Normatiivinen etiikka

me

Sisällysluettelo

  1. Normatiivinen etiikka
  2. Velvollisuusuussiveys
    1. Siveellinen toiminta
    2. Käsitys, että velvollisuudet ovat riippumattomia arvoista
    3. Velvollisuussiveyden piirteitä uskonnoissa ja aatteissa
    4. Ensi näkemältä –siveys
    5. Kristillinen velvollisuussiveys
    6. Uskontojen "oikein"
    7. Jumalien tahto
    8. Jumalat voivat määrätä murhaamaan
    9. Ovatko jumalat hyviä vai pahoja
    10. Jos jumalia ei ole olemassa, jumalien tahdolla ei ole merkitystä
    11. Uskonnolllinen elämäntapa
    12. Uskonnot velvollisuussiveyden ja seuraussiveyden sekoituksina
    13. Velvollisuusiveys ja politiikka
    14. Puhdas velvollisuussiveys
    15. Oikeutus velvollisuussiveydessä
    16. Muita kuin velvollisuussiveyden käsityksiä
    17. Ehdottomat velvollisuudet
    18. Ehdolliset velvollisuudet
    19. Yleistettävyys
    20. Alan Gewirth velvollisuuksien synnystä
    21. Velvollisuussiveyden arvostelua
    22. Tyhjyys
    23. Ristiriidat
    24. Pakolliset, sallitut ja kielletyt teot
    25. Myös siveettömiä periaatteita voidaan yleistää
    26. Epäuskottavuus
    27. Myötätunnon puute
    28. Tyhmyydet
    29. Velvollisuuksista ollaan erimielisiä
  3. Immanuel Kantin velvollisuussiveys
    1. Kantin ehdoton velvoite (kategorinen imperatiivi)
    2. Kantin etiikka ja onnellisuus
    3. Omalakisuus ja toislakisuus (autonomia ja heteronomia) Kantilla
    4. Käytännöllinen ja teoreettinen järki Kantilla
    5. Käytännöllisen järjen perusoletukset (postulaatit) Kantilla
    6. Vapaa tahto
    7. Sielun kuolemattomuus ja jumalan olemassaolo Kantilla
    8. Kantin etiikan keskeisiä ongelmia
    9. Kantin kilpailijoiden lausuntoja Kantin etiikasta
  4. Olemassaoloismi (Eksistentialismi)
    1. Kierkegaard
    2. Sartre
  5. Sopimussiveys eli sopimusetiikka
    1. Luonnontila
    2. Rousseau ja yhteiskuntasopimus
  6. David Gauthier ja sopimussiveys
    1. Kuka hän on
    2. Kolme ajatusta
    3. Hyvä ja paha
    4. Ihmisen oikeudet
    5. Luonnontila ei kannata
    6. Oikeuksista luopuminen
    7. Arvot henkilökohtaisia, rauha yhteinen
    8. Mahdollisimman pieni siveys
    9. Itsevaltias on kauhukuva
    10. Ydinaseet
    11. Pelko luo vihollisia
    12. Sotatila
    13. Siveydessä on yhteisöllinen lataus
    14. Sisäisen tahdon toiminta
    15. Siveellinen riippumattomuus
    16. John Locken ehto
    17. Huono-osaisimman hyvinvoinnin enimmäistäminen
    18. Ylijäämä jaettu kykyjen mukaan
    19. Minimaalisen suhteellisen myönnytyksen periaate
  7. Diskurssietiikka
  8. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus ja oikeussiveys
  9. John Rawls
  10. Ihmisoikeussiveys
    1. Ihmisoikeussiveyden historiaa
    2. Ihmisoikeudet
    3. Kansalaisoikeudet
    4. Poliittiset oikeudet
    5. Kansalaisvapaudet
    6. Kehitysoikeudet
    7. Ranskan vallankumous
    8. Karl Marx
    9. Suomen sosialidemokraatit
    10. Yhdistyneet kansakunnat (YK)
    11. Sisäiseen oivallukseen (intuitioon) perustuva siveys
    12. G. E. Mooren siveyskäsitys
  11. Seuraussiveys eli seurausetiikka (konsekventialismi)
    1. Mitä siveyttä ulkoavaruudesta tulleet älylliset oliot noudattaisivat?
    2. Mitä seuraussiveys on
    3. Miten seuraussiveys saa siveellisiä ulottuvuuksia
    4. Seurassiveys on vaativaa, mutta miksi se ei saisi sitä olla?
    5. Mohismi
    6. Suurin hyvinvointi
    7. Siveellinen itsekkyys (egoismi)
    8. Itsekkyyden filosofian historiaa
      1. Bernard de Mandeville
      2. Max Stirner
    9. Yli-ihminen, kertausta
      1. Friedrich Nietzschen elämä
      2. Moraalin alkuperä
      3. Nihilismin ylittäminen
      4. Kristinuskon taakka
      5. Yli-ihminen
      6. Natsit ja Nietzshe
      7. Tehtäviä
      8. Psykologinen egoismi
    10. Muiden huomioiminen eli altruismi
      1. Auguste Comte
      2. Altruismi
      3. Psykologinen altruismi
      4. Altruismi ja yhteiskunta
      5. Altruismi biologiassa
      6. Vastavuoroinen altruismi
    11. Preskriptivismi
    12. Ensinäkemältä -siveys
  12. Seuraussiveyden arvostelua
    1. Miksi seuraussiveyden arvostelua on syytä käsitellä tässä kirjassa
    2. Olkinuket seuraussiveyden vastustajien apuna
    3. Ihmisten ja valtarakenteiden erilaisuus
    4. Ihmissyöjäesimerkki
    5. Orjuus
    6. Kidutus
    7. Oppera ja urheilukilpailut
    8. Sokrates ja sika
    9. Lukion oppikirjat seuraussiveyden vastustajina
    10. Auttaisiko seuraussiveys liikaa vähäosaisia?
    11. Kuvitellut seuraukset ja seurausten kuviteltu hyvyys
    12. Onko syyttömän tuomitsemisesta joskus hyötyä?
    13. On tilanteita, joissa mikä tahansa siveys johtaa omien normiensa kannalta katsottuna huonoihin seurauksiin
    14. Pitäisikö terveiden luovuttaa elimensä sairaille ja kuolla itse
    15. Hyvinvointia lisäävät kemikaalit
    16. Pitääkö unohtunut velka maksaa
    17. Kärsimysten vähentäminen
    18. Pitäisikö kaikki elämä hävittää?
    19. Seuraussiveyden lievennys: Sääntöjä sisältävä seuraussiveys
    20. Tilanteiden arviointiin perustuva seuraussiveys
    21. Seuraussiveys asteittain kehittyvässä yhteiskunnassa
    22. Seuraussiveys ja uskonnot
  13. Liberalismin synnyttämiä seuraussiveyden muotoja
    1. Utilitarismi
    2. Jeremy Bentham
    3. John Stuart Mill
    4. Keiden onnellisuutta Mill tarkoitti?
    5. Tuska ja nautinto
    6. Bemham ja nautintojen mittaaminen
    7. Onnellisuus tavoitteena
    8. Korkein hyvä
    9. Yksilön onnellisuus ja yhteisön onnellisuus
    10. Valistusajattelu
    11. Taloudellinen hyöty
    12. Niukkuuden laki
    13. Itsekkyys yleisen onnen lähtökohtana
    14. Bentham ja virikkeet
    15. James Mill ja ihmisten menestys
    16. John Stuart Mill ja mielihyvien luokittelu
    17. J. S. Mill ja kokonaisuuden etu
    18. Hyötyä tavoittelevat nautiskelijat
    19. Kapitalismin kehitys
    20. Siitä, mitä on, ei voida päätellä, mitä pitäisi olla
    21. Onko onnellisuus lisääntynyt
    22. Preferenssiutilitarismi
    23. Ihminen voi olla itsepäinen
    24. Utilitarismi ja niukkuuden laki
    25. Itsekkyys ja yhteishyvä
    26. Utilitarismia on arvosteltava seuraussiveydellä
  14. Hyvesiveys eli hyve-etiikka
    1. Mitä hyvesiveys on
    2. Kukoistus
    3. Aristoteleen hyvesiveys
    4. Yksilökeskeinen siveys
    5. Ihmisen tehtävä ja tarkoitus
    6. Onnellisuuden saavuttaminen
    7. Aretē — Perinteiset kreikkalaiset hyveet
    8. Siveelliset hyveet
    9. Käytännöllinen päätelmä
    10. Alasdair MacIntyren hyvesiveys
    11. Ihmisen todellinen päämäärä
    12. Siveys johdetaan ihmisluonnosta
    13. Humen giljotiini.
    14. Sosiaalipolitiikka
    15. "Siveys on tosi"
    16. Välittämisen hyvesiveys
    17. Siveellisen oppimisen tavoite
    18. Siveysongelmien ratkaisu
    19. Keskeiset käsitteet
    20. Hyvesiveyden arvostelua
    21. Mitkä ovat hyveitä, mitkä paheita ja mitkä eivät kumpaakaan
    22. Tehtäviä
    23. Hyvesiveys omien ennakkoluulojen tukena
    24. Hyvesiveys vanhoillisuuden tukena
    25. Onko ihmisluonto olemassa
  15. Moraali ilman perustaa
    1. Wittgensteinin etiikka
    2. Emmanuel Levinas

Velvollisuusuussiveys

Siveellinen toiminta



Velvollisuuteen perustuvat siveyskäsitykset painottavat sitä, että meillä on tiettyjä velvollisuuk­sia, tekoja, jotka meidän pitää tai joita meidän ei pidä tehdä.

Tämän käsityksen mukaan siveellinen toiminta on velvollisuuksien suorittamista, ja jyrkimmän käsityksen mukaan velvollisuudet on tehtävä riippumatta siitä, mitä seurauksia niistä on.

Velvollisuusetiikan erottaa seurausetiikasta se, että jotkin teot ovat ehdottomasti oikein tai ehdottomasti väärin riippumatta siitä, mitä seurauksia niistä on.

Velvollisuusiveydellä on vieraskielinen nimitys deontologia (kreikankielen deon = velvollisuus. Tätä nimitystä ei tarvitse osata ylioppilaskirjoituksissa.)

Käsitys, että velvollisuudet ovat riippumattomia arvoista

Käsitystä, että velvollisuudet ovat arvoista riippumattomia, sanotaan deontologiseksi siveydeksi eli deontologiseksi etiikaksi. (Tätä nimitystä ei tarvitse osata ylioppilaskirjoituksissa. Deontologisia käsityksiä ovat yleisen käsityksen mukaan mm.sisäiseen oivallukseen perustuva siveys (intuitionismi), velvollisuussiveys, sopimussiveys ja ihmisoikeussiveys

Velvollisuussiveyden piirteitä uskonnoissa ja aatteissa



Kymmenen käskyn laki

1 Niin Jumala puhui kaiken tämän:

2 "Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta."

3 "Sinulla ei saa olla muita jumalia."

4 "Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla. 5 Älä kumarra äläkä palvele niitä, sillä minä, Herra, sinun Jumalasi, olen kiivas Jumala. Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isiensä pahoista teoista, vaadin tilille ne, jotka vihaavat minua. 6 Mutta polvesta polveen minä osoitan armoni niille tuhansille, jotka rakastavat minua ja noudattavat minun käskyjäni."

7  "Älä käytä väärin Herran, Jumalasi, nimeä, sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka käyttää väärin hänen nimeään."

8 "Muista pyhittää lepopäivä. 9 Kuutena päivänä tee työtä ja hoida kaikkia tehtäviäsi, 10 mutta seitsemäs päivä on Herran, sinun Jumalasi, sapatti. Silloin et saa tehdä mitään työtä, et sinä eikä sinun poikasi eikä tyttäresi, orjasi eikä orjattaresi, ei juhtasi eikä yksikään muukalainen, joka asuu kaupungissasi. 11 Sillä kuutena päivänä Herra teki taivaan ja maan ja meren ja kaiken, mitä niissä on, mutta seitsemännen päivän hän lepäsi. Sen vuoksi Herra siunasi lepopäivän ja pyhitti sen."

12 "Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että saisit elää kauan siinä maassa, jonka Herra, sinun Jumalasi, sinulle antaa."

13 "Älä tapa."

14 "Älä tee aviorikosta."

15 "Älä varasta."

16 "Älä todista valheellisesti toista ihmistä vastaan."


Kuningas David ja toisen miehen vaimo Batseba.
Rembrandtin maalaus.

17 "Älä tavoittele toisen taloa. Älä tavoittele hänen vaimoaan, älä orjaa tai orjatarta, älä hänen härkäänsä, älä hänen aasiaan äläkä mitään, mikä on hänen."

Suurimmat uskonnot asettavat kannattajilleen monenlaisia velvollisuuksia. Jyrkimmillään ne esiintyvät käskyinä ja kieltoina.

Ensi näkemältä –siveys



Ensi näkemältä (prima facie)) –siveyden mukaan on tiettyjä periaatteita ja velvollisuuksia, joita on hyvä noudattaa. Ne ovat kuitenkin ehdollisia. Niitä on noudatettava, ellei jokin tärkeämpi ajankohtainen sääntö anna toisenlaista toimintaohjetta. Siveys on arkipäivän viisautta. Eri tilanteisiin eivät sovi samat toimintamallit.

Ensi näkemältä –harkinnan malli:
  • Arvioi tilanne (vaihtoehdot, vastuut, velvollisuudet ja oikeudet)!
  • Ota huomioon kaikkien asianosaisten käsitykset ja edut
  • Arvioi erilaiset vaikutukset sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä
  • Aseta arvot tilanteen ja asian mukaiseen järjestykseen
  • "Mihin pitäisi pyrkiä" ottaen huomioon kokonaistilanteen?

Sir William David Ross (1877 –1971) asetti seuraavat velvollisuudet:
  • velvollisuus pitää lupaukset
  • velvollisuus korvata toisille aiheutettu vahinko
  • velvollisuus kiittää niitä, jotka ovat auttaneet meitä
  • oikeudenmukaisuus: velvollisuus myöntää jokaisen ansiot
  • velvollisuus auttaa muita
  • velvollisuus kehittää itseämme, erityisesti hyveitämme ja älyämme
  • velvollisuus olla loukkaamatta toisia
Siinä tapauksessa, että nämä velvollisuudet ovat ristiriidassa, sovelletaan ensinäkemältä (prima facie) -periaatteita.

Kristillinen velvollisuussiveys



Esimerkkinä kristillisestä velvollisuussiveydestä esitämme Samuel von Pufendorfin (1632 – 1694) siveyskäsityksen.

Ihmisellä on velvollisuuksia
  • jumalaa kohtaani
  • itseään kohtaan
  • muita kohtaan
Velvollisuudet jumalaa kohtaan ovat


  • jumalan tunteminen ja usko jumalaan
  • palvoa jumalaa sisäisesti ja ulkoisesti
Velvollisuudet itseään kohtaan ovat
  • velvollisuudet sielua kohtaan
  • velvollisuudet ruumista kohtaan ja siihen liittyvä käytös
Velvollisuuksia muita kohtaan ovat
  • välttää muiden vahingoittamista
  • kohdella muita tasa-arvoisesti
  • edistää muiden hyvää

Uskontojen "oikein"

Jumalien tahto



Usein ”oikein” tarkoittaa uskonnossa jumalien väitetyn tahdon mukaista käyttäytymistä ja ”väärin” jumalien tahdon vastaista käyttäytymistä.

Uskontojen mukaan jumalien tahto on kirjoitettu esimerkiksi Raamattuun tai Koraaniin. Us­konnolliset johtajat päättävät usein uskonnon kannattajien velvollisuuksista.

Jos jumalat päättävät, että jokin teko on oikein, voidaan kysyä, tahtovatko jumalat sitä siksi, että se on oikein, vai onko se oikein siksi, että jumalat tahtovat sitä.

Jos jumalat tahtovat jotain siksi, että se on oikein, siveys on jumalista riippumaton.

Tällöin siveys voitaisiin esittää puhumatta jumalista mitään.

Korkeintaan voitaisiin väittää, että ju­malat ovat ihmisiä pätevämpiä esittelemään siveyttä.

Jumalat voivat määrätä murhaamaan

Jos teko on oikein pelkästään siksi, että jumalat sitä tahtovat, siveydeltä putoaa kokonaan pe­rusta.

Jumalat voivat määrätä esimerkiksi murhaamaan.



Gustave Doren kuvitusta Raamattuun.

Raamatussa kerrotaan, että juutalais­ten jumala käski tappaa vihollisten naiset ja lapset, kamelit ja aasit, mutta säästää neitsyet. 

Ovatko jumalat hyviä vai pahoja

Uskontojen kannattajat voivat väittää, etteivät jumalat käske tehdä pahaa, koska jumalat ovat hyviä.

Mutta mitä tarkoittaa se, että jumalat ovat hyviä? Ovatko jumalat hyviä siksi, että he ovat jumalia, vai onko hyvälle jokin muu peruste?

Kristinuskon mukaan kristinuskon jumala on hyvä.

Islamin mukaan islamin jumala voi olla hyvä tai paha.

Buddhalaisuuden mukaan jumalat, sikäli kuin heitä on olemassa, eivät ole ns. valaistuneen ihmisen yläpuolella (eivätkä oikeastaan edes tavallisen ihmisen yläpuolella).



Hindujumalat ovat loistavia myös paheissaan.

Äskettäisen uutisen mukaan joulupukki sijoittuu Japanissa jumalien ja pyhimysten väliin. l

Jos jumalia ei ole olemassa, jumalien tahdolla ei ole merkitystä

Jos jumalia ei ole olemassa, jumalien tahtoon perustuvalta siveydeltä putoaa kokonaan pohja.

Uskonnolllinen elämäntapa



Joissain uskonnoissa (eräät intialaiset uskonnot) suhde jumalaan ei ole niinkään oikean ja väärän kysymys vaan palvoja on sitoutunut tiettyyn elämäntapaan. Sitä ei pidetä velvoittavana niille, jotka eivät ole palvojia.

Uskonnot velvollisuussiveyden ja seuraussiveyden sekoituksina



Jeesus ja hänen parhaat kaverinsa.

Useimmiten uskonnot ovat velvollisuussiveyden ja seuraussiveyden sekoituksia.

Jos uskonto sa­noo jumalien palkitsevan tai rankaisevan ihmisiä heidän tekojensa perusteella, kyse on seura­ussiveydestä.

Kristinuskon väite, jonka mukaan ihminen saavuttaa ikuisen onnellisen elämän uskomalla jumalan olemassaoloon, on seuraussiveyttä.

Kristinuskossa uskoa jumalaan pidetään hyveenä. 

Velvollisuusiveys ja politiikka



Velvollisuussiveyden piirteitä esiintyy myös poliittisissa aatteissa kuten liberaalissa ihmisoikeussiveydessä (esim. John Rawls) ja kommunismissa. Kui­tenkin politiikkaa usein arvioidaan sen väitettyjen tai todellisten seurausten perusteella.

Puhdas velvollisuussiveys

Puhtaan velvollisuussiveyden mukaan tekoja on arvioitava pelkästään velvollisuuden eikä tun­teiden, taipumusten tai saavutettavan hyödyn perusteella.

Esimerkiksi jos lahjoitan rahaa ke­hitysmaiden asukkaiden auttamiseen, koska säälin köyhiä ihmisiä, en velvollisuussiveyden mu­kaan toimi sivellisestii. Jos lahjoitan rahaa hyväntekeväisyyteen saadakseni hyvää mainetta, en velvollisuussiveyden mukaan toimi siveellisesti.

Oikeutus velvollisuussiveydessä

Kun emme voi vaikuttaa tekojen seurauksiin tai edes arvioida niitä, ajatellaan, että teko on oikein, jos tekijä on tehnyt velvollisuutensa.

Usein velvollisuussiveydessä ajatellaan, että koska emme voi vaikuttaa tunteisiimme, ne ovat huono perusta siveydelle.

Velvollisuussiveyden mukaan meidän on esimerkiksi autettava tarpeessa olevia, koska se on velvollisuutemme.


Muita kuin velvollisuussiveyden käsityksiä

  • Meidän on autettava tarpeessa olevia, koska meidät palkitaan siitä.
  • Meidän on autettava tarpeessa olevia, jos meistä tuntuu siltä.
  • Meidän on autettava tarpeessa olevia, jos säälimme heitä.
  • Meidän on autettava tarpeessa olevia, jos se lisää onnellisuutta.
  • Meidän on autettava tarpeessa olevia, koska meille on siitä myöhemmin henkilökohtaista hyötyä.

Ehdottomat velvollisuudet



Velvollisuussiveyden kannattajat esittävät usein ehdottomia velvollisuuksia kuten esimerkiksi ”sinun on aina puhuttava totta”, ”pidä aina lupauksesi” tai ”tappaminen on kiellettyä kaikissa olosuhteissa”.

Velvollisuussiveyden mukaan näitä velvollisuuksia on noudatettava täysin riippumatta siitä, mitä seurauksia niistä on.

Ehdolliset velvollisuudet

Ehdollinen velvollisuus on esimerkiksi ”jos haluat olla arvostettu, puhu aina totta” tai ”jos et halua joutua vankilaan. älä tapa”.

Yleistettävyys

Usein etsitään siveysperiaatteita, joka olisivat mahdollisimman yleispäteviä. On ajateltu (esimerkiksi Immanuel Kant), että meidän olisi toimittava sellaisten siveysperiaatteiden mukaan, joista voitaisiin tehdä yleismaailmallisia lakeja.

Jos minusta on oikein, että voin varastaa, jos minulla ei ole riittävästi rahaa, tästä periaatteesta olisi voitava tehdä yleismaailmallinen laki.



Yleistää voidaan tietysti muitakin kuin siveyseriaatteita. Esimerkiksi voitaisiin ajatella yleistettäväksi periaate ”näytä aina kieltäsi itseäsi pitemmille”.

Muinaisintialaisten ja kiinalaisten ns. kultainen sääntö on eräs muunnos yleistettävyyssäännöstä.

Toinen versio kultaisesta säännöstä on ”tee toisille sitä, mitä toivoisit tehtävän itsellesi” ja toinen versio ”älä tee toisille sitä, mitä et toivoisi tehtävän itsellesi”.

Kaikkia sääntöjä ei voida edes ajatella yleistettäviksi. Esimerkiksi ”älä koskaan tee työtä” on mahdoton, jos kaikki ryhtyvät sitä noudattamaan.

Yleistettävissä oleva selvästi siveysperiaate olisi esimerkiksi ”älä koskaan kiduta lapsia”.

Alan Gewirth velvollisuuksien synnystä



Jotta ihminen voisi toimia, hänen on pidettävä tekojensa olennaisia piirteitä tärkeinä. Teoille on keskeistä vapaus ja tarkoituksellisuus. Jokainen teko edellyttää vapautta ja jokainen teko myös ilmentää vapautta.

Mutta jos ihminen haluaa toimia, hänen on sallittava se myös muille. Näin päädytään oma vapaus ja hyvinvointi lähtökohtana yhteistoiminnalliseen ja toista ihmistä kunnioittavaan etiikkaan.

Gewirthin arvoteoriassa on kolme hyvän
lajia:
  1. perushyvät,
  2. vähentymättömät hyvät ja
  3. arvon lisäykset.
Ensimmäiseen luokkaan kuuluvat sellaiset toiminnan kannalta tärkeät edellytykset kuin hengissä säilyminen ja perustarpeiden (ruoka, juoma, suoja) tyydyttäminen sekä psykologiset tekijät kuten tasapainoisuus, itsevarmuus ja mielenrauha.

Terveys on perushyvä, mutta se ei ole lisääntyvä vaan vähentymätön hyvä; terveyden säilyttäminen ei tee onnelliseksi, vaikka sairastuminen tekee onnettomaksi.

Miten on tiedon laita? Tietoa voi pitää perushyvänä, se
on toiminnan kannalta välttämätöntä. Mutta
onko se myös lisääntyvä hyvä?

Voitanee ajatella, että kasvava ymmärrys ihmisten toiminnan vaikuttimista ja muodoista ja maailmassa vaikuttavista lainalaisuuksista tekee ihmisen paremmin selviytyväksi ja onnellisemmaksi. Tämän mukaan ei pitäisi paikkaansa, mitä Salomonin saarnaaja sanoo: joka tietoa lisää, se tuskaa lisää.

Mutta näinhän myös käy, tietoisuus maailmassa vallitsevasta kurjuudesta ja oman voimattomuuden
tunteminen eivät oloa helpota.

Oikeudet ovat muiden ihmisten suhteen esitettyjä perusteltuja vapausvaateita.  Se, että oikeudet suuntautuvat jotain ihmistä vastaan, tarkoittaa, että ne luovat tuolle ihmiselle velvollisuuksia.

Oikeudet ovat rajoitettujen velvollisuuksien lähde. Ei silti ole itsestään selvää, miksi muut ihmiset ottaisivat minun oikeusvaateeni tuottamat velvollisuudet kuuleviin korviinsa.



Ei ole helppo vastata siihen, miksi hukkuva voisi vaatia ohikulkijaa pelastamaan itsensä. Ohikulkija voi todeta vain, että hukkuva saa hänen puolestaan tehdä mitä haluaa. Jokainen saa toteuttaa omat päämääränsä, ja tämä ajatus soveltuu myös hukkuvaan.

Gewirthin käsitys on tyypillinen liberalistinen oikeusperustainen käsitys, jossa yksilön oma toiminta määrää muiden velvollisuudet.

Vapaus on keskeinen ajatus.

Toinen tärkeä ajatus on, että käsitys on muodollinen ja looginen, jolloin sen tulkinnasta riippuu, mitä velvollisuuksia ja vapauksia ihmisillä on. 

Velvollisuussiveyden arvostelua

Tyhjyys

On sanottu, että yleistettävyysperiaate on tyhjä, se ei anna apua siveysratkaisujen teossa. Vaikka yleistettävyysperiaatteeseen lisätään kielto käyttää ihmistä pelkkänä välineenä, näiden periaatteiden perusteella on vaikea ratkaista, mitä pitäisi tehdä.

Ristiriidat



Velvollisuudet joutuvat helposti keskenään ristiriitaan.

Jos velvollisuus on puhua aina totta, ei saa valehdella rikolliselle, joka etsii totuuden puhujan ystävää murhatakseen hänet (Immanuel Kantin esimerkki).

Jos velvollisuuksien lista sisältää muutamia tärkeitä velvollisuuksia, on yleensä osoitettavissa, että velvollisuudet joissain olosuhteissa joutuvat ristiriitaan keskenään.

Pakolliset, sallitut ja kielletyt teot

Velvollisuussiveyden mukaan jotkut teot ovat pakollisia, jotkut sallittuja ja jotkut kiellettyjä.

Erityisesti kiellot aiheuttavat velvollisuusetiikalle ongelman. Jos jokin teko on kielletty, sitä ei saa tehdä, vaikka teon tekemisellä estettäisiin suuri määrä samaa kiellettyä tekoa myöhemmin.

Myös siveettömiä periaatteita voidaan yleistää

Villin lännen rikkaiden periaate ”tapa kaikki, jotka asettuvat tiellesi”, voidaan yleistää, mutta on vaikea pitää periaatetta siveellisesti hyväksyttävänä.



Tässä kohden voidaan vedota esimerkiksi siihen, että ihmisiä ei saa kohdella pelkkinä välineinä. Toisaalta on valtarakenteita (kulttuureja), joissa on hyväksytty ja yleistetty monia selvästi epäinhimillisiä periaatteita kuten noituudesta epäiltyjen polttaminen roviolla (kristillinen valtarakenne uuden ajan alussa), avioliiton ulkopuoliseen sukupuolisuhteeseen syyllistyneen naisen kivittäminen kuoliaaksi (monet islamin valtarakenteet), lesken polttaminen aviomiehen roviolla (hinduvaltarakenteet) jne.

Tässä kohden on huomattava, ettei yleistämisen ole tarvinnut olla sataprosenttista pahojen seuraamusten synnyttämiseksi.

Epäuskottavuus

Vaikka velvollisuusetiikassa on paljon vakuuttavia piirteitä kuten toisten ihmisten etujen kunnioittaminen, siinä on myös vakavia puutteita kuten esimerkki totuuden puhumisesta ihmiselle, joka etsii ystävääni murhatakseen hänet, ja lukuisa määrä vastaavia esimerkkejä osoittavat.

Velvollisuusetiikka ei pysty perustelemaan, miksi nimenomaan velvollisuuksien noudattaminen on siveyden perusta.

Myötätunnon puute

Velvollisuusetiikka (esimerkiksi Immanuel Kant) ei yleensä anna riittävästi painoa esimerkiksi tunteille, myötätunnolle ja säälille.

Tyhmyydet



Velvollisuudentuntoiset mutta tyhmät tai epäpätevät ihmiset saattavat aiheuttaa paljon kärsimystä ja kuolemaa.

Jos heitä arvioidaan pelkästään velvollisuuksien täyttämisen perusteella, heitä ei voida moittia.

