle eikä jumalalle.

Kirkon pääpuolustus on siinä, että uskonto muka on välttämätön yhteiskunnalliselle järjestelmälle; että kirkko toisin sanoen on muka jonkinlainen järjestysvallan varajoukko; että se auttaa vähentämällä rikollisuutta ja sen kautta suoranaisesti keventää yhteiskunnan kustannuksia rikollisuuden vastustamisessa sekä sen tähden on oikeutettua saamaan valtiolta vastaavan hyvityksen. Tämä väite on kokonaan tuulesta temmattu.

Kirkon alkuperäinen tarkoitushan on kasvattaa ihmistä taivasta varten. Sitä varten on usko pääasia, moraalinen luonne sivuasia. Hetken kutsumus vapauttaa elinikäisestä rikollisuudesta ja synnistä. Kääntynyt murhamies, jolla ei enää ole mitään voitettavaa tässä maailmassa, pääsee kuoltuaan suoraan vankilasta Abrahamin helmaan, kun taasen hänen murhaamansa onneton kansalainen kääntymättömänä joutuu ikuiseen kadotukseen kaikista maallisista hyveistään huolimatta.
Mutta toisaalta on aivan epäämätöntä, että

ne jotka enimmän tarvitsisivat siveellistä ohjausta, sitä uskonnosta kaikkein vähimmän vastaanottavat,


joten oletetut uskonnon siunaukset tulevat enimmäkseen niiden osaksi, jotka eivät itse asiassa niitä tarvitsekaan, sillä he ovat saaneet jo muualta ne, kotoaan ja koulusta. Jos kirkko siis tarvitsee hyvitystä, olisi se oikeimmin otettava niiltä, jotka kirkon moraaliopetusta lähinnä tarvitsevat, se on yhteiskunnan rikollisimmilta aineksilta eikä paremmilta.

Jos kirkko on niin tärkeä siveellinen tekijä kuin se välttää olevansa, odottaisi tavallisten vankila-asukasten olevan kokonaan uskonnottomia ja vailla kaikkea tietoa kristinopista. Mutta rikostilasto näyttää, että vangit ovat aivan tavallisia kristittyjä. Ja mikä vieläkin pahempaa: rikostiede ja sen tunnetuimmat edustajat ovat osoittaneet, että kaikissa maissa rikollisuus ja uskonnollisuus ovat läheisessä suhteessa toisiinsa. Missä ihmiset ovat uskonnollisimpia, siellä he myös ovat tyhmimpiä, raaimpia ja rikollisimpia. Eihän muutoin voi ollakaan:

tietämättömyys ja raakuus sekä usko yliluonnolliseen ovat hitaasti häviävää perintöä ihmiskunnan aikaisemmilta kehitysasteilta.

Yhteiskunnallisena tekijänä uskonnolla ei ole merkitystä sinne:. eikä tänne. Hyvä kansalainen pysyy hyvänä, olipa hän uskonnollinen tai ei; huono kansalainen ei lakkaa olemasta huono, vaikka onkin uskonnollinen ja ottaa osaa uskonnollisiin menoihin. Ne jotka ovat olleet hyveellisiä ja »uskonnollisia» elämänsä iän, olisivat olleet hyveellisiä, vaikka eivät olisi kuulleet sanaakaan uskonnosta. Moraali ja uskonto ovat kokonaan riippumattomia toisistaan. Eikä siis kirkon apuakaan tässä suhteessa tarvita.

Uskonto ei ole vähentänyt juoppoutta; se ei ole vähentänyt varkautta; se ei ole vähentänyt murhia eikä prostituutiota; se ei ole vähentänyt köyhyyttä - pikemmin päinvastoin; se ei ole vähentänyt tauteja eikä itsemurhia, ei sotia.

»Me tiedämme», sanoo eräs kirjoittaja, »että valtiokirkolla on tähän asti ollut kaikki parhaat mahdollisuudet uskonnon ja yleensä kaiken hyvän opetukseen. Sillä onhan valtiokirkolla maamme kaikilla paikkakunnilla temppeleitä ja rukoushuoneita, on pappeja ja muita saarnamiehiä, pyhäkouluja, rippikouluja, lukukinkereitä ynnä muita tilaisuuksia' opetukseen. Sotalaitoskin on papiston käytettävänä.

