Kristillinen dogmatiikka

magd

Miksi nämä kaksi ihmistä eivät näytä juutalaisilta?

Sisällysluettelo

  1. Kristillinen dogmatiikka
  2. Tämän artikkelin tarkoitus
  3. Varsinainen kristillinen dogmatiikka
    1. Yleistä
    2. Uskonnollinen kieli
    3. Mitä teologia on
      1. Yleistä
      2. Eräitä teologian määritelmäyrityksiä
  4. Fundamentaalidogmatiikkaa
    1. Usko ja tieto
    2. Kristillinen ihmiskäsitys
    3. Pahuus
      1. Yleistä
      2. Pahan ongelma
      3. Pahuuden kahdet kasvot
    4. Transsendenssi
    5. Eksistentialismi
    6. Onko ihminen luonnostaan uskonnollinen (homo religiosus)
    7. Selittämismuotien tunkio
    8. Hermeneutiikka
    9. Esimerkki: Hans-Georg Gadamer (1900-2001)
    10. Raamatun hermeneutiikka
  5. Todellisuuden rakenne luonnontieteellisen, ihmistieteellisen ja käytännöllisen tiedon valossa
    1. Normi
    2. Ensimmäinen liikuttaja uudella ajalla
    3. Kaksi perusainesta uudella ajalla
    4. Yksi perusaines ja kaksi ilmenemismuotoa
    5. Yksi perusaines: aine
    6. Yksi perusaines: mieli, sielu tai henki
    7. Ääretön määrä henkiä
    8. Ei perusainesta ollenkaan
    9. Kolmijakoisuus (trialismi)
    10. Nelijakoisuus (kvartilismi)
    11. Uskonnot kaksijakoisuuden puolesta
    12. Ratkaistut ongelmat saattavat olla ongelmia tavallisille ihmisille
    13. Jumala heiluttelee alkeishiukkasia
    14. Miksi alkeishiukkaset ja säännönmukaisuudet ovat sellaisia kuin ovat
    15. Jumala on valinnut parhaat aineet ja säännönmukaisuudet
    16. Mahdollinen
    17. Puhe mahdollisista maailmoista
    18. Mahdollisten maailmojen olemassaolo
    19. Mahdollisten maailmojen luonne
    20. Kritiikki
    21. Mitä mahdollisilla maailmoilla on tekemistä perusaineskiistan kanssa?
    22. Materialismi eli aineellinen todellisuuskäsitys
      1. Atomismi
      2. Avaruus
      3. Supervenienssi
      4. Emergenssi
      5. Emergentti materialismi
      6. Naturalismi
      7. Reduktionismi
      8. Reduktionismi ja materialismin lajit
      9. Keksiminen
      10. Heikko emergenssi eli karkeistus
      11. Miksi reduktiivinen materialismi on vähemmän kummallinen kuin emergentti materialismi
      12. Efektiivisyys
      13. Dekoherenssi
      14. Materialistisia käsityksiä: Fysikalismi
      15. Kari Enqvist ja Schrödingerin kissa
    23. Onko fyskalismilla sokea piste?
    24. Vastine Pihlströmin fysikalismikritiikkiin
    25. Mitä aineellinen todellisuuskäsitys on
      1. Uskontojen määrittelemä kieli
      2. Miten välttää sekaannuksia
      3. Vanhin todellisuuskäsitys
      4. Aineellinen todellisuuskäsitys ja ateismi
    26. Aineen määrittelykiista
    27. Sanasotaa
    28. Korjattu aineen määritelmä
    29. Esimerkkejä aineesta
    30. Aineen olemassaolo
    31. Sieluaine kannattaa torjua
    32. Mikä on ihmiskunnalle parasta
    33. On olemassa myös muita kuin minä
    34. Oliko Platon historian vahingollisin viisauden ystävä?
    35. Oliot ja ominaisuudet sekaisin?
    36. Monen todellisuuden kannattajat ja todellisuuden jakajat
    37. Kahden todellisuuden käsitykset
    38. Sivistyssanajoukon ovat luoneet uskonnot
    39. Ihmistodellisuus karkeistuksena
    40. Ajattelevat oliot etsivät karkeistuksia
    41. Mittakaava määrää, millä asioilla on merkitystä ihmisille
    42. Kaiken selittäminen alkeishiukkasilla ei ole tarpeellista eikä ihmisille edes mahdollista
    43. Säilyvyydet
    44. Totuuden ja uskon sekoittaminen keskenään
    45. "Eliminatiivinen" materialismi
    46. Miksi eliminatiivinen materialismi on olkinukke?
    47. Supertietokoneet ovat kuin muinaisjäänteitä
    48. Miksi olio on sellainen kuin se on
    49. Muinaiset käsitykset
    50. Fysiikan käsitykset
    51. Ovatko rakenteet vain ihmisten mielissä
    52. Salakuljetusta esiintyy
    53. Olemassaolojen olettaminen
    54. Suvaitsevaisuusperiaate
    55. Sisäiset ja ulkoiset kysymykset
    56. Looginen empirismi on kielletty puheenaihe
    57. Loogisen empirismin historiaa
      1. Eino Kaila
      2. Wienin piiri
      3. Kylmä sota
      4. Georg Henrik von Wrigth Suomessa
      5. Arthur Pap
    58. Loogisen empirismin perusajatuksia
      1. Suomalaiset viisaustietelijät valehtelevat
      2. Valistusajattelu ja tosiasioihin nojautuminen
      3. Yhtenäinen todellisuustutkimus
      4. Immanuel Kantia vastustettiin
    59. Loogisen empirismin pääväitteet
      1. Matematiikan ja logiikan tieto on käsitteiden määritelmiin perustuvaa ja kokemuksesta riippumatonta
      2. Muu tieto perustuu kokemukseen
    60. Kylmän sodan ihmiset asialla
    61. Pääväitteillä on myös tukijoita
    62. Ei ole muun tutkimuksen yläpuolella olevaa yleistutkimusta tai henkimaailmaa
    63. Yritys vastata hyvän tutkimuksen ja huuhaan välisen rajan vetoon
      1. Yritys määritellä huuhaa ulos tieteestä
      2. Muut kuin tiedolliset arvot
      3. Kieliajattelu
    64. Loogisen empirismin myöhempi kehitys
      1. Pertti Lindfors
      2. Jaakko Hintikka
    65. Looginen empirismi ja todellisuuspohjainen olemassaolokäsitys (realistinen ontologia)
    66. Looginen empirismi ja aineellinen todellisuuskäsitys (materialismi)
    67. Loogisen empirismin "teesien" olkinukke
    68. Analyyttinen filosofia ja sen alkuperä
    69. Neurofilosofia
    70. Jälkianalyyttinen filosofia
  6. Kristinuskon opit
    1. Uskontunnustukset
      1. Miksi tämä osio
      2. Uskontunnutukset
    2. Tuomaan evankeliumi
  7. Q - evankeliumi
    1. Kuka on autuas?
    2. Miten selvitä vihollisen kanssa?
    3. Autuas ei torju
    4. Autuaitten valtakunta
    5. Pimeyden pahat teot
    6. Uudet ja vanhat pojat
    7. Palvelijan palkka
  8. Miten Uuden testamentin kirjakokoelma (kaanon) syntyi
    1. Mitkä lähteet valottavat kaanonin varhaisinta kehitystä
    2. Alussa oli... Markion
    3. Vanhin evankeliumi
    4. Matteuksen evankeliumi
    5. Luukkaan evankeliumi
    6. Johanneksen evankeliumi
    7. Kristinuskon vanhimmat lähteet
  9. Ilmoitus
    1. Ilmoitus kristillisen apologetiikan perustana
    2. Ilmoitus kristillisessä kielenkäytössä
    3. Yleinen ja erityinen ilmoitus
    4. Ilmoituksen mallit
      1. Ilmoitus oppina
      2. Ilmoitus läsnäolona
      3. Ilmoitus kokemuksena
      4. Ilmoitus historiana
    5. Ilmoituksen huippu Kristuksessa
    6. Väite- ja henkilökohtaisen ilmoituksen suhde
    7. Kristus Raamatun ilmoituksen takaajana
    8. Apologetiikka nyt
  10. Ihmeet todisteina
    1. Mikä ihme on
    2. Ihmeet todisteina
    3. Mikä on suurempi ihme
    4. Ihmeet ovat aina epätodennäköisiä
    5. Miksi ihmeisiin uskotaan
    6. Eri jumalien väitetään tekevän ihmeitä
    7. Kristinuskon ihmekertomukset
      1. Johdanto
      2. Ihmeet uskonnoissa
      3. Jeesuksen ihmeet
      4. Ihmeet kreikkalais-roomalaisessa maailmassa
      5. Ihmeet evankeliumeissa
  11. Palastus (salvation)
    1. Mikä on pelastaja (vapahtaja)
    2. Pelastajat uskonnoissa
      1. Mahdi
      2. Messias
      3. Mysteeriuskonnot
      4. Muut mysteeriuskonnot
  12. Kristinuskon arvostelijat
    1. Yleistä
    2. Kelsos
      1. Elämä
      2. Kelsoksen kirjoitukset
      3. Kelsoksen yleissivistys
      4. Kelsoksen väitteet
      5. Onko kristinusko juutalaista rasismia
      6. Kelsoksen posthumanismi
      7. Pahan ongelma
      8. Kristinusko jumalanpilkkaa
      9. Miksi Jeesus ei pelasta hyviä ihmisiä
      10. Kristittyjen moraali varastettua
  13. Loci - järjestelmä
    1. Käsitys jumalasta (de Deo) ja kolminaisuudesta (de Trinitate)
      1. Kristinuskon jumala
      2. Kolminaisuusoppi lyhyesti
      3. Kolminaisuusopin vaiheita
    2. Käsitys luomisesta (de creatione) ja ihmisestä (de homine)
      1. Luomiskertomus
      2. Kehitysoppi eli evoluutioteoria
      3. Luomisopin historiaa
    3. Käsitys (syntiin)lankemuksesta ja synnistä eli hamartiologia
      1. Syntiinlankeemus-kertomus
      2. Perisynti
    4. Käsitys Kristuksesta (de Christo) eli kristologia
      1. Yleistä
      2. Oliko Jeesus olemassa
      3. Taru Jeesuksesta
      4. Jeesustarun pääpiirteet
      5. Islamilainen oppi Jeesuksesta
      6. Evankeliumit
      7. Ei-kristilliset lähteet
      8. Syntymäkertomukset
      9. Syntymä
      10. Kuolema
      11. Jeesus ja ajanlasku
    5. Käsitys Kristuksen ihmiseksi tulemisesta (sananmukaisesti "lihaksi tulemisesta", "de incarnatione)
      1. Inkarnaatio
      2. Jouluevankeliumi
      3. Evankeliumi Luukkaan mukaan 2: 1-20
      4. Käsityksiä jouluevankeliumista
    6. Käsitys vanhurskauttamisesta ja pelastuksesta (de iustificatione, de redemptione) eli soteriologia
      1. Armon historiaa
      2. Vanhurskauttamisen historiaa
    7. Käsitys Pyhästä Hengestä (de Spiritu Sanctu) eli pneumatologia
      1. Kertomus pyhän hengen vuodattamisesta (Apt 2)
      2. Pyhä Henki kristinuskon kannalta
      3. Inspiraatioteoria
    8. Käsitys kirkosta eli ekklesiologia
      1. Mikä kirkko on
      2. Kirkkojen historiaa
    9. Käsitys hengellisistä viroista eli virkateologia
      1. Evankelis-luterilainen virka
      2. Virkakäsityksen historiaa
    10. Käsitys sakramenteista (de mediae salutis)
      1. Mikä on sakramentti
      2. Sakramentit Raamatussa
      3. Katolisen kirkon sakramentit
      4. Ortodoksisen kirkon sakramentit
      5. Evankelis-luterilaisen kirkon sakramentit
      6. Hätäkaste
      7. Sakramenttien historiaa
    11. Käsitys viimeisistä ajoista (de novissimis) eli eskatologia
      1. Eskatologia
      2. Raamatun ennustuksia lopun ajasta
  14. Muita oppeja
    1. Käsitys enkeleistä eli angelologia
    2. Käsitys Mariasta eli mariologia
      1. Ikuinen neitsyt
      2. Jumalansynnyttäjä
      3. Marian perisynnitön sikiäminen
      4. Marian taivaaseen ottaminen
    3. Käsitys sielunhoidosta eli pastoraaliteologia
      1. Kristillinen sielunhoito
      2. Sielunhoitaja
      3. Sielunhoidollinen keskustelu
      4. Nuorten seksuaalinen sielunhoito
      5. Sielunhoidon historia
      6. Sielunhoidon tutkimus
    4. Käsitys lähetystyöstä eli missiologia
      1. Missiologian alat
      2. Lähetystyön opilliset lähtökohdat
    5. Käsitys armosta ja pyhityksestä (De gratia)
      1. Luotu Jumalan omaksi kuvaksi
      2. Langennut, mutta ei turmeltunut kokonaan
      3. Armosta mutta omin voimin
      4. Teoista palkka
      5. Sanojen merkitykset
      6. Yksin armosta
    6. Jumalallistaminen
  15. Poliittisia julistuksia
    1. Barmenin teologinen julistus 1934
    2. Barmenin teologisen julistuksen teksti

Tämän artikkelin tarkoitus

pihkala

Tämän artikkelin tarkoitus on luoda puolueeton käsitys suomalaisen kristinuskon ydinasioista.

Ikätovereihini kuuluva eläkkeellä oleva piispa Juha Pihkala on kahdenkymmen vuoden tauon jälkeen uusinut dogmatiikan alkeiden oppikirjansa. Minulla on vain vanha painos, jonka sain ilmaiseksi kirjaston kierrättyshyllystä. Arvelen, että nykyaikaisinkin kristillisen dogmatiikan kirja alkaa puhua tunnustuksellisesti viimeistään kirjan puolivälissä.

Tunnustuksellinen puhe on tietysti kirjoittajan mielipiteistä riippuvaa, eivätkä ateistit ole ainakaan kovin paljon kirjoittaneet dogmatiikan kirjoja.

Luultavasti tämä on ensimmäinen suomalainen ateistin esitys kristillisestä dogmatiikasta.

Varsinainen kristillinen dogmatiikka

Yleistä

Dogmatiikka (kreik.) eli uskonoppi on oppiaine, joka järjestelmällisesti käsittelee kristinuskon oppia eli dogmaa.

Dogmatiikka kuuluu järjestelmälliseen rli systemaattiseen teologiaan. Tutkimuksen kohteena voi olla kristillisen kirjoittajan kirjallinen tuotos tai
kirkkokunnan virallinen teksti.

Dogmatiikka on filosofista käsiteanalyysiä, jonka tarkoituksena on paljastaa tekstin käsitteiden tosiasiallinen merkitys ja suhteet muihin käsitteisiin. Sen lisäksi pyritään paljastamaan tekstissä esiintyvän ajattelun looginen rakenne, loogiset suhteet tai epäjohdonmukaisuus.

Viime vaiheessa tutkimuskohteesta voidaan rakentaa järjestelmällinen kuvaus, joka paljastaa tekstin ilmiasussa olevien väitteiden loogiset syyt ja riippuvuudet.