Jos joku katsoo velvollisuudekseen kuivattaa kastuneen kissan mikroaaltouunissa, mutta kissa palaa kuoliaaksi, kuivattajaa ei voida moittia.


Velvollisuuksista ollaan erimielisiä

Velvollisuussiveyden suuri ongelma on, mitä velvollisuuksia kullakin ihmisellä on ja mitä ei ole. Yleensä velvollisuuksista jossain yhteisössä ollaan erimielisiä.

Immanuel Kantin velvollisuussiveys



Tärkein lähde: Kant: Etiikka Toni Kannisto

Immanuel Kantin (1724−1804) ­­siveyskäsitys edustaa deontologista eli velvollisuusetiikkaa. Kantin mukaan teon siveellinen arvo ei ole sen enempää sen tuottamassa kokonaishyödyssä kuin onnellisuudessa  vaan teon vaikuttimissa (motiiveissa).

Eettisesti hyvä teko on tehty velvollisuudesta yleispätevää (universaalia)  moraalilakia  (siveyssääntöä) kohtaan, eivätkä teon mahdollisesti tuottamat epätoivotut seuraukset vaikuta sen siveellisyyteen.

Yleispätevän moraalilain eli kategorisen imperatiivin muotoilee käytännöllinen järki - epäeettisesti toimiva henkilö toimii siten Kantin mukaan järjettömästi (päinvastainen ei kuitenkaan päde).

Kant muotoilee siveyskäsityksensä perusajatukset teoksessa Tapojen metafysiikan perustus (Grundlegung zur Metaphysik der Sitten, 1785), tarkastelee käsitystensä taustaoletuksia ja seurauksia tarkemmin teoksessa Käytännöllisen järjen kritiikki (Kritik der praktischen Vernunft, 1786) ja viimeistelee yksityiskohtia teoksessa Tapojen metafysiikka (Metaphysik der Sitten, 1797).

Kantin järjestelmä perustuu vapaudelle: vain vapaita olentoja voidaan velvoittaa siveellisesti. Mikäli en olisi mitenkään voinut jossain tilanteessa toimia toisin kuin toimin, en  olisi vastuussa toiminnastani.

En ole vastuussa siitä, että noudatan painovoimalakia, enkä olisi eettisesti vastuussa mistään, mitä tekisin jonkun hallitessa mieltäni ajatusten siirrolla (telepaattisesti).



On vaikea sanoa missä vapauden raja Kantilla tosiasiassa kulkee. Esimerkiksi pulmassa nimeltä "Sofien valinta" (William Styronin kirjasta Sofien valinta) natsien keskitysleirin vartija vaatii Sofiaa valitsemaan jommankumman lapsistaan tapettavaksi, ja mikäli Sofia ei suostu valitsemaan, vartija tappaa molemmat lapset.

Tavanomaisesti emme pitäisi Sofiaa vastuullisena lapsensa kuolemasta, vaikka hänen valintansa omalta osaltaan siihen johtaakin, mutta ei ole selvää olisiko hän Kantin mukaan vapaa vastuusta, koska hänellä on kuitenkin mahdollisuus pidättäytyä valinnasta.

Vastaavasti voimme kysyä onko henkisesti sairas ihminen kykenevä tekemään todellisia valintoja ja siten olemaan vastuullinen.

Koska Kantin siveys perustuu vapaudelle, sen ylimmän periaatteen, eli moraalilain, on oltava riippumaton ulkoisista ja satunnaisista tekijöistä. Muutoin sitä määrittäisi jokin ulkopuolinen, eikä se siten olisi vapaa.

Erityisesti se on riippumaton kulloisestakin toimijasta, uskomuksistaan ja ympäristöstään. Näin ollen moraalilain on oltava myös yleispätevä: sen on velvoitettava kaikkia samalla tavalla aina ja kaikkialla. Usein Kantin siveyden ajatellaan perustuvan sekä vapauden että yleispätevyyden vaatimuksille, vaikka jälkimmäinen voidaan johtaa edellisestä.

Koska Kantin moraalilaki perustuu vapaudelle, sen on nojauduttava jollekin, joka on ehdottoman hyvä eli hyvä sellaisenaan. Jos moraalilaki perustuisi jollekin, jonka hyvyys riippuu ulkoisista tekijöistä, se olisi riippuvainen näistä tekijöistä eikä siten olisi yleispätevä.

Toisin sanoen, moraalilain on perustuttava jollekin, jolla on itseisarvoa eikä ainoastaan välinearvoa (eli arvoa jonkin toisen tavoitteen saavuttamiseksi).



Kantin mukaan tämä perusta ei voi olla mikään muu kuin hyvä tahto (Wille), joka yksin on hyvä sellaisenaan. Tahdon Kant määrittelee kykynä toimia (toimintaa ohjaavien) periaatteiden mukaisesti. Kun tätä kykyä ei häiritse mikään ulkopuolinen voima, tahto on omalakinen eli kykenevä määräämään itse omat lakinsa.

Siveellinen velvollisuus on tahdon velvollisuutta omaa omalakisuuttaan kohtaan − so. tahdon johdonmukaisuutta noudattaa asettamiaan lakeja. Toisin sanoen, hyvä teko on tehty puhtaasti hyvään tahtoon nojautuen eikä sillä siten pyritä saavuttamaan mitään toista tavoitetta (esim. onnellisuutta tai suurinta yleistä hyvää).

Kant myös toteaa velvollisuuden perustuvan kunnioitukselle moraalilakia kohtaan. On syytä huomata, että Kant erottelee myös velvollisuuden mukaiset ja velvollisuudesta tehdyt teot, joista vain jälkimmäiset ovat varsinaisesti eettisiä.

Kantin ehdoton velvoite (kategorinen imperatiivi)

Koska Kantin moraalilaki velvoittaa ehdottomasti, hän kutsuu sen käskyä kategoriseksi imperatiiviksi ja erottaa sen vain ehdollisesti velvoittavista (hypoteettisista) käskyistä (imperatiiveista).

Siinä missä ehdottomat velvoitteet ovat muotoa "jos tahdot X:ää, tee Y", ehdoton velvoite on yksinkertaista muotoa "tee X (halusitpa mitä tahansa tai olipa tilanne mikä tahansa)".

Koska ehdoton velvoite on tällä tavoin riippumaton muista tekijöistä, Kantin mukaan on olemassa vain yksi ehdoton velvoite. Hän esittää kyllä eri laskutapojen mukaan kolmesta viiteen (hän itse sanoo muotoiluja olevan kolme) toisistaan merkittävästikin poikkeavaa muotoilua ehdottomalle velvoitteelle, mutta väittää niiden kaikkien olevan yhtäpitäviä. Seuraavassa esitellään eräs jaottelu.

Yleispätevän (luonnon)lain muotoilu:



(1a) "Toimi vain sellaisen toimintaperiaatteen (maksiimin) mukaan, jonka voit samalla toivoa tulevan yleiseksi laiksi".

(1b) "Toimi siten kuin tekosi toimintaperiaate (maksiimi) tulisi tahtosi kautta yleiseksi luonnonlaiksi").

Ensimmäinen versio (1a) on selkeästi tunnetuin ja usein ainoa toistettu muoto ehdottomasta velvoitteesta. Maksiimilla tarkoitetaan subjektiivista (toiminta)periaatetta.

Sääntö on sellaisenaan melko suoraviivainen: kun toimit jonkin periaatteen mukaisesti, sinun tulisi aina pohtia, voisitko toivoa kaikkien olevan velvoitettuja toimimaan kyseisen periaatteen mukaisesti. Kantin siveyden pyrkimys yleispätevyyteen tulee ehkä parhaiten esille tässä muotoilussa, mutta se on selkeä myös muotoilussa (3a) .

Päämäärän sinänsä muotoilu:



(2) "Toimi siten, että käytät ihmisyyttä, on se sitten omassasi tai jonkun toisen henkilössä, aina samaan aikaan päämääränä, ei koskaan pelkästään välineenä".

Toinen muotoilu poikkeaa ensimmäisestä melko paljon. Henkilö on Kantin etiikassa keskeinen käsite, koska juuri henkilöys erottaa ihmiset (ja siveelliset toimijat) eläimistä ja muista olioista, jotka eivät ole moraalilain alaisia.

Henkilön Kant kytkee järkeen ja erityisesti tahtoon (joka on käytännöllistä järkeä). Kun muistetaan moraalilain velvoittavan juuri tahtoa itseään kohtaan, nähdään Kantin vain laajentavan tätä velvollisuutta yksilön omasta tahdosta kaikkiin tahtoihin (kuten tulee toimia yleispätevyysperiaatteen nojalla).

Tahdon omalakisuus (autonomisuus) edellyttää, että emme kiinnitä huomiota niihin satunnaisiin seikkoihin, jotka määräävät tahdon esiintymistavan ja -paikan: on yksi ja sama ilmeneekö tahto minussa vai toisessa.

Minun on kohdeltava toisissa ilmenevää tahtoa yhtä kunnioittavasti kuin sitä tahtoa, joka ilmenee itsessäni. Koska siveys perustuu hyvälle tahdolle, joka siis on hyvä sinänsä ulkoisista tekijöistä riippumatta, en voi kohdella toisten tahtoa koskaan (pelkästään) välineenä, sillä niin tehdessäni alistaisin sen satunnaisille tekijöille.

Kant esittää samassa yhteydessä myös kaikilla kiinnostustemme kohteilla olevan vain suhteellista arvoa, siis välinearvoa: niillä on arvoa vain suhteessa tavoitteisiimme ja niiden toteutumiseen.



Mikäli kaikki arvo maailmassa typistyisi tällaisiin välinearvoihin, millään ei olisi ehdotonta arvoa. Koska moraalilaki puolestaan edellyttää tällaisen ehdottoman arvon olemassaoloa, maailmassa on oltava jotain, jolla on todellista arvoa, eikä vain arvoa meille.

Koska vain hyvällä tahdolla on ehdotonta arvoa, siveys on mahdollista vain, mikäli oletetaan hyvän tahdon mahdollisuus.

Omalakisuuden muotoilu:

(3a) "Toimi siten, että tahtosi voisi toimintaperiaatteensa kautta samalla pitää itseään yleispätevän lain asettajana" .

Päämäärien valtakunnan muotoilu:

(3b) "Jokaisen järkevän olion on toimittava ikään kuin hän olisi toimintaperiaatteittensa mukaisesti aina samalla lakiasäätävä jäsen yleispätevien päämäärien valtakunnassa".

Joidenkin mukaan nämä kaksi ovat eri muotoiluja, ja tälle on sanankäytön erojen valossa perusteita.

Merkityksellistä molemmissa on vaatimus, että toimijan olisi toimittava kuin se olisi yleispätevä lakiasäätävä elin. Päämäärien valtakunnalla Kant tarkoittaa kaikkien siveellisten toimijoiden muodostamaa ihanneyhteisöä, jossa jokainen jäsen olisi saavuttanut tahdon omalakisuuden.



Kant toteaa, että tällaisessa valtakunnassa jokainen olio olisi yhtä aikaa sekä hallitsija (lakiasäätävä elin) että alamainen (lakia noudattava jäsen). Erityisesti muotoilu (3b) on lähellä John Rawlsin yleisesti kantilaisena pidettyä, A Theory of Justice -teoksessa esittämää käsitystä, jonka mukaan oikeudenmukainen yhteiskunta syntyisi, mikäli ihmiset kokoontuisivat päättämään laeista ennen kuin tietäisivät paikkaansa maailmassa, eräänlaisen "tietämättömyyden verhon" takaa.

Ehdottoman velvoitteen soveltaminen ei ole erityisen helppoa. Mikäli otamme tarkasteluun muotoilun (1a), toiminnan eettisyyden arvioinnissa katsotaan usein olevan neljä kohtaa.

  1. Ensin muotoillaan toimintaperiaate (mikä ei ole helppoa, sillä oman toimintatavan ilmaiseminen yksinkertaisena sääntönä saattaa tuottaa paljon vaikeuksia).
  2. Toiseksi tämä toimintatapa muutetaan yleiseksi laiksi.
  3. Kolmannessa vaiheessa lain soveltamista pohditaan siltä kannalta, onko sen seuraaminen ylipäänsä käsitettävissä ristiriidattomasti sellaisessa maailmassa, jossa tämä laki pätisi.
  4. Mikäli on, siirrytään neljänteen vaiheeseen, jossa pohditaan voidaanko tätä lakia todella tahtoa yleiseksi laiksi.
Ongelmallista tässä on erityisesti se, että ei näytä olevan mitään varmaa keinoa ratkaista sellaisia ristiriitoja, joissa toinen tahtoo toimintaperiaatteesta yleisen lain ja toinen ei.



Otetaan esimerkiksi toimintaperiaate: sängystä on aina noustava oikea jalka ensin. On selvää, että laki toteuttaa kolmannen ehdon, sillä tällainen maailma olisi helposti kuviteltavissa.

Emme kuitenkaan (oletettavasti) voisi tahtoa tällaista sääntöä yleiseksi laiksi, jota jokaisen olisi noudatettava. Tärkeä huomio on se, että tämä ei millään muotoa vielä tee vasemmalla jalalla ensin nousemisesta epämoraalista toimintaa, koska emme toivoisi säännön kieltoa (on noustava vasemmalla jalalla) yleiseksi laiksi. Koska emme toivoisi yleiseksi laiksi sen enempää tätä sääntöä kuin sen kieltoakaan, se on moraalisesti yhdentekevä sääntö. Vain mikäli joko sääntö tai sen kielto, mutta eivät molemmat, soveltuvat yleiseksi laiksi, on ylipäänsä kyse siveysongelmasta.



Olkoon toinen esimerkki: toisten onnellisuutta on edistettävä. Laki on selvästi käsitettävissä. Ilmeisesti myös sellainen maailma, jossa kaikki pyrkisivät parhaansa mukaan edistämään toistensa onnellisuutta, olisi melko tahdottava. (On tarkistettava myös, että kielto puolestaan ei ole tahdottava.) Siispä on oikein edistää toisten onnellisuutta.

Kolmantena esimerkkinä olkoon: voin tehdä lupauksen aikomatta pitää sitä. Oletetaan, että olisi sellainen maailma, jossa kaikkien olisi joka hetki toimittava tämän lain mukaisesti. On ainakin perusteltua olettaa, että tällaisessa maailmassa itse lupaaminen olisi mahdotonta: jos kukaan ei koskaan pitäisi lupaustaan, kukaan ei myöskään uskoisi mitään antamaani lupausta. Siispä toimintaperiaate ei toteuta kolmatta ehtoa: on väärin tehdä lupaus aikomatta pitää sitä.

Kant erottelee sekä velvollisuudet itseä ja toisia kohtaan sekä täydelliset ja epätäydelliset velvollisuudet. Näiden yhdistelminä syntyy neljä eri velvollisuustyyppiä.

Siinä missä täydelliset velvollisuudet ovat sellaisia, joista ei voida poiketa missään tilanteessa, epätäydelliset velvollisuudet antavat enemmän tai vähemmän tilaa yksilöllisille haluille ja kiinnostuksille: epätäydelliset velvollisuudet ovat sellaisia, joita meidän on noudatettava jonkin verran silloin tällöin.

Yllä esitettyyn neljän askeleen testiin viitaten täydellinen velvollisuus määräytyy kolmannessa vaiheessa (ristiriidattomuus), epätäydellinen vasta neljännessä (tahtominen).



Kant itse tarjoaa seuraavat esimerkit: itsemurhasta pidättäytyminen on täydellinen velvollisuus itseä kohtaan; pidättäytyminen antamasta lupausta, jota ei aiota pitää, on täydellinen velvollisuus toisia kohtaan; omien kykyjen kehittäminen on epätäydellinen velvollisuus itseä kohtaan; ja toisten onnellisuuden edistäminen on epätäydellinen velvollisuus toisia kohtaan. Kant johtaa nämä kaikki ehdottomasta velvollisuudesta antaakseen tukea sen pitämiselle ylimpänä moraalilakina. 

Kantin etiikka ja onnellisuus

Vaikka yllä olevan perusteella oman ja toisten onnellisuuden edistäminen onkin (epätäydellinen) velvollisuus, itse siveys ei sellaisenaan takaa onnellisuutta.



Tämä on jyrkässä ristiriidassa moniin muihin siveyskäsityksiin, joissa juuri onnellisuus tai hyvä elämä on siveyden perusta. Kantin mukaan onnellisuuden tavoittelu on kyllä välttämätöntä jokaiselle järjelliselle (mutta äärelliselle) oliolle, mutta onnellisuus (jonka Kant liittää tarpeiden tyydyttämiseen) on liian epämääräinen asia ollakseen yleispätevän moraalilain perusta.

Kant antaa useita esimerkkejä siitä, kuinka onnellisuuden asettaminen moraalin perustaksi on kestämätöntä. Olennaisesti kuitenkin se on kestämätöntä, koska se, mitä kukin kokee tarvitsevansa, ja sitä kautta se, mikä tekee kenetkin onnelliseksi, on täysin satunnaista (ja jos tarpeet olisivatkin kaikille samoja, tämä puolestaan olisi satunnaista). Kantin mukaan onnellisuus on kyllä moraalilain kohde (onhan sen lisääminen velvollisuutemme), mutta se ei voi olla sen perusta.



Kant ei sulje silmiään onnellisuudelle − päinvastoin, hän toteaa onnellisuuden olevan inhimillisen elämän tärkein tavoite. Siveyden kannalta onnellisuuden ongelma on se, että onnellisuus perustuu haluille ja niiden tyydyttämiseksi tarkoitetuille kokemustieteen periaatteille, kun taas siveydessä ei saa olla mitään kokemustieteellistä.

Kant toteaa, että vaikka siveydellä ei olekaan mitään tekemistä onnellisuuden kanssa, siveys ja onnellisuus eivät ole ristiriidassa keskenään tai vastusta toisiaan: ei ole mitään varsinaista syytä kieltää oma onnellisuus.

Kuitenkin, pohdittaessa siveellisiä velvollisuuksia, onnellisuudella ei ole asian kanssa mitään tekemistä. Toisin sanoen, onnellisuus voi olla tärkeä inhimillinen tavoite, mutta se ei ole siveellinen tavoite. Kant toteaa, että siveys ja onnellisuus liittyvät toisiinsa siten, että siveydessä on kyse onnellisuuden arvoisena olemisesta, siis onnellisuuden eräänlaisesta ansaitsemisesta. Paha ihminen voi olla onnellinen, mutta hän ei ansaitse sitä. 

Omalakisuus ja toislakisuus (autonomia ja heteronomia) Kantilla



Kant erottelee kaksi tahdon muotoa: Willkür- ja Wille-tahdot. Willkür on tahtomisen kyky yleensä, siis kyky tuottaa toimintaa ohjaavia periaatteita. Wille on se varsinainen tahto, joka minulla on kulloisessakin tilanteessa. Toisin sanoen, Willkür on järkevien olentojen kyky tahtoa ylipäänsä, ja se ilmenee tahdon tiloina Willen muodossa. Käytän tässä yhteydessä suomennoksia "tahtomisen kyky" (Willkür) ja "tahto" (Wille).

Tahto voi Kantin mukaan olla joko omalakista (autonomista) tai toislakista (heteronomista). Omalakista se on ollessaan vapaa kaikista ulkoisista tekijöistä eli ollessaan puhdas. Näin on silloin, kun tahtomisen kyky yksin määrää tahdon.
Toislakista tahto on puolestaan silloin, kun jokin ulkoinen tekijä, kuten tunteet tai henkilökohtaiset tavoitteet ja arvostukset, määrittävät sitä. Toislakinen tahto ei siis ole vapaa, vaan on erilaisten ulkoisten ärsykkeiden ja epäpuhtaiden vaikuttimien (osittain) määräämä.

Siveydessä on pyrittävä tahdon mahdollisimman suureen omalakisuuteen, joka yksin takaa sen, että toimintaa määräävien toimintaperiaatteiden voidaan toivoa tulevan yleisiksi laeiksi (siveyssäännöiksi). Kantin mukaan tahtomisen kyky on olennaisesti sama kuin puhdas käytännöllinen järki, joten juuri järjen käyttö lisää tahdon omalakisuutta. Näin ollen voidaan sanoa, että siveellinen velvollisuus ei ole pelkästään tahdon omalakisuutta vaan myös itse järkeä kohtaan.



Kantin mukaan ihmisen tahto on aina ikään kuin ristitulessa: toisaalla on puhtaan järkevä ja riippumaton tahtomisen kyky, toisaalla taas tahtoa harhaan johtavat ulkoiset vaikutteet. Kantin ajatus muistuttaa siten tältä osin Spinozan Etiikassa esittämää käsitystä (joskaan Kant ei mitenkään liitä tätä autonomiaa onnellisuuteen, kuten Spinoza tekee). Siveellinen ihminen pyrkii aina minimoimaan tahtonsa toislakisuuden järjen avulla.

Edellä sanotusta saa helposti sen käsityksen, että vain järkevät ihmiset voisivat olla siveellisiä. Kant itse oli erittäin pessimistinen ihmisten hyvyyden suhteen, mutta tämä ei perustu pelkästään siihen käsitykseen, että ihmiset eivät juuri käyttäisi järkeään.

Kantin mukaan jokaisella ihmisellä on sisään rakennettuna eräänlainen sioveellinen aisti (joka tunnetaan yleisesti omanatuntona). Tämä aisti ei kuitenkaan sellaisenaan ole aina luotettava, joten tarvitaan jonkinlainen tiede, joka voi ratkaista mikä todella on oikein ja mikä ei.

Sisäistä siveellistä aistiamme voisi verrata suuntavaistoon, joka toimii toisilla paremmin kuin toisilla, ja joka sekoaa helposti. Pärjäämme paremmin kartan, kompassin ja suuntavaistomme avulla kuin pelkästään jälkimmäiseen tukeutuen. Analogiaa venyttäen voisi sanoa, että kompassina toimii ehdoton velvoite ja karttana Tapojen metafysiikassa esitetyt luettelot velvollisuuksista ja hyveistä.

Käytännöllinen ja teoreettinen järki Kantilla



Jako nk. teoreettiseen (spekulatiiviseen) ja käytännölliseen järkeen on Kantin ajattelussa keskeinen. Teoreettinen järki koskee karkeasti ottaen tietoa, käytännöllinen (tahdonalaista) toimintaa. Puhtaan järjen kritiikki edustaa teoreettista järkeä tutkiessaan tiedonkykyjemme a priori periaatteita sekä rajoja, siveys kuuluu käytännöllisen järjen alaan pohtiessaan sitä, mitä meidän tulisi tahtoa ja minkä toimintaperiaatteen mukkaan toimia, eli määrittäessään järjen ja tahdon a priori periaatteet.

A priori ja a posteriori ovat tietoteoreettisia käsitteitä, jotka viittaavat tietyn tiedon luonteeseen. Käsitteet viittaavat havaintokokemukseen, jonka suhteen "a priori" tarkoittaa samaa kuin 'ennen' ja "a posteriori" samaa kuin 'jälkeen'. Nämä käsitteet tulivat käyttöön myöhäiskeskiajalla skolastiikassa, mutta varsinaisesti niitä alettiin käyttää 1600-luvulla.



Puhtaan järjen kritiikin lopussa Kant toteaa filosofialla olevan kolme peruskysymystä: ”Mitä voin tietää?”, ”Mitä minun tulee tehdä?” ja ”Mitä voin toivoa?”

Siinä missä teoreettinen järki vastaa ensimmäiseen kysymykseen, käytännöllisen järjen tehtävänä on vastata erityisesti toiseen, mutta myös kolmanteen kysymykseen.

Kant määrittelee käytännöllisen järjen kohteen ”vapauden mahdollisena vaikutuksena”. Toisin sanoen, kyse on jostain kohteesta, jonka vapaa tahto pystyessään tekisi (tai ei tekisi) todelliseksi. (On syytä muistaa, että tahto on Kantin mukaan käytännöllistä järkeä.) Yksinkertaisesti, käytännöllisen järjen tai tahdon kohde on se, mitä tahdotaan tai ei tahdota.

Siinä missä teoreettisen järjen kohteena on luonto tai todellisuus kokonaisuudessaan, käytännöllisen järjen kohteita on kaksi: hyvä ja paha.

Näistä edellinen vastaa tietysti tahdottua ja jälkimmäinen ei tahdottua.



On syytä huomata, että hyvä ja paha eroavat miellyttävästä (mielihyvästä) ja epämiellyttävästä (kivusta) siinä, että jälkimmäiset perustuvat tunteelle, edelliset puolestaan järjelle (täten ääretönkin kipu voi olla hyvää ja ääretön nautinto pahaa).

Hyvyys ja pahuus määrittyvät siten sen mukaan, mitä vapaa tahto tahtoisi. Siispä tahdon ja hyvyyden suhde ei ole se, että tahto kohdistuisi siihen, mikä on hyvää, vaan hyvää on se, mihin tahto kohdistuu.

Kuuluisassa väitteessään käytännöllisen järjen ensisijaisuudesta Kant esittää käytännöllinen järjen olevan ensisijaista teoreettiseen nähden. Kantin ensisijaisuuden käsitettä saattaa olla vaikea ymmärtää. Missään tapauksessa ei saa ajatella käytännöllisellä järjellä olevan jollain tapaa kyky tai oikeus kumota teoreettisen järjen tuloksia tai asettua niitä vastaan.



Kant sanoo, että järjen täytyy olla siltä osin ykseys, että se ei ole ristiriidassa itsensä kanssa. Tilannetta tulisi tarkastella niin, että järki jakautuu teoreettiseen ja käytännölliseen käyttöön. Kyse on siis kahdesta eri tavasta käyttää järkeä: teoreettinen järki on järjen tiedollista käyttöä, käytännöllinen järki puolestaan tahdollista käyttöä eli oikeastaan tahtomista itseään.

Käytännöllisen järjen ensisijaisuus tarkoittaa tässä yhteydessä kahta asiaa.
  1. Yhtäältä mikäli järjen tiedollinen käyttö ei pysty ratkaisemaan jotain seikkaa (vaikkapa sitä onko jumala olemassa vai ei), voimme soveltaa käytännöllistä järkeä.
  2. Toisaalta myös järjen teoreettinen käyttö on toimintaa ja vaatii tahtoa: käytännöllinen järki on ensisijaista siinä mielessä, että ilman sen kehotusta emme koskaan edes alkaisi käyttää teoreettista järkeämme − meillä ei olisi tahtoa tietää.
Sen sijaan, että käytännöllinen ja teoreettinen järki nähtäisiin olevan ristiriidassa siten, että edellisellä on valta jälkimmäisen ylitse, meidän on ajateltava järki tahdon alaisena ykseytenä, jossa myös tiedolliset kysymykset ovat tahdon ilmauksia.

Käytännöllisen järjen ensisijaisuudella on mm. se seuraus, että eräät Puhtaan järjen kritiikissä ratkaisemattomiksi osoitetut ongelmat voidaan ratkaista käytännöllisen järjen puitteissa. Esimerkiksi vapaan tahdon olemassaoloa koskeva epätietoisuus voidaan ratkaista käytännöllisen järjen avulla. Toisaalta Kant ei esitä mitään perusteita esimerkiksi aineen ääretöntä jaettavuutta koskevan ongelman ratkaisemiseen käytännöllisen järjen avulla.

Käytännöllisen järjen perusoletukset (postulaatit) Kantilla



Eräs Kantin kiistellyimmistä väitteistä on nk. "käytännöllisen järjen peruoletukset (postulaatit)". Ne ovat sellaisia siveydelle olennaisia oletuksia, jotka joudumme tekemään käytännöllisen järjen pakottamina. Näitä oletuksia on kolme:
  1. vapaa tahto,
  2. sielun kuolemattomuus ja
  3. jumalan olemassaolo.

Koska ensimmäisen asema on hieman erilainen suhteessa jälkimmäisiin, se käsitellään ensin erikseen.

Vapaa tahto

Kantin siveydessä keskeinen vapaa tahto on ongelmallinen käsite. Puhtaan järjen kritiikissä Kant yritti osoittaa, että vapaata tahtoa ja aineellisen luonnon lainalaisuutta ei voida sovittaa yhteen, ellei hyväksytä transsendentaalista idealismia.

Transsendentaalinen idealismi (kriittinen idealismi, formalistinen idealismi) on idealistinen oppi, jonka perusti Immanuel Kant. Sen mukaan aineelliset oliot (fenomenon), jotka syntyvät mielen aprioristen ehtojen tuloksena, eivätkä näin ollen ole olemassa ihmisen ulkopuolella sellaisina kuin ne havannoidaan. Oliot itsessään (Ding an Sich, noumenon) ovat transsendentteja eli tietokyvyn ulkopuolella, mutta mieli konstruoi eli rakentaa ne omien psyykkisten ehtojensa mukaan.

Mikäli luonto on lainalainen, jokainen tapahtuma on aina edeltä määrätty, eikä luontoon siten mahdu vapaita syyketjuja. Mikäli vapaa tahto on olemassa, se tuottaa luontoon sellaisia syyketjuja, jotka eivät ole edeltävien tapahtumien määräämiä, eikä lainalaisuus voi vallita.