Eikä puutu varoja, sillä kunnat, valtio ja yksityiset uhraavat arvaamattomia summia kirkolliseen toimeen.
Sen lisäksi on olemassa suuri uskonnollinen kirjallisuus: raamattuja ja U. Testamentteja on miltei jokaisessa kodissa; onpa valtiokirkon käytettävänä yleisradiokin joka päivä ja sunnuntaisin monta tuntia. Samoin sanomalehdet. Miksi kirkolla on niin huono menestys?»

Me vastaamme: siksi että

kirkko ei ole enää mikään yhteiskunnallinen tekijä.

Kukaan ei todella enää usko, että se mitään hyvää aikaan saisikaan. Kaikki yhteiskunnalliset uudistukset pannaan toimeen kirkon neuvoa kysymättä, eduskuntien ja hallitusten toimesta. Eikä niitä panna toimeen edes kristillismielisessä, vaan yhteiskunnallisessa hengessä, oikeuden, inhimillisyyden ja tasapuolisuuden, ei hyväntekeväisyyden tai armeliaisuuden merkeissä, vetoamatta raamattuun tai kysymättä, mitä jumala niistä sanoo. Tosiaankaan valtiokirkolla ei ole mitään osaa nykyisen yhteiskunnan rakentamisessa.

Aloitin tutkielman tieteellisen maailmankäsityksen kasvun kuvaamisella. Se on toinen - ehkäpä ensimmäinen - tekijä kansanvallan rinnalla, joka on murtanut valtiokirkolla, joka perustuu kristinoppiin, perustuksen. Ihmisten maailmankäsitykset muuttuvat ajasta aikaan. Mikä yhdelle sukupolvelle näyttää horjumattomalta totuudelta, on muutaman sadan vuoden kuluttua, ellei jo varhemmin, kokonaan hyljättyä. Uskonto ei tee poikkeusta tästä säännöstä, eikä siinä ole mitään ikuisuusarvoja.

Kreikkalaiset, roomalaiset, germaaniset ja suomalaiset uskonnot kuuluvat menneisyyteen, eikä niiden alttareita enää kumarreta. Kristinopin käy aivan samalla tapaa. Sen kannatus on pappeja huolestuttavassa määrässä huvennut. Mutta sen piispat ja papit parkuvat turhaan, kuten Baalin papit. Aika tekee ehdottomasti tehtävänsä. Kristinoppi hylätään täysin epätieteellisenä, kun kansat kerran riittävästi valistuvat.

Valtiolla ei ole oikeutta tätä kehitystä estää. Mutta näin tapahtuu, kun se tukee kirkkoa moraalisesti ja taloudellisesti.

Sanoin myöskin alussa, että

Suomi kuuluu niihin maihin, joissa valtion ja kirkon suhde on vielä epämääräinen.

Käyttääkseni uskonnonvapauslakia laatineen komitean puheenjohtajan, yliopiston rehtori Brotheruksen sanoja, laskettiin v. 1919 uusi perustus valtion suhteille puheena olevaan (so kristilliseen) kirkkoon. Yleinen uskonnonvapaus ja valtion periaatteellinen tunnustuksettomuus tulivat meilläkin julistetuiksi.

Kirkko ei hallitusmuodon mukaan enää ole meilläkään muuta kuin uskonnollinen yhdyskunta muiden joukossa, so yhdyskunta, jonka toiminnan ja tulevaisuuden lopulta tulee perustua sen omiin sisällisiin voimiin, ei valtion tukeen ja ylläpitoon. Ja edelleen voidaan täten sanoa, että lainsäädäntö, mitä nyt puheena oleviin yhdyskuntiin (so luterilaiseen ja kreikkalaiseen) tulee, on meillä ainakin nyttemmin täysin asettunut sen järjestelmän kannalle, joka on tunnettu valtion ja kirkon eron nimellä.

”Mutta tämä on vasta periaatteessa, sillä”, hän jatkaa, ”se tosiasiallinen lainsäädäntö, joka koskee kirkkoa ja on toisenlaisissa olosuhteissa syntynyt; ei vielä ole kaikin puolin sopusoinnussa näiden yleisten (uskonnonvapaus-) periaatteiden kanssa.”

Ja tämän perusteella kirkonoppineet edelleenkin julkisesti väittävät, että Suomi on kristillinen valtio ja että meillä on kristillinen valtiokirkko, ja samalla perusteella

Suomen valtio edelleen sekä moraalisesti että taloudellisesti tukee kirkkoja

- sillä meillä on niitä nyt kaksikin valtion avustamaa, luterilainen ja kreikkalaiskatolinen. Moraalisesti tuetaan siten, että toiselle valtio kustantaa teologista tiedekuntaa ja kasvattaa koulujen uskonnon opettajia yliopistossa sekä opetuttaa kristinoppia kouluissa, toiselle se myöntää varat pappien ja kiertävien uskonnonopettajien ylläpitämiseen.