Dogmatiikka sisältää ainakin seuraavat alat:
  • Fundamentaaliteologia eli uskonnollisen ajattelun fundamentteja, perusteita ja edellytyksiä pohtiva ala. Siihen kuuluu mm. uskonnollisen kielen sekä uskonnollisen tiedon luonnetta ja mahdollisuutta koskeva pohdinta. Fundamentaaliteologia on hyvin lähellä uskonnonfilosofiaa ja on lähinnä teologian käyttämä erillinen nimitys uskonnonfilosofisista kysymyksistä, joilla on erityisen suuri merkitys dogmatiikalle. Fundamentaaliteologiasta käytetään joskus myös nimitystä prinsiippioppi. Fundamentaaliteologia on eri asia kuin fundamentalismi.
  • Dogmihistoria tutkii kristillisen kirkon opinkohtien kehitystä ja ilmaisuja
  • Symboliikka eli kristillisten uskontunnustusten tutkiminen
  • Yksittäisten opinkohtien tutkiminen eri lähteissä
Dogmatiikkaan voi kuulua myös teologinen etiikka, vaikka yleensä sen katsotaan olevan itsenäinen systemaattisen teologian oppiaine. Dogmatiikka saattaa olla painottunut ajattelun historiaan tai dogmien analysointiin, jolloin voidaan puhua myös uskonto- ja elämänkäsitystieteestä.

Vaikka dogmatiikka teologisena oppiaineena yleensä tutkii vain kristinuskon opinkäsityksiä, sei ei rajaa sitä kristinuskon piiriin. Dogmatiikka voisi tutkia samanlaisia asioita myös muista uskonnoista, aivan erityisesti muista teistisistä uskonnoista.

Yksittäisten kristillisten oppien tutkimuksessa dogmatiikka on omaksunut kristillisessä kielenkäytössä vakiintuneet käsitteet. Näitä opin kohtia on kutsuttu usein lokuksiksi (loci theologici).

Näissä aineistoissa uskonnonfilosofiaa on käsitelty toisaalla (esimerkiksi jumalatodistusten kritiikki).

Uskonnollinen kieli

sermon

Uskonnollinen kieli ei ole luonteeltaan yksiselitteistä ja käsitteellisesti tarkkaa, vaan siinä samaan asiaan voidaan viitata monella hyvin erilaisella ilmaisutavalla, joiden asiasisältöä ei voi kaikissa tapauksissa edes käsitteellisesti ilmaista.

Tästä huolimatta kristinuskon ja monien muiden uskontojen piirissä on harjoitettu opillisia kysymyksiä koskevaa argumentoivaa keskustelua, joka muistuttaa tieteellistä tai filosofista perustelua.

Tällaisen keskustelun käyminen edellyttää sitä, että ainakin osa uskonnollisesta kielestä on sellaista, jossa voidaan vertailla keskenään erilaisia käsityksiä ja puhua yksittäisten käsitysten puolesta tai niitä vastaan.

Tekstin ennakko-oletukset saattavat löytyä vasta perusteellisen tekstianalyysin jälkeen.

Eri teologisten käsitysten perustelussa voidaan erottaa kolme osaa:
  1. perusteet,
  2. perustelun tapa ja
  3. johtopäätökset.
Sekä opillisten käsitysten perusteista että pätevän perustelun tavasta on esiintynyt historiassa mitä erilaisimpia käsityksiä. Erot käsityksissä ovat saattaneet johtaa hyvin erilaisiin johtopäätöksiin eri ajattelijoiden ja kirkkokuntien välillä.

Käsitysten perusteet voivat olla joko julkilausuttuja perusteluja, tai ääneen lausumattomia ennakko-oletuksia.

Kristinuskossa uskon ja opin julkilausutut perusteet on perinteisesti löydetty Jumalan ilmoituksesta ihmisille. Siksi myös opillinen keskustelu on usein lähtenyt siitä, että vedotaan Jumalan ilmoitukseen ja siitä johdettuihin käsityksiin omien väitteiden perusteluina.

Ilmoitus on toisinaan käsitetty hyvinkin laajasti, jolloin se on voinut sisältää esim. ihmisen arkikokemuksen, jota on pidetty Jumalan yleisenä eli kaikkia ihmisiä koskevana ilmoituksena.

Jumalan ilmoituksena on pidetty Raamatun ja sen sisältämien oppien lisäksi mm. kirkolliskokousten päättämiä opinkappaleita.

Usein on katsottu, että kirjoitetut Raamatun tai kirkolliskokousten tekstit eivät ole samoja Jumalan ilmoituksen kanssa, vaan ilmoitus on jotain, joka löytyy näiden tekstien takaa.

Tämän lisäksi puhutaan myös yleisestä ilmoituksesta, jonka katsotaan tapahtuvan myös Raamatun ja kristillisen kirkon ulkopuolella, kun ihminen saa käsityksen Jumalasta esim. tarkastelemalla luonnon ihmeitä. Myös Raamatun asiasisältö voidaan ymmärtää hyvin eri tavoin.

Historiassa käydyille opillisille keskusteluille on ollut kuitenkin luonteenomaista, että osapuolet ovat olleet jossain määrin yksimielisiä ilmoituksen luonteesta. Esimerkiksi reformaatioajan keskusteluissa saattoivat luterilaiset pitää kiinni "yksin Raamatusta" -opista ja perustella kantaansa vetoamalla Raamatusta esiin tuotuihin oppeihin vain, koska myös heidän katoliset vastustajansa pitivät Raamattua kristillisen opin ylimpänä, joskaan eivät ainoana arvovaltana.

Perustelun tapaa arvioitaessa tulee huomioida johdonmukaisuus: seuraavatko annetuista perusteista esitetyt johtopäätökset?

Toiseksi on tutkittava, ovatko käytetyt käsitteet yksiselitteisiä; ts. pysyykö niiden merkitys samana koko päätelmäketjun ajan. Päinvastaisessa tapauksessa syntyy virhepäätelmä, joka tosin voi näyttää ensi silmäyksellä pätevältä, mutta ei ole sitä.

Johtopäätösten arviointi perustuu yleensä edellä mainittuihin seikkoihin. Mikäli perusteet ovat hyväksyttäviä ja perustelu on pätevää, voidaan johtopäätösten katsoa tulevan todistetuiksi.

Jos tarkoitus ei ole etsiä vain yhtä oikeaa tai todennäköisintä käsitystä, voidaan myös tarkastella, mitkä johtopäätökset seuraavat kustakin vaihtoehtoisista lähtökohdista.

Mitä teologia on

Yleistä

bible

"Teologia on uskontoja, erityisesti kristinuskoa tutkiva tiede."

-Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan esittely

"Kristuksessa on tosi teologia ja Jumalan tuntemus"
-Martti Luther.

Seuraavassa käydään läpi eräitä historiassa esiintyneitä käsityksiä teologian luonteesta. Esitetyt käsitykset edustavat lähinnä sellaisia, joissa teologia on jotain lauseiden muodossa ilmaistavissa olevaa.

Tällaisten ns. propositionaalisten (lat. propositio=väitelause) käsitysten lisäksi tunnetaan monenlaisia ei-propositionaalisia käsityksiä teologiasta, joiden mukaan teologia on jotain, jota ei voi sanoin ilmaista (esim. yllä olevassa Luther-sitaatissa esiintyvä käsitys teologiasta: teologia, joka "on ristiinnaulitussa Kristuksessa", ei koostune sanoin ilmaistavista oppilauseista).

Erilaisten käsitysten havainnollistamiseksi esitetään kutakin käsitystä vastaava teologian määritelmä.

Esitetyt teologian määritelmät ja niitä kohtaan esitetyt vastaväitteet ovat yksinkertaistettuja muotoja historiallisissa teksteissä esiintyneistä teologiakäsityksistä; todellisuudessa käsitysten kirjo on paljon vivahteikkaampi.

Eräitä teologian määritelmäyrityksiä

1. "Teologia on oppia Jumalasta"
Gregorios Nyssalainen, Suuri katekeesi

Näin teologia ymmärrettiin antiikin aikana, jolloin käsite tuli käyttöön. Jo antiikin kreikkalaiset ja roomalaiset kirjoittajat käyttivät sanaa tässä merkityksessä, mutta erityisesti kristityt, jotka puhuivat tämän nimikkeen alla Jumalasta.

Kun kolminaisuusopista tuli keskeisin Jumala-opin osa, tarkoitti teologia pitkään nimenomaan kolminaisuusoppia.

Kolminaisuusopistakin teologia tarkoitti vain sitä osaa, joka puhuu Kolminaisuuden persoonien ja olemuksen välistä suhdetta, eikä siihen kuulunut kolmiyhteisen Jumalan toiminta maailmassa.

Perustelut

Perustuu sanan kreikankieliseen alkuperään: theos=Jumala, logos=sana.

Määritelmää kohtaan esitettyjä vastaväitteitä

a. Teologiassa ei pitäisi keskittyä kovin paljon Jumalan itsensä tarkasteluun, koska Jumala on salattu ja haluaa itseään ennemminkin palvottavan kuin tutkittavan:

"Siten Paavali kirjoittaa 1. Kor. 1:21 Jumalan tahtovan tulla tiedetyksi uudella tavalla, nimittäin saarnan hullutuksella, koska Jumalaa viisaudessaan ei voida oppia tuntemaan viisauden avulla. Tästä syystä meidän ei tule kovin paljoa nähdä vaivaa ylimpien opinkohtien "Jumala", "Jumalan ykseys", "Kolminaisuus", "Luomisen mysteeri", "Jumalan lihaksi tulemisen tapa" kanssa. Kysyn sinulta, mitä skolastiset teologisoijat saavuttivat niinä vuosisatoina, jotka he käyttivät pelkästään näiden opinkohtien selittelyyn…Mutta sitä, joka on tietämätön muista kohdista, kuten "synti", "synnin valta", "laki" ja "armo", voin tuskin pitää kristittynä. Näissä kohdissa Kristus varsinaisesti opitaan tuntemaan, koska Kristuksen tunteminen on hänen hyvien tekojensa tuntemista eikä - kuten skolastikot opettavat - hänen luontojensa ja lihaksitulemisensa eri tapojen miettimistä." (Philipp Melanchthon, Ydinkohdat (1521), suom. Risto Saarinen).

b. Feministinen kritiikki: sana theos on kreikassa suvultaan maskuliini, mutta Jumala ei ole sukupuoleltaan mies. Pitäisi voida puhua thealogiasta (thea=naispuolinen Jumala).

c. Käytännön tarve: oppia Jumalasta on järkevää tarkastella muiden kristinuskoon liittyvien käsitysten yhteydessä.

d. Uskontotieteellinen kritiikki: eri uskontojen samankaltaisia käsityksiä on hyvä tarkastella yhdessä. Kaikissa uskonnoissa ei kuitenkaan puhuta Jumalasta tai jumalista.

2. "Teologia on tiedettä, jonka kohteena on Jumala"
Tuomas Akvinolainen, Summa theologiae


Keskiajalla teologia alkoi tarkoittaa uskonasioita koskevaa yliopistollista tieteenalaa, joka sisälsi muutakin kuin pelkästään oppia Jumalasta. Näin esimerkiksi sakramenttioppi, pelastusoppi ja kirkko-oppi laskettiin osaksi teologiaa.

Määritelmää kohtaan esitettyjä vastaväitteitä


a. Jos teologia haluaa olla tiedettä, täytyy siinä saatu tieto perustua tiedettyihin lauseisiin. Kristinuskon perustana on kuitenkin lauseita, joiden totuus perustuu uskoon eikä tietoon.

b. Teologiassa ei puhuta vain Jumalasta, vaan myös kristillisen opin kohdista, jotka eivät suoranaisesti koske Jumalaa, vaan esim. sakramentteja, pelastusta jne.

c. Uskonnollinen kieli ei ole samanlaista kuin tieteen kieli, vaan se on kokemuksen kieltä. Siksi sen lauseita ei voi osoittaa todeksi tai epätodeksi .

3. "Teologia on kristinuskoa koskevien käsitysten systemaattista tarkastelua, joka analysoi ja vertailee erilaisia käsityksiä"

Teologiassa useinkaan pyritä ratkaisemaan sitä, mikä käsitys Jumalasta tms. on paras, vaan pikemminkin esitellään ja yutkitaan eri käsityksiä puolueettomasti. Määritelmä ei kata kaikkia nykyisen teologisen tieteen osa-alueita, vaan lähinnä systemaattisen teologian alan.

Määritelmää kohtaan esitetty vastaväite


Tällaisen puolueettoman tarkastelun mahdollisuutta on jatkuvasti arvosteltu, ja monet merkittävät teologit (kuten Wolfhart Pannenberg) haluavat pitää erityisesti systemaattisen teologian tehtävänä etsiä sitä mitkä Jumalaa ja jumalallisia asioita koskevat asiat ovat tosia ja mitkä epätosia.

4. "Teologia on uskontoja, erityisesti kristinuskoa koskevaa tieteellistä tutkimusta"

Eräiden mielestä teologiaa ei pitäisi rajoittaa kristillisen uskon tutkimiseen, vaan liittää se osaksi eri uskontojen tutkimusta.

Määritelmää kohtaan esitetty vastaväite

Tämä määritelmä tulee lähelle sitä mitä tarkoitetaan uskontotieteellä. Teologia pelkistyy uskontotieteeksi.

Fundamentaalidogmatiikkaa

Usko ja tieto

faith

Sekä teologian että tieteen ajatellaan koostuvan väitteistä (propositioista, kuten "Jumala on olemassa", "ihminen on eläin", jne.) joita voidaan pitää joko tosina tai epätosina. Teologian suhdetta tieteellisyyteen voidaan kuvailla eri tavoin käyttäen kahta käsitettä, jotka ilmaisevat ihmisen suhdetta tällaisten väitteiden totuuteen. Nämä ovat usko ja tieto.

Teologian mukaan sekä uskominen että tietäminen ovat joidenkin lauseiden totena pitämistä.

Uskominen ja tietäminen eroavat toisistaan siinä, mihin totena pitäminen perustuu. Tieto käsitetään yleensä niin, että se perustuu järkevään perusteluun eli on oikeutettua. Tämä ajatus sisältyy ns. Platonin tiedon määritelmään, jonka mukaan tieto on "hyvin perusteltu tosi uskomus."

Usko ei välttämäätä nojaa järkeviin perusteluihin, Usein se perustuu yliluonnollisena pidettyä alkuperää olevaan ilmoitukseen.

Tämä pätee ainakin silloin, kun uskosta puhutaan kristillisen teologian yhteydessä ja tarkoitetaan erityisesti uskonnollista uskoa. Ilmoitus on luonteeltaan jotain, johon ei voi vedota samoin uskovien piirin ulkopuolella, kuten järkeen perustuvissa päättelyissä voidaan tehdä.

Kristillinen ihmiskäsitys

Kun teologiassa puhutaan ihmisestä, nousee aina esille kaksi tekijää, joiden suhde ei ole ongelmaton
  1. Raamatun ja kristillisen kirkon perinteinen käsitys ihmisestä
  2. kaikki se, mitä muuten voimme tietää ihmisestä, esimerkiksi tieteen, luonnollisen järjen tai arkikokemuksen kautta.
Kristillinen teologia kautta aikojen pyrkinyt ottamaan huomioon kummatkin tekijät esittäessään kristillistä ihmiskäsitystä.