Transsendentaalisen idealismin puitteissa on mahdollista, että luonto on lainalainen ilmiöiden (eli olioiden kuten ne meille ilmenevät) tasolla, mutta ei kuitenkaan olioiden sinänsä (eli olioiden kuten ne ovat itsessään) tasolla. Näin on erityisesti siksi, että oliosta sinänsä ei voida sanoa mitään, jolloin emme voi transsendentaalisen idealismin perusteia rikkomatta sanoa, että olio sinänsä ei voisi olla vapaa. Näin jää avoimeksi se mahdollisuus, että vaikka kokemuksen aiheuttajina, siis luonnon olioina, olisimmekin täysin lainalaisia, jumalallisina minuuksina, eli olioina sinänsä, olisimme vapaita.



Teoreettinen järki

On tärkeää ymmärtää, että kyseessä on vain ja ainoastaan mahdollisuus, jota ei voida teoreettisen järjen puitteissa sen enempää vahvistaa kuin kumota. Olemme siis rajoitettuja siihen tietoon, että meille ilmenevässä maailmassa kaikki on lainalaista, mutta emme voi tietää onko maailma sinänsä lainalainen vai ei. Kant esittää olevan käytännöllisen järjen mukaista olettaa, että todella olemme jumalallisina olioina vapaita. Tämä seuraa, että ilman vapautta siveys olisi Kantin mukaan mahdotonta.

Kantia on usein pidetty vapaan tahdon suhteen kompatibilistina, mutta yhtä lailla inkompatibilistina.

Kompatibilismi on vapaan tahdon olemassaoloon liittyvä käsitys, jonka mukaan vapaa tahto ja determinismi voidaan sovittaa yhteen. Vaikkakin kompatibilistit ajattelevat, etteivät vapaa tahto ja determinismi sulje toisiaan pois, kaikki kompatibilistit eivät kuitenkaan ajattele, että kummatkin olisivat tosia.

Kompatibilismille vastakkainen kanta on inkompatibilismi.


Siinä missä jälkimmäisen kannan mukaan vapaa tahto ja lainalaisuus ovat toisensa poissulkevia, edellisessä ne nähdään tavalla tai toisella yhteensopivina. Kantin määrittäminen tällä ulottuvuudella on erittäin vaikeaa. Kuten yllä on esitetty, Kant kieltää jyrkin sanoin vapaan tahdon ja lainalaisuuden yhteensopivuuden luonnossa ja on siis inkompatibilisti.

Toisaalta hän kuitenkin lopulta pitää näitä yhteensovitettavina. Voidaan sanoa, että vaikka Kant on inkompatibilisti, hän rajaa lainalaisuuden pätevyysaluetta niin, että vapaa tahto on mahdollista tämän alueen ulkopuolella. Robert Hanna on esittänyt, että Kant ylittää koko kompatibilismin ja inkompatibilismin vastakkainasettelun ja on oikeastaan post-kompatibilisti. 

Sielun kuolemattomuus ja jumalan olemassaolo Kantilla



Vapaan tahdon oletus on koko siveyden mahdollisuutta koskevana hieman eri asemassa kuin kaksi muuta oletusta, jotka koskevat selkeämmin Kantin esittämää kolmatta suurta kysymystä: "Mitä voin toivoa?" Sielun kuolemattomuuden ja jumalan olemassaolon oletukset ovat myös saaneet osakseen hyvin voimakasta arvostelua.

Kantin mukaan inhimillisen elämän puitteissa ei voida saavuttaa sellaista täydellisyyttä, joka riittäisi tahtoon, joka on puhtaan hyvä − eli pyhään tahtoon. Meidän ei kuitenkaan ole pelkästään mahdollista kehittää itseämme kohti siveellistä täydellisyyttä, vaan me olemme itse asiassa velvoitettuja tekemään niin.

Tässä on syytä palauttaa mieleen se Kantin ajatus, että meitä voidaan velvoittaa siveellisesti vain sellaisten asioiden suhteen, jotka ovat meille mahdollisia. Edellisestä ei suoraan seuraa, että meille on oltava mahdollista saavuttaa pyhä tahto, sillä velvollisuus koskee sitä kohti pyrkimistä, ei sen toteutumista.




Sen sijaan Kantin mukaan olisi joka tapauksessa kohtuutonta vaatia ihmisiä tavoittelemaan jotain saavuttamatonta, minkä takia meillä on hänen mukaansa lupa toivoa, että todella onnistuisimme tässä.

Koska tämä ei ole inhimillisessä elämässä mahdollista, meidän tulee olettaa ikuinen aika, jonka puitteissa voimme täydellistyä. Siksi meidän on Kantin mukaan oletettava sielun kuolemattomuus ehtona siveyden vaatimuksen mielekkyydelle.

Myös jumalan olemassaolo liittyy moraalilain mielekkyyteen. Koska siveys ei Kantin mukaan millään muotoa takaa onnellista elämää, syntyy hyvän ja siveellisen elämän välille vaikea ristiriita. On selvää, että inhimillisessä elämässä tämä ongelma ei useinkaan korjaannu ja että maailma voi tältä osin olla hyvin epäoikeudenmukainen: joskus hyvien ihmisten elämä on jatkuvaa kärsimystä samalla kun mitä itsekkäimmät ja välinpitämättömimmät ihmiset menestyvät lähes kaikessa.

Tämä tekee Kantin mukaan moraalilain velvoituksen kohtuuttomaksi. Niinpä meillä on lupa toivoa, että jokin voima aikanaan tasoittaa tämän eli että siveelliset ihmiset saavat palkintonaan onnellisuuden. Tämä jokin voima on hänen mukaansa jumala. Kant on kuitenkin tarkka siitä, että emme saa seurata moraalilakia sen takia, että haluaisimme saavuttaa iäisen onnellisuuden − tämä tekisi siveydestä toislakista.



Pikemminkin jumala on Kantille eräänlainen lohtu, jonka avulla voimme paremmin jaksaa tehdä siveellisen velvollisuutemme.

Käytännöllisen järjen oletukset on helppo ymmärtää väärin, ja erityisesti niiden merkitystä on helppo liioitella. On virhe olettaa, että Kant olisi pyrkinyt todistamaan sielun kuolemattomuuden ja jumalan olemassaolon. Tästä ei ole kyse: päin vastoin varsinkin Puhtaan järjen kritiikissä Kant painottaa useita kertoja, että näitä ei voida todistaa suuntaan tai toiseen.

Kyse on pikemminkin siitä, minkä Kant Puhtaan järjen kritiikin toisen painoksen johdannossa nimeää "uskoksi" lausuessaan kuuluisat sanansa: "Siten minun oli kiellettävä tieto tehdäkseni tilaa uskolle". Kant pyrkii näyttämään meillä olevan hyvä syy, peräti eräänlainen oikeutus, uskoa sielun kuolemattomuuteen ja jumalan olemassaoloon.

Joidenkin tulkintojen mukaan myös vapaus on tässä yhteydessä uskon asia, sillä Kant ei näytä varsinaisesti todistavan, että olemme siveellisiä olentoja, vaan pyrkii ainoastaan esittämään ne ehdot, joiden puitteissa voimme olla sellaisia. Voisihan joku edelleen sanoa: hyvä on, mutta minusta tämä todistaa vain siveyden ja siten myös vapaan tahdon olevan harhaa.

Toisten tulkitsijoiden mielestä Kant todistaa ensin, että me todella olemme siveellisiä toimijoita. Joka tapauksessa on tärkeää ymmärtää Kant eräänlaisena uskon puolestapuhujana: ensin hän osoittaa, että emme voi tietää kaikkea, tehden siten tilaa uskolle, minkä jälkeen hän pyrkii antamaan perusteita uskoa tiettyjä asioita.



Pohdittaessa Kantin filosofian vaikuttimia voidaan kiinnostavana pitää myös muotoilua "minun oli kiellettävä tieto", joka näyttäisi esittävän tiedollisten ennakkoehtojen määrittämisen tilan tekemisenä uskolle. Nietzsche onkin sanonut kuuluisasti Kantin heittäneen jumalan ulos etuovesta vain salakuljettaakseen hänet takaisin sisään takaovesta.

Toinen tärkeä näkökulma avautuu edellä mainitun Kantin kolmen suuren kysymyksen avulla. Yhdessä nämä muodostavat Kantin mukaan kysymyksen: Mitä on ihminen? Mikäli näemme nämä kolme kysymystä ainakin likipitäen yhtä tärkeinä, ymmärrämme helpommin miksi Kant ylipäänsä puhuu sielun kuolemattomuudesta ja jumalan olemassaolosta: hän pyrkii vastaamaan viimeiseen kolmesta kysymyksestä selittääkseen mitä on olla ihminen.

Näin Kantista syntyy miltei eksistentialistinen kuva: hän pohtii yhtä lailla tietoteorian ja siveyden kysymyksiä kuin inhimilliseen olemassaoloon olennaisesti kuuluvaa vapautta ja toivoa. Pystytettyään niin loputtoman lohduttomalta ja vaikealta vaikuttavan siveellisen järjestelmän, hän näyttää haluavan pehmentää sitä antamalla meille toivon siitä, että kaikella tällä on merkitys.

Kukaan ei ole velvoitettu (tai oikeutettu) uskomaan tähän tiedollisesti eikä edes siveellisesti tai käytännöllisesti, vaan meillä on inhimillisinä olentoina lupa tarvittaessa nojautua tällaisiin toiveisiin, joita sen enempää teoreettinen kuin käytännöllinenkään järki eivät voi meiltä viedä.

Kantin etiikan keskeisiä ongelmia

Kantin siveydessä on hyviä puolia mutta myös ongelmia. Toisaalta se on varsin kunnioitettava yritys luoda eettinen teoria, jossa on sisäänrakennettuna yleispätevyys ja siis tasa-arvo. Lisäksi sen etuihin voidaan lukea myös se, että se painottaa teon tarkoitusta eikä sen onnistumista ja siis erottaa teon hyvyyden sen käytännöllisestä hyödystä.

Siveydestä toisin ajattelevat kokevat tämän puutteeksi. Etuna voidaan pitää myös Kantin etiikan yhteensopivuutta koko hänen muun ajattelunsa kanssa. Seuraavassa esitellään muutamia keskeisiä ongelmia, joihin jokaiseen on esitetty (vakuuttaviakin) vasta-väitteitä.

Ensinnäkin hänen etiikkansa selviää melko huonosti erilaisista siveysongelmista − sama tosin pätee moniin muihinkin siveyskäsityksiin. Erityisesti sen jäykkyys ja yleisyys tekevät siitä huonosti tavallisiin elämäntilanteisiin sopivan.



Kuuluisa esimerkki siitä, kuinka Kantin siveys epäonnistuu, on seuraava. Tunnettu murhaaja tulee luoksesi ja kysyy ystäväsi olinpaikkaa murhatakseen hänet. Oletko velvollinen kertomaan totuuden? Tämä pulma esitettiin jo Kantin elinaikana, ja hän ehti vastata siihen. Koska valehtelu aina väärin, saamme varsin kummallisen tuloksen: kyllä, sinun on kerrottava ystäväsi sijainti. Tätä on monen vaikea ymmärtää, ja se näyttää osoittavan, että Kantin siveysajattelu on eduistaan huolimatta epäonnistunut.

Vuonna 1918 eräs mies etsi toista miestä tappaakseen tämän. Hän tiedusteli isoisältäni, oliko hän nähnyt miestä ja mihin suuntaan hän oli lähtenyt. Isoisäni oli neuvonut miehen täysin väärään suuntaan ja niin mies oli säilyttänyt henkensä.

Kantia on yritetty pelastaa monin tavoin. Ehkä sinulla on oikeus kieltäytyä vastaamasta − mutta voinko todella toivoa yleiseksi laiksi, että kysyttäessä en saa vastata? Ehkä on parempi jonkinlainen sääntöjen arvojärjestys, joiden nojalla sinun on valittava pienin paha, jolloin murhassa avustaminen olisi suurempi paha kuin valehteleminen − tämä puolestaan tuntuu uhkaavan Kantin etiikan yhtenäisyyttä olemalla ristiriidassa sen väitteen kanssa, että kategorisen imperatiivin antamat säännöt eivät ole koskaan ristiriidassa. Ehkä minun on otettava vastuu vain omista teoistani, eikä ole minun asiani yrittää selvittää mitä muut tiedoillansa tekevät − tämä taas vaikuttaa varsin itsekkäältä.

Toinen ongelma koskee ehdottomassa velvollisuudessa toimintaperiaatteen ja lain käsitteitä: milloin laki on riittävän yleispätevä? Voitaisiinko edellinen ongelma ratkaista esimerkiksi höllentämällä sääntöä "et saa valehdella" säännöksi "et saa valehdella, ellei..."? Onkin huomautettu, että ehdoton velvollisuus antaa aivan eri tuloksia riippuen tutkitun toimintatavan yleispätevyydestä. Jopa Kantin oma esimerkki velvollisuudesta edistää toisten onnellisuutta on tässä mielessä ongelmallinen: missä määrin minun pitää pyrkiä tähän? Onko minun edistettävä toisten onnellisuutta silloin, kun se sopii muuhun elämääni, vai onko minun käytettävä jokainen elämäni hetki toisten paapomiseen?



Kolmantena ongelmana voitaneen mainita eettisten toimijain määrittämiseen liittyvä ongelma. Eettinen toimija on aina henkilö (ja päinvastoin), joka on puolestaan olio, jolla on järki (ja siis tahto). Erityisesti tällainen määritelmä jättää eläimet suoraan eettisten velvoitteiden ulkopuolelle: eläimiä ei voida velvoittaa eettisesti, mutta meillä ei myöskään ole mitään eettisiä velvoitteita eläimiä kohtaan.

Ongelmallisina voidaan pitää myös vaikkapa aivokuolleita, jotka eivät enää tiukasti ottaen ole henkilöitä.

Vastaavasti keskustelua on herättänyt Kantin (aikalaisilleen yleinen) käsitys muista ihmisroduista eurooppalaisia valkoihoisia älyllisesti alempiarvoisina: ovatko esimerkiksi (Kantin alimmaksi rankkaamat) Amerikan intiaanit jopa niin järjettömiä, että he eivät ole enää varsinaisia eettisiä toimijoita?


Kantin kilpailijoiden lausuntoja Kantin etiikasta

Kantin siveyskäsitys on vaikuttanut koko myöhempään siveysajatteluun, (mutta esim. Friedrich Hegel (1770-1831) piti sitä puutteellisena ja Arthur Schopenhauer (1797-1828) hurskaana hölynpölynä. John Stuart Mill arvioi sitä seuraavasti):



John Stuart Mill.

“Tämä huomattava mies, jonka ajattelujärjestelmä tulee pitkään säilyttämään arvonsa … järkeilyn (spekulaation) historiassa, asettaa... yleisen ensimmäisen periaatteen siveellisenä pitämisen lähtökohdaksi ja perustaksi: “toimi niin, että sääntö, jonka mukaan toimit, voitaisiin hyväksyä kaikkien järkevien olentojen keskuudessa yleiseksi laiksi”.

Mutta kun hän alkaa päätellä tästä ohjeesta todellisia siveysvelvollisuuksia, hän epäonnistuu lähes naurettavan liioitellulla (groteskilla) tavalla yrittäessään osoittaa, että olisi ristiriitaista, että olisi loogisesti mahdotonta, että kaikki järkevät (rationaaliset) olennot hyväksyisivät mitä räikeimmin epäsivellisia käyttäytymissääntöjä.

Ainoa, mitä, hän osoittaa, on, että seuraukset niiden yleisestä hyväksymisestä saattaisivat olla sellaiset, ettei kukaan haluaisi niitä osakseen.”

Todella, kuten Mill sanoo, jos hylkäämme tekojen seurausten siveyden merkityksen, miten voimme perustella ehdottomia ja poikkeuksettomia (kategorisia) velvollisuuksia (imperatiiveja)?

Ja jos näiden velvollisuuksien (imperatiivien) lisäksi vain hyvällä tahdolla on siveysarvoa, millä perusteella voimme sanoa, että tahto on jossain yksittäistapauksessa hyvä?

Voidaan ajatella, että siveydeltä voidaan vaatia (kuten Sartre) vakaumuksellista johdonmukaisuutta, jolla ei ole loogista yhteyttä tekojen seurauksiin.

Olemassaoloismi (Eksistentialismi)



Kierkegaard

Eräät aikamme suuntaukset ovat omaksuneet vaikutteita Kantilta.

Eräs tällainen ajatussuunta on olemassaoloismi (eksistentialismi). Olisiko "olemassaoloisuus" parempi sana?

Eksistenssi tarkoittaa olemassaoloa, ja eksistentialismi olisi suomeksi olemassaoloismi.

Eksistentialismin esi-isänä pidetään tanskalaista Søren Kierkegaardia.

Valtaosa Kierkegaardin tuotannosta keskittyy pohtimaan yksilön suhdetta kristinuskoon ja jumalaan.

Kierkegaard hyökkäsi erityisesti silloista hegeliläisyyttä ja Tanskan valtiokirkkoa vastaan.

Omalla nimellään ja eri salanimillään Kierkegaard kirjoitti kolmisenkymmentä teosta. Kierkegaardin salanimiä olivat esimerkiksi Viktor Eremita, Constantin Constantius ja Johannes Climacus.

Kierkegaardia on myöhemmin kutsuttu fideistiksi, sillä hän hylkää järjen todellisuuden perusteiden etsinnässä ja sen sijaan kääntyy ihmisen sisäisen tunteen puoleen.

Fideismi on kristillisessä teologiassa ja uskonnonfilosofiassa oppi, jonka mukaan järki on tarpeeton uskonnolliselle uskolle. Joidenkin fideismin suuntausten mukaan järki on vastakohta uskolle. Toisten suuntausten mukaan uskonto on tavoittamaton järjelle, ja siksi järki ei voi todistaa tai kumota uskontoa. Joskus sanaa fideismi käytetään myös protestanttien opista, jonka mukaan ihminen pelastuu yksin uskosta.

Fideisti hylkää järjen kokonaan tai ainakin järjen ensisijaisuuden uskontoon liittyvien käsitysten etsimisessä. Fideismin vastakohta ei ole järjen käyttö, vaan evidentialismi eli oppi, jonka mukaan tieto voidaan hyväksyä vain todisteiden (evidenssin) nojalla.

Fideismin mukaan ilmestyksiin perustuvat uskonnot kysyvät seuraajiltaan uskoa tuonpuoleiseen jumaluuteen, vaikka uskon kohdetta ei usein voi kovin hyvin käsittää. Jotkut fideistit näkevät koko ihmisen järjen epäluotettavana, koska ihmisluonto on synnin mädättämä, ja siksi järjen saavuttamat johtopäätökset ovat epäluotettavia.

Kierkegaard pitää kristinuskoa suurimpana mahdollisena paradoksina, joka on mahdollista omaksua vain uskon hypyllä. Kristillistä kirkkoa hän arvosteli sen orjuuttavuudesta, ja kannusti ihmisiä löytämään ”oman uskonsa”.


Teoksessaan Pelko ja vavistus (1843) Kierkegaard ihannoi Abrahamia, joka luottaa jmalaan niin syvällisesti, että on jumalan käskystä valmis uhraamaan oman poikansa Iisakin.

Kierkegaardin pääteoksena pidetään yleensä Päättävää epätieteellistä jälkikirjoitusta (1846), jossa Kierkegaard käy läpi ajattelunsa tärkeimpiä aiheita ja selventää käsitystään esteettisestä, eettisestä ja uskonnollisesta olemisen tasosta.

Sartre





Jean Paul Sartre

Jean Paul Sartren mukaan  (1905 - 1980)) arvojen todellisuus on henkilökohtaisen valinnan vapaudessa. Kukaan ei voi valita toisen puolesta.

(Sartre ehdottaa toista ehdotonta ja poikkeuksetonta (kategorista) käskyä (imperatiivia) valinnan ohjeeksi:

"Toimi niin, että kohtelet ihmisyyttä itseään sekä omassa itsessäsi että muissa aina päämääränä sinänsä, eikä koskaan pelkästään välineenä".

Monet ovat omaksuneet ajatuksen, että siveysarvoilla on merkitystä vain yhteisöissä kuten ihmiskunta. Siveysajattelun ja politiikan välillä ei siis ole kuilua vaan yhteys. (Tietysti sama ajatus esiintyy myös Platonilla.)

Toisin kuin Kierkegaard Sartre oli ateisti.

Sopimussiveys eli sopimusetiikka



Thomas Hobbes.

Luonnontila

Ihminen luonnontilassa hakee vain omaa etuaan. Jos kaikki hakevat vain omaa etuaan se luo kilpailutilanteen, jossa on kaikkien sota kaikkia vastaan.

Kaikkien sota kaikkia vastaan ei ole järkevää kenenkään kannalta. Näin ollen on kaikkien etujen mukaista tehdä yhteiskuntasopimus, jolla rajoitetaan yksilöiden oman edun tavoittelua muiden kustannuksella.

Hobbesin mielestä valta annetaan yksinvaltiaalle, jolla on rajaton valta pitää yllä rauhaa.

Hobbes oli ensimmäinen nykyaikainen ajattelija, joka käsitti järjen välineenä, jonka avulla pyritään saavuttamaan itse valittuja päämääriä.

Arvot ovat henkilökohtaisia ja järki on väline. Järki ei kerro ihmisille mitkä ovat hyviä ja tavoiteltavia asioita, vaan sen kuinka itse valittuihin hyviin päämääriin päästään.

Rousseau ja yhteiskuntasopimus



Jean-Jacques Rousseaun (1712-1778) poliittiset ajatukset ovat vaikuttaneet Ranskan vallankumoukseen, sosialistisen teorian kehitykseen ja kansallisuusaatteen nousuun. Hänen vallankumouksellisuutensa näkyy hänen teoksessaan Yhteiskuntasopimuksesta esittämässään kuuluisassa lauseessa "Ihminen on syntynyt vapaaksi ja kaikkialla hän on kahleissa" ("L'homme est né libre, et partout il est dans les fers").

Rousseaun käsityksen mukaan luonto ja luonnollisuus ovat hyväksi ja sivistys, kulttuuri ja yhteiskunta ovat rappeuttaneet ihmisen. Rousseau oli myös ensimmäisiä omistusoikeutta vastaan hyökänneitä nykyaikaisia ajattelijoita.

Rousseauta on laajalti pidetty vastavalistuksen liikkeelle panevana voimana, mutta muun muassa Isaiah Berlin piti häntä pikemminkin harhautuneena valistusfilosofina.

David Gauthier ja sopimussiveys

Kuka hän on



David Gauthier (s. 1932 Toronto) on kanadalainen filosofi, joka on keskittynyt siveysajatteluun. Hänet tunnetaan parhaiten uushobbesilaisesta yhteiskuntasopimusteoriasta teoksessaan Morals by Agreement (1986). Siveyden lisäksi hän on tutkinut muun muassa poliittisen ajattelun historiaa ja taloudellisen järkevyyden perusteita.

Kolme ajatusta

Gauthierin pyrkii ottamaan huomioon kolme taloustieteestä perittyä ajatusta. Tässäkin hänen innoittajana on Hobbes.
  1. Ensimmäinen ajatus on, että arvo on yhtä kuin etu, jonka mittari on yksilöllinen hyöty.
  2. Toinen ajatus on se, että järkevyys on on hyödyn maksimointia, ja näin ollen järkevä yksilö pyrkii maksimoimaan oman hyötynsä.
  3. Kolmas ajatus on se, että ihmiset toimivat ”tunteettomasti,” eli eivät välitä toinen toisensa asioista.
Nämä ajatukset ovat Gauthierin mukaan usein hyvin ongelmallisia, ja monet siveystutkijat ovat joutuneet hylkäämään ainakin jonkin näistä.

Gauthier haluaa pitää kiinni näistä kaikista, ja esikuvaan hänellä on Hobbes.

Gauthierin mukaan Hobbes pystyy vakuuttavasti selittämään miksi ihmisen kannattaa hyväksyä luonnonlait, jotka rajoittavat ihmisen hyödyn maksimointia.

Hobbesin käsitys on Gauthierin mukaan kaksisuuntainen; tavanomainen, eli perinteinen järki, joka ottaa huomioon luonnollisen järjen, oikeuttaa tavanomaisen siveyden, joka puolestaan rajoittaa luontaista käyttäytymistä.

Hyvä ja paha



Gauthierin mukaan Hobbes lähtee siitä olettamuksesta, että ihmisten luonnontila on kaikkien sota kaikkia vastaan. Kaikkien sodassa kaikkia vastaan mikään ei voi olla epäoikeudenmukaista tai ei ole ylipäätään oikeata tai väärää.

Hyvä ja paha, oikea ja väärää, epäoikeudenmukaisuus ja oikeudenmukaisuus ovat asioita, jotka ilmenevät ainoastaan sosiaalisessa kanssakäymisessä, eli ne ovat olemassa ainoastaan yhteiskunnassa. Ne eivät siis ole mielen kykyjä, kuten esimerkiksi ihmisen aistit ja himot. 

Ihmisen oikeudet

Gauthierin Hobbes käsityksen mukaan Hobbesin luonnontilainen ihminen haluaa pohjimmiltaan säilyä hengissä ja hallita muita. Näin ollen luonnonoikeuden mukaan ihmisellä on oikeus vapaasti käyttää voimiaan puolustaakseen omaa henkeään ja vapaasti valitsemiaan päämääriään.



Silloin kun kaksi ihmistä tavoittelee samaa päämäärää, jota ei voida jakaa, heistä tulee automaattisesti vihollisia. Gauthierin Hobbes tulkinnan mukaan tämä vihollisuus johtaa pyrkimykseen alistaa toinen ihminen tai tappaa hänet.

Tämä puolestaan johtaa haluun puolustautua, ja mahdolliseen ennalta ehkäisevään itsepuolustukseen. Tästä seuraa luonnontila, jossa kaikki ovat sodassa kaikkia vastaan.

Luonnontilassa hyvyys on puhtaasti henkilökohtaista: hyvää on se mitä itse itselleen voi saavuttaa huolimatta siitä, miten se on saavutettu.

Tällöin ihmisellä on oikeus aivan kaikkeen, myös toisen ihmisen ruumiiseen, jos hän järkensä mukaan tällöin suojelee omaa henkeään ja ruumistaan.

Positiivinen oikeus

Positiivisella oikeudella tarkoitetaan

A. oikeutta (etuutta), joko moraalista tai lakisääteistä, saada jotain niin että sen tuottaa joku toinen henkilö tai ihmisryhmä (useimmiten valtio), tai

B. voimassa olevaa kirjoitettua lakien kokonaisuutta, toisin sanottuna sovellettavaa kirjoitettua lakinormistoa.

Positiiviset oikeudet (merkityksessä A) toisinaan asetetaan vastakkain negatiivisten oikeuksien kanssa, jotka ovat oikeuksia olla olematta toisen tointen kohteena. Positiivinen oikeus edellyttää toimintaa, kun taas negatiivinen oikeus kieltää toiminnan.



Esimerkiksi, oikeus koulutukseen on positiivinen oikeus, koska koulutus on väistämättä tuotettava toisten positiivisten tekojen sarjan avulla. Koulujärjestelmä, opettajat ja materiaalit täytyy aktiivisesti antaa, jotta sellainen oikeus täyttyisi.

Sen sijaan oikeus olla turvassa kotonaan on negatiivinen oikeus. Jotta se oikeus täyttyisi, toisten ei tarvitse tehdä mitään tekoja (ellei ajatella sitä, että kodin loukkaukselta ennalta ehkäisemään tarvittaneen poliisivoimia ja rangaistusuhkia, ja onnettomuuksilta pelastamaan tarvittaisiin pelastusjärjestelmä - palonsammuttajat jne), vaan pelkästään pidättyä tietyistä teoista, kuten tunkeutumisesta ja murtautumisesta.



Negatiivinen oikeus on myös oikeus olla osallistumatta
koululaisjumalanpalveluksiin ja uskonnollisiin tilaisuuksiin.


Eri poliittiset aatteet esittävät erilaisia käsityksiä positiivisista ja negatiivisista oikeuksista. Sosialismissa ja sosialidemokratiassa, positiivisia oikeuksia pidetään olennaisena osana yhteiskunta- tai hallitussopimusta: jotain jonka yhteiskunta lupaa kaikille jäsenilleen. Näissä aatteissa ei tehdä erityistä eroa positiivisten ja negatiivisten oikeuksien välillä, vaan ne yleensä luetellaan yhdessä.


Libertaarit ja muut positiivisten oikeuksien arvostelijat katsovat että positiiviset oikeudet voidaan taata kenelle tahansa ainoastaan tinkimällä toisten negatiivisista oikeuksista.