Taloudellisesti siten, että valtion vuotuisessa menoarviossa on määräsummat kummallekin kirkolle; summat, jotka tänä vuonna ovat nimellisesti 6,5 miljoonaa jälkimmäiselle sekä alun toista miljoonaa edelliselle, joihin summiin et vielä ole otettu teologisen tiedekunnan, ei uskonnonopettajien eikä sotilaspappien menoja.

Missä määrin tämä on sopusoinnussa kansanvaltaisen valtion periaatteiden kanssa lienee selvinnyt tutkielman alkupuolelta. Asia joutuu sitäkin huonompaan valoon, kun tarkastelemme

kirkkojemme taloudellista tilaa.
Ennen mainitun Kustaa Vaasan toimeenpaneman kirkollisen omaisuuden supistamisen jälkeen alkoi luterilaisen kirkon omaisuus maassa jälleen ”valtavasti kasvaa”, kuten prof. Brotherus sanoo. Kuinka suuri se nykyään onkaan, ei aivan tarkoin ole tiedossa.

Vielä vähemmän tunnetaan, kuinka varakas kreikkalaiskatolinen kirkko on. Mutta noin 10 vuotta sitten toimitettujen arviointien mukaan oli luterilaisella kirkolla maaomaissuitta - kirkkoja ja hautausmaita lukuun ottamatta - yli 60 miljoonan arvosta. Puhdasta rahaa siilä oli tuhatlukuisissa rahastoissaan noin 300 miljoonaa markkaa.

Kirkon tulot annettujen lainojen korkoina, kirkollisveroista ym yli 150 miljoonaa markkaa. Tiettävästi sekä tulot että varat ovat nyt huomattavasti suuremmat, varsinkin yhtiöverotuksen johdosta. Tämä kuvastaa kauniisti mestarin sanoja: ”Älkää huolehtiko huomisesta, älkääkä kerätkö aarteita maan päällä!”

Kuten taitava rahamies ainakin on toiminimi »Kirkkoa ruvennut kiinnittämään varojaan kiinteimistöihin, joita se sitten vuokraa yksityisille. Yksistään Tampereen hiippakunnassa ön rakennusyrityksiin sijoitettu noin 25 milj. mk.

Kävisi pitkäksi yksityiskohtaisemmin selostaa kirkon liiketapoja, mutta yllä esitetty riittänee osoittamaan, miten se seuraa mestarinsa vaatimuksia. Ja niin ovela liikemies kirkko vain on, että kiinnittää omat tulonsa yhä uusiin tyhjinä seisoviin kirkkoihin, mutta maksattaa valtiolla, mitä sen lisäksi tarvitsee.

Kun huomioidaan edellä mainitun 10 miljoonaan nousevan valtion avustuksen lisäksi, mitä kirkko säästää verovapaudellaan, tulee siitä kaunis summa, jolla valtio avoimesti avustaa, näin maallikon silmillä katsoen, kokonaan hyödytöntä laitosta. Eiköhän noita rahoja voitaisi käyttää paremmin? Voisihan osan käyttää vaikkapa kansakoulunopettajain paikkojen parantamiseen, opettajain, jotka ahertavat viikon kaikki pitkät päivät todellisessa kansanvalistustyössä.

Ajatus valtion ja kirkon täydellisestä erottamisesta ei meilläkään ole aivan uusi. Jo vuonna 1917 asetti hallitus komiteaan valmistamaan tätä kysymystä. Tämä komitea ei kuitenkaan - tuntemattomista syistä ryhtynyt, koskaan työhönsä ja lakkautettiin sittemmin.

Valtion ja kirkon ero kuuluu myös
sosiaalidemokraattisen puolueen ohjelmaan, vaikka puolue ei olekaan ryhtynyt asiassa käytännöllisiin toimiin. Ja lopuksi on Helsingin yliopiston rehtori, prof. Brotherus ennen mainitussa teoksessaan ”Valtio ja kirkko”, ratkaissut kysymyksen myönteisesti.

Tarvitaan siis vain, että vaatimus valtion ja kirkon erottamisesta otetaan jälleen päiväjärjestykseen.