Ennen tieteen syntyä käsitys ihmisestä kuului teologian lisäksi lähinnä filosofian alaan.

Perinteisesti teologiassa ihmistä pidetty olentona jolla on
  1. ruumis ja
  2. sielu eli mieli tai psyyke. Näiden kahden lisäksi on usein erotettu vielä
  3. henki.
Käsitys, jonka mukaan ihmisessä on kaksi osaa, ruumis ja sielu, on ollut menneinä aikoina yleinen useimmissa uskonnoissa. Myös dualismia (kaksijakoisuutta) kannattavia filosofeja on ollut runsasti.

Hengen ja sielun välinen ero on yeologinen käsite, jonka mukaan että sieluun kuuluvat ihmisen ajattelu, tunteet ym. luonnolliseen elämään kuuluva henkinen toiminta, kun taas henki on yliluonnollinen osa ihmisestä.

Pahuus

Yleistä

Pahuuden olemuksesta kristillisessä teologiassa on esiintynyt monenlaisia käsityksiä.

Kristityillä synti tarkoittaa jumalan tahdon vastaista toimintaa.

Esimerkiksi Martin Luther ajatteli, että omatunto on jumalan ääni ihmisessä, mutta että ihminen voi vapaasti valita olla tottelematta omaatuntoa.

Huomattava oisa kristityistä on etsinyt ja etsii edelleen jumalan tahtoa Raamatusta, erityisesti Uudesta testamentista, joka on kristittyjen kreikaksi kirjoittama osa Raamattua.

Koska käsitykset hyvästä ja pahasta vaihtelevat yhteisöstä toiseen ja yksilöstä toiseen, yhteiskuntatieteet ovat omaksuneet käsityksen, jonka mukaan ihminen sinänsä ei ole hyvä eikä paha, vaan käsitykset hyvästä ja pahasta ovat inhimillisiä käsityksiä ja melkoisessa määrin mielipidekysymyksiä.

Pahan ongelma

Pahan ongelmalla (teodikea - ongelma) tarkoitetaan ristiriitaa, joka syntyy siitä, että jumalan väitetään olevan kaikkivaltias, kaikkitietävä ja kaikkihyvä, mutta melkein jokaisen mielstä pahaa ilmiselvästi on olemassa. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että olisi olemassa kaikkivaltia, kaikkitietävä ja kaikkihyvä olento.

Tavallisin protestanttien ratkaisu pahan ongelmaan on se, että ihmiselle on annettu vapaus valita hyvän ja pahan välillä. Tähän on esitetty se vastaväite, että miten kaikkitietävä, kaikkivaltias ja kaikkihyvä voi sallia tällaisen vapauden.

Toisaalla on käsitelty erikseen ns. syntiinlankeemusta ja perisyntioppia.

Pahuuden kahdet kasvot

Pahutta on kahta lajia:
  1. luonnosta johtuvaa, ihmisestä riippumatonta pajuutta ja
  2. ihmisistä riippuvaa pahuutta.

tsu

Monet luonnonilmiöt aiheuttavat kuolemaa, kärsimyksiä ja aineellisia vahinkoja.

war

Ihmiset itse aiheuttavat toisilleen ja joskus istselleenkin pahaa. Sodat ovat usein inhimilliseen pahuuden huipentumia.

Transsendenssi

olut

Yritin löytää suomeksi valmista aineistoa transsendenssista. Eniten löytyi aineistoa aiheesta Oluen transsendenssi.

Transsendentalismi on filosofi Immanuel Kantin vastalause aistihavaintoihin perustuvalle kokemustieteelle. Transsendenssilla tarkoitetaan yleensä havaintokokemuksen ulkopuolelle jääviä ilmiöitä, joista ei voida saada järkitietoa.

Erityisesti ateistien mielestä sellaista tietoa ei ole edes olemassa.

Immanuel Kantin mukaan aineelliset oliot ovat ilmiöitä (fenomenon), jotka syntyvät mielen kokemusta edeltävien ehtojen tuloksena, eivätkä näin ollen ole olemassa ihmisen ulkopuolella sellaisina kuin ne havannoidaan.

Oliot itsessään (Ding an Sich, noumenon) ovat transsendentteja eli tietokyvyn ulkopuolella, mutta mieli rakentaa ne omien ehtojensa mukaan.
Sisällysluettelo

Kant tämän ensimmäisen kerran tunnetuimmassa teoksessaan Puhtaan järjen kritiikki. Kant oli erottanut käsityksensä oman aikansa todellisuuskäsityksistä, mutta filosofit eivät ole olleet yksimielisiä siitä, minkä eron Kant tarkkaan ottaen teki.

Kant katsoi, että aika ja avaruus ovat sisäisen oivalluksen (Anschauung) itsensä muotoja, joiden kautta meidän on havaittava oliot, sen sijaan että ne olisivat ”olevia sellaisenaan”, kokemuksesta välittyneitä ilmentymiä (Erscheinungen), ominaisuuksia, jotka kiinnitämme olioihin ne havaitessamme, tai olioita sinänsä.

Aika ja avaruus ovat siis siinä mielessä ihmiskohtaisia, mutta kuitenkin välttämättömiä esiehtoja kaikkien olioiden olemassaololle siinä määrin kuin oliot ovat ilmentymiä eivätkä ”olevia sellaisenaan”.

Ihmiset havaitsevat oliot aika-avaruudellisesti, ajassa ja paikassa. Kant käsitteli tätä teoksensa osassa nimeltä ”Transsendentaalinen estetiikka”, joka tutkii ihmisen aistikyvyn esiehtoja, eli niitä kykyjä, joiden avulla oliot ymmärretään.

Kant katsoi, että kaikki oliot, joista on mahdollista saada tietoa kokemuksen kautta, ovat vain ilmentymiä, joilla ei sellaisinaan ole itsenäistä olemassaoloa ajatustemme ulkopuolella.

Kant sen sijaan pitää aistiemme muodostamia olioita todellisina, niiden ehtojen mukaan, jotka ajattelumme ja oivalluksemme kyvyt määräävät.

Kantin mukaan transsendentaalista on kaikki tieto, joka koskee, ei olioita, vaan sitä tapaa jolla voimme tuntea oliot, jopa ennen kun koemme ne.

Transsendensikäsitteestä tuli aikoinaan Yhdysvalloissa paljon käytetty, mutta Suomessa sitä käytetään harvoin.

Monet uskonnot olettavat, että transsesndentista eli "tuonpuoleisesta" voidaan saada tietoa muilla tavoilla kuin aistihavainnoilla. Kristityt kutsuvat usein ihmisen havaitsemaa todellisuutta "tämänpuoleiseksi" erituksena "tuonpuoleisesta".

Eksistentialismi

kierk

Søren Kierkegaard.

Eksistenssi tarkoittaa sananmukaisesti olemassaoloa.

Eksistentialismin varhaisina edustajina pidetään 1800-luvun filosofeja Søren Kierkegaardia, Arthur Schopenhaueria ja Friedrich Nietzscheä, jotka kehittelivät yksilön huomioivaa filosofiaa kritiikkinä G. W. F. Hegelin filosofialle. Kirjailijoista erityisesti venäläisen Fjodor Dostojevskin kuvaukset uskonnollisen ja maallisen elämän merkitystä etsivistä yksilöistä vaikuttaneet eksistentialismiin.

Kierkegaardia pidettiin harhaoppisena teologina, mutta hänen ajattelunsa on vaikuttanut paljon viime vuosisadan kristilliseen protestanttiseen ajatteluun.

1900-luvun alkupuolella ekstentialistisia ajatuksia kehittivät eteenpäin saksalaiset filosofit kuten Martin Heidegger ja Karl Jaspers.

Heideggerin fenomenologis-hermeneuttisessa filosofiassa ajatukset ihmisen erityisestä maailmassa olemisen tavasta, ahdistuksesta ja valinnanvapaudesta olivat keskeisiä ja Heideggerin koko ajattelun perustana.

Vaikka Heidegger usein luetaan eksistentialismin merkkihahmoihin, hän itse erotti ajattelunsa Sartren eksistentialismista teoksessaan Brief über den Humanismus (1946), suom. Kirje humanismista (2000). Jaspersin käsityksissä korostuu eksistentialismin läheisyys psykologisiin ja psykiatrisiin ongelmiin, joiden parissa hän työskenteli. Vapaus on tärkeä Jaspersille, ja hän pohti esimerkiksi tieteen, teknologian ja elämäntavan vaikutuksia yksilönvapaudelle, ja hän arvostelioman aikansa yhteiskuntajärjestelmiä.

sartre

Jean-Paul Sartre.

Eksistentialismia liikkeenä tekivät 1930-1960-luvuilla tunnetuiksi ranskalaiset kirjailija-filosofit Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir.

Sartren mukaan "olemassaolo edeltää olemusta", millä hän tarkoitti sitä, että ihmisellä ei ole ennalta määrättyä olemusta, joka määrittäisi hänen moraalinsa, tapansa tai ajattelunsa. Kukin on vapaa itse valitsemaan arvonsa ja on samalla siihen myös pakotettu.

Sartren mukaan koska mitään olemusta ei ole, ihmiset määrittyvät tekojensa ja valintojensa perusteella ja sillä perusteella heitä myös on arvioitava.

Sartre otti käyttöön Martin Heideggerin tekemän erottelun aitoon ja epäaitoon olemiseen. Sartrelle ihmisen oleminen on aitoa kun hän määrittelee itse itsensä ja tavoitteensa ja epäaitoa, kun hän antaa muiden määritellä ne. Simone de Beauvoir tarkasteli olemassaoloaan naisena ja arvosteli tapaa nähdä nainen "toisena sukupuolena".

Sartre oli ateisti eikä ajatus jumalasta sopinut hänen eksistentialismiinsa, mutta Karl Jaspers ja Gabriel Marcel kehittelivät Søren Kierkegaardia seuraten eksistentialismin kristillisiä muunnelmia, joissa aito oleminen nähdään kristillisen elämäntavan seuraamisena.

Eksistentialismi levisi filosofiasta kirjallisuuteen. Kirjallisuudessa eksistentialistisia aiheita käsittelivät muun muassa Albert Camus (Sivullinen, 1941), beatnikit, Hermann Hesse (Arosusi, 1928; Demian; Katoava kesä) sekä Sartre itse (Inho, 1938).

Eksistentialisminsa pääpiirteet Sartre hahmotteli esseessään L'Existentialisme est un humanisme (1946), joka on suomennettu nimellä Eksistentialismikin on humanismia (suom. 1965).

Eksistentialismiin liittyviä dogmatiikan käsitteitä ovat rajatilanteet (Jaspers) ja toivon korostaminen (Jyrki Katainen).

Voidaan tietysti kysyä, missä määrin "usko, toivo ja rakkaus" esiintyvät todellisessa maailmassa.

Eksistentialistit jakautuvat niihin, jotka Kierkegaardin tavoin katsovat perimmäisen olemassaolokysymyksen liittyvän ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen, ja niihin, jotka hyväksyvät Nietzschen julistuksen "Jumalan kuolemasta".

Joka tapauksessa teologinen eksistentialismi, jota ovat kannattaneet muun muassa Paul Tillich, Gabriel Marcel ja Martin Buber, jakaa monia samoja periaatteita ja teemoja ateistisen eksistentialismin kanssa.

Teologisessa eksistentialismissa usko Jumalaan on henkilökohtainen valinta, joka tehdään uskon, halun tai kokemuksen perusteella.

Samoin kuin ateistiset eksistentialistit voivat vapaasti valita olla uskomatta, uskovat eksistentialistit voivat vapaasti valita uskon Jumalaan ja voisivat, huolimatta epäilyistä, uskoa, että Jumala on olemassa ja hyvä.

Kolmas eksistentialismin laji on agnostinen eli jumalaongelmainen eksistentialismi. Myös agnostinen asenne on valinta. Agnostiset eksistentialistit eivät esitä tietävänsä tai olevansa tietämättä, onko olemassa joku suurempi suunnitelma, vaan katsovat sellaisen tietämisen olevan mahdotonta ihmismielille, tai ettei sitä ainakaan ole vielä löydetty. Pyrkimys löytää todisteita Jumalan olemassaolosta olisi mahdotonta tai turhaa.

carnap

Rudolf Carnap.

Loogiset empiristit, kuten Rudolf Carnap ja Alfred J. Ayer, ovat väittäneet, että verbi "olla" hämää säännöllisesti eksistentialisteja heidän tarkastellessaan "olemassaoloa".

Olemassaolon tarkastelu eli ontologia on tullut taas muotiin, mutta tsääs yhteydessä riittänee todeta ns. heikko todistuksen taakka. Olemassaoloväitteen todistamisen taakka on olemassaoloväitteen esittäjällä.

Onko ihminen luonnostaan uskonnollinen (homo religiosus)

Joidenkin kristittyjen on vaikea kuvitella, että joku toinen ihminen ei ole uskonnollinen. On jokseenkin selvää, että on olemassa sekä uskonnollisia että uskonnottomia ihmisiä. Useimmille maailman uskovaisille ihmisille uskonto on lähinnä heille lapsena opetettua tietoa.

Kun eräs suomalainen ateistipsykologi matkusteli Itä-Aasiassa, hän huuomasi hämmästyksekseen tunetvansa esimerkiksi buddhalaisuuden paljon paremmin kuin paikalliset asukkaat, jotka olivat buddhalaisia.

Tästä syvästi uskonnollisten ihmisten harhasta ja osittain uskovaisten ilkeydestä johtuu, että ateismia kutsutaan usein uskonnoksi. Ateismihan on juuri uskon puutetta, ei yhtään mitään muuta.

Dogmatiikassa käytetty oppi "yleisestä ilmoituksesta" jonka mukaan kaikilla ihmisillä olisi jonkinlainen käsitys jumalasta tai jumalista tai "korkeammasta voimasta", perustuu tähän harhaan.

"Erityisellä ilmoituksella" kristinuskossa tarkoitetaan kristinopin mukaista uskonnollista uskoa.

Toisaalla näissä oppiaineistoissa on kästielty kysymystä elämän tarkoituksesta. Luonnonilmiöillä kuten elämä ei ole tarkoitusta vaan syitä.

Tarkoituksia on esimerkiksi eläimillä kuten ihmisillä ja heidän yhteisöillään.

Poliittinen pyrkimys leimata poliittiset aatteet uskonnoiksi loi käsitteen "näkymätön uskonto".

luckmann

Thomas Luckmann.

Thomas Luckmann (s. 1927) on toiminut sosiologian professorina Kölnin yliopistossa Saksassa. Vuodesta 1994 hän on ollut professori emeritus. Hänet tunnetaan teoksista Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen (1966, yhdessä Peter L. Bergerin kanssa) ja Structures of the Life-World (1982, yhdessä Alfred Schützin kanssa).

Luckmann on tutkinut tiedonsosiologiaa, uskontososiologiaa, viestinnän sosiologiaa ja tieteenfilosofiaa.