Esimerkiksi jos kansalaisella olisi oikeus taloon, se tarkoittaisi sitä että mikäli hän ei rakentaisi tai hankkisi taloa itselleen, toisten olisi hänelle sellainen hankittava. Tämä ei ole siveellinen pakko (toisten pitäisi hankkia talo pelkästä lähimmäisenrakkaudesta) vaan pikemminkin poliittinen pakko: valtion on velvoitettava toiset hankkimaan talo (yleensä verotuksen kautta). Tämä poliittinen pakko loukkaisi väistämättä (negatiivista) oikeutta yksityisomaisuuteen. Jos yhden henkilön omaisuutta voidaan oikeutetusti ottaa toisen henkilön talon hankkimiseen, silloin tällä ensimmäisellä henkilöllä ei voida sanoa olevan oikeutta kyseiseen omaisuuteen.

Monet positiiviset oikeudet ovat luonteeltaan taloudellisia: niihin liittyy oikeudenhaltijan oikeus johonkin taloudelliseen etuun kuten asumiseen, työhön, eläkkeeseen tai lääkkeeseen. Useimmissa sosialidemokraattisissa järjestelmissä nämä oikeudet taataan jonkinlaisella sosiaaliturvajärjestelmällä, jossa julkisia varoja käytetään näihin tarkoituksiin.

Vastaavasti negatiiviset oikeudet eivät yleensä ole suoraan taloudellisia luonteeltaan, vaikkakin oikeus omaisuuden turvaan käsitetään taloudelliseksi negatiiviseksi oikeudeksi siinä, että se sisältää vapauden varkaudesta tai valtion takavarikoinnista. Muita negatiivisia oikeuksia ovat esimerkiksi ilmaisunvapaus, lehdistönvapaus ja uskonnonvapaus.

Positiivisen oikeuden käsite on hyvin samankaltainen kuin Isaiah Berlinin käsite positiivinen vapaus (jota hän itse arvosteli voimakkaasti).

Luonnontila ei kannata

Gauthierin Hobbes tulkinnan mukaan ihmiskunnan ei kuitenkaan kannata jäädä luonnontilaan, koska se vähentää kunkin yksilön mahdollisuuksia säilyä itse hengissä, joka on jokaisen ihmisen ensisijainen päämäärä.

Sota on vastoin ihmisen itsesäilytystä. Siksi sodan uhka ajaa ihmiset tavoittelemaan rauhaa. Rauhan tavoittelu on näin ollen järtkevääa.

Gauthierin mukaan ei voi kuitenkaan sanoa suoraan, että luonnontila olisi järkevä, koska ihmisillä on silloin rajoittamaton vapaus enimmäistää oma etunsa. Gauthierin mukaan luonnontila on ennemmin vangin pulman kaltainen tilanne.



Brittitarun mukaan pyöreän pöydän ritarit kokoontuivat kuningas Arthurin linnassa. Kun on ilmennyt, ettei kuningas Arthuria ole ollut olemassa, missä ritarit mahtoivat kokoontua?

Ihminen ei voi olla itsenäinen oman hyödyn maksimoija, koska hän on aina yhteistoiminnassa riippuvainen muiden ratkaisuista. Tällöin kun yksilöt toteuttavat yksilöllistä hyödyn enimmäistämistä, joka on sisimmältään järkevintä, se johtaa kaikkien kannalta epäedulliseen lopputulokseen. 

Oikeuksista luopuminen

Gauthierin mukaan Hobbesin mukaan tästä turvattomuudesta, joka luonnontilassa vallitsee, voidaan johtaa myös toinen luonnonlaki. Sen mukaan ihmisen tulee suostua, mutta vain jos muutkin suostuvat,luopumaan oikeudestaan kaikkeen, niin kauan kuin se on hänestä rauhan ja itsepuolustuksen vuoksi välttämätöntä.

Ihmisen tulee myös tyytyä sellaiseen vapauteen toisia vastaan, jonka sallisi myös muilla olevan häntä vastaan.

Nämä kaksi luonnonlakia ovat Gauthierin mukaan Hobbesin siveyskäsityksen perusteet, vaikka ne eivät itsessään olekaan siveysperiaatteita. Nämä periaatteet löytyvät ihmisen järjestä. 

Arvot henkilökohtaisia, rauha yhteinen



Hobbesin käsitystä soveltaen Gauthierin mukaan arvot ovat täysin henkilökohtaisia, mutta rauha on yhteinen välineellinen ”hyvä,” koska kaikki ihmiset haluavat säilyttää elämänsä.

Järki on välineellinen, mutta luonnonlait ovat löydettävissä jokaisen ihmisen järjestä, ja näin ollen ne ovat Gauthierin mukaan järkeviä kaikille. 

Mahdollisimman pieni siveys

Gauthierin mukaan Hobbesin teorian esittämä siveys on mahdollisimman pientä, ja sen voima on erityisesti siinä, että se pystyy osoittamaan, että siveelliset ja sosiaaliset suhteet ovat mahdollisia myös tilanteissa, jossa ihmiset eivät välitä toistensa eduista.

Gauthierin mukaan ihmiset eivät ole täysin tunteettomia ja välinpitämättömiä toisiaan kohtaan. Gauthierin mukaan tunteettomuus on vapauttava käsitys, jonka tulisi olla vapaiden ja demokraattisien kansojen periaatteiden lähtökohta. 

Itsevaltias on kauhukuva



Toisaalta Hobbesin käsitys yksinvaltaisesta hallitsijasta on Gauthierin mukaan kauhukuva, jonka tulisi varoittaa niitä, jotka ajattelavat, että ihmisten yhteisöt eivät tarvitse ollenkaan myätä eläviä (sympaattisia) perusteita.

Gauthierin mukaan ihmiset ovat nyt lähempänä Hobbesin kuvaamaa luonnontilaa kuin koskaan aikaisemmin. Tämän kaikkien sodan kaikkia vastaan aiheuttaa Gauthierin mukaan jatkuva ydinaseiden uhka.

Gauthier soveltaa tässä Hobbesin käsitystä siitä, että heikoimmallakin on tarpeeksi voimaa tappaa vahvin. Kukaan ei siis ole niin paljon heikompi toista, ettei voisi tuhota tätä esimerkiksi toisen nukkuessa tai viekkauden avulla.

Ydinaseet



Gauthierin mukaan etenkin nykyaikana, koska niin monilla kansoilla on ydinaseita, on maailma pelottavan lähellä Hobbesin luonnontilaa ja mahdollisuutta toinen toisensa tuhoamiseen.

Taustalla hobbeslaisessa ajattelussa on Gauthierin mukaan ihmisen ja kansojen itsekkyys. Esimerkiksi kansojen johtajat pitävät muita kansoja ainoastaan kohteina, jolla voidaan edistää oman kansan etua.

Jos tällaisesta itsekkyydestä ei nousta, voi Gauthierin mukaan kansojen sota helposti toteutua.

Pelko luo vihollisia



Hobbesia soveltaen Gauthierin mukaan pelko luo mahdollisesta vihollisesta todellisen vihollisen. Pelko saa aikaan myös aina lisääntyvän asevarustelun, joka ennen pitkää johtaa siihen, että piilevästä vihanpidosta tulee avointa vihanpitoa.

Näin ollen kaikki kansat joutuvat elämään jatkuvassa väkivaltaisen kuoleman pelossa. Kun asevarustelulla pyritään luomaan omaa turvallisuuden tunnetta, sillä lisätään muiden kansojen turvattomuuden tunnetta, ja näin ollen kansat ovat kierteessä, joka väistämättä johtaa molemminpuoliseen hävitykseen.

Jo tuhon uhan pitäisi Gauthierin mukaan johdattaa ihmiset sopimukseen ja yhteiseen yritykseen luoda turvallinen maailma.

Gauthier ajattelee, että Hobbes ei olisi asevarustelun eikä sen kannalla, että pyrittäisiin kaikin tavoin välttämään riitaa, vaikka kokisimme sen itsepuolustukseksi. 

Sotatila

Gauthier soveltaa tähän Hobbesin toista luonnonlakia: Niin pitkään kuin kaikki valtiot katsovat oikeudekseen omistaa aseita ja käyttää niitä niin kuin haluavat, ovat kansat sotatilassa.



Jos jotkin valtiot eivät ole valmiita luopumaan aseista, ei millään muulla valtiolla ole syytä luopua niistä. Mutta tämä voi toimia myös toisin päin: jos kansa on itse valmis luopumaan aseista se voi olettaa, että myös muut ovat.

Gauthierin mukaan tilanne sotatilassa, jossa nykyihminen elää, on hengenvaarallinen ja raskas, eikä siitä ole helppo irrottautua Kuitenkin Gauthierin mukaan jo ydinsodan pelon tulisi olla riittävä rationaalinen motiivi rauhansopimuksen
solmimiseen.

Siveydessä on yhteisöllinen lataus

Gauthierin mukaan aikuinen siveys, päin vastoin kuin Hobbes ajatteli, on aitoa siveyttä, jossa on myös vahva yhteisöllinen lataus. Gauthierin mukaan aikuisen ihmisen ja myös valtion tulee nousta lapsellisesta itsekkyydestä siveelliseen aikuisuuteen, jolloin siveysperiaatteiden noudattaminen nousee vapaaehtoisuudesta ja omaksi hyväksi.


Sisäisen tahdon toiminta

Gauthier ottaa Hobbesin ohella vaikutteita Lockelta. Gauthierin mukaan sekä Hobbes että Locke esittävät siveyden ihmisen sisäisen tahdon toiminnaksi.

Gauthierin mukaan he jakavat yksilöllisen käsityksen ja ajattelevat järkevyyden samalla tavalla, eli yksilön hyödyn emimmäistämiseen.

Gauthierin mukaan molemmat käsitykset epäonnistuvat siveyden riippumattomuuden ehdon täyttämisessä.

Siveellinen riippumattomuus

Gauthierin mukaan ihminen on siveellisesti riippumaton ainoastaan, ja vain ainoastaan silloin, kun hänen siveelliset perusteensa löytyvät vain hänen omasta tahdostaan.

Gauthierin mukaan Hobbes epäonnistuu siinä, että siveyden perusta on siinä silloin ainoastaan tahto oman hyödyn suojelemiseen. Locke sen sijaan epäonnistuu asettaessaan jumalan tahdon siveelliseksi arvovallaksi.

Gauthierin mukaan järkevästi perusteltu siveys on sellaista, että riippumaton ihminen toteuttaa sitä täysin vapaaehtoisesti, ilman minkäänlaista pakkoa tai ulkoista arvovaltaa. Näin esimerkiksi siveyden uskonnollinen perustelu ei ole Gauthierin mukaan hyväksyttävää.

John Locken ehto



Locken ehdon mukaan että ihminen ei saa parantaa omaa asemaansa yhteistyöllä, joka huonontaa yhteistyön toisen osapuolen asemaa.

Gauthier ei ajattele, että ihmiset ajautuvat luonnontilassa ainoastaan sekasortoon ellei heille aseta ulkoisia rajoitteita niin kuin Hobbesin kuvaamassa luonnontilassa.

Gauthierin mukaan luonnontilassa ihmiset ovat Locken ehdon mukaisesti rajoitettuja, koska järkevä, vapaa ja riippumaton ihminen ymmärtää, että tämän kaltaisen sopimuksen noudattaminen johtaa vapaaseen ja hedelmälliseen kanssakäymiseen.

Näin ollen Gauthierin sovellus Locken ehdosta on hänen mukaansa sellainen siveellinen rajoite, jonka jokainen vapaa ja järkevä ihminen voi hyväksyä.

Huono-osaisimman hyvinvoinnin enimmäistäminen

Gauthierin mukaan järkevä yhteistoiminta on sellaista, jossa enimmäistetään ensin huono-osaisimman suurin hyvinvointi, sitten seuraavaksi huono-osaisimman ja niin edelleen.

Tämä periaate takaa sen, että kenenkään hyvin toimeentulevan edun takia ei huononneta huonommin toimeentulevan asemaa, mutta niin, että huono-osaisten etua ei ole riistetty hyväosaisten hyvinvoinnista.

Ylijäämä jaettu kykyjen mukaan




Tämä takaa sen, että ylijäämä on jaettu suhteessa yksilön kykyihin, mutta toisaalta niin, että kaikki hyötyvät yhteistoiminnasta.

Gauthierin mukaan järkevä yhteistoiminta on sellaista, jossa yhden yksilön lahjakkuus ja panos lisää kanssakäymisen hyödyllisyyttä, eli oman edun tavoittelu lisää kokonaishyötyä.

Näin ollen huonoimmassa asemassa oleva hyötyy yhteistoiminnasta paremmassa asemassa olevien kanssa, mutta ei niin että saisi enemmän hyötyä kuin on perusteltu pienimmän mahdollisen suhteellisen myönnytyksen perusteella.

Minimaalisen suhteellisen myönnytyksen periaate



Pienimmän mahdollisen suhteellisen myönnytyksen periaate tarkoittaa sitä, että yhteistoiminnassa hyvinvointi jakautuu aina suhteessa yksilön panokseen hyvinvoinnin puolesta.

Tässä jaossa jokainen ihminen on samassa asemassa. Kukaan ei voi saada enempää kuin oman panoksensa perusteella ansaitsee eikä vähempää. Jokaisella on siis oikeus omaan henkilöyteen, oman työnsä tuloksiin ja tavaroihinsa. Gauthierin mukaan tämä edistää kaikkien ihmisten etua tasapuolisesti.

Liberaalin yhteiskunnan mallina Gauthierin siveyskäsitys olisi inhimillisessä mielessä varsin pelottava. Ratkaisemattomaksi ongelmaksi Gauthierin ajattelussa jää esimerkiksi sellaisten työttömien,vammaisten, muutoin sairaiden, vanhusten ja lasten asema, joista kukaan ei vapaaehtoisesti halua huolehtia. 

Diskurssietiikka



Michel Foucault.

Diskurssi -sana tulee ranskan sanasta discours, 'puhe', 'esitelmä', 'juttelu', 'jaarittelu', joka puolestaan on peräisin latinan sanasta discursus, 'ympäriinsä juokseminen'.

1960-luvulla diskurssit tulivat myös filosofiaan. Diskurssiteoreetikoista kenties tunnetuin, ranskalainen Michel Foucault.

Foucaultin mukaan kielessä vaikuttaa joukko kielijärjestelmään (langue) tai yksittäisiin puhuntoihin (parole) palautumattomia sääntöjä, jotka ohjaavat merkitysten muotoutumista.

Foucault sijoitti diskurssin käsitteen kielijärjestelmän ja yksittäisten puhuntojen väliin. Tutkimuksen painopistealueeksi muodostui sen selvittäminen, miten ja miksi puhunnat vaihtelevat eri aikoina ja eri paikoissa.

Diskurssianalyysia kehiteltiin alun perin tietoteorian piirissä, mutta se levisi sittemmin tieteellisen tiedon kehitystä koskevasta tutkimuksesta ennen kaikkea yhteiskunnallisen tiedon ja vallan muotojen tarkastelemisen välineeksi.



Karl-Otto Apel.

Diskurssietiikan kehitti alun Karl-Otto Apel (1980).



Jürgen Habermas.

Jürgen Habermas
in mukaan nykyajan maailmassa, jossa siveyttä ei voi perustaa perinteisiin arvovaltoihin ja jossa ihmiset eivät tyydy vain sietämään tai väkivalloin tukahduttamaan toisella tavalla ajattelevia ihmisiä, on pohja yhteisille siveyskäsityksille etsittävä uudella tavalla.

Habermas ajattelee sen löytyvän kaikille ihmisille ominaisesta viestinnästä. Viestintään osallistuvilla on välttämättä yhteisiä lähtökohtaolettamuksia, toisaalta viestintä edellyttää vastavuoroista tunnustamista.

Näistä säännöistä seuraa Habermasin mukaan mahdollisuus löytää yhteisiä siveysarvostelmia.

Vain niitä sääntöjä voidaan pitää oikeutettuina, jotka saavuttavat kaikkien osapuolien hyväksynnän käytännön dikurssiin osallistujina

Siveelliseen diskurssiin osallistumisen edellytyksenä on oletus, että osallistujat aidosti pyrkivät löytämään oikeudenmukaisen ratkaisun.

Toiseksi edellytetään, että osallistujat pyrkivät ratkaisuun, jossa otetaan huomioon sekä oikeudenmukaisuus että huolenpidon näkökulma.

Habermasin malli olettaa, että kaikki osapuolet ovat moraalisessa päättelykyvyssään samalla tasolla.

Habermasin mukaan oikeudenmukaisuudessa on keskeisintä itsemääräävyys sekä julkinen ja yksityinen itsenäisyys.

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus ja oikeussiveys



Thomas Jeffersonin laatimassa Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessa esitettiin kolme perusoikeutta:
  • oikeus elämään
  • oikeus vapauteen ja
  • oikeus pyrkiä onnellisuuteen
Nämä oikeudet 
  • ovat luonnollisia
  • koskevat kaikkia
  • ovat kaikille samat ja
  • ovat peruuttamattomia. 
Viimeksi mainittu tarkoittaa sitä, että en voi edes itse luopua niistä.

John Rawls



Gauthierin arvostelemaa John Rawlsia käsitellään yksityiskohtaisestitämän oppiaineiston kolmannessa osassa. Pääset sinne napauttamalla tästä.

Rawlsin keskeisimmät ajatukset ovat vapausperiaate ja eroperiaate.

Vapausperiaatteen mukaan kaikille pitää taata mahdollisimman laajat vapaudet niin, etteivät ne rajoita toisten ihmisten samanlaisia vapauksia.

Eroperiaatteen mukaan vain ne taloudelliset erot ovat oikeudenmukaisia, jotka rnintävät sen kansalaisen aseman, joka loppujen lopuksi jää huonoimpaan asemaan. Joidenkin ihmisten kohdalla voidaan siis oikeuttaa korkeammat tulot, jos se hyödyttää myös vähäosaisimpia.



Toinen Rawlsin keksimä ajatus on tietämättömyyden verho. Ajatus on, että ihmisten pitää sopia siveyssäännöistä kuvitellen, että he eivät tiedä millaiseen asemaan yhteiskunnassa he päätyvät. Näin päädytään ratkaisuun, joka on kaikille paras mahdollinen. Mm. vapausperiaate ja eroperiaate syntyvät Rawlisin mukaan juuri tietämättömyyden verhon takana.

Ihmisoikeussiveys

Ihmisoikeussiveyden historiaa

Sopimus- ja ihmisoikeusetiikat ovat saaneet vaikutteita Thomas Hobbesilta (1588 - 1679), monilta valistusajan ajattelijoilta kuten Immanuel Kantilta (1724-1804) ja Jean-Jaques Rousseaulta (1712 - 1778) sekä esimerkiksi Ranskan vallankumouksen Ihmisoikeuksien julistuksesta (1789).



T. M. Scanlon.

Ihmisoikeudet

Tässä yhteydessä tyydytään etsimään ihmisoikeuksien taustalla olevia arvoja.

Yksityiskohtaisesti ihmisoikeuksia käsitellään tämän kirjasarjan myöhemmissä osissa.

Kansalaisoikeudet

Kansalaisoikeudet ovat ihmisoikeuksia, joista on säädetty jonkin valtion laeissa, tavallisesti perustuslaissa.

Kansalaisoikeuksia käsitellään yksityiskohtaisetsi tämän oppikirjasarjan myöhemmissä osissa.

Poliittiset oikeudet

Näitä ovat muun muassa äänioikeus, sananvapaus, kokoontumisvapaus sekä yhdistysvapaus.

Näitä oikeuksia käsitellään yksityiskohtaisemmin tämän oppikirjasarjan myöhemmissä osissa.

Kansalaisvapaudet

Kansalaisvapauksia ovat yleisesti mm. sananvapaus, kokoontumisvapaus, vakaumuksenvapaus jne. Näitä vapauksia käsitellään yksityiskohtaisesti tämän oppikirjasarjan myöhemmissä osissa.

Kehitysoikeudet

Kehitysoikeudet ovat kansainvälisen yhteisön köyhimmille maille ja niiden asukkaille takaamat oikeudet kehittyä taloudellisesti ja poliittisesti. Näistä oikeuksista puhutaan yksityiskohtaisemmin tämän oppikirjasarjan myöhemmissä teoksissa.

Ranskan vallankumous



Ranskan vallankumous oli ns. porvarillinen vallankumous aateliston ja papiston valtaa vastaan.
Ranskan vallankumouksen Ihmisoikeuksien julistuksessa 26.8.1789 esiintyivät mm. seuraavat ihmisoikeudet:

  • Ihmiset syntyvät ja elävät vapaina ja heillä on samanlaiset oikeudet. Yhteiskunnalliset erot voivat perustua vain yleiseen etuun.
  • Kaikkien yhteiskuntamuodostelmien tarkoituksena on ihmisen luonnollisten ja pysyvien oikeuksien suojeleminen. Näitä ovat oikeus vapauteen, omistukseen, henkilökohtaiseen turvallisuuteen ja sorron vastustamiseen.
  • Kaikki oikeus vallan käyttöön (suvereniteetti) perustuu pohjimmaltaan kansaan.
  • Vapaus merkitsee valtaa tehdä mitä tahansa sellaista, mikä ei vahingoita muita ihmisiä.
  • Lailla olkoon oikeus kieltää vain sellaiset teot, jotka vahingoittavat yhteiskuntaa.
  • Laki ilmentää yleistä tahtoa. Kaikilla kansalaisilla on oikeus henkilökohtaisesti tai edustajiensa välityksellä osallistua sen muotoilemiseen. Kaikkien tulee olla saman lain alaisia, olipa kysymys suojelemisesta tai rankaisemisesta. Kaikki kansalaiset ovat lain edessä samanarvoisia ja siis myös yhtä oikeutettuja pääsemään kaikkiin julkisiin arvoihin, virkoihin tai toimiin, kukin kykynsä mukaan ja ilman muuta eroa kuin heidän erilaiset ansionsa ja taitonsa.

  • ......................................................
  • Ketään älköön ahdistettako hänen mielipiteittensä tähden, ei edes uskon asioissa, elleivät ne ilmene tavalla, joka häiritsee laissa säädettyä yleistä järjestystä.
  • Vapaa ajatusten ja mielipiteiden vaihto kuuluu ihmisen kalleimpiin oikeuksiin. Jokainen kansalainen saakoon siis vapaasti ilmaista ajatuksiaan puhuttuina, kirjoitettuina tai painettuina. Hän olkoon kuitenkin vastuussa tämän oikeuden väärinkäyttämisestä tapauksissa, joista laissa säädetään.
  • .....................................................
  • Kaikilla kansalaisilla on oikeus henkilökohtaisesti tai edustajiensa välityksellä tutkia ja todellisen veron tarpeellisuus, siihen vapaasti suostua, valvoa varojen käyttöä sekä määrätä veron jakautumisesta, perusteista, kannosta ja pysyvyydestä.

Karl Marx



Vasemmalla Friedrich Engels
Oikealla Karl Marx

Vaikka esimerkiksi maaorjuus hävisi vähitellen Euroopasta valistusajattelun vaikutuksesta, etenkin työläisten asema muodostui usein sietämättömäksi. (Karl Marx (1818 - 1883) ja Friedrich Engels (1820 - 1895) kuvaavat tätä kehitystä Kommunistisen puolueen manifestissa vuodelta 1848).

Huomaa, ettei kyseessä ole Suomen kommunistisen puolueen manifesti kuten professori  Oiva Kyöstiö aikoinaan luuli.
  1. Kommunistisen puolueen manifesti sisältää listan seuraavista lähitavoitteista:
  2. Maaomaisuuden pakkoluovutus ja maankoron käyttäminen valtion menoihin
  3. Korkea vero, jonka määrä nousee verotuskohteen kasvaessa (progressiivinen vero).
  4. Perintöoikeuden lakkauttaminen.
  5. Kaikkien maasta muuttajien (emigranttien) ja kapinallisten omaisuuden takavarikoiminen.
  6. Luoton keskittäminen valtion käsiin kansallispankin kautta, jolla on valtion pääoma ja ehdoton yksinoikeus.
  7. Kulkulaitosten keskittäminen valtion käsiin
  8. Valtion tehtaiden ja tuotantovälineiden lisääminen, maan raivaaminen viljelykseen ja maiden parantaminen yhteisen suunnitelman mukaisesti
  9. Samanlainen työvelvollisuus kaikille, teollisuusarmeijain muodostaminen varsinkin maanviljelystä varten
  10. Maanviljelyksen ja teollisuuden harjoittamisen yhdistäminen, toiminta maaseudun ja kaupungin välisen eron poistamiseksi vähitellen
  11. Kaikkien lasten yhteiskunnallinen ja maksuton kasvatus. Lasten tehdastyön poistaminen nykyisessä muodossaan. Kasvatuksen yhdistäminen aineelliseen tuotantoon.

Suomen sosialidemokraatit



Suomen sosialidemokraattisen puolueen vuoden 1903 Forssan puoluekokouksessa asetettiin seuraavat lähiaikojen tavoitteet:
  1. Yleinen, yhtäläinen ja välitön vaali- ja äänioikeus kaikille 21 vuoden ikäisille Suomen kansalaisille sukupuoleen katsomatta kaikissa vaaleissa ja äänestyksissä sekä kunnallisella että valtiollisella alalla. Suhteellinen edustus ja yksikamarijärjestelmä. Salainen äänestys. Vaalien ja äänestysten toimittaminen lain määrääminä vapaapäivinä. Palkkio valituille edusmiehille kaikilla aloilla
  2. Välitön lainsäädäntöoikeus kansalle lakien esittämis- ja hylkäämisoikeuden kautta
  3. Täydellinen yhdistymis-, kokoontumis-, lausunto- ja painovapaus
  4. Yleinen koulupakko. Maksuton opetus kaikissa oppilaitoksissa. Kansakouluissa maksuttomat opetusvälikappaleet sekä ylläpito kaikille oppilaille, ylemmissä oppilaitoksissa niille, jotka osoittavat erityistä kykyä. Kansakoulu on järjestettävä kaikkien ylempäin oppilaitosten pohjakouluksi.
  5. Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat on katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnon opetus on poistettava kouluista.
  6. Kaikkien henkilöllisten ja välillisten verojen poistaminen yleisellä asteittain nousevalla tuloverolla, jolloin ansioton arvonnousu ja korkotulot sekä perintö on verotettava ankarammin kuin omasta ansiosta tai työstä johtuvat tulot. Verotettavan omaisuuden ilmoittamisvelvollisuus.
  7. Maksuton oikeudenkäynti ja oikeusapu. Korvaus viattomasti syytetyille ja tuomituille
  8. Terveydenhoito valtion ja kuntain asiaksi. Maksuton lääkärinapu ja lääkkeet sekä synnytysapu. Maksuton hautaus.
  9. Sotilastaakkaa on vähennettävä ja kansanpuolustusta järjestettävä vakituisen sotaväenoton sijaan. Rauha on käytännössä toteutettava.
  10. Kaikkien rajoitusten poistaminen, jotka asettavat naisen yleis- ja yksityisoikeudellisessa suhteessa ala-arvoisempaan asemaan kuin miehen.
  11. Yleinen kieltolaki väkijuomain valmistamisen ja kaupan suhteen

Yhdistyneet kansakunnat (YK)



Toisen maailmansodan jälkeen myös Yhdistyneet Kansakunnat järjestö on osallistunut ihmisoikeuskeskusteluun.

Joulukuun 10. päivänä vuonna 1948 YK:n yleiskokous hyväksyi Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen.

Julistukset, manifestit ja ohjelmat voivat helposti jäädä vain paperille. Tästä syystä Yhdistyneet Kansakunnat on pyrkinyt turvaamaan ihmisoikeuksia myös allekirjoittajamaita sitovin kansainvälisin sopimuksin.

Suomi on sitoutunut noudattamaan mm. Yleissopimusta syrjinnän vastustamiseksi opetuksen alalla sekä Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaa kansainvälistä yleissopimusta.

Viimeksi mainittuun sopimukseen sisältyy vapaaehtoinen valvontapöytäkirja, jota Suomi on sitoutunut noudattamaan.

Valvontapöytäkirja tekee mahdolliseksi valituksen YK:n Genevessä toimivalle Ihmisoikeustoimikunnalle.

Suomalaiset ovat tehneet Ihmisoikeuskomitealle muutamia valituksia. Ennen elämänkatsomustietoa Suomen peruskouluissa opetettiin uskontojen historiaa ja siveysoppia.

Peruskoulun opetussuunnitelmakomitean mietinnön toiseen osaan sisältynyt malliopetussuunnitelma oli voimakkaasti kristillinen. Suomalaiset uskontokuntiin kuulumattomat valittivat Erkki Hartikaisen (1942-) johdolla tämän oppiaineen opetuksesta Ihmisoikeuskomitealle, ja komitea totesi, että opetus on ollut osittain kristillistä, vaikka sen ei olisi pitänyt olla sitä.

Oppimääräsuunnitelmaa korjattiin, ja lopulta koko uskontojen historia ja siveysoppi poistettiin.

Tilalle tulivat vähemmistöuskontojen uskonnonopetus ja uskontokuntiin kuulumattomille tarkoitettu elämänkatsomustieto.