Hänen teoksiaan ovat mm:

  • The Social Construction of Reality. A Treatise in the Sociology of Knowledge (1966, yhdessä Peter L. Bergerin kanssa)
  • The invisible religion: The problem of religion in modern society. (Das Problem der Religion in der modernen Gesellschaft, 1963). New York: Macmillan, 1967.
  • The Sociology of Language (1975)
  • Structures of the Life-World (1982, yhdessä Alfred Schützin kanssa)
  • Life-World and Social Realities (1983)

John Milton Yinger (July 6, 1916 – July 28, 2011[1]) oli amerikkailainen sosiologi ja Amerikan sosiologiyhdistyksen puheenjohtaja vuosina 1976–1977.

Yinger oli ensimmäisiä niistä, jotka asettuivat kannattamaan Luckmannin ja Bergerin toiminnallista (funktionalistista) uskonnon määritelmää.

Koska Yingerin teoksella The Scientific Study of Religion (The Macmillan Company 1970) oli vaikutusta myös suom,alaiseen uskontotieteeseen, teos on maannut vuosikymmeniä kirjahyllyssäni.

Funktionalistisen uskontokäsityksen mukaan uskontoja ovat kaikki aatteet, jotka vastaavat ihmisen ns. pohjimmaisiin kysymyksiin.

weber

Max Weber.

Ajatus perimmäisistä kysymyksistä lienee vanhempi kuin ihmiskunnan kirjoitettu historia. Sosiologiaan sen lienee tuonut Max Weber, jota myös Yinger ahkerasti lainaa.

Minä itse olen määritellyt uskonnon järjestäytyneeksi jumalauskoksi. Todettakoon myös tässä, että siitä, mitä uskonnot ovat, ei ole yksimielisyyttä, ja tuskin sellaista syntyy minun eläessäni.

Nämä ajatukset esiintyivät myös saksalaisessa teologiassa. 1900 -luvun kuuluisin saksalainen teologi Dietrich Bonhoeffer kirjoitti Vankilakirjeissään ”uskonnottomasta kristinuskosta”, joka ottaisi vakavasti ihmiskunnan täysi-ikäisyyden.

Hän katsoi, että kirkko ei ole olemassa itsetarkoituksena vaan ”muita varten”, ja että tässä Saksan kirkko oli harhautunut pahimmin.

Bonhoeffer katsoi, että tuonpuoleinen ei ole todellisuudessa nähtyjen aukkojen täyttäjä, vaan kristittyjen tulisi oppia elämään kuin Jumalaa ei olisi olemassa, ja että tämä on Jumalan tahto. Vain näin kristinusko voi löytää merkityksensä uudelleen. Bonhoeffer kirjoitti: ”Jumalan edessä ja Jumalan kanssa me elämme ilman Jumalaa. Jumala antaa työntää itsensä maailmasta ristille”

Näin tunteet, kuten tarve kokea jotain itseään suurempaa ja merkittävämpää, muokkasivat protestanttista kristinuskoa.

Vanha kasku sanoo: Jotta voisi saada syntinsä anteeksi, on ensin tehtävä syntiä. Erityisesti kristinusko pitää ihmistä sinänsä syntisenä ja saa ihmisen kokemaan tarvetta saada jopa olemattomat syntinsä anteeksi.

Synti tarkoittaa kristinuskossa jumalan tai jumalan äänen eli omantunnon vastaisesti toimimista.

Yhteiskuntatieteissä omatunto on yhteisön ääni ihmisessä. Ihminen, joka on sisäistänyt yhteisön äänen itsessään, tuntee toimivansa väärin toimiessaan omantuntonsa vastaisesti.

Koska tällainen omantunnon tai ainakin yhteisön äänen vastainen toiminta on varsin jokapäiväistä, ei ole mitenkään kummallista, että ihminen toivoo saavansa tekonsa anteeksi. Pelastususkonnot kuten kristinusko käyttävät tätä ihmisen syvällistä halua hyväkseen.

Selittämismuotien tunkio

Jyväskylän yliopiston sivuilta löytyy alla oleva kuva. Kutsumme sitä selittämismuotien tunkioksi.



Saat kuvan suuremmaksi valitsemalla selaistestasi Näytä Kuva.

Tästä tunkiosta poimimme eri osiin tätä kirjaa vain ne, jotka on esitetty myös kilpailevissa oppikirjoissa.

Hermeneutiikka

Tässä poimimme tunkiosta hermeneutiikan, koska se ei liity erityisen hyvin kirjan muihin aiheisiin.

Hermeneutiikka (kreik. hermēneuein 'tulkita', hermēneutike tekhnē 'tulkinnan taito') on ajattelutapa, joka painottaa inhimillistä ymmärrystä (ennen kaikkea kirjoitettujen) tekstien mutta myös musiikin, kuvataiteen, historian tai yhteiskunnan merkitysten tulkinnassa. Siinä sovelletaan hermeneuttista menetelmää.

Hermeneutiikan juuret ovat kristinuskossa, erityisesti kristinuskon selittämisessä ja tulkitsemisesta.



Uudella ajalla hermeneutiikan perusajatukset esitti kristittynä luterilaisena tunnettu Friedrich Schleiermacher (1768–1834). Hän tutki ymmärtämisen luonnetta paitsi pyhien kirjoitusten tulkinnassa myös suhteessa kaikkiin inhimillisiin teksteihin ja viestintätapoihin.

Hän erotti kieliopillisen ja psykologisen tulkitsemisen toisistaan. Ensin mainittu tutkii sitä, kuinka teos on koostettu yleisistä ajatuksista, ja viimeksi mainittu niitä ominaispiirteitä, jotka luonnehtivat teosta kokonaisuudessaan.

Schleiermacherin myötä hermeneutiikka alkoi painottaa tulkitsijan merkitystä tulkitsemisessa. Schleiermacherin hermeneutiikka painotti tulkitsijassa tapahtuvaa tekstin ymmärtämistapahtumaa oleellisena askelena tulkitsemisessa. Ymmärrys ei ollut seurausta pelkästään tekstin lukemisesta, vaan siihen kuului myös tekstin historiallisen asiayhteyden ja kirjoittajan psykologian tunteminen.



Wilhelm Dilthey.

Nykyaikaisen hermeneutiikan perustajana pidetään Wilhelm Diltheytä (1833–1911), joka laajensi hermeneutiikan aluetta edelleen liittämällä tulkitsemisen tekstien lisäksi kaikkeen historiallisiin kohteisiin ja kaikkeen inhimilliseen toimintaan.

Hänen filoso­fiassaan hermeneutiikka on "eläytyvää ymmärtämistä", jossa ymmärryksen tuli siirtyä inhimillisen toiminnan ja tuotteliaisuuden ulkoisista ilmentymistä kohti niiden sisäistä merkitystä. Eläytyvä ymmärtäminen on Diltheyn mukaan menetelmä, joka erottaa niin sanotut hengentieteet (saks. Geisteswissenschaften) eli ihmistieteet luonnontieteistä.

Diltheyn hermeneutiikassa keskeistä oli järjestelmällisten ja tieteellisten tulkintojen tuottaminen sijoittamalla tutkittava teksti sen synty-yhteyteen.



Diltheyn mukaan hengentieteiden keskeinen menetelmä on eläytyminen tutkimuskohteen ajatusmaailmaan ja toisaalta tukeutuminen (tutkijan omaan) sisäiseen kokemukseen.

Viimeisessä merkittävässä esseessään Verstehens anderer Personen und ihrer Lebensäußerungen ("Muiden ihmisten ja heidän elämänilmaisujensa ymmärtäminen", 1910) Dilthey tekee selväksi, että tämä siirtymä ulkoisesta sisäiseen, ilmaisusta siihen mitä ilmaistaan, ei kuitenkaan perustu myötätuntoon (empatiaan). Myötätuntoon (empatiaan) kuuluu suora samastuminen toiseen.

Tulkintaan kuuluu epäsuora tai välitetty ymmärrys, joka voidaan saavuttaa vain asettamalla inhimilliset ilmaisut historialliseen asiayhteyteensä. Ymmärtämisessä ei ole kyse kirjoittajan alkuperäisen mielentilan ennallistamisesta, vaan teoksessa esitetyn ilmaisemisesta.

Hermeneutiikkaa ovat edustaneet muun muassa Martin Heidegger, Hans-Georg Gadamer, Paul Ricœur ja Gianni Vattimo. Hermeneutiikka luetaan mannermaiseen filosofiaan.



Suomalainen G. H. v. Wright edusti ns. analyyttistä hermeneutiikkaa. Hän kutsui sikanaan itseään analyyttisen filosofian edustajaksi, mutta myöhemmin 1970- luvulla hän edusti analyyttistä hermeneutiikkaa.

Praktinen syllogismi (G. H. von Wright, Explanation and Understanding 1971):
Kalle haluaa selviytyä tentistä.
Kalle tietää, että ellei hän lue, hän ei selviydy tentistä.
Siis: Kalle ryhtyy lukemaan tenttiin.

Eräs hermeneutiikan tutkimuskohteista on tieteellisen ja ei-tieteellisen ymmärtämisen ongelma. "Eläytyvä ymmärtäminen" tuo yksilökohtaisuuden (subjektiivisuuden) tieteeseen, ja se ei – joidenkin käsitysten mukaan – kuulu tieteen ihanteisiin.

Hermeneutiikan arvostelijat huomauttavat myös, että hermeneut­tisten tutki­mustu­los­ten todentamismahdollisuus on yhtä kuin nolla eivätkä hermeneuttiset teoriat täytä mitään tieteen tunnusmerkkejä, kuten eivät ole koetaltavissa (testattavissa).



"Välitöntä kokemusta" ei voida toistaa tai toden­taa. Siten hermeneuttinen tutkimus periaatteessa mahdollistaa lukuisten eri tutkimustulosten tuottamisen samasta tekstiaineistosta.

Erilaisten "luentojen" mielekkyyttä ja pätevyyttä voidaan kuitenkin arvioida yhdessä, ja käytännössä tutkimustulokset muodostuvat tutkijayhteisön yhteistoiminnan tulokseksi.

Ei voida esimerkiksi edellyttää, että William Shakespearen näytelmällä Hamlet olisi vain "yksi ainoa ja oikea" merkitys, joka tutkijoiden täytyy vain löytää ja todistaa, vaan näytelmällä on erilaisia merkityksiä, jotka johtuvat tarkastelijoiden ja näkökulmien erilaisuudesta.

Hermeneutikot ovat vastanneet arvosteluun myös korostamalla ihmistieteiden ja luonnontieteiden eroja. Heidän mukaansa näillä tieteenaloilla pitää tutkimuskohteen erilaisuuden vuoksi olla erilaiset tutkimustavat, eikä alojen päämääriäkään voida pitää samoina.

Heidän mukaansa tutkimusmenetelmä ratkaisee tieteessä sen, miten todellisuus tutkijalle jäsentyy, eikä samaa tutkimusmenetelmää ja tutkimuksen päämäärää voi asettaa kaikille tieteille. Hermeneutiikan tavoitteena on kulttuurin ymmärtäminen, luonnontieteiden tavoittena luonnontieteen menetelmillä mitattavien ilmiöiden selittäminen.



Hermeneuttinen kehä kuvaa tekstin hermeneuttisen ymmärtämisen kulkua. Se viittaa siihen, että tekstin ymmärtäminen kokonaisuutena muodostuu viittauksista tekstin yksittäisiin osiin, ja yksittäisten kohtien ymmärtäminen puolestaan viittauksista kokonaisuuteen.

Sen enempää koko tekstiä kuin sen yksityisiä osiakaan ei voida ymmärtää ilman viittausta toiseen, ja siksi ymmärtäminen muodostaa kehän.

Tämä kehämäisyys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tekstien ymmärtäminen olisi mahdotonta. Sen sijaan se painottaa, että tekstin merkitys tulee löytää sen kulttuurisessa, historiallisessa ja kirjallisessa asiayhteydessä.



Ricœurin mukaan kehässä kulkeminen syventää tekstin ymmärtämistä jokaisella "kierroksella", kun taas hermeneutiikan sukulaiskäsitys poststrukturalismi on tästä tavoitteesta pessimistisempi.

Esimerkki: Hans-Georg Gadamer (1900-2001)



On sanottu, että kaikilla eri hermeneutikoilla ei ole mitään yhteistä. Tällä perusteella hermeneutiikan esittely oppikirjoissa voitaisiin lopettaa. Koska kilpailevissa kirjoissa hermeneutiikkaa on käsitelty suhteellisen laajasti, ja koska hermeneutiikalla on kannatusta ylioppilastutkintolautakunnassa, seuraavassa esitellään yksi hermenetikko perinpohjeisesti.

Gadamerin hermeneutiikan taustoja voidaan etsiä antiikin filosofiasta saakka. Sen lähempi tausta muodostuu kuitenkin Hegelin, historistien ja Diltheyn ajatuksista, mutta niitä olennaisempi merkitys oli Edmund Husserlin (1859–1938) ja Martin Heideggerin (1889–1976) ajatuksilla.

Husserl opetti, että merkitykset eivät ole mitään yksilöllisiä (subjektiivisia) mielikuvia. Pikemmin ne ovat yleisiä ja toistettavia todellisuuden tarkoittamisen, järjestymisen ja hahmottamisen tapoja. Gadamer omaksui Husserlilta ajatuksen, jonka mukaan eletty maailma (Lebenswelt) on kaiken käsitteellisen toiminnan ja tutkimuksen pohja.



Esimerkiksi historiallisella tiedolla, historian tutkimuksella, on juurensa ihmisten käytännöllisessä toiminnan maailmassa. Se mahdollistaa tieteen. Siitä huolimatta tiedettä ei voi palauttaa tai selittää elämismaailman ilmiöillä.

Ihminen elää elämäänsä nykyisyydessä, jota hänen menneisyytensä ja tulevaisuuden odotuksensa määrittävät. Gadamer sanoo juuri Heideggerin opettaneen, että menneisyyden ensisijainen olemassaolon muoto on unohdus. Menneisyyden muistaminen tulee vasta unohduksen jälkeen. Kaikki aikaisempi ei ole hävinnyt. Me olemme ainoastaan kadottaneet kyvyn nähdä se.

Gadamerin pääteos Wahrheit und Methoden (totuus ja menetelmät) on jaettu kolmeen jaksoon. Ensimmäinen käsittelee kysymystä ”mitä on taide?”. Toisessa Gadamer hahmottelee humanististen tieteiden perusluonnetta. Tässä jaksossa esitetään myös Gadamerin hermeneutiikan käsitys historiasta. Kolmas sisältää teorian kielestä.

Kolmannen jakson tunnetuin väite kuuluu: Oleminen, joka voidaan ymmärtää, on kieltä. Kieli ja ymmärtäminen kuuluvat sisäisesti yhteen. Me ymmärrämme todellisuutta, sen tosiasioita, toisia ihmisiä kielen kautta.



Miksi yllä oleva kuva ei ole realistinen?

Gadamerille myös taiteet ovat kieliä, ja suhteemme taideteoksiin edellyttää, että opimme sen kielen, jolla taideteos meitä puhuttelee. Sen kieli ei ole kieli, jota tavallisesti puhumme. Kielen asemasta Gadamer puhuu usein kielellisyydestä. Kieli tekee ihmisten yhdessä olon mahdolliseksi. Se on väliaine, jossa elämme kuten kalat vedessä, kasvit ympäristössään jne.

Esimerkiksi kirjoitetun kielen tulkitseminen ei ole vain humanististen tieteiden erityiskysymys, vaan se on osa laajempaa kokemustamme maailmasta. Gadamer tähdentää humanististen tieteiden yhteyttä taiteisiin ja filosofiaan.