Sisäiseen oivallukseen (intuitioon) perustuva siveys

Järkevän (rationaalisen) ajattelijan sisäiseen oivallukseen (intuitioon) perustuva siveys katsotaan usein velvollisuussiveyden muodoksi.

Jos aikaa riittää, seuraavia vaikeatajuisia käsitteitä voidaan opettajan johdolla selvitellä. Niitä ei kuitenkaan ole tarkoitettu aktiivisesti osattavaksi vaan ne ovat ylikurssia.



G. E. Mooren siveyskäsitys

G. E. Moore (1873 - 1958) sanoo (teoksessaan “Siveyden peruskysymyksiä”), että siveys on sen tutkimista, mikä on hyvää.

Hän jatkaa toteamalla, että on hedelmätöntä yrittää määritellä sitä, mitä hyvä on. Hänen mielestään hyvää ei voida määritellä, koska hyvä on yksinkertainen, siinä ei ole osia.

Mooren mielestä hyvä on samanlainen kuin “keltainen” tai “pehmeä”; se käsitetään sisäisen oivalluksen (intuition) avulla.

Tällaista oppia sanotaan vierailla kielillä eettiseksi intuitionismiksi.

Tietyt nautinnot voidaan tunnistaa hyviksi, tietyt pahoiksi.

Tietyt teot voidaan tunnistaa hyviksi, tietyt pahoiksi, aivan samalla tavalla kuin tunnistamme kukan keltaiseksi.

Moore kutsui hyvän määrittelemistä luonnollisen avulla “naturalistiseksi virhepäätelmäksi” (natura = luonto).

On syytä korostaa, että kaikki eivät hyväksy Mooren käsitystä, jonka mukaan kyseessä olisi virhepäätelmä.

Mooren mukaan naturalistinen virhepäätelmä esiintyy lähes kaikilla koulukunnilla (ennen kaikkea hedonisteilla, utilitaristeilla ja evolutionisteilla, mutta myös stoalaisilla, jotka samaistivat hyvän elämän järjen ohjaamaan elämään).

Mooren mukaan ihmisen hyvä ei siis ole sama asia kuin onnellisuus.



Eräät seuraussiveyden kannattajat (esim. sääntösiveyden kannattaja Richard Brandt (1910 - 1997)) ovat katsoneet, että käsite “onnellisuus” sopii siveyden perustaksi paremmin kuin käsite “hyvä”.

Eräät toiset seuraussiveyden kannattajat (esim. Brad Hooker, Ideal Code, Real World, 2 000) ovat katsoneet, että siveyden perustaksi sopii parhaiten hyvinvointi.

Mooren sisäisen oivalluksen siveyttä (intuitionismia) vastaan puhuu seuraava esimerkki.

Tiedämme varsin hyvin, miten meidän on meneteltävä, kun saavumme valtatielle STOP -merkin takaa, mutta tiedämmekö, miten meidän on meneteltävä, jos joku valtio miehittää Suomen tai jos joudumme vankileirille?

Seuraussiveys eli seurausetiikka (konsekventialismi)




Mitä siveyttä ulkoavaruudesta tulleet älylliset oliot noudattaisivat?

Tieteiskirjailijat ovat melkein poikkeuksetta liittäneet näihin olioihin ihmisen siveellisiä ominaisuuksia. Tämä tekee tieteiskirjallisuudesta siveellisesti arvotonta.

En ihmettele ollenkaan sitä, että kosmologian professori Kari Enqvist aikoinaan kantoi seitsemänsataa tieteiskirjaa antikvariaattiin. Niistähän ei ollut mitään hyötyä kosmologian tutkijalle.



Ulkoavauudesta tulleilla ei varmaan olisi mitään käsitystä ihmisten velvollisuuksista ja ihmisten hyveistä. Heillä ei liioin olisi mitään käsitystä siitä, mikä tekee ihmiset onnellisiksi tai mitä ihmiset pitävät hyvänä tai pahana.

Tähtienvälisiin avatuusmatkoihin tarpeellisen tekniikan kehittäminen vaatii kuitenkin mitä erilaisimpien asioiden seurausten äärimmäisten tarkkaa suunnittelua. Fordin laaduntarkastajaa ei avaruusaluksen rakentajien joukkoon kelpuuteittaisi.

Luultavasti tulijat olisivat myös hyvin tarkkaan miettineet, mitä seurauksia tänne saapumisesta olisi. Hiedän tekniikkansa pitäisi olla niin kehittynyttä, ettei Yhdysvaltain armeija mahtaisi heille mitään.

Tietysti he ennakoisivat, että tällä asuvilla eläimillä on monenlaisia ominaisuuksia, jotka ovat taanneet niiden menestymisen tällä planeetalla. Varsin pian he saisivat selville, että ihmiset viestivät myös valon välityksellä.

Näin he lopulta saisivat selvitettyä sen, miten tämän planeetan elkäimet suhtautuvat heihin, ja jos heillä olisi jotain ostettavaa tätä planeetalta, he pystyisivät välittämään tiedon siitä tämän planeetan eläimille.



Missään tapauksessa he eivä käyttäytyisi kuten muukalaiset Robert Heinleinin Starship Troopersissa.

Mitä seuraussiveys on

Seuraussiveydessä (konsekventialismissa, engl. cosequence = seuraus) tekoja arvioidaan pikemmin tekojen seurausten kuin hyvien aikomusten tai velvollisuuksien kannalta.

En käytä seuraavassa tätä sivistyssanaa, koska kirjoitan sen joka toinen kerta väärin.

Koska seuraussiveys ei sinänsä sisällä seurausten hyvyyden tai toivottavyyden arviointia, seuraussiveys eroaa kaikista muista siveyskäsityksistä siinä suhteessa, että se on puhtaasti väline, mikä sopii minkä tahansa planeetan kenelle tahansa asukkaalle.

Seuraussiveyden kannattajien ja muiden koulukuntien kiistat koskevat niitä siveyskäsityksiä, joissa seurausperiaatteen lisäksi on mukana seurausten arviointijärjestelmä.

Jos esimerkiksi seurausten pitää edistää mahdollisimman paljon onnellisuutta tai vähentää mahdollisimman paljon kärsimyksiä, saattaa syntyä sellaisia yksilöiden ja ryhmien välisiä ristiriitoja, joissa suuremman ryhmän etu loukkaa pienemmän ryhmän perusoikeuksia.

Seuraussiveyden jyrkin vastakohta on velvollisuussiveys, joka ei jyrkimmässä muodossaan hyväksy seurauksia missään muodossa siveyden perustaksi.


Miten seuraussiveys saa siveellisiä ulottuvuuksia



Siveellisiä ulottuvuuksia seuraussiveys saa vain siinä tapauksessa, että jonkon teon seurauksia pidetään hyvinä tai huonoina.

Seuraussiveys ei sinänsä ota kantaa seurausten arviointiin. Seurausten arviointijärjestelmiä muuttamalla saadaan melkein millaisia siveysjärjestelmiä tahansa.

Seurassiveys on vaativaa, mutta miksi se ei saisi sitä olla?

Usein teon seurausten arviointi on kohtuullisen helppoa, mutta joskus se on vaikeaa ja joskus se on mahdotonta.

Tärkeä syy seurausten arvioinnin vaikeuteen on se, että tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa.

Koska seurausten arvioiminen edellyttää pätevyyttä, seuraussiveys korostaa tietojen ja taitojen merkitystä.

Mohismi

Ensimmäisenä seuraussiveyden muotona esittelemme mohismin. koska se on peräti 2500 vuotta vanha.


Mohismi on seuraussiveyttä, jonka kehitti Mo Tsu (mestari Mo). Mohismia sanotaan joskus valtioseuraussiveydeksi. Mohismissa teon siveellinen arvo määräytyy sen perusteella, miten paljon se edistää yhteiskunnan vakautta.

Yhteiskunnan vakautta säilyttävät mohismin mukaan yhteiskuntajärjestys, aineellinen hyvinvointi ja väestön kasvu.

Stanfordin filosofian sanakirjan mukaan mohistinen seuraussiveys on maailman ensimmäinen seuraussiveysjärjestelmä, joka perustuu luontaisten ihnhimillisten hyvien moninaisuuteen inhimillisen hyvinvoinnin perustana.

Mohistit pitivät arvossa järjestystä, aineellista hyvinvointia ja väestön kasvua.

Mo Tsun aikaan sodat ja nälänhädät olivat yleisiä.

Aineellinen hyvinvointi tarkoitti perustarpeiden tyydyttämistä. Järjestys viittaa sotien ja väkivallan vastustamiseen.

Aineellisen hyvinvoinnin mohistit ajattelivat johtavan hyvyyteen, lapsiin, ystävällisyyteen jne.

Mo Tsu ei ajatellut, että yksilön onnellisuus on tärkeää vaan yhteiskunnalliset seuraukset merkitsevät onnellisuutta enemmän.

Suurin hyvinvointi



Seuraussiveydessä pyritään usein arvioimaan tekoja sen perusteella, miten paljon ne lisäävät hyvinvointia ym. ”hyviä” asioita. Koska hyvinvoinnin kuten melkein minkä tahansa vastaavan inhimillisen olotilan määrällinen arviointi on vaikeaa, seuraussiveyden vastustajat hyökkäävät tavallisesti voimallisesti tämän teknisen vaikeuden kimppuun.

Kuten edellä on osoitettu, seuraussiveyden kilpailijoilla on teknisiä vaikeuksia vähintään yhtä paljon kuin seuraussiveyden kannattajilla.

Seuraussiveys ei ole professorien enemmistön suosiossa. Monet professorit kuitenkin myöntävät, että käytännön elämässä kuten talouden suunnittelussa ja lainsäädännössä sekä myös tavallisten ihmisten yksityisissä ratkaisuissa seurausten tarkastelu on tärkeää.

Merkillisenä on pidettävä myös professorien enemmistön epäsuoraa hyvinvoinnin lisäämisen vastustusta.

Yhteiskunnan onneksi ihmisten valtava enemmistö ei ole koskaan kuullutkaan professorien väittelyistä vaan elää mahdollisuuksiensa mukaan seuraussiveyden mukaan.


Siveellinen itsekkyys (egoismi)

Siveellinen itsekkyys eli egoismi on myös seuraussiveyden muoto. Itsekäs harkitsee tekojensa seurauksia ja valitsee sellaiset teot, joista hän itse eniten hyötyy.

Itsekkyys lienee maailman yleisin siveyden muoto, joten seuraussiveys on kaikista professoreiden vastaväitteistä huolimatta maailman yleisin siveyden muoto.

Hieman erikoiseksi asian tekee se, ettei professoriksi pääse kuin hyvin itsekäs ihminen, ja lisäksi vaaditaan, että hänellä on ollut itsekkäät vanhemmat, jotka ovat haalineet omaisuutta lastensa kouluttamiseen.



Kuten akateemikko Oiva Ketonen luenoillaan mainitsi, filosofiaa ei kannata harkita ammatikseen, jos ei ole riittävästi varallisuutta.

Itsekkyyden filosofian historiaa

Bernard de Mandeville



Uudella ajalla erityisesti teollisuuden ja kaupan etujen on ajateltu vaativan itsekkyyssiveyttä. Vuonna 1723 hollantilaissyntyinen lääkäri ja ajattelija Bernard de Mandeville (1670—1733) julkaisi Lontoossa teoksen The Fable of the Bees: or Private Vices, Publick Benefits (Tarina mehiläisistä: eli yksityiset paheet, yhteiset edut). Mandeville julisti:

"Tukahduttakaa tai rajoittakaa egoismia, turhamaisuutta, kaikkia moraalia hävittäviä tunteita, niin samalla vahingoitatte teollisuutta ja kauppaa, joitten vaikuttimia ne ovat."

Max Stirner



Kasper Scmidt Friedrich Engelsin piirroksen mukaan

Vuonna 1844 julkaisi Kasper Schmidt salanimellä Max Stirner teoksen Der Einzige und sein Eigenthum (Yksilö ja hänen omaisuutensa), jonka pääajatuksiin perustui myöhemmin syntynyt Nietzschen "voimamoraali".

Stirnerin mukaan yksilöllä on niin paljon oikeutta kuin hänellä on valtaa, ja hän hankkikoon itselleen kaikki, mitä hän kykenee, huolimatta siitä, ovatko hänen keinonsa siveellisiä vai eivät.

Siveys on harhakuva samoin kuin oikeus ja kaikki muut korkeat aatteet. Se, joka toiminnoissaan antaa sellaisten aatteiden johtaa itseään, on ennakkoluulojen ja taikauskon uhri yhtä paljon kuin se, jota toiminnoissaan ohjaa vanha usko jumaluuteen.

Yli-ihminen, kertausta

Seuraava artikkeli esiintyy ylempänä toisessa paikassa, koska se kuuluu molempiin kokonaisuuksiin.

Friedrich Nietzschen elämä




Friedrich Nietzsche saavutti opinnoissaan jo varhaisella iällä sellaisen tason, että pääsi professoriksi Baselin yliopistoon 24-vuotiaana. Hän hoiti virkaansa vuodesta 1869 vuoteen 1879, jolloin hän luopui yliopistonopettajan urasta psykofyysisten vaivojen pakottamana.

Sen jälkeen hän omistautui lopullisesti filosofialle. Viimeiset luovat vuotensa Nietzsche vietti Sveitsissä, Italiassa ja Etelä-Ranskassa. Kiihkeä luomiskausi edelsi Nietzschen lopullisista henkistä sortumista, mikä tapahtui Torinossa vuodenvaihteessa 1888–1889.

Loppuelämänsä Nietzsche vietti Saksassa parantumattomasti sairaana aivohalvauksen lamauttaessa tyystin hänen henkiset toimintonsa.

Nietzsche jatkoi ennen kaikkea Kantin ja Schopenhauerin subjektiivista idealismia. Nietzsche ajateli, että ihminen saa ympäröivästä todellisuudesta tietoa vain omien aistiensa välityksellä. Sen mukaan todellisuuskuvamme on äärimmäisen subjektiivinen. Subjektiivinen idealismi johtaa Nietzschen relativismiin ja skeptisyyteen.

Moraalin alkuperä

Nietzsche tutki moraalin alkuperää ja pyrki osoittamaan, että idealistisella ja kristillisellä moraalilla ei ole yliluonnollista perustaa, vaan että nykyisin vallalla olevat moraalijärjestelmät ovat syntyneet monimutkaisen sosiaalihistoriallisen ja psykologisen tapahtumasarjan tuloksena.


Nietzsche väitti, että moraali on väline, jonka avulla ihmisyksilöt, ihmisryhmät tai kansat tavoittelevat miltei vaistonvaraisesti arvonantoa, henkistä tai poliittista ylemmyyttä ja vaikutusvaltaa, joskus jopa aineellista etua.

Nietzsche väitti, että länsimainen kristillis-idealistinen moraali saattaa ihmisen ristiriitaan hänen biologisen perusolemuksensa kanssa. Nietzschen mukaan vallassa olevat moraalijärjestelmät tukahduttavat epäyksilöllisyydessään ja tiukassa näennäisjärkevyydessä ihmisen luovuuden.

Nietzsche vaati, että kaikki yksilöt saisivat toteuttaa omaa minuuttaan riippumatta yhteiskunnan normistoista ja ennakkoluuloista. Nietzschen omat moraalifilosofiset mietteet osoittivat pitkälle jalostettua idealismia, mutta osa oli myös ärsyttämiseen tarkoitettua, täydellistä moraalista välinpitämättömyyttä.

Nietzsche piti arvojen kieltämistä (nihilismiä) seurauksena kristillisen uskonnon valtapyrkimyksistä: tällä (ainoalla olemassa olevalla) maailmalla oli arvoa enää vain suhteessa tuonpuoleiseen (jota ei itse asiassa ollut edes olemassa).

Kun tuonpuoleisen arvo nousi arvoon arvaamattomaan, tulos oli arvojen kieltäminen (nihilismi): ei-minkään arvostaminen korkeimpana arvona. Tärkein haaste arvojen kieltämiselle (nihilismille) oli juuri kristinuskon heikentyminen.


Nietzsche piti tilannetta uutena haasteena eurooppalaiselle kulttuurille, jonka oli ylitettävä itsensä ja päästävä eräänlaiseen pisteeseen, josta ei ole paluuta. Nietzsche kiteytti asian kuuluisaan lauseeseen "Jumala on kuollut".

Lause kuvasi kriisiä, jonka läntinen kulttuuri kohtaisi sen perusteiden muretessa; samalla tämä kriisi avasi tien johonkin uuteen. Nietzsche tuomitsi darwinismin, hegeliläisyyden, kantilaisuuden sekä utilitarismin epäonnistuneina yrityksinä paikata jumalan jättämä aukko.

Nihilismin ylittäminen 




Ajattelullaan Nietzsche pyrki ylittämään nihilismin. Uusien arvojen asettamisessa hän piti keskeisenä yli-ihmisen käsitettään ja oppiaan ikuisesta paluusta. Nietzsche kirjoitti, että aikaisemmin kansat asettivat arvojaan yksilön yli, mutta nyt yksilö voi asettaa arvot ja kulttuurin.

Ihmismassoista ei ole arvojen asettajaksi, vaan "lauma" tarvitsee opastajan päästäkseen nihilismistä. Tähän tehtävään viitaten Nietzschen kirjoituksissa esiintyi käsite "suuri politiikka".

Nietzsche väitti, että moraalia on kahdenlaista, herramoraalia, joka nousee aktiivisesti "jalosta ihmisestä" ja orjamoraalia, joka liittyy nasteenomaisena "heikkoon ihmiseen".

Eri moraalit eivät ole toistensa vastakohtia, vaan kokonaan toisia arvotusjärjestelmiä: herramoraali arvottaa teot asteikolla hyvä/huono, kun taas orjamoraali arvottaa ne asteikolla hyvä/paha.

Kristinuskon taakka

Nietzsche hyökkäsi voimakkaasti kristinuskoa vastaan väittäen sen "uudelleenarvioineen" luonnolliset, terveet arvot ja vääristäneen Jeesuksen elämän.

Hän meni kritiikissään pitemmälle kuin valistusajan agnostikko- ja ateistiajattelijat, jotka pitivät kristinuskoa vain virheellisenä.

Nietzsche ajatteli kristinuskon varhaisvaiheen historiassa yhä pahemmin vääristävän kuvan Jeesuksesta. Hän syytti varhaiskristittyjä Jeesuksen martyroimisesta, ja piti apostoleita pelkurimaisina, vulgaareina ja katkerina.


Michelangelon veistos

Nietzschen kirjoittama lause "Viimeinen kristitty kuoli ristillä" viittaa siihen, että hänen mielestään kristinusko oli oleellisesti Paavalin luomus.

Koska Nietzsche näki lennokkaan metafysiikan aikakauden ja objektiivisten totuuksien ajan olevan takanapäin, oli luontevaa ajatella, että ihmisten mielenkiinto keskittyisi nyt enemmän suoraan havaittavaan ilmiömaailmaan, jossa he elävät.

Yli-ihminen

Nietzschen yli-ihminen (Übermensch) on ihanne, jossa henkisesti korkeatasoinen yksilö toteuttaa mahdollisimman tehokkaasti kaikkia niitä moraalisia ja esteettisiä mahdollisuuksia, jotka nykyinen kasvatusperinne ja arvomaailma tukahduttavat.

Yli-ihminen oli ehkäpä Nietzschen filosofian eniten kiinnostusta herättäneitä käsitteitä. Kuitenkin kyseinen käsite on vain pienessä osassa Nietzschen koko tuotannossa ja esiintyy suuremmassa määrin vain hänen julkaisematta jääneissä muistiinpanoissaan.

Yli-ihmisellä ei ole enää tarvetta uskoa varmoihin perusteisiin vaan hän pystyy "tanssimaan" ohuilla langoilla (ks. Näin puhui Zarathustra). Yli-ihminen pystyy luomaan itse arvonsa ja norminsa. Näin nihilismi voidaan ylittää.


Perspektiivi on tapa esittää kolmiulotteinen asia säännönmukaisesti kaksiulotteisena kuten piirustuksena.

Perspektivismi on Friedrich Nietzschen kehittämä filosofinen käsitys, jonka mukaan maailmaa ei voida havaita tai tuntea sellaisenaan, vaan aina vain tulkita jostakin näkökulmasta eli perspektiivistä.

Tämä tarkoittaa sitä, että on aina olemassa useita mahdollisia perspektiivejä, jotka voivat määrittää totuus- tai arvoarvostelmat, joita teemme.

Perspektivismin mukaisesti mitään kantaa ei voida pitää ehdottomasti totena, mutta tästä ei seuraa, että kaikki kannat olisivat yhtä päteviä.

Natsit ja Nietzshe

Hänen aluksi ihailemansa ystävä Richard Wagner sen sijaan oli juutalaisvastainen. Myöhemmin Nietzsche kritisoi ja halveksui kirjoituksissaan vahvasti Wagneria (joskin myönsi yhä pitävänsä tämän teoksista, etenkin Tristan ja Isoldesta). Yhtenä kiistan syynä oli, että Wagner hyödynsi kristillistä myyttiä viimeisessä oopperassaan.


Nietzschen sisar Elisabeth oli vankkumaton juutalaisten vastustaja ja kansallissosialisti, ja juuri hänen vaikutuksestaan natsit omivat paljon käsitteitään Nietzschen tuotannosta. Nietzschen nimiin pannut antisemitistiset kommentit ovat pitkälti peräisin Elisabethilta, joka toimi Friedrichin ollessa jo toivottoman mielisairas tämän kirjallisena asianomistajana, tunnetuin seurauksin.

Tehtäviä

  1. Millä tavalla yllä oleva esitys muutti sinun käsitystäsi Nietzschestä.
  2. Pohtikaa sitä, miksi Friedrich Nietzscheä ymmärretään yleensä väärin.
  3. Millaista Nietschen arvostelu kristinuskoa vastaan oli?

Psykologinen egoismi



Psykologisen egoismin mukaan ihminen käyttäytyy aina itsekkäästi riippumatta siitä, miltä teot saattavat näyttää.

Ihminen voi näennäisesti omistaa koko elämänsä muiden auttamiselle, mutta perimmäinen syy olisi silloinkin itsekäs.

Hän voi esimerkiksi saada altruistisista teoistaan mielihyvää, mikä olisi perimmäinen egoistinen motiivi.



Sampo -konsernin suuromistaja Björn Wahlroos ilmoittautui Helsingin Sanomien haastattelussa 12.2.2012 psykologisen egoismin kannattajaksi.

Muiden huomioiminen eli altruismi


Kumma kyllä myös itsekkyyssiveyden vastakohtana pidetty muiden huomioiminen eli altruismi kuuluu seuraussiveyteen.

Auguste Comte


Sanan altruismi keksi pahamaineisen positivismin perustajana tunnettu Auguste Comte (k. 1857).

Comte tarkoitti altruismilla egoismin vastakohtaa. Täydellinen altruismi merkitsee oman minän syrjäyttämistä ja antautumista toisten ihmisten hyvää tarkoittavaan toimintaan.

Vastakohtana yksilön korostamiselle altruismi korostaa yhteisvastuullisuutta. Comten mukaan altruismi olisi kuitenkin haaveilevaa ja hedelmätöntä ihmisrakkautta ellei se tunnustaisi sitä pyrkimystä henkilökohtaiseen tyydytykseen, joka kuuluu jokaisen ihmisen luontoon.

Mutta itsekäs pyrkimys on mukautettava asioihin, jotka tarkoittavat koko yhteisön menestystä, ja tämä tapahtuu älyn ja myötätunnon (sympatian) asteittaisen kehityksen kautta.

Altruismi



Etiikassa altruismi on käsitys, jonka mukaan teon siveellisyys määritellään sen mukaan, tuottaako se hyviä seurauksia muille.

Altruismi on egoismin vastakohta. Altruismi ei sinänsä määrittele sitä, millainen teko tuottaa toisille hyvää. Hyvällä voidaan tarkoittaa mielihyvän lisäämistä ja kivun vähentämistä. Toisaalta hyvä teko voidaan määritellä sellaiseksi, joka tuottaa myös muille onnellisuutta. Altruismi on seuraussiveyden muoto, sillä siinä arvioidaan tekojen seurauksia vaikuttimien sijaan.

Altruismin arvostelijat ovat kysyneet, että jos siveellisellä toimijalla (moraaliagentilla) ei ole siveellistä (moraalista) velvoitetta huolehtia omasta hyvinvoinnistaan, miksi kenelläkään muulla olisi velvollisuus huolehtia siitä.

Altruismin voidaan esittää olevan myös näennäistä. Tällöin ”altruisti” saa valta-aseman autettavaa kohtaan ja voi puolustaa tekojaan vetoamalla niiden siveelliseen (moraaliseen) ulottuvuuteen: eiväthän altruistiset teot voi olla väärin.



American Nihilist Underground Societyn (ANUS) mukaan nykypäivän altruismi on vain sairaus ja egoismia valepuvussa. Altruisteilla on hyvä maine, ja voi olla hyödyllistä esittää jalomielisempää kuin on, sillä sillä tavoin voi voittaa itselleen ystäviä ja lepyttää vihollisia.

Psykologinen altruismi

Altruismia voidaan tarkastella psykologiassa myös sosiaalisen oppimisen teorian avulla.

Se tarkastelee altruismia hankittuna ominaisuutena.

Sen mukaan altruismi on vanhemmilta, arvovalloilta (auktoriteeteilta) tai muilta läheisiltä saatu meemi. Käsitys ei ota kantaa siihen, mikä on altruististen toimijoiden perimmäinen vaikutin.



Richard Dawkins.

Meemi
(engl. meme < kreik. μίμησις, mimesis) on kulttuurinen ja viestinnällinen kopioituja eli replikaattori. Käsitettä meemi käytti ensimmäisenä Richard Dawkins vuonna 1976 kirjassaan Geenin itsekkyys.

Esimerkkeinä meemeistä Dawkins luettelee ”sävelmät, ajatukset, hokemat, vaatemuodit, saviruukkujen ja rakennusten kaarten muodot”. Antaessaan keksinnölleen nimeä hän halusi ”substantiivin, johon sisältyy kulttuurin välittymisen yksikön eli matkimisen yksikön idea”

Altruismi ja yhteiskunta

Viidentoista eri ihmisyhteisön kanssa tehty tutkimus osoitti, että markkinatalouden piirissä altruismi oli tyypillinen ilmiö, kun taas pienissä perinteisissä yhteisöissä altruismi oli hyvinkin tuntematonta.

Tästä pääteltiin altruismin olevan tuore ilmiö ihmisyhteisöissä. Sitä ei esiinnykään samanlaisena ihmisen lähimpien sukulaisten, simpanssien yhteisöissä. Simpanssienkin on kuitenkin havaittu esimerkiksi adoptoineen orvoksi jääneitä yhteisön jäseniä.



Ihmisten nykyisen altruismin on arveltu olevan mahdollisesti kivikautisten ihmisyhteisöjen perua. Se olisi auttanut näitä selviämään ankarista olosuhteista.

Toisena selityksenä pidetään kulttuurista kehitystä.

Altruismi biologiassa

Evoluutiobiologiassa altruismi määritellään toiminnaksi, joka auttaa kohdetta mutta aiheuttaa toimijalle itselleen jonkinlaista haittaa. Se tapahtuu yleensä, joskaan ei aina, saman lajin yksilöiden välillä. Altruistista toimintaa on esimerkiksi se, kun mehiläinen pistää tunkeilijaa ja kuolee yhdyskuntansa puolesta.



Altruismi ja siveys eivät rajoitu täysin vain ihmisiin, vaikka ihmisillä ilmiö on voimakas: muun muassa simpansseilla ja kapusiiniapinoilla on selvästi altruistisia käyttäytymismalleja. Altruismi ei siten voikaan olla vain ihmisten sosiaalisen kulttuurin tulos, vaan sillä on myös biologista perustaa.

Darwinismin kannalta altruismi saattaa näyttää oudolta, sillä eläinten olettaisi ajavan vain omaa etuaan ja kasvattavan siten omia mahdollisuuksiaan lisääntyä. Altruististen yksilöiden pitäisi joutua epäedulliseen asemaan verrattuna itsekkäisiin yksilöihin.

Tyypillisimmässä altruismin muodossa eläin, erityisesti emo, auttaa jälkeläistään.

Perimmäinen selitys tälle ilmiölle on, että sukulaistaan auttaessaan yksilö samalla lisää omien perintötekijöidensä (geeniensä) kopioiden määrää.

Vastavuoroinen altruismi



Vastavuoroinen altruismi on altruismia, jonka vaikuttimena on saada vastavuoroisesti apua toiselta yksilöltä.

Preskriptivismi



Deskriptio = kuvaus;
preskriptio = määräys.
Deskriptiivinen = kuvaileva; ei-normatiivinen, ei-preskriptiivinen.