Tämän yhteyden kautta hän kuvaa humanistisille tieteille ominaista tietämisen muotoa: millainen on se kokemus perusluonteeltaan, johon esimerkiksi historiantutkimus perustuu? Millaista tietämistä ovat humanistiset tieteet yleensä ja historiantutkimus erityisesti? Minkälaista tietoa on tekstien lukeminen ja ymmärtäminen?

Historialla tarkoitetaan kaikkea (menneisyydessä) tapahtunutta ja tietoa (menneisyydessä) tapahtuneesta.

Gadamerin mukaan historiallinen tietoisuus on historiallinen ilmiö, joka muodostui kulttuuriamme jäsentäväksi periaatteeksi 1800-luvulla. Se on oma tapansa suhtautua menneisyyteen, ja se korostaa jokaisen aikakauden historiallisuutta ja kaikkien käsitystemme suhteellisuutta.



Historiallinen tietoisuus toi mukanaan kysymyksen suhteellisuudesta. Jos kaikki mitä teemme ja ajattelemme on historialliseen ajankohtaansa perustuvaa, mitä silloin voi tarkoittaa tiedon yleispätevyys ja puoluettomuus. Onko myös suhde menneisyyteen muutoksen alainen? Missä mielessä voimme edelleen puhua tiedosta ja totuudesta?

Gadamerin sanoo pääteoksensa johdannossa, että historiallinen tietoisuutemme myös liioittelee ja unohtaa helposti sen, mikä pysyy ja säilyy historiallisesta kehityksestä huolimatta. Se, mikä on pysyvää tai muuttuu hyvin hitaasti, on luonteeltaan salaista ja kätkeytyvää. Havaitsemme uudet ilmiöt, otamme vastaan uudet käsitykset ja unohdamme entiset. Entistä emme hylkää, koska se on menettänyt pätevyytensä. Me yksinkertaisesti unohdamme vanhan uudesta innostuessamme.

Filosofisen hermeneutiikan mukaan historiaa tutkitaan, koska sillä on edelleen merkitystä hetkelle, jota elämme. Mennyt koskee myös meitä, historiallinen tieto on myös tietoa meistä itsestämme. Onnistuessaan historiallinen tutkimus voi johtaa nykyisen itseymmärryksen muuttumiseen.



Historiantutkimus on jatkuvaa uudelleen tulkintaa. Se on perinteen jatkuvaa uudelleen sanomista. Suhde menneisyyteen säilyy elävänä, kun toistamme mennyttä erilaisena.

Tämä historian tulkintaan sisältyvä erilaisuus tarkoittaa ainakin kahta asiaa. Ensiksi, jokaisen sukupolven on itse käsitettävä historiansa.

Toiseksi, historiantutkimuksessa on kyettävä säilyttämään menneen aikakauden erilaisuus suhteessa nykyaikaan.



On tunnustettava tutkimuskohteen erottuminen meistä ja erillisyys meidän ajastamme. Tämä menneen ajan tunnustaminen on tieteellisen tutkimustyön keskeinen edellytys. Tutkijan on kyettävä murtamaan oma ja aikansa itsekeskeisyys.

Gadamer etsii perusteita ajatuksilleen historiasta ja sen tutkimuksesta osoittamalla, että ennen muuta tutkimuskysymykset määrittävät historiantutkimuksen ominaisluonnetta. Historian luonteen määrittelyssä emme voi tyytyä kertomaan, mitä historiassa tutkitaan.

Yhtä vähän historiantutkimusta voidaan määritellä viittaamalla käytettyihin menetelmiin. Tieteenalan määrittely tutkimuskohteen ja tutkimusmenetelmän kautta on tietysti hyödyllistä, mutta se ei Gadamerin mielestä avaa näkemään sitä, minkä varaan aito tieteellinen työ rakentuu.

Gadamer kirjoittaa:

”Ilmeisesti emme voi puhua kiinteistä tutkimuksen päämääristä humanistisissa tieteissä sellaisella tavalla, joka on paikallaan luonnontieteissä, joissa tutkimus tunkeutuu yhä syvemmälle luontoon. Humanistisissa tieteissä tutkimusintressi on pikemminkin – – – erityisen motivoitunut kulloisenkin nykyisyyden ja sen intressien kautta. Tutkimuksen aihe ja kohde konstituoituvat ylipäätään vasta kysymyksenasettelun kautta. Elämän historiallinen liike kantaa historiallista tutkimusta, joka ei ole määriteltävissä kohteella, jota tutkimus koskee. Sellaista kohdetta sinänsä ei ole laisinkaan.”

Kysymisellä tieteessä on kahtalainen tehtävä: se avaa ja se rajaa. Vaikka Gadamerin hermeneutiikasta huokuu epäilevä suhtautuminen menetelmiä painottavaan tiedekäsitykseen, hän silti esittää, että ainoastaan henkilö, joka hallitsee tieteensä menetelmät, voi löytää uusia suuntia luovia tutkimusongelmia.



Käytännössä historioitsijan työ on kirjallisten aineistojen lukemista ja tulkintaa. Historioitsija lukee tekstejä tutkimusaiheensa ja -ongelmansa valossa. Tekstien ymmärtämisen teoriassa puhutaan hermeneuttisesta kehästä. Myös Gadamer sisällyttää hermeneuttisen kehän periaatteen osaksi omaa käsitystään tekstien merkitysten ymmärtämisestä.

Ymmärtäminen ei ole koskaan edes tieteessä edellytyksetöntä tekstien käyttöä. Ymmärtäminen perustuu esiymmärrykseen. Esimerkiksi historiaa tutkivalla on aina jonkilainen ennakkokäsitys tutkimusaiheestaan.

Usein tutkimuksen kulku on sellainen, että tutkija joutuu korjaamaan omia alussa omaksumiaan käsityksiä, ajatuksia jne. Ennakkokäsitystemme kohtalokas voima piilee siinä, että ne voivat olla täysin tiedostamattomia tottumuksen muodon saaneita ajatus- ja havaintotapoja.

Historia on meissä opittuina tapoina ja tottumuksina. Tutkijalta vaaditaan valmiutta itsekritiikkiin, rohkeutta ajatella aikamme tottumusten vastaisesti ja osoittaa varmaksi todettu pelkäksi ennakkoluuloksi.



Voidaan käyttää käsitettä esiymmärrys, jonka täytyy aina olla kaiken uuden ymmärtämisen taustalla. Esiymmärrys muuttuu ja korjautuu ymmärtämisen ja tulkinnan edetessä. Se ei kuitenkaan muutu täysin, vaan säilyttää kosketuksen aikaisempaan.

Tekstien kaltaisten merkityskokonaisuuksien ymmärtäminen tapahtuu liikkeenä tekstin osista kokonaisuuteen ja tekstikokonaisuudesta osiin.

Perinteisen hermeneuttisen säännön mukaan tekstin osan, esimerkiksi yhden lauseen, ymmärtäminen edellyttää aina ymmärrystä koko tekstistä. Toisaalta tekstin kokonaisuuden ymmärtämiseen voimme päästä vain tekstin osien tajuamisen kautta.

Kun luemme tekstejä ja yritämme ymmärtää niiden sisältöä, meitä ohjaa tässä työssä ennakoitu tekstin mieli. Tekstin tulkinta muodostuu pitkälti tämän ennakoidun mielen tiedostamisesta, korjaamisesta ja soveltamisesta tekstin osatekijöitä valaisevalla tavalla.



Historiantutkija tekstien lukijana ei voi olla passiivinen. Hänen täytyy olettaa, ennakoida, kysyä, esittää ratkaisuvaihtoehtoja, ehdottaa tietoisesti lukutapoja, jotka avaisivat historialliset tekstit tutkimuskäyttöön.



Pelkkä tekstin kielen toistaminen sellaisenaan ei vielä ole mitään tekstin merkityksen ymmärtämistä. Me emme voi puhua toisen menneen aikakauden kieltä, sillä emme voi myöskään kirjoittaa sitä. Voimme kääntää menneen ajan kielellä ilmaistua todellisuutta vain omaan kieleemme, jota nyt käytämme.

Ymmärtäminen on kahden kielipiirin välinen viestintätapahtuma tai ainakin yritys sellaiseksi.

Gadamer lisää hermeneuttisen kehän ideaan ajatuksen ennakoidusta täydellisyydestä. Tekstien lukijoina ennakoimme, toimimme sen oletuksen pohjalta, että lukemassamme tekstissä vallitsee kaikesta huolimatta jokin järjestys ja mieli. Tavallaan ajattelemme, että teksti on se, mikä se väittää olevansa. Luotamme sen historiallisuuteen tai ainakin pyrimme sellaisten aineistojen pariin, jotka eivät sisältäisi myöhempiä tulkinnallisia lisätekijöitä.

Ennakoidun täydellisyyden periaate tarkoittaa esitetyn lisäksi muutakin. Tulkitsijan ensimmäinen tehtävä on yrittää hyväksyä se, mitä tekstissä sanotaan totuutena.



Historiantutkimukseen soveltaen: historiantutkija palaa historiallisten aineistojen ääreen ja käyttöön, koska hän uskoo, että viime kädessä menneisyyden tekstit vastaavat paremmin tutkittua asiaa, kuin meidän nykyiset oletuksemme ja kaikki se, mitä tiedämme asiasta myöhemmin sanotun.

Kun täydellisyyden periaatteen seuraaminen osoittautuu mahdottomaksi, meidän on mukaan turvauduttava selittämään tekstiä tekijää tai syntyolosuhteita koskevan tiedon perusteella.

Ajatus ennakoidusta täydellisyydestä ei saa osakseen historiantutkijoiden yksimielistä hyväksyntää. Historiantutkimus painottaa kirjallisia lähteitä tienä ja välineenä historialliseen tietoon menneisyydestä. Gadamer puolestaan nostaa etualalle kirjallisen lähteen tekstinä ja sen ymmärtämisen mitä tekstissä sanotaan. Teksti on tärkeämpi kuin sen tekijä. Se on myös tärkeämpi kuin sen syntyolosuhteet. Teksti on myös tärkeämpi kuin me sen lukijoina ja meidän siitä tekemämme tulkinnat.



Vaikutushistoria (Wirkungsgeschichte) on eräs Gadamerin hermeneutiikan peruskäsitteistä.

Historiallinen tutkimus suuntautuu historiallisten ilmiöiden, kirjoitusten, taideteosten ohella niiden vaikutukseen historiassa.

Myös ilmiöön kohdistuneet tutkimukset ja niistä annetut tulkinnat kuuluvat osaksi vaikutushistoriaa. Tieteellinen historiankirjoitus edellyttää tutkijalta vaikutushistoriallista tietoisuutta, jonka avulla hän voi tunnistaa sen, miten tutkimuskohteen merkitys on ajan kuluessa muodostunut. Tutkimuskohde historiallisessa erityisyydessään on aina enemmän kuin se perinne, jonka välityksellä meidän historiankäsityksemme on muodostunut.

Historiallinen todellisuus ei muodostu vain ilmiöistä, joita voidaaan tutkia ja tulkita. Historiassa esiintyy myös sen tulkitsijoita ja heidän jälkeensä jättämiä tulkintoja.

Historiallisen tutkimuksen kannalta vaikutushistoria tarkoittaa historiallisen tapahtuman, tekstin tai taideteoksen kohtaloa, tulkintaa ja vastaanottoa.

Jokainen tulkinta on yhteydessä aikaisempiin samaa aihetta koskeviin tulkintoihin. Jokaisella uudella tulkinnalla on määrätty paikkansa ja hetkensä vaikutushistorian kokonaisuudessa.



Kuka murhasi kenet?

Tulkintojen kohde ei tyhjene vaikutuksiinsa, vaikutushistoriaansa. Se on aina enemmän kuin lukuisat tulkinnat. Gadamerin mukaan jokainen tehtävänsä ymmärtävä tutkija tietää tai ainakin hänen tulee tunnustaa, että tulevat sukupolvet ymmärtävät toisin. Historian tutkimuksessa sama toistuu erilaisina tulkinnallisina muunnelmina. Gadamer sanoo, että ymmärtäminen on aina ymmärtämistä toisin.

Gadamerin ajattelua koskeva tutkimus on luonnollisesti selvittänyt vaikutushistorian käsitteen merkitystä. Rudiger Bubner katsoo, että Gadamer tarkoittaa vaikutushistorian periaatteella ihmisen olemassaolon historiallista luonnetta. Toisin sanoen ihminen on pakotettu aina toimimaan sellaisten ehtojen rajoissa, joita hän ei itse ole luonut. Olemme enemmän ja muuta, kuin mitä kykenemme omin voimin itsestämme tiedostamaan.



Onko tässä talossa ollut alun perin savupiippu?

Menneisyys vaikuttaa meissä vaikutushistoriansa välityksellä. Voimme ajan kuluessa tiedostaa historiallisen kehityksen synnyttämät lähtökohtamme, mutta tiedostaminen ei välttämättä johda toimintamme ja sen olosuhteiden muutokseen.

Maurizio Ferraris esittää, että Gadamer viittaa vaikutushistorian käsitteellään sen suhteen erikoisuuteen, joka meillä on menneisyyteen. Emme voi vapaasti omasta halustamme valita tutkimustemme kohteita. Historiallinen todellisuus kaikkine yksilön tietoisuuden ylittävine voimineen ennalta ohjaa meitä tutkimustyöhön, mutta samalla jokainen historiallinen tutkimus ja tulkinta ikäänkuin kasvattaa ja lisää tutkitun merkitystä.

Vaikutushistoria tarkoittaa sitä, että yhden ja saman tekstin merkitys tulee esille vain tulkintojen moneudessa. Vaikutushistoria on samaa asiaa koskevien tulkintojen jatkumo.

Tekstien tulkinta on Gadamerin mukaan keskustelua, dialogia. Sillä on dialogin rakenne. Tekstien tulkinta tapahtuu kysymisenä ja vastaamisena.



Tulkitsija yrittää tajuta mitä tekstissä sanotaan, mitä teksti tarkoittaa. Tekstissä sanottu tulee ymmärtää vastaukseksi. Vastaus on aina vastaus johonkin kysymykseen, ja siksi ymmärtääkseen historiallista tekstiä tulkitsijan on muotoiltava uudellen se kysymys, johon teksti oli vastaus.

Tulkintatilanteessa ei vain tutkija vaan myös teksti esittää kysymyksiä tulkitsijalleen. Gadamerin mukaan tulkintatapahtumaan kuuluu, että luettu teksti kyseenalaistaa lukijansa käsitykset. Tulkitsija esittää kysymyksiä aineistolleen, mutta joutuu myös yllättävien uusien kysymysten eteen.

Kysymisen menetelmää ei ole olemassa. Sitä ei voi kukaan toiselle opettaa.



Tieteessä edellytetään kysymysten tietoista asettamista. On selkeästi määriteltävä se, mikä on tutkimuksessa avointa ja siten tutkimusta vaativaa ja mikä puolestaan katsotaan ratkaistuksi ja siten rajataan tutkimuksen ulkopuolelle. Kysymysten täytyy olla siis asettuja, määriteltyjä, täsmällisiä ja suunnassaan selkeästi ilmaistuja. Tämä tutkimusongelman työstäminen on koko tutkimuksen ajan kestävä tehtävä.

Vain se todella tietää, joka osaa ja ymmärtää kysyä. Tietäminen perustuu kysymiseen.



Jokaisen sukupolven on kirjoitettava historia uudelleen. Tämän käsityksen Gadamer hyväksyy. Muistaminen ja historiatiede sen osana on sosio-kulttuurinen laitos, joka itsekin on historiallisen muutoksen alainen. Mitään ylihistoriallista historian tajuamista ei ole olemassa. Historian tutkimus on osa muuttuvaa historiallista todellisuutta.

Meidän kykymme ymmärtää historiaa on erottamaton tarpeestamme ymmärtää itseämme. Oman itsemme tajuaminen puolestaan on Gadamerin mukaan tavoite, jota emme voi tyydyttävällä tavalla saavuttaa.

Gadamer vertaa nykyisyyden suhdetta menneisyyteen kahden Minän väliseen suhteeseen. En voi tajuta itseäni, jos en tajua toista Minää. En voi tajuta toista Minää, jos en ole jo jotenkin itseäni tajunnut. Gadamerin mukaan tämänkaltaisessa kehässä kulkee myös historia menneisyyden tulkintana.

Kysymykseen historiasta tieteenä on työlästä löytää yksiselitteinen vastaus Gadamerilta. Se ei ole tiedettä puoluettomista tosiasioista. Kohteen mukainen menneisyyden tutkimus on mahdollista, mutta sen ehtona on kyky esittää kysymyksiä ja vastustaa tottumuksiinsa kangistunutta ajattelua.


Raamatun hermeneutiikka

Usein "hermeneutiikalla" viitataan pyhien kirjoitusten tulkintaan, jolloin hermeneutiikka liittyy läheisesti eksegetiikkaan.

Eksegetiikka (muinaiskreikaksi ἐξηγέομαι eksēgeomai "johdattaa", "selittää", "kuvata yksityiskohtaisesti") tutkii ja tulkitsee kirjoituksia, erityisesti uskontojen kirjoituksia, kriittisesti. Yleensä sillä viitataan raamatunselitysoppiin, joka tutkii Raamatun tekstejä ja muita varhaisia juutalais-kristillisiä kirjoituksia. Nämä kirjoitukset on useimmiten kirjoitettu joko heprean, aramean, kreikan, syyrian, koptin tai latinan kielillä. Eksegetiikka voi tutkia myös muun muassa Talmudia, Midrashia, Koraania, jne.

Erityisen tärkeää eksegetiikassa on erilaisten säilyneiden tekstiversioiden tutkimus sekä pyrkimys löytää kustakin tekstistä sen mahdollisimman alkuperäinen versio.

Lisäksi tekstejä pyritään tulkitsemaan niiden historiallista, yhteiskunnallista ja kulttuurista taustaa vasten ilman myöhemmän perinteen tai tunnustuskirjojen vaikutusta.

Eksegetiikkaan liittyy läheisesti kirjoitusten kohdeajankohdan arkeologia. Eksegetiikassa käytetään muun muassa kielitieteen, yleisen uskontohistorian ja uskontopsykologian memetelmiä.

Käsite eksegeesi (muinaiskreikaksi ἐξήγησις eksēgēsis) tarkoittaa tulkintaa, tekstin merkityksen löytämistä. Eksegeesin vastakohtana voidaan nähdä eisegeesi, (muinaiskreikaksi εἰσήγησις eisēgēsis "sisään tuominen"), joka tarkoittaa oman tulkinnan lisäämistä tekstiin. Eksegetiikan harjoittajaa kutsutaan eksegeetiksi.

Eksegetiikkaa käytetään joskus samassa merkityksessä kuin hermeneutiika Teologiassa termeissä on kuitenkin selvä ero. Eksegetiikka on Raamatun historiallista selittämistä osana oman aikansa kulttuuriympäristöä.

Eksegeettinen kysymys kuuluu: "Mitä teksti tarkoitti omassa historiallisessa tilanteessa ja mitä kirjoittajat sillä alun perin tarkoittivat?"

Hermeneuttinen kysymys kuuluu: "Mitä sama teksti merkitsee nykypäivän ihmiselle?"

Rabbi Ishmael tulkitsi Tooran (Mooseksen kirjat, Raamattu) tekstejä käyttäen kolmeatoista hermeneuttista periaatetta.

Todellisuuden rakenne luonnontieteellisen, ihmistieteellisen ja käytännöllisen tiedon valossa

Normi



Normi (lat. norma 'kulmamitta, ohje, sääntö') tarkoittaa mm. seuraavia asioita:
  1. matemaattinen normi, itseisarvon yleistävä funktio, matematiikan käsite
  2. eettinen tai filosofinen normi, sääntö tai ohje, etiikan ja filosofian käsite
  3. sosiologinen normi, yhteisön jäseniä ohjaava vuorovaikutuksen muoto, sosiologian käsite
  4. sosiaalinen normi, jonkin yhteisön hyväksymä käyttäytymissääntö
  5. normi, jonkin yhteisön jäseniä sitova toimintaohje
  6. normi, jonkin yhteisön keskimääräinen moraalikäsitys
  7. normi, jonkin yhteisön yleisimpien perinteiden kokonaisuus
  8. normi, jonkin yhteisön käskyt, kiellot, luvat, velvollisuudet ja lait
  9. normi, pelisäännöt
  10. normi eli standardi, määritelmä siitä, miten jokin asia tulisi tehdä
  11. normi, sovittu työtavoite tai vastaava ("täyttää norminsa").
Usein sana normi voidaan korvata esimerkiksi sanalla sääntö, ohje, malli tai esikuva. Eettisen tai sosiaalisen normin suomennokseksi on myös ehdotettu sanaa mitta.

Ensimmäinen liikuttaja uudella ajalla



Rene Descartes.

Rene Descartes
toi Platonin vastauksen nykyaikaan.

Hän ajatteli, ettei liikettä voida selittää ilman ensimmäistä liikuttajaa.

Descartes ajatteli, että kun oletetaan ensimmäinen liikuttaja, vältetään se, että inhimillinen toiminta olisi ehdottoman tarkasti (deterministisesti ) luonnon säännönmukaisuuksien määräämää. Descartes ajatteli, että jos ihminen on vain kaikkeuden osa, ei ole mieltä puhua ihmisestä kaikkeuteen vaikuttavana oliona.

Kaksi perusainesta uudella ajalla



Descartes ajatteli, että maailma koostuu kahdesta perusaineksesta, aineesta ja mielestä eli sielusta eli hengestä (dualismi).

Hän ei kuitenkaan pystynyt selittämään, miten nämä kaksi perusainesta (substanssia) pystyvät vaikuttamaan toisiinsa.

Yksi perusaines ja kaksi ilmenemismuotoa



Baruch Spinoza.

Baruch Spinoza
ajatteli, että on olemassa vain yksi perusaines (substanssi), jolla on kaksi ilmenemismuotoa (aine ja mieli eli sielu eli henki).

Yksi perusaines: aine



Thomas Hobbes.

Thomas Hobbes
ajatteli, että on olemassa vain yksi perusaines (substanssi), fysikaalinen aine (materialismi).

Yksi perusaines: mieli, sielu tai henki



George Berkeley.

Piispa George Berkeley ajatteli, että on olemassa vain yksi perusaines (substanssi), mieli tai sielu tai henki (ontologinen idealismi).

Ääretön määrä henkiä



Gottfried Leibnitz.

Gottfried Leibnitz
ajatteli että on olemassa ääretön määrä perusaineksia (substansseja) eli monadeja, kaikki mieliä eli sieluja eli henkiä.

Ei perusainesta ollenkaan



David Hume.

David Hume ajatteli, ettei ole olemassa mitään perusainesta (substanssia).

Kolmijakoisuus (trialismi)

kolmijako

Varsinkin funtamentaalidogmatiikassa puhutaa joskus kolmijakoisuudesta:

  1. ruumis
  2. sielu
  3. henki

tai

  1. ruumis
  2. sielu
  3. mieli.

Monissa uskonnoissa ainakin yhtä näistä pidetään kuolemattomina. Monet kristityt ajattelevat, että ruumiit joskus herätetään kuolleista viimeiselle tuomiolle maailmanlopun aikaan.

Joskus nämä olomuodot asetateen seuraavasti sisäkkäin:

sisakkain

Useimmat ateistit ajattelevat, että sisintä kehää ei ole olemassa.

Nelijakoisuus (kvartilismi)

Paitsi taloustieteessä kvartaaleja esiintyy myös uskonnoissa.

kvartaali

Nelijakoisuus käsittää seuraavat osat:

  1. ruumis
  2. mieli
  3. henki
  4. sielu.

Ruumiista ja mielestä puhuvat myös materialismit kuten alempaa selviää.

Uskonnot kaksijakoisuuden puolesta

Kysymys ruumiista ja mielestä eli sielusta eli hengestä ei ole erillinen, vaan siihen liittyy suuri joukko muita kysymyksiä.

Esimerkiksi tahdon vapauden ja kaiken säännönmukaisuuden (determinismin) välinen (näennäinen) ristiriita kuuluu näihin ongelmiin.

Toinen esimerkki on kysymys siitä, miksi säännönmukaisuudet ovat sellaiset kuin ne ovat eivätkä toisenlaiset.



Kuten Rene Descartesin ajattelusta ilmenee, sielukäsitteen avulla on haluttu mm. perustella tahdonvapautta.

Ratkaistut ongelmat saattavat olla ongelmia tavallisille ihmisille

Vasta nykyaikainen todellisuustutkimus (tiede) on osoittanut, ettei tahdonvapaus ole säännönmukaisuudelle (determinismille) mitenkään vaikea ongelma.



Ilmaan heitetty noppa pyörii fysiikan lakien mukaan, mutta nopanheiton tulos ei kuitenkaan ole käytännössä ennustettavissa.

Vastaavalla tavalla voidaan ajatella alkeishiukkasista. Alkeishiukkaset ovat niin pieniä, että niiden liikkeitä ei voida edes periaatteessa ennustaa.

Jos ryhdymme mittaamaan esimerkiksi elektronin paikkaa, valonsäde, jolla sitä mittamme, siirtää sen aivan toiseen paikkaan.

Vaikka alkeishiukkasten voidaan ajatella liikkuvan täysin lainalaisesti, ihminen voi nykyisen tietämyksen mukaan saada selville vain tilastollisia lainalaisuuksia.

Päätöksiä tehdessään hän ei voi tuntea olevansa millään tavoin sidoksissa alkeishiukkasten lainalaisuuksiin.

Pikemminkin hän voi tuntea yhteisön lakien ja paineiden ja paineiden rajoittavan mahdollisuuksiaan tehdä päätöksiä.

Tietenkään kukaan ei voi tehdä luonnon säännönmukaisuuksien vastaisia tekoja.

Inhimillinen ajattelu ei tapahdu alkeishiukkasten tasolla vaan molekyylitasolla, ja se on luonteeltaan sähkökemiallista.

Tietokoneet, jotka toimivat alkeishiukkastasolla (elektroneilla), laskevat paljon nopeammin kuin molekyylitasolla toimivat ihmiset.



Ajoittaisesta vikaantumisesta ja sen aiheuttamista virhetoiminnoista ja ihmisten tekemistä ohjelmointivirheistä huolimatta tietokoneet tekevät - toisin kuin ihmiset - lähes virheettömiä päätelmiä.



Jumala heiluttelee alkeishiukkasia



K. V. Laurikainen.

Toisaalta voidaan todeta, etteivät kaikki meidän aikamme tutkijat ole tyytyneet edellä oleviin selityksiin. Esimerkiksi edesmennyt fyysikko K. V. Laurikainen ajatteli, että alkeishiukkasten liike on vain tilastollisten säännönmukaisuuksien alainen.

Hän siis hylkäsi ankaran säännönmukaisuuden (determinismin). Hänen mielestään jumala voi joskus liikutella alkeishiukkasia ja siten vaikuttaa maailmanmenoon luonnon säännönmukaisuuksista poikkeavasti.

Miksi alkeishiukkaset ja säännönmukaisuudet ovat sellaisia kuin ovat



Alkeishiukkasten liikeratoja sumukammiossa.

Viime vuosina kaikkeuden kehityksen tutkijat ovat pohtineet myös sitä, miksi alkeishiukkaset ovat sellaisia kuin ne ovat ja miksi perusvoimat ovat muotoutuneet sellaisiksi kuin ne ovat.

Toisaalta eräät toiset tutkijat pitävät kaikkeuden säännönmukaisuuksia ja perusrakennetta muuttumattomina.

Heidän mielestään ei ole mitään mieltä pohtia sitä, miksi säännönmukaisuudet ovat sellaisia kuin ne ovat. Olivatpa ne maillaisia tahansa, jotkut, sikäli kuin ajattelevia olioita olisi olemassa, kysyisivät, miksi ne ovat sellaisia.



Jumala on valinnut parhaat aineet ja säännönmukaisuudet



Gottfried Wilhelm Leibnitz.

Toisaalta uskonnolliset ajattelijat (esim. Gottfried Wilhelm Leibnitz) ovat ajatelleet, että jumala on valinnut parhaat mahdolliset luonnonlait.

Tässä on syytä huomauttaa, että myös kysymys luonnonlakien hyvyydestä on mielipidekysymys.

Mahdollinen

Sana "mahdollinen " viittaa johonkin, mikä saattaa sattua. Jos jokin on mahdollinen, sen tapahtuminen ei ole poissuljettua. Tavallisesti mahdollista ei pidetä kovin todennäköisenä, sillä muuten käytettäisiin sanaa "todennäköinen". Mahdoton viittaa johonkin, jota ei voi tapahtua tai mitä ei voida tehdä.

Mahdollisuuden lajeja ovat mm. looginen mahdollisuus ja tietoteoreettinen mahdollisuus.

Puhe mahdollisista maailmoista



Tasavallan presidentti Esko Aho.

Filosofiassa puhe mahdollisista maailmoista tarkoittaa suunnilleen seuraavaa:
  1. Todet väittämät ovat väittämiä, jotka ovat tosia olemassa olevassa maailmassa (esimerkiksi ”Tarja Halosesta tuli Suomen presidentti vuonna 2000”).
  2. Epätodet väittämät ovat väittämiä, jotka ovat epätosia olemassa olevassa maailmassa (esimerkiksi ”Paavo Väyrysestä tuli Suomen presidentti vuonna 2000”).
  3. Mahdolliset väittämät ovat väittämiä, jotka ovat tosia ainakin yhdessä mahdollisessa maailmassa (esimerkiksi ”Esko Ahosta tuli Suomen presidentti vuonna 2000” - huom. Aho oli ehdokkaana).