Preskriptivismiä ja emotivismia (tunne-etiikkaa) kutsutaan ilmaisukäsityksiksi. Niiden mukaan siveyslauseet ovat tunnetilojen tai hyväksynnän ja paheksunnan ilmaisuja. Nämä  käsitykset ovat myös nonkognitivistisia eli ne kieltävät moraalisen tiedon mahdollisuuden.

Non = ei.
Kognitio
on kognitiiviseen psykologiaan ja kognitiotieteeseen liittyvä puolitekninen termi, jolla tarkoitetaan niitä mielen ilmiöitä joita voi kuvata/selittää informaation käsittelynä. Väljemmin ymmärrettynä "kognitio" tarkoittaa "tietokykyyn" liittyvää ajattelua tai korkeampia henkisiä toimintoja, ilman sivumerkityksiä ja sulkematta pois emootioita tai havaintokykyä.

Jos  jotain tekoa kuvataan siveydessä normatiivisesti, sitä kuvataan silloin suhteessa johonkiin normiin tai mittaan - esimerkiksi teon voidaan sanoa olevan epäsiveellinen, koska se rikkoo jotain yleistä normistoa vastaan.

Tällaisia normistoja, jotka eivät pelkästään kuvaile mitä ihmiset tekevät, vaan antavat suosituksia tai määräyksiä sen suhteen, miten ihmisten tulisi toimia kutsutaan preskriptiivisiksi normistoiksi.



Vastaavasti luonnontieteiden ajatellaan yleensä tavoittelevan puhtaasti deskriptiivisiä kuvauksia luonnosta sellaisena kuin se on (eikä suhteessa mihinkään ajkatukseen siitä millainen sen pitäisi olla).

Jos jokin luonnonilmiö rikkoo jotain tieteellistä käsitystä vastaan, meidän on pääteltävä, että jokin käsityksemme  on virheellinen, koska luonto ei ole ristiriitainen.

Jos joku ihminen päättelee virheellisesti (logiikan sääntöjen vastaisesti), emme suinkaan lähde "korjailemaan" logiikan lakeja, vaan sanomme ihmisen tekevän päättelyvirheitä. Logiikan säännöt ovat siis preskriptiivisiä sääntöjä, joiden tarkoitus ei ole kuvailla miten ihmiset aina ja kaikkailla päättelevät, vaan asettaa normit sille, millainen päättely on pätevää.

Oleellinen ero deskriptiivisen ja preskriptiivisen säännön välillä on siis se, että kuvauksen kohde asettaa normit deskriptiiviselle säännölle (deskriptivisen kuvailun pätevyyttä t. soveltuvuutta arvioidaan sen mukaan, miten hyvin se kuvailee kohdettaan sellaisena kuin se on), kun taas preskriptiivinen sääntö asettaa normit kuvauksen kohteelle (preskriptiivisen säännön kohdetta arvioidaan sen mukaan miten hyvin tai onnistuneesti se totetuttaa säännön asettaman normin joka määrää millaista kohteen toiminnan pitäisi olla).



Preskriptivismin tunnetuin edustaja on Richard M. Hare. Hän omaksui emotivisteilta (tunnesiveyden kannattajilta) sen käsityksen, ettei siveysväitteiden tarkoitus ole kuvailla asioita vaan ohjata toimintaa.

Hänen mielestään emotivismi sekoitti keskenään moraali-ilmausten psykologisen vaikutuksen ja kielellisen merkityksen. Hare keskittyi jälkimmäiseen.

Moraaliväitteillä on kolme keskeistä piirrettä Haren mukaan: ne ovat

  1. preskriptiivisiä,
  2. yleistettäviä ja
  3. ylittämättömiä.

Preskriptiivisyys tarkoittaa, että siveysväitteitä käytetään ensisijaisesti neuvojen ja ohjeiden antamiseen. Jokainen aito siveysiväite sisältää käskyn, joka kohdistuu ensisijaisesti väitteen esittäjään.

”Teko A pitää tehdä” on siveysväitteen perustyyppi ja tarkoittaa ”Minä, tee A”. Tästä seuraa että väitteen esittäjä myös tekee teon A, jos mikään ei sitä estä.

On kuitenkin tavallista, että jätetään tekemättä siveellisesti hyvinä pidettyjä tekoja.

Harella on tähän neljä selitystä:
  1. en ota eettistä väitettä vakavasti,
  2. en pysty tekemään tarvittavaa tekoa,
  3. en ymmärrä, mitä väite tarkoittaa ja
  4. toimin järjettömästi.
Yleensä on kysymys vaihtoehdoista 1 ja 2.

Haren mukaan näissä tapauksissa muut intressit (mielenkinnon kohteet) ovat vahvempia, ja jos ne eivät ole siveellisiä, silloin siveellistä velvoitusta ei oteta tarpeeksi vakavasti.

Haren mukaan siveysperiaatteiden tulisi olla ylittämättömiä.

Siveysperiaatteen ylittämättömyys tuottaa ongelmia, koska ristiriitaiset intressit (edut) voivat olla kaikki siveellisiä.

Ensinäkemältä -siveys




W. D. Ross.

W. D. Rossin mukaan ihmisten tulee noudattaa ’’ensinäkemältä (prima facie)’’ havaitsemiaan velvollisuuksia.

Hare erottaa moraalitoiminnassa kaksi tasoa:
  1. intuitiivinen taso ja
  2. kriittinen taso.
Intuitiivinen (sisäisesti oivaltava) taso kattaa omaksutut periaatteet ja ajatustottumukset, jotka vastaavat ensinäkemältä (prima facie) –periaatteita. Haren mukaan ne ovat peräisin kasvatuksesta. Kun ensinäkemältä (prima facie) –periaatteet joutuvat ristiriitaan, edetään kriittisen (arvostelevan) tason ajatteluun.

Ensinäkemältä (prima facie) –periaatteet eivät ole täysin ylittämättömiä, koska ne voivat olla ristiriitaisia.

Kriittisellä tasolla keskeistä on yleistettävyyden vaatimus: Jos henkilö esittää moraaliväitteen jossain tilanteessa, hänen on hyväksyttävä se kaikissa samanlaisissa tilanteissa. Tämä on yleinen johdonmukaisuuden vaatimus. Yleistettävyyden testi karsii kilpailevat vaihtoehdot, eikä kriittisellä tasolla esiinny siveellisiä ristiriitoja.



Arkkienkeli Gabriel vähemmän kriittisissä ajatuksissa.

Arkkienkeli tarkoittaa Haren moraalifilosofiassa sellaista toimijaa, joka kykenee täydelliseen kriittisyyteen. Arkkienkeli päätyy aina siveellisesti oikeaan ratkaisuun. Sen vastakohta on siveellinen ”juntti”, joka ei testaa kriittisesti siveyskäsityksiään.

Tavalliset ihmiset sijoittuvat näiden ääripäiden väliin. Kukaan ei voi olla arkkienkeli, koska kykymme eläytyä kaikkiin yleistettävyyden vaatimiin tilanteisiin on puutteellinen.

Kriittisen tason ajattelua tarvitaan kun
  1. siveelliset intuitiomme joutuvat ristiriitaan,
  2. kun tilanne on uusi, eikä totuttu intuitio anna vastausta ja
  3. kun on päätettävä seuraavan sukupolven kasvatuksesta.
Kriittisessä ajattelussa kaikki asiaan vaikuttavatt tosiasiat on huomioitava. On kuviteltava kaikkia teon todennäköisiä seurauksia itselle ja muille tuntoisille olennoille.



Preferenssi on yhteiskuntatieteissä, erityisesti taloustieteessä, käytetty käsite. Mikrotaloustieteessä preferensseillä kuvataan teknisesti ihmisten mieltymyksiä eri vaihtoehtojen suhteen. Valinta voi olla todellinen tai kuvitteellinen. Teorian kannalta olennainen kysymys on, mitä ehtoja tarvitaan, jotta vaihtoehdot voidaan asettaa järjestykseen. Yleisemmin ajateltuna preferenssit voidaan nähdä motivaation lähteenä.

Sitten pitäisi tietää, miltä seuraukset tuntuvat toisista.
  1. Tilanne eri näkökulmasta ei eroa yleisiltä piirteiltään. Yleistettävyyden periaatteen vuoksi on katsottava samaa tilannetta kaikkien osapuolten silmin, eikä ketään saa asettaa muihin nähden erityiseen asemaan.
  2. Jeremy Benthamin periaate: jokainen vastaa yhtä eikä kukaan enempää kuin yhtä.  Sama asia on hyväksyttävä myös itselle tehtäväksi.
  3. Asetuttuaan kaikkien asemaan, kaikkien osapuolten mieltymysten (preferenssien)  ristiriidat palautuvat omien mieltymysten (preferenssien) ristiriidaksi.
  4. On valittava toiminta, joka tuottaa suurimman mieltymysten (preferenssien) tyydytyksen kokonaismäärän. Tämä on yleinen järkevyyden (rationaalisuuden) vaatimus.
Johdonmukaisuuden vuoksi Hare hyväksyy Kantin kategorisen imperatiivin periaatteen. Hare on näin yhdistänyt seuraussiveyden ja Kantin velvollisuussiveyden. Kantin mielestä ihmisten mieltymykset (preferenssit) ovat kuitenkin asiaan vaikuttamattomia.

Kategorinen imperatiivi eli ehdoton käsky on Immanuel Kantin kuuluisa velvollisuussiveyden käsitys. Kantin ajattelussa kategorinen imperatiivi on normi, joka pätee olosuhteista riippumatta. Kategorinen imperatiivi on Kantin mukaan ehdoton normi, joka sitoo kaikkia järkeviä olentoja.

Kategorisen imperatiivin mukaan teko on moraalisesti hyvä, jos maksiimin, jonka perusteella tekoon ryhdyttiin, voitaisiin toivoa olevan yleispätevä laki. Tästä seuraa loogisesti, että ketään ihmistä ei saa käyttää välineenä, ellei hän ole samalla päämäärä: sama moraalinen laki koskee minua kuin muitakin, eikä kukaan saa erioikeuksia (tai kaksinaismoraalia).

Kategorisen imperatiivin mukaan ihmisen olisi siis toimittava oman itsensä täydellistämiseksi ja muiden hyvinvoinnin lisäämiseksi.

Kant muotoili kategorisen imperatiivin useilla tavoin:

  1. Toimi aina siten, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleinen moraalilaki.
  2. Kohtele kaikkia ihmisiä, myös itseäsi, ikään kuin he olisivat päämääriä sinänsä, älä koskaan pelkkinä välineinä.
  3. Toimi aina niin kuin tahtosi olisi eettisten periaatteittesi nojalla yleismaailmallinen lain säätäjä.
  4. Toimi aina niin kuin olisit eettisine periaatteinesi päämäärien kuningaskunnan lakia säätävä jäsen.


Haren mukaan kiihkoilu on yhteen ensinäkemältä (prima facie) –periaatteeseen takertumista. Siveellinen kiihkoilu on mahdollista vain intuitiivisella tasolla.

John Stuart Mill pohti pitääkö ”alhaisille” ja ”korkea-asteisille” mielihyvän tunteille antaa sama paino. Tuntuu luonnolliselta korostaa tiettyjä kasvatukselle tärkeitä arvoja. Silloin kuitenkin toimitaan vastoin joidenkin ihmisten (esimerkiksi omien lasten) mieltymyksiä (preferenssejä).

Hare hyväksyy Millin oletuksen, että osa arvoista on muita suurempia. Tällöin arvioiva (kriittinen) moraalinen ajattelu johtaa ihmisten mieltymysten (preferenssien) kehittämiseen ihanteiden suuntaan. On ongelmallista, että kasvatuksessa ei huomioida kaikkia olemassolevia (aktuaalisia) mieltymyksiä (preferenssejä), vaan korvataan ne mahdollisilla, omia ihanteita vastaavilla mieltymyksillä (preferensseillä).



J. L. Austin.

J. L. Austin
in mukaan samalla kun väitetään, asetetaan vaatimus toimia tietyllä tavalla. Siveysväitteen esittäjä asettaa vaatimuksen itselleen eikä voi jättää toimimatta sen mukaan. 

Haren mukaan tämä johtuu siveyskäsitteiden merkityksestä johtuvasta käsitteellisestä yhteydestä väitteen esittämisen ja sen mukaisen toiminnan välillä.

Haren arvostelijoiden mukaan yhteys ei ole noin vahva. Hyve-eetikko Alasdair MacIntyren mukaan vakaumuksen vastainen toiminta ei riko loogista, käsitteellistä periaatetta vaan siveellistä periaatetta vastaan. Harenkaan mielestä kaikkien siveysperiaatteisiin ei sisälly preskriptiivisyyttä, mutta ne ovat poikkeustapauksia.

Myös siveysväitteiden yleistettävyyttä on arvosteltu. On huomautettu, etteivät kaikki yksilöt voi olla siveelliselle toimijalle samanarvoisia, esimerkiksi oma lapsi äidille.

Haren mielestä oikein muotoiltuna periaatteet toimivat, esimerkiksi ”jokaisen on huolehdittava omista lapsistaan”.



Alasdair MacIntyre.

Hyve-eetikko Alasdair MacIntyre on arvostellut toista yleistettävyyden puolta.

Eksistentialistisen arvostelun mukaan ”minun pitää toimia tavalla A”:sta ei seuraa että ”jokaisen pitää toimia vastaavassa tilanteessa tavalla A”. Tämä pätee erityisesti velvollisuudet ylittäviin tekoihin, kuten uhrautuminen muiden puolesta.

Eksistentialismin mukaan kukaan ei voi päättää toisen puolesta, mitä tämän tulee tehdä. Jos vaatii muilta samanlaista toimintaa, on siveellisesti ylimielinen.

Haren vastaväite on, että velvollisuuden ylittävässä teossa teossa taustalla on periaate ”toimi omien ihanteidesi mukaan”, joka ei velvoita muita tekemään täsmälleen samaa tekoa.



Ongelmallista on myös siveyskasvatus. Haren mukaan siveyskasvatus edellyttää mahdollisten mieltymysten (preferenssieen) huomioon ottamista.

Yleistettävyyden testi vaatii kuitenkin ottamaan huomioon vain ihmisten olemassa olevat mieltymykset (preferenssit). Olemassaolevien mieltymysten (preferenssien) kokonaismääräiseen tyydytykseen perustuva eettinen valinta ei anna sijaa siveelliselle valistukselle.

Seuraussiveyden arvostelua

Miksi seuraussiveyden arvostelua on syytä käsitellä tässä kirjassa

Seuraussiveys saattaa näyttää ongelmalliselta, jos seurauksia arvostellaan jonkin muun siveysjärjestelmän perusteella.

Näitä tapauksia ei olisi välttämätöntä käsitellä tässä oppikirjassa, mutta koska eteesi tuleva filosofian professori laukoo ne sinulle vaihdikkaasti, sinun on syytä varautua tilanteeseen.


Olkinuket seuraussiveyden vastustajien apuna

Tavallisesti seuraussiveyden vastustajat esittävät olkinuken, jota he kutsuvat utilitarismiksi tai kuten eräs jumaluustieteilijä asian ilmaisi "hyötyä tavoittelevat nautiskelijat".

Tällöin on helppoa keksiä esimerkkejä sellaisista poikkeuksellisista olosuhteista, joissa esimerkiksi mahdollisiman laajaan hyvinvointiin pyrkiminen näyttää pinnallisesti tarkasteltuna johtavan joillekin yksilöille onnettomiin seurauksiin.

Ihmisten ja valtarakenteiden erilaisuus

Ihmisten ja valtarakenteiden erilaisuus on monille siveyskäsityksille ongelmallinen.

Sisäisen oivallukseen (intuitioon) perustuvassa siveydessä ajatellaan, että se valinta, joka tuntuu meistä hyvältä, on oikea.

Tässä on ongelmana se, että jossain muussa valtarakenteessa (kulttuurissa) aivan eri asiat saattavat tuntua hyviltä.

Meitä saattaa kauhistuttaa esimerkiksi ihmissyönti, mutta ihmissyöjävaltarakenteessa se saattaa tuntua aivan oikealta.



Vastaavasti voidaan kuvitella ihmisen kaltaisia vieraan planeetan olentoja, joista ihmisten syöminen on joka tapauksessa oikeutettua samoilla peusteilla kuin sian syönti on oikeutetua Suomessa.

Ihmissyöjäesimerkki




Perinteinen esimerkki, jota on käytetty seuraussiveyttä vastaan, on joukko samassa veneessä merellä ajelehtivia ihmisiä, jotka kuolevat nälkään, jos jotain ihmistä ei syödä.

Tällaista ihmissyöntiä tiedetään todella tapahtuneen.

Seuraussiveyden vastustajien esimerkit ovat useimmiten tämän ihmissyöjäesimerkin muunnoksia.

Seuraavassa on tarkasteltu viime vuosikymmenten tärkeimpiä esimerkkejä.

Jos ihmissyöntiä pidetään hyvänä asiana, ihmissyönti ei tuota ongelmia seuraussiveydelle.

Peruskoulun oppiaineistoissa kerrotaan austraalialaisista ihmissyöjistä, jotka olivat kuolla sukupuuttoon, koska ihmissyönti levitti Creutzfeldt-Jacobin tautia (joka on sukua hullun lehmän taudille).

Orjuus

Sotavankien syöminen lienee muuttunut sotavankien orjaksi ottamiseksi alun perin hyödyllisiin seurauksiin perustuvan seuraussiveyden perusteella: orjasta oli enemmän hyötyä kuin yhdestä syödystä ihmisestä.

Orjuuden loppuminen Euroopassa johtui myös muiden hyödyllisten seurausten huomioon ottamisesta: Orjien pitäminen ei ollut enää kannattavaa.

Orjuuden kaltaiset järjestelmät eivät ole koskaan loppuneet: Palkkatyöläinen on edelleen paljolti isäntiensä eli työnantajien armoilla.

Työläisten aseman ja työilmapiirin parantamista perustellaan juuri nyt sillä, että siitä olisi isännillekin eli työnantajille enemmän hyötyä kuin nykyisestä tilanteesta.

Kidutus



Kuten edellä on todettu, seuraussiveydessä sinänsä ei oteta kantaa siihen, mitkä seuraukset ovat toivottavia ja keille ne ovat toivottavia.

Koska esimerkiksi suomalaisten enemmistö pitää arvossa ainakin omaa onnellisuuttaan ja huonoina ainakin omia kärsimyksiään, viisaustieteen professorien on helppo käännyttää suomalaisia seuraussiveyden vastustajiksi asettamalla vastakkain esimerkiksi kiduttajan onnellisuuden ja kidutetun kärsimykset.

Jos kiduttajan onnellisuus ylittää kidutetun kärsimykset, seuraussiveyden vastustajat väittävät, että seuraussiveyden perusteella kidutus on hyväksyttävää.

Seuraussiveyden arvostelijain virhe on tässä esimerkissä se, että he olettavat
onnellisuuden ylijäämän olevan seuraussiveyden välttämätän ehto.

Edellä kuvatuista seuraussiveyden muodoista (mohismi, egoismi ja altruismi) mikään ei aseta tällaista ehtoa.

Oppera ja urheilukilpailut

Kuten edellä on sanottu, seuraussiveys sinänsä ei ota kantaa siihen, ovatko nautinnot hyvästä vai pahasta.



On myös keskusteltu siitä, onko ooppera suurempi nautinto kuin jalkapallo-ottelu.

Pitäisikö esimerkiksi ns. kulttuurinautinnot asettaa seksin tai syömisen antamien nautintojen edelle?

Tälläkään esimerkillä ei ole mitään tekemistä seuraussiveyden kanssa.


Todettakoon, että Suomen nykyinen kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki meni mieluummin seuraamaan urheilukilpailuja kuin uuden musiikkitalon vihkiäisiin.

Tosin myöhemmin hän kävi ensimmäisen kerran eläessään oopperassa.

Sokrates ja sika


Seuraussiveyden kannattajan John Stuart Millin kerrotaan sanoneen:

"On parempi olla tyytymätön ihminen kuin tyytyväinen sika, ja on parempi olla tyytymätön Sokrates kuin tyytyväinen typerys." 

Tällä esimerkillä ei ole mitään merkitystä seuraussiveyden kannalta, sillä Sokrates ei voi muuttua siaksi eikä sika Sokratekseksi.

Lukion oppikirjat seuraussiveyden vastustajina



Eräässä lukion oppikirjassa sanotaan:

"Jos ehdottomia moraalisääntöjä ei ole, ei ole myöskään ehdottomasti kiellettyjä tekoja, minkä vuoksi seurausetiikka ei kykene suojelemaan keskeisiä ihmisoikeuksia ja moraalisia arvoja tyydyttävällä tavalla."

Jos sovellettaisiin samaa siveyttä kuin koululaitosta johtavat ihmiset, tämä lainaus voitaisiin kuitata sanomalla, että se siitä seuraa, kun pannaan jumaluustieteen tohtori tekemään oppikirjaa.

Kuten edellä on esitetty, seurausiveys ei ota kantaa ihmisoikeuksiin tai arvoihin.

Itse asiassa lainauksen oppikirjassa seuraussiveys on laitettu väärään lukuun eli erääksi muodoksi arvottava siveyttä. Arvot tulevat mukaan seuraussibveyteen vasta sitten, kun arvoista on sovittu.

Kuten yllä on esitetty ja kuten paksuissa siveysajattelun kirjoissa esitetään, itseasiassa puhdas itsekkyyskin voidaan katsoa seuraussiveyden muodoksi sikäli kuin itsekäs ihminen arvioi oma tekojaan niiden hänelle itselleen aiheuttamien seurausten avulla.

Toisaalta jotkut ovat pitäneet itsekkyyttä siveuden vastakohtana.



Kristillinen käsitys viimeisestä tuomiosta.

Jumaluustieteen tohtorille voidaaan sanoa, että kristillinen siveys on seuraussiveyden hirvein muoto, kun se ennustaa viimeistä tuomiota, jolla meidät tuomitaan taivaaseen tai helvettiin. Onneksi kaksi kissaamme ja koiramme säästyvät tällaiselta.

Ihmisoikeussopimukset ovat epäilemättä sopimussiveyttä. Kuten toisaalla samassa oppikirjassa kerrotaan, David Gauthier johtaa sopimussiveyden puhtaasta itsekkyydestä. Oppikirjoissa Gauthierin tilalle asetetaan John Rawls, jonka Gauthier on itse asiassa kumonnut ja jonka asian itse John Rawls on myöntänyt.

Suomen valtion suomennos alla olevasta ihmisoikeussäädöksestä on erittäin pahasti virheellinen. Alla on alkuperäinen teksti ja sen oikea suomennos.

Article 18

1. Everyone shall have the right to freedom of thought, conscience and religion. This right shall include freedom to have or to adopt a religion or belief of his choice, and freedom, either individually or in community with others and in public or private, to manifest his religion or belief in worship, observance, practice and teaching.

2. No one shall be subject to coercion which would impair his freedom to have or to adopt a religion or belief of his choice.

3. Freedom to manifest one's religion or beliefs may be subject only to such limitations as are prescribed by law and are necessary to protect public safety, order, health, or morals or the fundamental rights and freedoms of others.

4. The States Parties to the present Covenant undertake to have respect for the liberty of parents and, when applicable, legal guardians to ensure the religious and moral education of their children in conformity with their own conviction

18 artikla.

1. Jokaisella on oikeus ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauteen. Tämä oikeus sisältää vapauden tunnustaa omavalintaista uskontoa tai vakaumusta taikka omaksua se sekä vapauden joko yksinään tai yhdessä muiden kanssa julkisesti tai yksityisesti harjoittaa uskontoaan tai vakaumustaan palvontamenoissa, juhlamenoissa, käytännössä ja opetuksessa.

2. Ketään ei saa saattaa sellaiselle pakotukselle alttiiksi, joka rajoittaa hänen vapauttaan tunnustaa tai valita oman valintansa mukainen uskonto tai vakaumus.

3. Henkilön vapaudelle tunnustaa uskontoaan tai vakaumustaan voidaan asettaa vain sellaisia rajoituksia, jotka on säädetty lailla ja jotka ovat välttämättömiä suojelemaan yleistä turvallisuutta, järjestystä, terveydenhoitoa tai siveyttä tahi muiden perusoikeuksia ja -vapauksia.

4. Yleissopimuksen sopimusvaltiot sitoutuvat kunnioittamaan vanhempain ja tarvittaessa laillisten holhoojain vapautta taata lastensa uskonnollinen ja siveeöllinen opetus omien vakaumustensa mukaan.

Auttaisiko seuraussiveys liikaa vähäosaisia?

Jos maailman ihmisten jakautumista rikkaisiin ja köyhiin tarkasteltaisiin seuraussiveyttä kannattaneiden mohistien ajatusten pohjalta, köyhyys olisi poistettava jakamalla varallisuus uudella tavalla.



John Rawls.

John Rawls
in innoittamina varsin monet filosofian professoritkin ovat väittäneet, että rikkaiden rikastuminen on myös köyhimpien etu.

Kuvitellut seuraukset ja seurausten kuviteltu hyvyys

Seuraussiveyttä on käytetty myös esimerkiksi lasten ruumiillisen kurittamisen (oletetaan sillä olevan hyviä seurauksia myöhemmin), vähäosaisten auttamisen laiminlyömisen (oletetaan, että vähäosaiset jättäytyvät avun varaan) ja jopa kuolemanrangaistuksen (oletetaan, että se vähentää rikollisuutta) puolustamiseen.

Vastaväitteenä voidaan esittää, että kyseessä ovat virheelliset käsitykset.



Seuraussiveyttä on arvosteltu siitä, että seurausten arviointi on vaikeaa ja joissain tapauksissa mahdotonta.

Esimerkiksi ydinvoimalan rakentamisen seuraukset saattavat olla liian vaikeita asiasta päättävien ratkaistaviksi.

Seuraussiveyteen on joskus muotoiltu sääntöjä tämäntapaisten tilanteiden varalle. Eräs sellainen sääntö voisi olla, että jos seuraukset saattavat olla erinomaisen hyvät tai hyvin vaaralliset mutta on etukäteen vaikea sanoa, kummatko ne ovat, riskejä ei ole otettava.

Tähänkin on tehtävä poikkeus sen tilanteen varalle, että on pakko tehdä jotain, vaikka seurauksista ei ole varmaa tietoa. Jotkut ovat ehdottaneet, että tällöin olisi toimittava perinteisellä tavalla, mutta koska perinteiset tavat juontavat usein juurensa taikauskoisesta menneisyydestä, neuvo saattaa olla huono.

Onko syyttömän tuomitsemisesta joskus hyötyä?

Seuraussiveys sinänsä ei ota kantaa siihen, pitäisikö tuomita syyllisiä vai syyttömiä vai molempia vai ei ketään.

Tunnetuin ja eniten professoreita seuraussiveyttä vastaan käännyttänyt esimerkki on seuraava.


Oletetaan, että Villissä Lännessä on tapahtunut vakava rikos. Poliisipäälliköllä (sheriffillä) ei ole mitään tietoa siitä, kuka on tehnyt rikoksen.

Paikallinen tapa on saada rikollinen nopeasti kiinni ja hirttää hänet.

Jos näin ei tehdä, paikkakunnalla on tapana ryhtyä mellakoihin, joissa kuolee useita ihmisiä.

Seuraussiveyden vastustajat väittävät, että seuraussiveyden mukaan sheriffin pitää vangita joku syytön ja hirtättää hänet mellakoiden estämiseksi.

Tässä kohden voidaan esittää se vastaväite, että seuraussiveyden kannattaja voi olla myös tällaisen mellakoinnin kannattaja. Tarkastellaan kuitenkin myös sitä tilannetta, että seuraussiveyden kannattaja ei ole mellakoinnin kannattaja.

Voidaan kysyä, eikö ole velvollisuussiveyden mukainen velvollisuus, että joku ilmoittautuu vapaaehtoisesti hirtettäväksi, ettei paljon ihmisiä kuole.

Myös hyveellisen ihmisen olisi syytä ilmoittautua hirtettäväksi, jotta joukkokuolemalta vältyttäisiin.

Ehkä yksinkertaisin ratkaisu olisi, että sheriffi ampuisi itsensä, jolloin ei olisi jäljellä ketään, jonka toimivaltaan hirttäminen kuuluisi.


On tilanteita, joissa mikä tahansa siveys johtaa omien normiensa kannalta katsottuna huonoihin seurauksiin

Jos yhteisön uskomukset ja mielipiteet ovat tietyn tyyppiset, mikä tahansa siveys johtaa huonoihin seurauksiin.


Vaikka noituus ei ole mahdollista, ihmiset, jotka uskoivat noituuteen, polttivat miljoonia ihmisiä noituudesta epäiltyinä. Noituudesta epäiltyjen polttamista voitiin pitää velvollisuutena koska Raamatussa sanotaan, että noitavaimon älä salli elää (tai jopa hyveenä).

Tietysti tämä velvollisuus oli ristiriidassa tappamisen kiellon kanssa. Jos noitia pidettiin rikollisina, heillä ei ollut minkäänlaista vähemmistösuojaa.

Jos seuraussiveys sisältää yhden yksinkertaisen säännön, joka kieltää kuolemantuomion, sheriffin tilanne on aivan toinen kuin yllä esitetyssä esimerkissä.

Pitäisikö terveiden luovuttaa elimensä sairaille ja kuolla itse


Seuraussiveyden vastustajat ovat esittäneet, että jos yksi ihminen voi elää vain, jos hän saa uuden sydämen, toinen, jos hän saa uudet keuhkot ja kolmas, jos hän saa uudet munuaiset, seuraussiveyden mukaan pitäisi etsiä terve ihminen, tappaa hänet ja pelastaa näin sydäntä tarvitseva, keuhkoja tarvitseva ja munuaisia tarvitseva. (Täsmälleen näin yksinkertaisesti Cambridgen yliopiston professori Bernard Williams katsoi aikoinaan haastattelussaan kumonneensa seuraussiveyden. Williams itse kannatti arvojen suhteellisuutta.)

Ilmeisesti paikalla ei ole ollut ketään seuraussiveyden kannattajaa, joka olisi ilmoittanut, että että vain yksi ihminen kuolee, jos keuhkoja tarvitseva saa yhden keuhkon ja munuaisia tarvitseva saa yhden munuaisen. Tällöin vain sydäntä tarvitseva kuolee.

Tämän kirjoittajan ystävän vaimo sai valmiiksi kuolleelta ihmiseltä sydämen ja toisen keuhkon ja elää edelleen.


Hyvinvointia lisäävät kemikaalit



Seuraussiveys ei sinänsä väitä, että onnellisuus olisi hyvä asia.

On sanottu, että hyvinvointia voitaisiin kasvattaa lisäämällä esimerkiksi vesijohtoveteen sopivaa kemikaalia.

Moniin elintarvikkeisiin vaikutetaan tällä tavalla. Suolaan lisätään jodia ja lannoitteisiin aineita, jotka siirtyvät viljaan.

Masennuslääkkeitä ei voida lisätä elintarvikkeisiin, koska joillakin lisääminen voisi aiheuttaa maniaa.

Tietysti voidaan kysyä, että mitä tekemistä tällä asialla on seuraussiveyden kanssa.

Yhtä hyvin voitaisiin väitää, että lääkkeiden antaminen sairaille on seuraussiveyttä.

Pitääkö unohtunut velka maksaa


Seuraussiveys ei sinänsä väitä, että hyvinvointi olisi hyvä asia.

Seuraussiveyden vastustajat ovat myös väittäneet, että unohtuneen velan voi jättää maksamatta, koska se lisää hyvinvointia eikä haittaa ketään.

Useimpien velvollisuussiveyskäsitysten mukaan velat on maksettava vaikka velkoja olisi ne unohtanut.

Epäilemättä unohtuneiden velkojen maksaminen on myös hyve.

Tähän voidaan vastata, että seuraussiveys ei missään tapauksessa kiellä unohtuneen velan maksamista.

Päin vastoin, jos velan antaja on rahapulassa, jokainen muu paitsi äärimmäinen egoisti maksaa velkansa.

Toisaalta maailma olisi monien köyhien mielestä parempi, jos köyhien maiden velat unohdettaisiin.

Todellisessa maailmassa eräs diktaattori maksoi köyhän maansa velat, mutta hänet teloitettiin myöhemmin.

Kärsimysten vähentäminen



Seuraussiveys sinänsä ei ota kantaa kärsimysten vähentämiseen.

Kärsimysten vähentäminen lisää yleensä hyvinvointia kaikkein nopeimmin.

Sen sijaan liiallinen ylellisyys ei lisää hyvinvointia kuin hyvin vähän.

Seuraussiveydessä voidaan ottaa keskeiseksi tavoitteeksi, ei niinkään hyvinvoinnin lisääminen kuin kärsimysten vähentäminen.

Joidenkin mielestä maailma, jossa olisi kenties vähemmän hyvinvointia kuin nykyisessä mutta myös paljon vähemmän kärsimystä kuin nykyisessä, olisi parempi kuin nykyinen maailma.

Tällöin tekoja olisi arvioitava sen perusteella, minkä verran ne vähentävät maailman kärsimyksiä.

Tällöin voidaan esimerkiksi ajatella, että varojen suuntaaminen oman maan köyhille lisäisi heidän hyvinvointiaan vain vähän mutta samojen määrärahojen käyttäminen esimerkiksi tappavien sairauksien torjuntaan kehitysmaissa vähentäisi kärsimyksiä hyvin paljon.

Pitäisikö kaikki elämä hävittää?



On väitetty, että yksinkertaisin tapa lopettaa kaikki kärsimykset olisi hävittää maapallolta kaikki elämä esimerkiksi ydinaseilla.

Tähän voidaan vastata, että varsin harva suomalainen asettaa kärsimysten vähentämiselle näin äärimmäisiä tavoitteita.

Täysin kaiken elämän hävittämiseen riittäviä keinoja ihmisellä ei vielä taida edes olla.

Seuraussiveyden lievennys: Sääntöjä sisältävä seuraussiveys

Koska yksittäisten tekojen seurausten arviointi saattaa olla vaikeaa ja mahdotonta, jotkut seuraussiveyden kannattajat ovat pyrkineet yhdistämään seuraussiveyden ja muiden ajattelutapojen hyviä puolia sallimalla sääntöjä.

Tällöin pyritään käyttämään sääntöjä, joilla on toivottuja seurauksia.

Esimerkiksi voidaan asettaa sääntö, joka kieltää kuolemantuomiot. Edellä tarkasteltu sheriffi ei voisi hirtättää ketään, koska kuolemantuomiot olisi lailla kielletty.

Jos syyttömän tappaminen kielletään, terveiden tappamista sairaiden elinten tarpeen tyydyttämiseksi ei olisi sallittua.


Brad Hookerin sääntöjä sisältävälle seuraussiveydelle asettamia vaatimuksia

  1. Lähtökohtana on oltava puoleensavetäviä yleisiä ajatuksia siveydestä.
  2. Käsitysten on oltava sisäisesti ristiriidattomia.
  3. Käsitysten on oltava yhtenäisiä (ts. järjestettävä taloudellisesti, tai jos mitään järjestelmää ei ole käytettävissä, ainakin hyväksyttävä ne vakaumuksemme, joita meillä on huolellisen harkinnan jälkeen).
  4. Käsitysten on kannatettava perusperiaatetta, joka
    1. selittää, miksi meidän erityiset siveelliset vakaumuksemme ovat oikeita
    2. oikeuttaa ne puolueettomasti
  5. Käsitysten on autettava meitä käsittelemään siveyskysymyksiä, joista emme ole varmoja tai joiden kanssa olemme eri mieltä.

Brad Hookerin mukaan vain seuraussiveys tyydyttää edellä mainitut ehdot.

Brad Hooker on esittänyt yllä olevat ajatukset teoksessaan ”Ideal Code, Real World", Oxford, 2000, ISBN 0-19-825069-X.

Tilanteiden arviointiin perustuva seuraussiveys



Koska säännöt tarvitsevat poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia, osa muinaisista seuraussiveyden kannattajista katsoi, että tekojen seurauksia on yksilön arvoitava teko kerrallaan.

Tietysti yksilö voi kysyä neuvoja muilta.

Monenlaiset edustajat, johtoryhmät ja hallitukset tekevät päätöksiä joukolla.

Seuraussiveys asteittain kehittyvässä yhteiskunnassa


Ns. hyvinvointiyhteiskunta kuuluu pikemminkin seuraussiveyden kuin esimerkiksi velvollisuussiveyden tai hyvesiveyden tavoitteisiin.

Velvollissiveys ja hyvesiveys kehittyivät aikoinaan yhteiskunnissa, joissa köyhyys, sairaudet ja muut kärsimykset olivat pikemminkin sääntö kuin poikkeus ja joissa näitä ilmiöitä ei suuremmin edes pyritty poistamaan.

Hyvesiveyden perustajana pidetty Aristoteles hyväksyi orjuuden ja epämuodostuneiden vastasyntyneiden tappamisen.

Seuraussiveys on tietysti ollut aina olemassa, mutta siihen alettiin kiinnittää suurempaa huomiota vasta sitten, kun hyvinvointi alkoi Euroopassa lisääntyä yhteiskunnallisten olojen, todellisuustutkimuksen (tieteen) ja tekniikan kehittyessä.

Erityisesti yleensä hyvinvointia hyvänä pitänyt seuraussiveys oli muotia noin sata vuotta sitten.

Hyvinvointiyhteiskunta on kiinnittänyt huomiota pikemminkin oikeuksiin kuin velvollisuuksiin.

Ihmisoikeuksia on vaikea perustella muuten kuin siten, että ne vähentävät kärsimyksiä ja lisäävät onnellisuutta ja hyvinvointia.

Ihmisoikeuksista ei vallitse mitenkään täyttä yksimielisyyttä, mutta seuraussiveyden kannalta tämä ei ole tarpeenkaan.


Kun ihmisoikeuksien vaikutuksista saadaan tietoa, niitä voidaan kehittää. Mainittakoon, että islamilaiset maat eivät ole hyväksyneet edes YK:n Ihmisoikeuksien julistusta.

Paitsi taloudellinen, todellisuustutkimus (tiede) ja tekninen kehitys hyvinvointiin vaikuttavat myös ihmisten asenteet.

Tärkein syy edellä kuvattuun sheriffin ongelmaan olivat yhteisön ihmisten asenteet. Jos yhteisön jäsenet eivät vaatisi rikollisen pikaista kiinniottamista ja hirttämistä vaan normaalia oikeusvaltion käytäntöä, sheriffillä ei olisi mitään ongelmaa.

Kun yhteiskunta, todellisuustutkimus (tiede), tekniikka ja asenteet kehittyvät, seuraussiveys itse toimii entistä paremmin.

Muualla tämän sarjan oppikirjassa esitellään sekä seuraussiveyteen että sen kilpailijoihin perustuvia käsityksiä oikeusvaltiosta ja ihmisoikeuksista.


Seuraussiveys ja uskonnot

Muinaiset ihmiset eivät tunteneet monien luonnonilmiöiden syitä, ja myös luonnon onnettomuuksia saatettiin pitää joidenkin jumalien tai henkien aiheuttamina.

Jumalia ja luonnonhenkiä saatettiin lepytellä uskonnollisin menoin ja uhrein.

Ihmisten ajateltiin suututtaneen jumalia tai luonnonhenkiä, ja onnettomuuksien saatettiin ajatella olevan ihmisten tekojen seurauksia.

Myös yksilön elämän onnettomuuksia pyrittiin selittämään esimerkiksi pahoilla teoilla nykyisessä tai sitä edeltäväksi kuvitellussa elämässä.

Nykyisen elämän tekoja ajateltiin soviteltavan tulevaisuuden tai kuvitellun kuoleman jälkeisen elämän kärsimyksillä tai onnella.


Helvetti.

Seuraussiveyden soveltaminen kuviteltuun syntymää edeltävään ja kuviteltuun kuoleman jälkeiseen elämään on aiheuttanut ihmiskunnalle vuosituhansien aikana suunnattomia kärsimyksiä, mutta niitä tuskin voidaan pitää seuraussiveyden vikana.

Seuraussiveyttä voidaan järkevästi soveltaa vain yhteiskunnassa, jonka uskomukset ja asenteet ovat muutoinkin omiaan edistämään hyvinvointia ja vähentämään kärsimyksiä.

Liberalismin synnyttämiä seuraussiveyden muotoja

Utilitarismi

Utilitarismia on mm. sääntöutilitarismi, tekoutilitarismi ja preferenssiutilitarismi..

Kuuluisin menneiden aikojen seuraussiveyden oppisuunta oli nimeltään ulitarismi. Sana "utilitarismi" tulee englannin kielen sanasta "utility" (katso sanakirjasta).

Seuraussiveydessä nykyään usein käytettävän hyvinvoinnin tilalla varhaisten utilitaristien teoksissa esiintyy onnellisuus, joka kuitenkin tarkoittaa yleisempää tilaa kuin arkipäivän onni.

Utilitaristit eivät olleet ”hyötyä tavoittelevia nautiskelijoita”.


Jeremy Bentham

Varhaiset utilitaristit, kuten Bentham, yrittivät kehittää laskentajärjestelmän, jonka avulla nautinnot voitaisiin asettaa arvojärjestykseen.

Onnellisuutta ei pidä tarkastella pelkästään yksilön, vaan myös yhteisön näkökulmasta.

Varhaisen utilitarismin mukaan siveysongelmat ovat aina myös yhteiskunnallisia ja poliittisia ongelmia.


John Stuart Mill

John Stuart Millin mukaan hyödyn (utiliteetin) periaate voitiin ilmaista seuraavasti:

“...( periaate) pitää oikeina ( ts. hyvinä ) tekoja siinä määrin kuin ne edistävät onnellisuutta, väärinä siinä määrin kuin ne edistävät sen vastakohtaa. Onnellisuudella tarkoitetaan nautintoa ja tuskan poissaoloa, onnettomuudella tuskaa ja nautinnon poissaoloa.”

Keiden onnellisuutta Mill tarkoitti?

Nyt voidaan kysyä, keiden onnellisuudesta on kyse. Onko kyse yksilön onnellisuudesta, jota epikurolaiset tavoittelivat? Tarkoitetaanko onnellisuutta tässä elämässä vai jossakin tulevassa?

Varhaiset utilitaristit tarkoittivat onnellisuutta tässä elämässä. He tarkoittavat onnellisuutta niin monille ihmisille kuin mahdollista.

Tuska ja nautinto



“Luonto”, kirjoitti Jeremy Bentham kirjassaan “Johdatus ja lainsäädännön periaatteisiin”, “on asettanut ihmiskunnan kahden itsenäisen herran hallintaan, tuskan ja nautinnon. Vain ne voivat osoittaa meille mitä meidän pitäisi tehdä, ja ne määräävät sen, mitä teemme .. “.

Bemham ja nautintojen mittaaminen

Bentham ehdotti tiettyjä käytännön sääntöjä, joiden mukaan järkevät ihmiset voisivat määrittää erityisten nautintojen arvon (voimakkuus, kesto jne.).

Voidaan kysyä, ovatko kaikki nautinnot yhtä hyviä. Onko yhteisön hyvä aina asetettava yksityisen hyvän edelle? Onko ihmisten välillä eroa siinä, miten he kokevat nautinnot? Onko onnellinen sika parempi kuin onneton Sokrates?

Varhaiset utilitaristit yrittivät kehittää näihin kysymyksiin erilaisia ratkaisuja.

Bentham sanoi, että nautinto ja kärsimys ovat luonnon synnyttämiä biologisia järjestelmiä.

Tosiasiaväitteenä tämä on paikkansapitävä.

Mutta voidaanko tosiasiaväite muuttaa siveydeksi sillä perusteella, että nautintoa toivotaan? Voidaanko luonnon olosuhteista johtaa siveyssääntöjä? Voiko siveyden perustana olla luonto?

Onnellisuus tavoitteena

Korkein hyvä

Korkein hyvä oli kreikkalaisille ja varsinkin Aristoteleelle (384 - 322 eaa.) onnellisuus (oikeastaan kukoistus, eudaimonia; kreikan kielen sanasta eudaimon = hyvä jumaluus).

Eudaimonismi on siveyskäsitys, jonka mukaan siveellisesti oikeaa toimintaa on se, jonka tuloksena elämästä tulee onnellinen.

Ajattelijain tehtävä oli tarkemmin määritellä, missä tämä onnellisuus piilee.



Aatamin ja Eevan häät.

Muutamille onni oli mielihyvä, toisille se oli rikkaus ja kunnia, joillekin hyve.

Yhteistä näille ajatuksille oli, että ne yrittivät vastata kysymykseen siitä, mikä on inhimillisen toiminnan päämäärä tai tarkoitus.

Sana “eudaimonia” merkitsi kreikkalaisilla yksilöllistä onnellisuuden tilaa. Kantasana “daimon” tarkoitti jumaluutta, ja onnellinen oli se, joka oli saanut osakseen hyvän jumaluuden.

Yksilön onnellisuus ja yhteisön onnellisuus

Jo muinaisessa Kreikassa jotkut halusivat edistää yksilön onnellisuutta ja jotkut toiset yhteisön onnellisuutta.

Sokrateen (470 - 399 eaa.) oppilas Aristippos (435 - 355 eaa.) ajatteli, että yksilöllinen nautinto oli korkein hyvä.

Aluksi myös Epikuros (341 - 270 eaa.) ajatteli näin, mutta lopulta hän päätyi siihen tulokseen, ettei korkeimpana hyvänä voida pitää hetkellistä nautintoa vaan sellaisena on pidettävä koko yhteisön osaksi tulevaa pysyvää onnen ja menestyksen tilaa.

Valistusajattelu



Siveellisen toiminnan tarkoitusperiä korostivat voimakkaasti myös valistusajattelijat.

Tarkoitusperien korostaminen on ollut yleensä omiaan yhdistämään keskustelun siveydestä keskusteluun yhteiskuntaelämästä.

Taloudellinen hyöty

Jeremy Benthamin (1748 - 1832) mukaan siveyden on perustuttava samalle yleiselle periaatteelle kuin lainsäädäntö (Bentham oli lakimies).

Hyötyperiaate (principle of utility, siitä nimi utilitarismi) on hänen mielestään itsestään selvä periaate, jota ei ole tarpeen todistaa oikeaksi.

Ainoa tehtävä on tutkia, millä tavoin periaatetta “mahdollisimman suuri hyöty mahdollisimman monille” voidaan käytännössä parhaiten toteuttaa.

Bentham ei ryhtynyt lajittelemaan mielihyvän tunteita; ne olivat hänestä yhtä arvokkaita. Se onni, josta hän puhuu ja joka olisi tuleva niin useiden ihmisten osaksi kuin mahdollista, oli kuitenkin ennen kaikkea taloudellista laatua.

Hän koetti osoittaa, että rikkauden iloja ovat ne, jotka yleensä tarjoavat välineitä muiden mielihyvien kuten riippumattomuuden, vallan ja aistillisen mielihyvän saavuttamiseksi.

Niukkuuden laki



Kahdesta yksilöstä, joiden omaisuus on erisuuruinen, ei kuitenkaan rikkaamman onnen ylijäämä suhteessa köyhempään ole yhtä suuri kuin hänen rikkautensa ylijäämä suhteessa köyhempään.

Toisin sanoen rikkauden lisäys kyllä lisää onnea, mutta ei yhtä suuressa määrin, kuin mitä rikkaus lisääntyy.

Bentham ajatteli, että mitä enemmän erään yhteiskunnan kansalaisten omaisuus lähenee yhtäläisyyttä, sitä suurempi on yleinen onni.

Itsekkyys yleisen onnen lähtökohtana



Vaikka Benthamia hänen omissa toiminnoissaan epäilemättä johti sääli ja myötätunto (sympatia) muita kohtaan, hän ei kuitenkaan pitänyt näitä tunteita mitenkään yleisinä.

Päin vastoin hän oli huomannut, että itsekkyys on inhimillisten toimintojen voimakkaimpia vaikuttimia. Hän ajatteli, että jokaisen järjellisesti etsiessä omaa onneaan edistetään samalla yleistä onnea ja menestystä.

Siveyden psykologisiin vaikuttimiin hän ei juuri kiinnittänyt huomiota. Tarkoitusperistä tuli hänen ajattelussaan myös siveyden vaikuttimia.

Bentham ja virikkeet

Bentham jakoi virikkeet neljään ryhmään:
  1. Ne mielihyvän tai mielipahan tunteet, jotka teko aiheuttaa.
  2. Toiminnan arvostelu valtion ja lakien kannalta
  3. Siveeelliset virikkeet.
  4. Uskonnolliset virikkeet.

James Mill ja ihmisten menestys


James Mill.

Benthamin oppilas ja ystävä James Mill (1773 - 1836) kiinnitti huomiota siihen, että ihmisessä esiintyy myös epäitsekkäitä pyrkimyksiä.

Utilitarismiin sovellettuna se merkitsee, että muitten ihmisten menestys, oltuaan alun perin vain väline yksityisen menestyksen edistämiseksi, voi toissijaisesti tulla myös päätarkoitukseksi.

John Stuart Mill ja mielihyvien luokittelu



Erityisesti Benthamin ajattelua kehitti John Stuart Mill (1806 - 1873). Hän lajitteli mielihyvät arvokkaampiin ja vähemmän arvokkaisiin. Erityisesti hän arvosti kulttuurinautintoja.

J. S. Mill ja kokonaisuuden etu

Toiseksi Mill korosti voimakkaasti kokonaisuuden etua yksityiseen etuun nähden ja oletti myös yhteisöllisten (sosiaalisten) ajatustunteiden (emootioiden) olemassaolon.

Toisaalta hän arvosti tekoja niiden seurausten eikä vaikuttimien perusteella.

Hyötyä tavoittelevat nautiskelijat



Varsinkin uskontojen edustajat ovat olleet valmiita leimaamaan utilitaristit “hyötyä tavoitteleviksi nautiskelijoiksi”.

Syytös on edellä esitetyn valossa aiheeton.

Toisaalta voidaan väittää, etteivät hyödyn ja nautinnon vastakohdat ole ainakaan meidän aikamme suomalaisia houkuttelevia.

Kapitalismin kehitys



Utilitarismi on voimakkaasti vaikuttanut nimenomaan kapitalismin kehitykseen.

J. S. Mill oli ns. vanhemman liberalismin perustajia.

Utilitarismia on syytetty siitä tavaroiden palvonnasta, joka on ominaista meidän aikamme teollisuusmaille.

On sanottu, että utilitarismin mukaan meidän pitäisi katsoa, että kirjapainotaidon, kompassin ja höyrykoneen keksiminen ovat siveellisiä tekoja.

Siitä, mitä on, ei voida päätellä, mitä pitäisi olla

On myös sanottu, että vaikka ihmiset käytännössä tavoittelisivat mielihyvää, tästä ei voida päätellä, että heidän pitäisi tavoitella mielihyvää. (Ns. Humen giljotiinin sovellutus: siitä, mitä on, ei voida logiikan avulla päätellä, mitä pitäisi olla.)

Onko onnellisuus lisääntynyt



On väitetty, etteivät meidän aikamme ihmiset kaikista uudenaikaisen kulttuurin saavutuksista huolimatta ole onnellisempia kuin menneiden aikojen ihmiset.

Luonnonkansojen tutkijat ovat jopa saattaneet todeta, että vieraan tekniikan vieminen luonnonkansoille voi todellisuudessa vähentää onnellisuutta.

Teollisuusmaissa on puolestaan todettu ns. niukkuuden laki: ruokahalu kasvaa syödessä. Kehitys saattaa aiheuttaa jopa tyytymättömyyden kasvua.

Toisaalta eräät tutkijat ovat päätyneet siihen, että tanskalaiset ovat maailman onnellisimpia ja suomalaiset toiseksi onnellisimpia.

Sitä, mitä haittaa onnellisuudesta on, ei ole juuri tutkittu.

Preferenssiutilitarismi



Preferenssiutilitaristi bioetiikan professori Peter Singer

Preferensseillä kuvataan ihmisten mieltymyksiä eri vaihtoehtojen suhteen. Valinta voi olla todellinen tai kuvitteellinen. Preferenssit voidaan ajatella vaikuttimien lähteenä.

Esimerkiksi onnellisuutta preferoidaan yleensä kärsimykseen tai surullisuuteen nähden. Yleensä myös suurempaa määrää normaalihyödykkeen kulutusta preferoidaan pienempään määrään verrattuna. Hyödykkeen kulutusta tänään preferoidaan huomiseen kulutukseen nähden.

Filosofiassa preferoidaan arvoja, tekoja jne.

Preferenssit ovat matemaattisesti ns. järjestysrelaatioita (järjestyssuhteita), jotka noudattavat järjestysrelaatioiden määritelmiä.

Preferenssiutilitarismi on eräs tyyppi utilitarismista, joka määrittää hyväksi preferenssien täyttymisen. Preferenssiutilitaristien mielestä paras lopputulos on tavoiteltava asia. He määrittävät parhaiden preferenssien täyttymisen parhaaksi lopputulokseksi.

Perinteisesti utilitaristit olivat hedonisteja enemmän tai vähemmän, ajatellen mielihyvän syntyvän toimiin osallistuneiden mielentiloista. Esimerkiksi Jeremy Benthamin mielestä tuli tuottaa kaikille osallisille suurin määrä mielihyvää.


Preferenssiutilitaristien mielestä tämä on ongelmallista, koska siihen liittyy oletus "mitä et tiedä ei voi satuttaa sinua". Joku esimerkiksi saattaa levittää Pekan selän takana hänestä huhuja tuhoten hänen maineensa ilman, että Pekka itse ikinä saa tietää.

Tämä ei vähennä hänen koko loppuelämänsä aikana kokemaa mielihyvää. Hedonistin mielestä tämä ei siis vahingoittanut Pekkaa, koska "elämyksen vaatimus" ei täyttynyt, Pekka ei ikinä ollut suoraan osallinen tapahtumiin eikä kokenut mitään.

Preferenssiutilitarismi hylkää elämysvaatimuksen. Koska henkilöllä on preferenssi eli halu hyvään maineeseen, sen pilaaminen vahingoittaa häntä vaikkei hän suoranaisesti kokisikaan tästä ikinä mitään.

Ihminen voi olla itsepäinen



Esimerkkinä siitä, kuinka ihminen saattaa asettaa tavoitteikseen jotain kokonaan muuta kuin hyötynäkökohdat, esitetään usein seuraava Giordano Brunon (katolinen kirkko poltatti hänet roviolla Roomassa v. 1600 torilla, jossa on nykyään hänen patsaansa) ajatus:

Perhonen, joka lentää tulta kohti, ei tiedä, että se merkitsee kuolemaa; totuuden etsijä tietää sen, mutta sittenkin vastustamattoman … vietin ohjaamana pyrkii eteenpäin löytäen siitä korkeamman, kaikista ulkonaisista eduista ja nautinnoista riippumattoman tyydytyksen.

Toisaalta voidaan väittää, että Bruno ajatteli totuuden etsimisestä olevan pitkällä tähtäyksellä ja toimintaa ohjaavana sääntönä hyötyä vaikka se voi johtaa yksittäisen ihmisen tuhoon.

Utilitarismi ja niukkuuden laki



Ns. niukkuuden laki sanoo, että kun hyvän määrä jollakin yksilöllä tai jossakin yhteisössä lisääntyy, vaatimustaso nousee, eikä hyvinvointi itse asiassa kasva. On tapana sanoa, että ruokahalu kasvaa syödessä.

Utilitarismia on usein arvosteltu siitä, että esimerkiksi enemmistön hyvinvoinnilla mitätöidään vähemmistön kärsimykset.

Niukkuuden laki viittaa siihen, että suurin onnellisuuden määrä saavutetaan vähentämällä maailman rikkaiden kerskakulutusta ja siirtämällä varoja heikoimmassa asemassa oleville.

Itsekkyys ja yhteishyvä



Leipäjono Hakaniemen torilla

Itsekkyyttä ja toisen hyväkisi toimimista on käseitelty tässä oppikirjassa monessa kohdassa. Perustelen tätä käytäntöä sillä, että tämä on filosofisen etiikan oppikirja.

Itsekkyys (latinakielen sanasta ego = minä) on omaan itseen kohdistuva ajatustunne (emootio), toisten hyväksi toimiminen (altruismi, latinankielen sanasta alter = toinen) on toisiin kohdistuva ajatustunne emootio.

Itsekkyyttä (egoismia) tukee itsesäilytysvietti, ja lapsen kasvatusta on usein pidetty hänen luontaisen itsekkyytensä vähittäi­senä hillitsemisenä.

Toisen hyväksi toimimisen (altruismin) on puolestaan katsottu perustuvan sekä kasvatukseen että lajinsäilymisviettiin.

Eläimillä lajinsäi­lymisvietti voidaan havaita hyvin selvänä. Useimmat eläimet eivät kovin herkästi tapa oman lajin yksilöitä.

Se, että lajinsäilymisvietti on ihmisillä korvautunut yhteisön lajia säilyttävällä pyrkimyksellä, ilmenee siitä, että ih­minen muista eläimistä poiketen on pystynyt varsin laajamittaiseen omaan lajiin kohdistuvaan joukkotappami­seen.

Utilitarismia on arvosteltava seuraussiveydellä



Rafael Karsten.

Kun suomalainen antropologi Rafael Karsten kauan sitten arvioi utilitarismia, hän sanoi, että se on ollut mainettaan parempi.

Hänen mielestään utilitarismia on arvosteltava sen mukaan, mitä se on todellisuudessa saanut aikaan.

Karsten mainitsee, että kotimaassaan Englannissa utilitarismi on vaikuttanut paljon inhimillisten olojen paranemiseen.

Hyvesiveys eli hyve-etiikka

Mitä hyvesiveys on


Hyve (muinaiskreikaksi αρετή, aretē; lat. virtus) on eettisesti ja moraalisesti arvokas luonteenpiirre. Hyve oli keskeinen käsite erityisesti antiikin siveysajattelussa eli etiikassa. Hyveen vastakohta on pahe.