Tasavallan presidentti Tarja Halonen.
  1. Sattumalta todet (kontingentit) väittämät ovat väittämiä, jotka ovat tosia joissain mahdollisissa maailmoissa ja epätosia joissain toisissa mahdollisissa maailmoissa (esimerkiksi ”Tarja Halosesta tuli Suomen presidentti vuonna 2000”, mikä on kontingentisti tosi, ja ”Esko Ahosta tuli Suomen presidentti vuonna 2000”, mikä on kontingentisti epätosi).
  2. Välttämättömät väittämät ovat väittämiä, jotka ovat tosia kaikissa mahdollisissa maailmoissa (esimerkiksi ”2 + 2 = 4”, ”kaikki poikamiehet ovat naimattomia”).
  3. Mahdottomat väittämät (tai välttämättä epätodet väittämät) ovat väittämiä, jotka eivät ole tosia missään mahdollisessa maailmassa (esimerkiksi ”Matti ja Maija ovat toisiaan pidempiä yhtä aikaa”).
On huomattava, että tämän seurauksena kaikki välttämättömät väittämät ovat myös mahdollisia väittämiä, ja luonnollisesti myös tosia väittämiä.

Mahdollisten maailmojen olemassaolo




Se, ovatko mahdolliset maailmat olemassa, riippuu siitä, mitä tarkoitamme olemassaololla. Filosofit eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, mitä olemassaolo on. Olemassaoloa käsittelevää filosofiaa kutsutaan ontologiaksi eli olemassaolo-opiksi.

Onneksi on olemassa muitakin ihmisiä kuin filosofeja.

Modaalisilla kielenaineksilla puhuja ilmaisee, onko asiaintila hänen mielestään (epä)varma, välttämätön, (epä)todennäköinen, mahdollinen, mahdoton, pakollinen, luvallinen tai (epä)toivottava.

Modaalisuus (lat. modus = 'tapa, laatu, standardi', moodi = järjestelmän perustaksi soveltuva).

Modaalinen realismi (todellismi) on (olemassaolo-opillinen eli ontologinen) käsitys, jonka mukaan mahdolliset maailmat ovat yhtä todellisia kuin olemassa oleva maailma.

Modaalista realismia on kannattanut ennen kaikkea David Kellogg Lewis (On the Plurality of Worlds, 1986).

Aktualismin mukaan vain tämä maailma on olemassa.

Mahdollisten maailmojen luonne



David Kellogg Lewis.

David Lewis
väittää mm.:
  1. Mahdolliset maailmat ovat olemassa — ne ovat yhtä todellisia kuin oma, olemassaoleva maailmamme.
  2. Mahdolliset maailmat ovat samanlaisia maailmoja kuin olemassa oleva maailmamme — ne eroavat olemassa olevasta maailmasta sisällöltään, eivät lajiltaan.
  3. Mahdollisia maailmoja ei voida palauttaa mihinkään perustavampaan — ne ovat omia palautumattomia olevia olioita.
  4. Kun erotamme oman maailmamme muista sanomalla, että se on ainoa olemassa oleva maailma, tarkoitamme pelkästään sitä, että se on oma maailmamme — maailma jossa itse asumme.
  5. Mahdollisten maailmojen osien välillä on aika-avaruudellisia suhteita, mutta eri maailmat ovat aika-avaruudellisesti eristettyjä toisistaan.
  6. Mahdolliset maailmat eivät vaikuta toisiinsa (ovat kausaalisesti eristettyjä toisistaan).
Mahdollisia maailmoja pidetään usein todellisina mahdollisuuksina, mutta joskus pelkkinä vertauskuvina. Lewisin mukaansa mahdollisia maailmoja vastaan voidaan suunnata vain samoja perusteluja, jotka käyvät yhtä lailla joukkoja vastaan. Tästä huolimatta filosofit eivät kyseenalaista joukko-oppia.

Kritiikki



Joidenkin mukaan modaalinen realismi ei ole yhdenmukainen sen kanssa, miten käsitämme todellisuuden arkijärjellämme.

Joidenkin mukaan modaalinen realismi olettaa liikaa olioiota verrattuna muihin käsityksiin. Tämän vuoksi meidän tulisi muutoin tasaväkisistä käsityksistä suosia niitä, jotka olettavat pienimmän määrän erilaisia olioita. Viimeksi mainittua periaatetta kutsutaan Occamin partaveitseksi.

Muunnelma käsityksestä on, että modaalinen realismi sallii liikaa maailmoja, jopa enemmän kuin on matemaattisesti yhteensopivaa.

Jotkut ovat katsoneet, ettei modaalinen realismi mahdollistaa sellaisia maailmoja, joissa olisi aika-avaruudellisesti toisistaan erillisiä kaikkeuksia.

Eräs vastaväite koskee sitä, että modaalinen todellisuus puhuu enemmän loogisesta (tai matemaattisesta) todellisuudesta kuin fysikaalisesta todellisuudesta. Looginen olemassaolo tarkoittaa vain loogista ristiriidattomuutta.


Mitä mahdollisilla maailmoilla on tekemistä perusaineskiistan kanssa?

Aineessa pätee aineen ja energian häviämättömyyden laki. Kaikki vaikuttaminen vaatii energiaa. Jos olisi olemassa esimerkiksi ruumiista erillinen sielu, se ruumiiseen vaikuttaessaan joutuisi vaihtamaan ruumiin kanssa energiaa, ja tämä vaihto olisi mitattavissa.

Aine ja energia ovat mitattavissa, vaikka inhimillinen mittaus sisältää aina epätarkkuuksia.

Jos olisi olemassa muita perusaineksia kuin aine ja energia, ne eivät kuuluisi meidän olemassaolevaan kaikkeuteemme vaan johonkin mahdolliseen kaikkeuteen. Siinä mahdollisessa kaikkeudessa meidän kaikkeutemme fysiikka ei olisi kokonaisuudessaan pätevä.



Mikään ei estä ihmisiä pohtimasta esimerkiksi sitä, kuinka monta paholaista mahtuu yhteen neulankärkeen, mutta meidän kaikkeudessamme neulankärjessä ei ole paholaisia vaan ainetta ja energiaa.

Materialismi eli aineellinen todellisuuskäsitys



Materialisti kristittyjen mukaan.

Atomismi

Sanat ”atomismi” ja ”atomi” ovat peräisin muinaiskreikan sanasta ἄτομος, atomos, joka tarkoittaa ”jakamatonta”.

Atomismin mukaan kaikki aine kaikkeudessa koostuu hyvin pienistä, tuhoutumattomista osasista, joita kutsutaan atomeiksi. Atomiopin mukaan atomit ovat pienimpiä osia, joihin aine voidaan jakaa. Atomit ovat joko vailla kokoa tai hyvin pieniä. Kreikkalaisessa atomiopissa atomien katsottiin olevan hyvin pieniä.

Kemia otti sanan "atomi" käyttöön eri merkityksessä kuin muinaiset kreikkalaiset. Kemiassa ja fysiikassa atomi tarkoittaa alkuaineen pienintä määrää, kemian ja fysiikan atomi jakautuu kuitenkin pienempiin osiin, alkeishiukasiin.

Nykyään muinaiskreikkalaisten atomeja vastaa joukko alkeishiukkasia. Esimerkiksi elektroni on tällainen nykyisen fysiikan standarditeorian mukaan jakamaton hiukkanen.

Toisaalta voidaan ehkä sanoa, että elektronin ja antielektronin törmäyksessä elektroni hajoaa valon alkeishiukkasiksi eli fotoneiksi, tarkasti ottaen kahdesta hoikkasesta syntyy vain kaksi fotonia, joten voidaanko puhua jakautumisesta vai olomuodon muutoksesta?

Avaruus



Avaruus on käsite, joka opetettiin ennen koulujen geometriassa. Jotkut oppivat käsitteen avaruus itsestään sen asiayhteyksien perusteella.

Avaruus on inhimillinen käsite. Sitä ei ole kaikissa kielissä.

Avaruudelle ei ole suoraa määritelmää, ja myös kunnollinen epäsuora määritelmä (aksioomajoukko) puuttuvat.

Supervenienssi

Supervenienssi eli päältävyys on suhde (relaatio) joka vallitsee kahden eri tasoisiksi ajatellun ominaisuusluokan välillä.

Voidaan sanoa, että "ylempi" ominaisuusluokka X supervenioi "alempaa" ominaisuusluokkaa Y, jos minkä tahansa olion X-ominaisuudet määräytyvät täysin sen Y-ominaisuuksien mukaan. Tällöin Y subvenoi X:ää.

Muodollisesti supervenienssin voi määritellä seuraavasti:

Ominaisuusluokka X supervenioi ominaisuusluokkaa Y, jos kaikille olioille a, b pätee joko 1 tai 2:
  1. Jos a ja b eroavat X-ominaisuuksiltaan, ne eroavat myös Y-ominaisuuksiltaan.
  2. Jos a ja b ovat samat Y-ominaisuuksiltaan, ne ovat myös samat X-ominaisuuksiltaan.

1 ja 2 ovat yhtäpitävät.

Esimerkiksi hyvän voidaan ajatella supervenioivan luonnollisia ominaisuuksia: yksi asia ei voi olla hyvä ja toinen paha ilman, että niiden merkitsevät havaitut ominaisuudet eroavat.



Jos vaikka on hyvä antaa ropo Romanian kerjäläisille vuonna 2012, niin on myös hyvä antaa ropo Romanian kerjäläisille vuonna 2013, mikäli yhteiskunnassa ja kerjäläisten määrässä ei sillä välin tapahdu jotain asiaan vaikuttavaa muutosta.

Samoin mielen ja ruumiin välillä voidaan ajatella vallitsevan supervenienssi. Henkilön mielentila tila ei voi muuttua, jos hänen aivoissaan ei tapahdu mitään periaatteessa mitattavaa muutosta.

Mielenfilosofiassa John Haugeland on esittänyt heikomman supervenienssin käsitteen: siinä kahdessa mahdollisessa maailmassa ilmenevät mielen ominaisuudet voivat erota toisistaan vain, jos myös maailmoissa ilmenevät fysikaaliset ominaisuudet eroavat toisistaan.

Näin kahdella yksilöllä, joiden fysikaalinen tila on sama, voi olla eri mielen tilat. Esimerkiksi jos henkilö A näkee koiran ja henkilö B silmäänsä projisoidun kuvan koirasta, niin A:lla on todella "koiran näkemisen" mielen tila, mutta B:llä vain harha koiran näkemisestä.

Supervenienssiä voi soveltaa myös mm. kauneus- ja luonnollisten ominaisuuksien tai yhteisöllisten ja yksilöllisten ominaisuuksien suhteisiin.



Identtiset kaksoset
.

Emergenssi



Emergenssi (engl. emergence, emergentism) on alun perin filosofinen ja nykyään yhä voimakkaammin olemassaolon järjestelmiin liittyvä käsite, joka tarkoittaa tietystä kokonaisuudesta nousevaa ja syntyvää uutta ilmiötä, ominaisuutta tai toiminnan tasoa.

Emergentismillä tarkoitetaan kantaa, jossa johonkin fysikaaliseen järjestelmään ilmestyy uusia ominaisuuksia. Muutosta alatason (yksinkertaisista) säännöistä ylätason (kompleksiseksi) kehittyneeksi järjestelmäksi kutsutaan emergenssiksi.

Yksinkertainen emergentti ilmiö on esimerkiksi veden kiehuminen 100 asteessa, eli nesteen kiehuminen ja muuttuminen kaasuksi, siirtyminen uuteen olomuotoon. Vesi ei muutu heti lämpötilan noustessa kaasuksi, koska haihtuminen vaatii paljon enemmän energiaa kuin veden lämpötilan nostaminen sataan asteeseen.

Toinen esimerkki lukumäärän lisääntymisen oleellisesta vaikutuksesta on todennäköisyys. Kun heitämme noppaa, meillä ei ole mitään mahdollisuuksia tietää, mikä kuudesta numerosta tulee nopan arvoksi. Kun heitämme nopaa 1000 kertaa, voimme suurella varmuudella sanoa, että kutakin nopan arvoa esiintyy noin kuudesosa kokonaismäärästä. Lukumäärä lisää siis tietämistä.

Emergentti materialismi



Emergentti materialismi on mielenfilosofinen kanta, jonka mukaan mieli ja tietoisuus ovat emergenttejä ilmiöitä. Emergentissä materialismissa mieltä ja tietoisuutta ei pyritä redusoimaan eli palauttamaan fyysisiksi tai fysiologisiksi ominaisuuksiksi, eikä poistamaan (eliminoimaan) kokonaan. Samoin mielen ja tietoisuuden tutkimusta pidetään itsenäisenä fysikaalisten tieteiden suhteen. Vaikka tietoisuutta ei kyetä havaitsemaan tutkimalla pelkkiä aivoja, tietoisuus syntyy aivojen, ihmisolennon ja ympäristön vuorovaikutuksessa.

Emergentti materialismi voidaan jakaa kahtia
  1. käsitykseen, joka kieltää mielen syysuhdevaikutukset , sekä
  2. käsitykseen, joka sallii syysuhdevaikutukset.



John Searle.

Jälkimmäistä käsitystä, josta on käytetty myös nimitystä biologinen naturalismi, on kannattanut muun muassa John Searle. Suomessa emergenttiä materialismia on kannattanut muun muassa Ilkka Niiniluoto.

Ei-emergenttiä materialismia ja siten emergentille materialismille vastakkaista materialismia edustavat muun muassa filosofinen behaviorismi, palauttava (reduktiivinen) materialismi (kuten tyyppi-identiteettiteoria), funktionalismi ja poistava (eliminatiivinen) materialismi. Näitä esitellään tässä kirjasarjassa toisaalla.



Mario Bunge.

Aihetta käsittelevää kirjallisuutta: Mario Bunge: Scientific materialism. Episteme 9. Dordrecht: Reidel, 1981. ISBN 90-277-1304-9.

Naturalismi

Naturalismi voi tarkoittaa seuraavia asioita:
  1. Taiteessa: äärimmäiseen todenmukaisuuteen pyrkivä, myös kielteisiä ilmiöitä kuvaava kirjallisuus- ja
  2. Filosofiassa: käsitys että todellista on vain fyysinen luonto ja että kaikki ilmiöt ovat tieteellisesti selitettävissä.
    1. Ontologinen naturalismi
    2. Tietoteoreettinen naturalismi
  3. Eettinen naturalismi


Ontologinen (olemassaoloa koskeva) naturalismi
(lat. natura, luonto) tarkoittaa käsitystä, jonka mukaan luonto on kaikenkäsittävä eikä sen ulkopuolella ole mitään. Yliluonnollisia asioita ei ole olemassa.

Voidaan ehkä sanoa, että ontologinen naturalismi määrittelee epäsuorasti käsitteitä "luonto" ja "on olemassa".



Tietoteoreettisen (tieto-opillisen) naturalismin mukaan luonnossa havaittavat ilmiöt ovat parhaiten selitettävissä luontoon perustuvilla syillä. Tietoteoria ei ole itsenäinen, vaan se tukeutuu tietoon, jonka tiede ja arkikokemus voivat tarjota. Tietoteoreettinen naturalismi ei ota kantaa siihen, onko yliluonnollisia asioita olemassa, toisin kuin ontologinen naturalismi.



Miksi naturismia paheksutaan?

Eettinen naturalismi
on käsitys, jonka mukaan etiikka on kokemusperäinen (empiirinen) tiede ja sitä voidaan tutkia kuten mitä tahansa muuta luonnollista ominaisuutta. Naturalisteille on tyypillistä palauttaa useat ihmisen psyykkiset ilmiöt luontoon.

Naturalismi kehittyi alun perin antiikin aikana, ja sen ensimmäiseksi edustajaksi mainitaan usein Aristoteles. Hän ajatteli ihmisen elävän hyvää elämää eläessään niin sanottua normaalia ihmiselämää.