Hyvesiveys tarkastelee ihmisen elämää kokonaisuutena. Se kysyy ”miten minun tulisi elää” ja vastaa ”kehittämällä hyveitä”.

Hyvesiveys on yksi kolmesta tärkeimmästä arvottavan siveyden koulukunnasta.

Kukoistus



Hyvesiveyden mukaan hyveet saavat ihmiselämän kukoistamaan.

Hyveellä hyvesiveyden kannattajat tarkoittavat käyttäytymistä ja tunteita, taipumusta tuntea ja käyttäytyä tietyllä tavalla tietyssä tilanteessa.

Jos esimerkiksi jollain on anteliaisuuden hyve, hän käyttäytyy tietyissä tilanteissa anteliaasti.

Antelias ihminen arvioi tilannetta ja käyttäytyy sen mukaisesti. Hyveellinen ihminen ei tavoittele omaa etuaan vaan käyttäytyy tilanteen edellyttämällä tavalla.



Aristoteleen hyvesiveys

Aristoteleen siveyden perusajatus on se, että yksilön tulee käyttäytyä jatkuvasti hyveellisesti ja kehittää hyveitä, sen sijaan että hän tekisi vain yksittäisiä hyviä tekoja.

Aristoteleen mukaan tieto tekee ihmisestä hyveellisen. Tämän käsityksen kristillinen muunnos on, että usko tekee ihmisestä hyveellisen. Hyve vaati hyveellistä toimintaa.

Aristoteles oli sitä mieltä että onnellisuus on elämän päämäärä, ja niin kauan kuin yksilö pyrkii hyvyyteen, hyvät teot seuraavat automaattisesti tästä kamppailusta, tehden yksilöstä hyveellisen ja siten onnellisen.

Aristoteleeltä on säilynyt kolme siveysalan teosta: Nikomakhoksen etiikka (Ethica Nicomachea), Eudemoksen etiikka (Ethica Eudemia) ja Suuri moraalioppi (Magna moralia).

Kaikki koostuvat Aristoteleen luentomuistiinpanoista, ja ne ovat yleensä myös kokoelmia erillisistä luentosarjoista, jonka seurauksena ne ovat monesti hajanaisia ja vaikealukuisia.



On ajateltu, että Eudemoksen siveys edustaa Aristoteleen varhaista siveyskäsitystä, ja Nikomakhoksen etiikka on kirjoitettu myöhemmin sen pariksi.

Vaikka Eudemoksen etiikkaa pidetään yleensä varhaisempana ja "vähemmän kypsänä", on myös niitä jotka pitävät Eudemoksen etiikkaa kypsempänä ja myöhäisempänä. Joka tapauksessa kolme sen kirjoista (IV-VI) muodostavat myös Nikomakhoksen etiikan kirjat V-VII. On myös kyseenalaistettu, onko Suuri siveysoppi todellakin Aristoteleen tuotantoa. Tätä pidetään kuitenkin yleisesti hyväksyttynä.

Tutkijat olettavat, että Nikomakhoksen etiikka oli omistettu tai sitä oli muokannut Aristoteleen oma poika ja oppilas Nikomakhos, ja Eudemoksen etiikka vastaavasti hänen oppilaansa Eudemos. Nämä ovat kuitenkin vain oletuksia, sillä kyseiset nimet eivät edes esiinny itse teoksissa.

Neljäs tutkielma, jota usein pidetään jatko-osana siveysteoksille, on Aristoteleen Politiikka. Tämä ei ole yllättävää, koska Aristoteles itse toteaa, että yksilön hyvä on alisteinen kaupunkivaltion eli poliksen hyvälle.



Yksilökeskeinen siveys

Aristoteleen siveyskäsitystä kutsutaan usein päämäärään suuntautuneeksi (teleologiseksi) siveydeksi. Aristoteleen mukaan kaikilla asioilla on tarkoituksensa. Esimerkiksi veitsi on tarkoitettu asioiden leikkaamiseen. Hyvä veitsi on hyvä leikkaamaan asioita, ja siksi veitsien tulisi olla teräviä.

Vastaavasti ihmisillä on tarkoituksensa. Ihmisten tulisi tehdä asioita, jotka auttavat heitä saavuttamaan tämän tarkoituksen eli päämäärän — eli asioita, jotka ovat hyviä. Ihmiset, jotka tekevät johdonmukaisesti niin, ovat hyviä ihmisiä.

Mikään teko ei ole erillinen (niin kuin usein muissa siveysjärjestelmissä), vaan suhteessa päämääräänsä. Tätä asennetta siveyttä kohtaan voidaan pitää yksilökeskeisenä — ihmisen tekojen tulisi tehdä hänestä parempi yksilönä.

Tästä seuraa tietysti tärkeä kysymys siitä, mikä ihmisen elämän päämäärä todellisuudessa on.


Ihmisen tehtävä ja tarkoitus

Aristoteles määritteli ihmisenä olemisen tarkoituksen kirjoittaessaan:

"Edellä oletimme ihmisen tehtävän olevan määrätyn tyyppisen elämän eli sielun toimimisen järjen mukaan ja järkevän käyttäytymisen.

Silloin hyvän ihmisen tehtäväksi osoittautuu tämän suorittaminen hyvin ja jalosti, sillä kunkin tehtävän hyvä suorittaminen on sen toteuttamista sille ominaisen hyveen mukaisesti.

Ja jos näin on, niin inhimillinen hyvä näyttää olevan sielun toimintaa hyveen mukaan, ja jos hyveitä on useita, parhaimman ja täydellisimmän hyveen mukaan."


Tämä ei tarkoita, että jokaisen ihmisen tulisi pyrkiä olemaan "suuri", vaan että jokaisen ihmisen tulisi pyrkiä elämään hyvin tällä tavoin.

Ihminen voi ylittää itsensä ainoastaan tunnistamalla kykynsä ja rajoituksensa. Ihmisen mittana eivät ole hänen kykynsä, jotka ovat hyödyllisiä hänen läheisilleen ja yhteiskunnalle — sen sijaan hän voi olla hyvä ainoastaan toimiessaan oikein sisäisesti.

Aristoteelista hyvettä ei voi saavuttaa tapojen ansiosta; ihminen ei voi olla hyveellinen vain yhden päivän ajan, koska se merkitsisi sisäistä ristiriitaa luonnollisten ajatusten ja ulkoisten paineiden välillä.

Onnellisuuden saavuttaminen



Yleensä ihmiset pyrkivät saavuttamaan onnellisuuden kolmella tavalla: nautinnoilla, kunnialla ja osoittamalla järkevyyttä.

Neljäntenä voidaan pitää rahantekoa, mutta se saa alkunsa enemmänkin välttämättömyydestä kuin yrityksestä saavuttaa onnellisuus itsessään; jotta ihminen voisi olla onnellinen, hänen perustavan laatuiset aineelliset tarpeensa tulee olla tyydytettyjä.

Ollakseen onnellinen ihmisen tulee aina saavuttaa tasapaino kahden ääripään välillä — esimerkiksi rohkeus on tasapainoilua raukkamaisuuden ja tyhmänrohkeuden välillä.

"Liiallinen ja puuttellinen on ominaista paheelle, hyveelle taas keskiväli."

Ihmisen olennaisin osa on ihminen itse, kun taas häneen liittyvät yksittäiset piirteet tulevat ja menevät. Ihminen ikääntyy, mutta olemukseltaan hän on silti sama ihminen. Hänestä voi tulla musikaalinen, mutta musikaalisuus ei ole itse ihminen. Yksittäiset piirteet tulevat ihmiseen ja jättävät hänet, mutta hän on silti sama ihminen ennen ja jälkeen.

Aretē — Perinteiset kreikkalaiset hyveet



Hyve (aretē) ilmenee siis tunteiden ja toimintojen yhteydessä keskivälinä ääripäiden välillä.

Aristoteles pyrkii Nikomakhoksen etiikassa kuvaamaan ja selittämään oman aikansa perinteiset kreikkalaiset hyveet.

On tärkeää huomata, että nämä hyveet eivät aina ole samat kuin nykyaikaisen yhteiskunnan hyveet — esimerkiksi Aristoteleen mielestä ylpeys ja suuruus ovat hyveitä enemmän kuin vaatimattomuus.

Aristoteles jakaa hyveet älyllisiin ja siveellisiin hyveisiin.

Älylliset hyveet sisältävät järjen käytön, viisauden, arvostelukyvyn ja harkitsevaisuuden.



Osaa älyllisiksi hyveiksi luokitelluista hyveistä ei välttämättä kutsuttaisi hyveiksi nykyään, mutta ne ovat tärkeitä siltä kannalta, että niiden avulla voidaan tunnistaa kultainen keskitie kussakin tilanteessa, ja käyttäytyä sen mukaan.

Harkitsevaisuus tarkoittaa kultaisen keskitien noudattamista yleensä, ja sen avulla voidaan löytää siveelliset hyveet, joista kukin on keskitie kahden ei-harkitun käyttäytymisen tai paheen välillä.

Siveelliset hyveet

Siveelliset hyveet vastaavat asioita, joita nykyäänkin useimmiten kutsuttaisiin hyveiksi.



Aristoteles luettelee seuraavat siveelliset hyveet:
  • rohkeus,
  • kohtuullisuus,
  • anteliaisuus (kohtuullisuus rahan antamisessa ja ottamisessa),
  • suuruus (oikeanlainen toiminta suuren vallan ja rikkauksien saavuttamisen jälkeen),
  • ylpeys (kunnian vaatiminen itselle niistä asioista, jotka on tehnyt),
  • lempeys (kohtuullisuus vihan tuntemisessa), miellyttävyys,
  • rehellisyys,
  • älykkyys ja
  • oikeudenmukaisuus.

Käytännöllinen päätelmä

Käytännöllinen päätelmä on esitetty syllogismin muodossa niin, että johtopäätöksenä on jokin käytännön toiminta. Se tarjoaa mallin, jolla ihmisen toimintaa voidaan selittää hänen pyrkimyksistään käsin.

Aristoteles käsitteli käytännöllistä syllogismia muun muassa teoksissa Nikomakhoksen etiikka, Sielusta ja Eläinten liikkeestä. Käytännöllisen syllogistiikan kuvaus ei kuitenkaan ole yhtä täsmällinen kuin käsitteellinen syllogistiikan kuvaus teoksessa Ensimmäinen analytiikka.


Esimerkkejä

Positiivinen syllogismi:

  • Pekka haluaa oppia filosofiaa.
  • Pekka ajattelee, että hän oppii filosofiaa parhaiten käymällä säännöllisesti filosofian luennoilla.

  • Pekka käy filosofian luennoilla.
Negatiivinen syllogismi:

  • Pekka ei halua kuolla keuhkosyöpään.
  • Pekka ajattelee, että tupakointi aiheuttaa keuhkosyöpää.


  • Pekka lopettaa tupakoinnin.

Alasdair MacIntyren hyvesiveys



Alasdair MacIntyre
.


Alasdair MacIntyre nosti aristoteelisen siveyden uuteen tietoisuuteen.

Ihmisen todellinen päämäärä

MacIntyren lähtökohtana ovat ihmisen olemuksellinen luonne, ”luonto”, ja olemuksellinen tarkoitus, tehtävä aristoteeliseen tapaan. MacIntyre väittää, että vasta kun löydetään uudelleen ajatus, että ”ihmisellä on olemus, joka määrittelee hänen todellisen päämääränsä”, ymmärretään sekä siveyttä että käytäntöä.

MacIntyren mukaan aristoteeliseen siveysajatteluun sisältyy kolme osaa:

  1. Käsitys ihmisestä ”sellaisena kuin hän sattuu olemaan”, eli millainen on toimiva ihminen, ”koulimaton ihmismieli”.
  2. Käsitys ihmisestä ”sellaisena kuin hän voisi olla, jos hän toteuttaisi olemuksellisen luonteensa”, eli miten ihminen toimii silloin, kun hän toteuttaa tarkoitustaan, päämääräänsä; millainen on tarkoituksensa löytänyt ihmismieli.
  3. Siveys tieteenä, joka osoittaa, miten edellisestä päästään jälkimmäiseen. Siveyskäsityksen tulisi ohjata meitä etsimään ihmisen olemuksen mukaista päämäärää ja toteuttamaan sitä.


Jos hylätään kohta 2 eli se, että ihmisellä olisi olemuksensa perusteella erityinen päämäärä, tehtävä, menettää siveyajattelu MacIntyren mukaan oleellisen osan tarkastelunsa kohteesta Se ei enää pysty suorittamaan kolmattakaan osaansa eli varsinaista tehtäväänsä.

Siveys johdetaan ihmisluonnosta



MacIntyre väittää käyneen näin. Hän kirjoittaa seuraavasti:

”Koska siveyden koko merkitys niin käsitteenä kuin käytännöllisenä alana on auttaa ihmistä siirtymään vallitsevasta tilastaan todelliseen päämääräänsä, ihmisen olemuksellisen luonnon poistaminen ja sen mukana päämääräkäsitteen hylkääminen jättää meidät sellaisen siveyskäsitteistön varaan, joka muodostuu kahdesta jäljelle jäävästä perusosasta, joiden suhde jää hyvin epäselväksi.

Yhtäältä on tietty siveellinen sisältö: joukko oikeuksia, jotka on irrotettu loogisesta yhteydestään. Toisaalta on tietty käsitys koulimattomasta ihmisluonnosta niin kuin se on.

Koska siveyskäskyt alun perin kuuluivat järjestelmään, jossa niiden tarkoituksena oli korjata, parantaa ja kasvattaa (kehittää) tuota ihmisluontoa, ne eivät selvästi enää ole sellaisia, että ne voitaisiin johtaa ihmisluontoa koskevista tosista lauseista tai perustella vetoamalla jollain muulla tavalla sen ominaisuuksiin.”

MacIntyren mukaan siis modernin aikakauden alussa hylättiin juuri kohta 2, ja siveysajattelijoille jäivät vain kohdat 1 ja 3, joilla siveellisyys oli perusteltava.


Humen giljotiini.

Muun muassa Humen giljotiini on peräisin tästä ongelmasta:

Sen mukaanhan tosiasioiden perusteella ei voi päätellä mitään arvoista, eli olemisesta ei voi päätellä pitämistä.

”Siitä, miten asiat ovat, ei voi johtaa sitä, miten niiden tulisi olla”.

Sosiaalipolitiikka

Paitsi että terveen järjen ajattelulla tämä veisi pohjaa pois esim. koko sosiaalipolitiikalta (siinä hän sosiaalinen tilanneanalyysi on väliintulojen perustana), niin se MacIntyren mukaan johti siihen, että oli kadotettu ajatus ”ihmisluonnosta sellaisena kuin se voisi olla”, jos se toteuttaisi tarkoituksensa.



Mikä on tämän kiven päämäärä?

Aristoteleen siveydessä ei ollut olemisen ja pitämisen välistä kuilua. Jos tunnetaan ihmisen päämäärä, tehtävä, niin siitä voidaan päätellä, onko se hyvä vai ei, eli palveleeko se hänen olemuksensa toteuttamista.

Näin tosiasiaväitteestä voidaan päätellä arvoväitteitä, koska niissä minä käsitetään toiminnallisesti: hän on jotain varten, hänellä on olemuksellinen tarkoitus, päämäärä.

Sen sijaan nykyinen siveys hyväksyy Humen giljotiinin, koska ajatus ihmisen päämäärästä ja olemuksesta on hylätty.

Jos sanotaan, että teko on hyvä tai oikea, niin sanotaan samalla, että niin tekee ihminen, joka on edennyt ihmisluonnosta sellaisena kuin se on sellaiseen kuin se voi olla, kun hän toteuttaa tarkoitustaan, eli hän on edennyt kohdasta 1 kohtaan 2.

"Siveys on tosi"



Siveys on siis MacIntyren mukaan samalla tavalla tosi tai epätosi kuin tosiasiaväitteet. Aristoteleen siveyden perusväite on:

”Teko A on hyvä jos ja vain jos se edistää ihmisen päämäärää, tarkoitusta eli tehtävää”.

Päämäärän ajatus antaa siveydelle perustan. Jos emme tiedä, mikä ihmisen tehtävä on, emme voi perustella siveyssääntöjä järkevällä tavalla.

Välittämisen hyvesiveys



On olemassa erityinen naisten siveys, joka eroaa ratkaisevasti miesten siveydestä - feminismi.

Miesten siveysajattelu perustuu liberalistiseen käsityksiin oikeuksista - yksilön oikeudet tuovat erityisen vapauden piirin, jonka sisällä tavoitellaan omaa hyötyä.

Naisten siveellinen ajattelu on lähempänä hyve-etiikkaa - lähtökohtana ovat välittäminen tai huolenpito (care).

Näitä kahta siveysajattelun tapaa voidaan luonnehtia oikeudenmukaisuuden siveydeksi ja välittämisen siveydeksi - niiden eroja ovat seuraavat:

Siveellisen oppimisen tavoite

Oikeudenmukaisuuden siveys: yleisten periaatteiden hallinta

Välittämisen siveys: siveystaipumusten (hyveiden) kehittäminen.

Siveysongelmien ratkaisu

Oikeudenmukaisuuden siveys: yleisten periaatteiden etsiminen

Välittämisen siveys: yksittäistapaukseen sopivan menettelytavan löytäminen

Keskeiset käsitteet

Oikeudenmukaisuuden siveys: yleiset periaatteet, oikeudet, oikeudenmukaisuus

Välittämisen siveys: ihmisten väliset suhteet, huolenpito, välittäminen.


Hyvesiveyden arvostelua



Mitkä ovat hyveitä, mitkä paheita ja mitkä eivät kumpaakaan

Hyvesiveyden pääongelma on se, mitkä taipumukset ovat hyveitä, mitkä paheita ja mitkä eivät kumpaakaan.

Hyvesiveyden kannattaja saattaa vastata, että hyveitä ovat ne taipumukset, jotka saavat ihmiselämän kukoistamaan.

Tästä vastauksesta on melko vähän apua.

Hyvesiveyden kannattajat laativat usein listoja hyveistä kuten
  • hyväntahtoisuus,
  • rehellisyys,
  • rohkeus,
  • anteliaisuus,
  • luotettavuus jne.
Listat eroavat toisistaan, ja on kiistoja siitä, mitkä ovat hyveitä.



Usein on epäselvää, millä perusteella jotain piirrettä pidetään hyveenä.

Tehtäviä

  • Onko kiistaa siitä, mitkä ovat hyveitä ja mitkä ovat paheita mahdollista edes periaatteessa ratkaista?

Hyvesiveys omien ennakkoluulojen tukena

Hyve-siveyden kannattajat saattavat määritellä hyveet omien ennakkoluulojensa mukaan.

Joku voi pitää hyveenä hyvän viinin juontia ja joku voi pitää sitä paheena.



Uskonnoissa hyveenä pidetään yleensä oman uskonnon jumalaan uskomista ja muiden uskontojen jumaliin uskomista tai ateismia paheina.

Itse asiassa tämä uskontojen piirre on eräs eniten maailmanhistoriassa kärsimystä aiheuttaneita

Yksiavioisuuden kannattaja voi pitää yhden sukupuolikumppanin ihmistä hyveellisenä, moniavioisuuden kannattaja voi pitää hyveenä moniavioisuutta.

Hyvesiveys vanhoillisuuden tukena




Hyvesiveys saattaa edistää vanhoillisuutta, koska yhteisön käsityksiä hyveinä pidetyistä asioista voi olla vaikea muuttaa edes siveydellisillä perusteilla.

Onko ihmisluonto olemassa

Hyvesiveys olettaa usein, että on olemassa ihmisluonto johon kuuluu kaikille ihmisille yhteisiä tunteita ja käyttäytymispiirteitä.

Monet ovat kyseenalaistaneet tällaisen ihmisluonnon olemassaolon.


Moraali ilman perustaa

Wittgensteinin etiikka


 

Ludvig Wittgensteinin (1889-1951) yksityiskohtaisin etiikkaa käsittelevä kirjoitus on "Esitelmä etiikasta", jonka hän piti vuonna 1929 Englannin Cambridgessä.

Wittgenstein lainaa aluksi G. E. Moorea sanomalla, että etiikka on yleistä tutkimusta siitä, mikä on hyvää. Hän täydentää sanomalla etiikan olevan tutkimusta siitä, mikä on arvokasta tai todella merkityksellistä - tai, että etiikka on tutkimusta elämän merkityksestä tai siitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoista, tai se on tutkimusta oikeasta elämäntavasta.



Jos esimerkiksi sanon, että tämä on hyvä tuoli, tämä merkitsee, että tuolia voidaan käyttää tiettyyn ennalta määrättyyn tarkoitukseen, ja sanalla "hyvä" on tässä yhteydessä merkitys vain sikäli kuin tämä tarkoitus on lyöty ennalta lukkoon. Hyvä merkitsee tässä suhteellisessa merkityksessä yksinkertaisesti yhtäpitävyyttä tietyn ennalta määrätyn mittapuun kanssa.

Kun sanomme, että joku on hyvä pianisti, tarkoitamme, että hän osaa soittaa tietyn vaikeusasteen kappaleita tietyllä taidolla.

Samaten jos sanon, että vilustumisten välttäminen on minusta tärkeää, tarkoitan, että vilustuminen aiheuttaa tiettyjä kuvattavissa olevia häirötekijöitä elämääni. Samoin kun sanon, että tämä on oikea tie, tarkoitan, että suhteessa tiettyyn päämäärään tie on oikea.

Näin käytettynä näihin ilmaisuihin ei liity mitään vaikeita tai syvällisiä ongelmia. Mutta tämä ei ole se tapa, jolla näitä ilmaisuja käytetään etiikassa.



Oletetaan, että osaisin pelata tennistä, ja joku teistä näkisi minun pelaavan ja sanoisi "Pelaat aika huonosti", ja oletetaan, että vastaisin "Tiedän pelaavani huonosti, mutta en halua pelata sen paremmin", tämä henkilö ei voisi sanoa muuta kuin "Hyvä on, sehän on sinun asiasi".

Mutta oletetaan, että olisin kertonut jollekin teistä tolkuttoman valheen ja että tämä henkilö tulisi minun luokseni ja sanoisi minulle "Käytöksesi on törkeää" - ja oletetaan, että sanoisin: "Tiedän käyttäytyväni huonosti,mutta en halua käyttäytyä sen paremmin", voisiko hän silloin sanoa "Hyvä on, mikäpäs siinä"?

Ei varmasti. Hän sanoisi: "Sinun pitäisi pyrkiä käyttäytymään paremmin."

Tässä on kysymyksessä ehdoton arvoarvostelma, kun taas edellisessä esimerkissä oli kysymys suhteellisesta arvoarvostelmasta.

Suhteellinen arvoarvostelma on pelkkä tosiseikkoja koskeva väite, ja se voidaan ilmaista muodossa, jossa se menettää kokonaan arvoarvostelman luonteensa.

Ehdoton hyvä, jos se olisi kuvattavissa oleva asiantila, olisi asiantila, jonka jokainen välttämättä aikaansaisi maustaan tai mieltymyksistään riippumatta - tai tuntisi syyllisyyttä, ellei tekisi näin. Pyrin sanomaan, että tällainen asiantila on tyhjää kuvittelua. Millään asiantilalla ei ole itsessään sitä, mitä mieleni tekisi sanoa ehdottoman tuomarin vallaksi.

Tietty luonteenomainen kielemme väärinkäyttö kulkee kaikkien ettisten ja uskonnollisten ilmaisujemme läpi. Kaikki nämä ilmaisut näyttävät ensinäkemältä olevan pelkkiä vertauksia.



Vertauksen pitää olla vertaus jostain.

Sikäli kuin etiikka lähtee liikkeelle halusta sanoa jotain elämän perimmäisestä merkityksestä, ehdottomasta hyvästä, ehdottomasta arvosta, sikäli se ei voi olla tiedettä. Mitä se sanoo, se ei missään mielessä lisää tietoamme. Se on kuitenkin dokumentti ihmismielen pyrkimyksestä, jota en voi henkilökohtaisesti muuta kuin syvästi kunnioittaa, enkä ikinä saattaisi sitä pilkan kohteeksi.

Emmanuel Levinas



Emmanuel Levinas (1906 -1995) oli liettualaissyntyinen myöhemmin Ranskaan muuttanut filosofi. Hän syntyi juutalaisperheeseen, jossa noudatettiin tiukasti juutalaisia perinteitä.

Levinas opiskeli 20- luvulla filosofiaa Freiburgissa, jossa häntä opettivat Edmund Husserl ja Martin Heidegger. Myöhemmin hän kuitenkin muutti Ranskaan, jossa hänen uransa kruunasi Sorbonnesta vuonna 1973 saamansa professuuri. Levinasista tuli tunnettu filosofi vasta saavutettuaan eläkeiän, vaikka hän oli kirjoittanut monia teoksia jo 1960- luvulla.

Levinasin mielestä filosofian pääajattelusuunta oli etiikka. Hän kirjoitti teoksen nimeltä "ensimmäinen filosofia on etiikkaa", jossa hän kirjoitti, että etiikan pohjalta ajattelu on juutalaisuuden erityispiirre, joka erottaa heidät länsimaisesta perinteestä.

Emmanuel Levinasilla ei ollut paljoa omia ajatuksia, vaan hän arvosteli toisten filosofien käsityksiä. Esimerkiksi hän arvosteli Hegelin ajatuksia historiasta. Hegel piti historiaa suurena liikkeenä, joka tuo vähitellen järjettömän järjen piiriin. Historiallisen taistelun seurauksena järjetön ymmärretään yhä paremmin, se sulatetaan järjeksi ja kaikesta vieraasta tehdään samaa.

Tähän Levinas ei uskonut. Hänen mielestään tiedon avulla ei koskaan poistuta omasta itsestä.

"Pelko Toisesta, joka pysyy Toisena, ylitsepääsemätön allergia, on vaivannut filosofiaa sen lapsuudesta lähtien."

Aidossa suhteessa toinen jää aina osittain vieraaksi, toisen annetaan tilaa jäädä vieraaksi. Siinä "Toinen esittää itsensä ohittaen minussa olevan idean Toisesta".


Levinas antaa esimerkiksi eroottisen suhteen: "Rakastetussa on aina jotain enemmän, jotain vielä tulevaa." En voi koskaan omistaa rakastettuani, en ottaa häntä haltuuni enkä sulautua häneen.

Rakkaussuhde suuntautuu sellaiseen, joka kätkeytyy ainiaaksi. Aistillisuus kohtaa kaikesta sisällöstä riisutun tulevaisuuden.

Eettinen suhde ei ole tiedollinen vaan toteutuu ihon tasolla. Se on kuin äidin suhde syntymättömään lapseen: siinä ruumis alistuu passiivisesti toisen vaatimuksille, ei itse hallittavissa olevan kivun mahdollisuudelle.

Silloin kun olen inhimillinen, hyvä omantuntoni ja vakaa tietoisuuteni asioiden järjestyksestä murenevat. Inhimillisyys on murtautumista ulos olemisesta.

Inhimillisyys edellyttää "toisin kuin olemista". Se on elämistä ikään kuin ei olisi oleva olevien joukossa. Eettisessä suhteessa joutuu vastuuseen, jolla ei ole äärtä:

"Olen vastuussa toisesta heti, kun hän katsoo minua, ilman että edes otan hänestä vastuuta. Vastuu hänestä lankeaa minulle. Tämä vastuullisuus ulottuu tuolle puolen sen, mitä itse teen."

Levinasin mukaan toisen vaatimuksen voi kieltää, mutta sitä ei voi kieltää eettisesti.

Sokrates opetti, että kaikki tieto on jo meissä. Opettajat toimivat kätilöinä, jotka auttavat tiedon esiin.


Odysseuksen harharetket.

Levinasin mukaan filosofian kreikkalainen perinne löytää kaikkien seikkailujensa jälkeen aina itsensä. Se "palaa kotiinsa kuin Odysseus, joka kautta kaikkien harharetkiensä on vain matkalla kohti kotisaartaan."

Levinasia kiinnostaa se, mikä ei mahdu meihin. Hän nostaa ajattelumme kreikkalaisuuden rinnalle sen juutalaiset ainekset. Häntä kiehtoo äärettömyyden epäkreikkalaisuus.

Eräässä haastattelussa Levinas kertoo, että hän oppi juutalaisuudesta erityisesti kyvyn nähdä yksinkertaisten asioiden takana monimutkaisuutta.

Levinasin tuotannossa on uskonnollinen ja filosofinen puolensa, jotka hän pitää erillään, mutta jotka vuotavat toisiinsa.

Levinas puolustaa Raamattua.

"Raamattu on Kirjojen Kirja, jossa sanotaan tärkeimmät asiat, ne, jotka täytyy sanoa, jotta inhimillisellä elämällä olisi merkitys."

Levinasin mukaan moraalinen käsky on ääretön ja jumalallinen. Se nousee esiin Toisen kasvoista raamatullisena kieltona: "Älä tapa."