Myös siveyden ajatellaan naturalistisesti olevan ihmiselle luonnostaan kuuluva ominaisuus. Naturalistien mukaan ristiriitatilanteita ei synny, mikäli ihminen voi järkensä avulla ymmärtää, että toisilla ihmisillä on vastaavia tarpeita kuin hänellä ja ottaa ne harkinnassaan huomioon.

Esimerkiksi Humen giljotiinin mukaan tosiasioista ei voi päätellä, miten pitäisi toimia. Tällöin haluista ei voi päätellä moraalisen toiminnan ohjeita.

Naturalismi voidaan myös katsoa asennoitumiseksi, joka katsoo, ettei moraalia tarvitse mitenkään irrottaa inhimillisestä todellisuudesta.

Reduktionismi



Filosofisena käsitteen reduktio tarkoittaa ylemmän tason kokonaisuuden palauttamista sen johonkin alemman tason kokonaisuuteen ja sen erittelyä alemman tason avulla. Ontologisessa reduktiossa palautettu ylemmän tason kokonaisuus käsitetään alemman tason kokonaisuudeksi, johon se palautuu. Episteemisessä eli tietoteoreettisessa reduktiossa ajatellaan, että ylemmän tason kokonaisuudesta saadaan tietoa palauttamalla se alemman tasoon kokonaisuuteen.

Reduktionismin mukaan kokonaisuus voidaan hajottaa osiinsa, joita tutkitaan erikseen. Esimerkiksi biologiset ilmiöt voitaisiin periaatteessa selittää fysiikan ja kemian avulla.

Reduktionismia vastustaa holismi, jonka mukaan kokonaisuus ei ole vain osiensa summa, vaan kokonaisuudessa ilmenee uusia ominaisuuksia.

Kosmologi Kari Enqvistin mukaan kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa.

Esimerkiksi ihmisen mieltä ei voisi täysin palauttaa fysikaalisiksi tiloiksi. Yhteiskuntatieteissä holismin vastakohta on individualismi ja kiistan aiheena on yksilön ja yhteisön suhde.

Reduktionismi ja materialismin lajit



Rintojen palauttaminen.

Reduktio
tarkoittaa palauttamista, esimerkiksi olioluokan palauttamista toiseen olioluokkaan tai jonkin tieteenalan menetelmien palauttaminen toisen tieteenalan menetelmiin.

Reduktionismi on jonkin alan reduktiota kannattava oppi.

Reduktiivinen materialismi on käsitys, jonka mukaan mieli voidaan palauttaa aineeseen.

Keksiminen

Tieteellistä keksimistä on tutkittu vain vähän. Vaikka osasyynä saattaa olla käsitys tieteellisten käsitysten koettelemisen tärkeydestä, todellinen ongelma piilee aiheen vaikeudessa.



Jaakko Hintikka.

Jo Peirce pyrki määrittelemän deduktiivisen ajattelun luovia päättelyaskeleita. Myöhemmin mm. Jaakko Hintikka on jatkanut keksimisen nk. strategisten sääntöjen kehittämistä; ks. Filosofian köyhyys ja rikkaus (Art House 2001).



Alan Turing.

Myös Alan Turing haaveili riskialttiiden heurististen algoritmien käytöstä positiivisessa mielessä ’erehtyväisissä’ tietokoneissa.

Heuristiikka on löytämisen ja keksimisen tiedettä ja taidetta. Sana tulee kreikan kielen ilmaisusta heureka, "löysin".

Tiedonsosiologia vastustaa tällaisia tiedollis-yksilökeskeisiä (kognitiivis-individualistisia) keksimisteorioita sillä perusteella, että keksiminen on yhteisöllinen tapahtuma.

Yksilö- ja yhteisötason välinen vastakkainasettelu on ihmistieteille valitetavan tunnusomaista. Kun tuomittavasta atomistisesta ihmiskäsityksestä siirtyy järjestelmäajatteluun, joutuu syytetyksi toimijan unohtamisesta, jne.



Luonto voi vastata väärin.

Voisi kuvitella, että esimerkiksi Hintikan peliteoreettinen malli tiedonhankinnasta kyselytoimituksena, jossa luonnolle tehdään kyselyjä kokeiden avulla, laajenee tarpeen tullen myös tutkijoiden välisen vuorovaikutuksen suuntaan. Itse asiassa hän olettaa, että jo luonto voi ’vastata värin’.

Aivan yleisesti voidaan väittää, että analyyttinen filosofia edustaa paljon käytännönläheisempää tapaa tarkastella todellisuutta kuin mitä loogisen empirismin ’kuoleman’ jälkeen osattiin odottaa.

Hintikan kohdalla lisäesimerkkinä voisi mainita hänen peliteoreettiset käsityksensä semantiikan eli merkityksen rakentumisesta pragmatiikan eli käytännön varaan. Asenne on ehkä kognitiivis-individualistinen, mutta vain siinä määrin kuin on järkevää.

Heikko emergenssi eli karkeistus




Monimutkaiset järjestelmät synnyttävät nk. emergenttejä ilmiöitä. Esimerkiksi elämä, tietoisuus ja kulttuuri ovat tällaisia. Suomessa on käyty julkista keskustelua näiden korkeamman tason ilmiöiden olemassaolon luonteesta. Kari Enqvist on korostanut, että vastaavia ilmiöitä esiintyy jo aivan perusfysiikan tasolla.

Esimerkiksi yksittäisellä kaasumolekyylillä ei ole lämpötilan tai paineen kaltaisia tilastollisia ominaisuuksia. Mielenkiintoista kyllä, vaikka yksittäisten molekyylien nopeusvektoreista voi (periaatteessa) laskea koko järjestelmän lämpötilan ja paineen, päinvastainen pyrkimys ei onnistu: mittaamalla lämpötilaa tai painetta saamme vain epätäydellisen, tilastollisen kuvan molekyylien nopeusjakaumasta.

Tietoteoreettisesta ongelmasta ei siis seuraa olemassaolo-ongelmaa: lämpötilassa tai paineessa ei alemman tason tietomme rajallisuudesta huolimatta ole mitään merkillistä (kyse on tietoteoreettisesti rajatusta holismista).

Enqvist kutsuu tätä heikoksi emergenssiksi tai karkeistukseksi: eri tasojen kuvailut ovat laadullisesti erilaisia, mutta ne ovat aina periaatteessa johdettavissa perustavammalta tasolta (kyse on ontologisesta reduktionismista).



Oikein tai väärin, tällaista filosofiaa kutsutaan sen ontologisen kannan vuoksi reduktiiviseksi materialismiksi. Viimeisin Enqvistin muotoilu
aiheesta löytyy teoksen Vien rucolan takaisin (WSOY 2004) esseestä Selittelen jälkeenpäin; myös Raimo Lehden teos Lumihiutaleet ja maailmankuvat (Ursa 1998) käsittelee tätä aihetta nimenomaan fysiikan kannalta.

Kuvatun kaltainen luonnontieteiden reduktionismi joutuu aika ajoin asiattoman käsittelyn kohteeksi. Jokainen Weinberginsä, Dawkinsinsa ja Dennettinsä lukenut tietää, kuinka nöyrästä asenteesta ontologisessa reduktionismissa on tieteen tekemisen kannalta kysymys.

Miksi reduktiivinen materialismi on vähemmän kummallinen kuin emergentti materialismi




E. O. Wilson.

Reduktio alemman tason teoriaan on hyödyksi vain tiettyyn, tapauskohtaiseen tasoon asti, eikä se koskaan ole itsetarkoitus. Teoksessaan Konsilienssi (Terra Cognita 2001) reduktion käyttöä puolustava E. O. Wilson korostaa tutkijoiden tavoittelevan aina synteesiä oman tutkimuskohteensa tasolla.

Esimerkiksi eläinten käyttäytymistä tietyssä ympäristössä tutkiva biologi ei kadota tätä tasoa. Tutkimuksen ja siten reduktion kohteena on tällöin koko järjestelmä vuorovaikutuksineen, ei yksittäinen organismi, kuten anti-reduktionisti tyypillisesti kuvittelee.

Funktionaalinen selittäminen on vetoamista selitettävää ilmiötä ylemmän tason rakenteisiin.

Tätä taustaa vasten reduktiivinen materialismi on perusteltavissa: se ei tuota ongelmia ja on vähemmän kummallinen kanta kuin vaihtoehtoinen nk. emergentti materialismi.



Etenkin Ilkka Niiniluoto on omassa filosofiassaan puhunut vahvemman emergenssin puolesta. Enqvistin tapaan myös hän on materialisti, mutta hän kannattaa emergenttien ominaisuuksien osalta ontologista holismia: kokonaisuus on aina enemmän kuin osiensa summa.

Juuri tätä ajattelua kutsutaan emergentiksi materialismiksi. Yksi tapa suhtautua kiistaan on olla välittämättä siitä. Kyse on filosofisesta aiheesta, jolla ei näytä olevan kummankaan osapuolen kannalta käytännön seurauksia.



Daniel Dennett.

Käytännöllisesti ajatellen voidaan väittää, että reduktiivinen materialismi on tutkimustyön kannalta tervein strategia: emergentti materialismi johtaa usein (Daniel Dennettin sanoin) ’zen holismiin’, jossa tutkimuksen mahdollisuuksiin kuten esimerkiksi tietoisuuden selittämisessä suhtaudutaan nihilistisesti.



Patricia S. Churchland.

Jäljelle jäävä materialismin laji on nk. eliminatiivien eli eliminoiva materialismi. Sen kannattajia luonnehtii ehkä parhaiten nk. kognitiivinen semantiikka (tiedollinen merkitysoppi), jossa merkitykset selitetään pelkästään aivojen tiloina (ks. esim. Patricia S. Churchlandin Neurofilosofia (Terra Cognita 2002)).

Ero mm. edellä mainittuun Hintikan peliteoreettiseen semantiikkaan on selvä. Samoin Daniel C. Dennettille biologinen evoluutio selittää tietoisuuden intentionaaliset (johonkin suuntautuneet) tilat aivojen, käyttäytymisen ja ympäristön vuorovaikutuksena. Maltillisesta reduktionismistaan huolimatta kumpikaan viimeksi mainituista ei kuitenkaan kannata emergenssin vahvaa tulkintaa.

Efektiivisyys



Kenen filosofin nenä on yllä olevassa kuvakaappauksessa?

'Todellisuutta kuvaavan mallin, tieteellisen teorian efektiivisyys tarkoittaa todenmukaisuutta jollain (riittävällä) tarkkuudella. Efektiivinen väite tai teoria ei ole täysin totuudenmukainen, mutta käytetyllä mittaustarkkuudella efektiivisyydestä aiheutuvaa virhettä ei voida havaita.

Esimerkiksi lämpötila on efektiivinen kuvaus molekyylien liikkeestä johtuville törmäyksille. Klassinen mekaniikka on efektiivinen erikoistapaus suhteellisuusteoriasta.

Efektiivisyydelle on tyypillistä, että perustavasta, tarkemmin ja totuudenmukaisemmin ajateltuna informaatiota menetetään runsain mitoin.

Dekoherenssi



Dekoherenssi on kvanttifysikaalinen ilmiö, joka selittää aaltofunktion "jatkuvan romahdustilan" suurissa kappaleissa. Dekoherenssi johtuu hiukkasten lakkaamattomasta lämpöliikkeestä. Lämpöliikkeellään kappaleen hiukkaset häiritsevät jatkuvasti toisiaan ja romahduttavat toistensa aaltofunktion.

Dekoherenssi selittää klassisen fysiikan toimivuuden eli sen, miten kvanttifysiikan epämääräisyydestä voi nousta ihmisen mittakaavassa erittäin hyvin toimiva ja kvanttifysiikan kummallisuudet kokonaan huomiotta jättävä klassinen fysiikka.

Materialistisia käsityksiä: Fysikalismi

Kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa
Kari Enqvist




Suomessa tunnetuin fysikalismin kannattaja on kosmologian (kaikkeustieteen) professori Kari Enqvist.

Fysikalismi on materialistinen käsitys, jonka mukaan kaikki olemassa oleva on fysikaalista tai supervenioi fysikaalista.

Sen mukaan todellisuus koostuu pohjimmiltaan aineesta ja energiasta, ja olioilla on vain fysikaalisia ominaisuuksia, kuten aika-avaruudellinen sijainti, massa, koko, muoto, sähkövaraus ja niin edelleen.Koska fysikalismin mukaan vain fysikaalisia asioita on olemassa, fysikalismi on eräs monismin (perusaineksia on vain yksi) muoto.

Kari Enqvist ja Schrödingerin kissa

Seuraavassa esityksessä on lainattu Kari Enqvistin ajatuksia emergenssistä ja Schrödingerin kissasta.



Ihmisen ja alkeishiukkasten väliin mahtuu monta kuvauksen tasoa. Psykologia ei ole sama kuin biologia, biologia on erilaista kuin kemia, ja kemia erilaista kuin fysiikka.

Niiden käyttämät käsitteet tuntuvat olevan miltei yhteismitattomia. Usein saatetaan puhua emergenteistä ominaisuuksista: väitetään, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Vaikka aineen tiedetään koostuvan atomeista ja niiden osasista, on lukuisia ilmiöitä, joiden on vaikea kuvitella palautuvan vain ja ainoastaan niiden välisten vuorovaikutusten ryppääksi.

Lisäksi mikromaailmaa vallitsevan kvanttifysiikan mukaan alkeishiukkaset ovat todellisuudessa eräänlaisia haamumaisia todennäköisyysaaltoja. Siitä huolimatta me tiedämme arkimaailmamme olevan käsin kosketeltavaa.

Miten koko klassinen fysiikka, Newtonin yksikäsitteiset planeettaradat ja kaikki arkitodellisuutemme selkeärajaiset kappaleet – mukaanlukien ihminen – voi nousta kvanttiusvasta?

Entä miten mahdollista, että niin itseriittoisen tuntuisella ilmiöllä kuin ihmisen tietoisuudella voisi olla jotain tekemistä atomien tai alkeishiukkasten liikkeen kanssa?



Joskus on jopa sanottu, että "kvanttimekaniikka on mysteeri, tietoisuus on mysteeri – kenties ne ovat sama mysteeri". Esimerkiksi tunnettu fyysikko ja matemaatikko Roger Penrose on kahdessa viimeaikaisessa kirjassaan pyrkinyt etsimään tietoisuuden ja kvanttimekaniikan yhteiseksi lähteeksi kvanttigravitaatiota (gravitaatio = yleinen vetovoima). Tietoisuuden ongelma onsuurin haaste, joka fysiikan reduktionistiselle (ja tähän saakka menestyksekkäälle) tutkimusohjelmalle voidaan esittää.

Voidaan sanoa, että emergenssiä on olemassa, mutta että se ei johdu luonnon selittämättömästä kokonaisvaltaisesta luonteesta. Emergenssi on nimenomaan ymmärrettävissä reduktionismin puitteissa ja johtuu informaation katoamisesta.

Se mitä kutsumme kokonaisuudeksi ei ole enemmän kuin osiensa summa vaan tavallisesti paljon, paljon vähemmän.

Selityksen eri tasot syntyvät karkeistamisen seurauksena: kun haluamme kuvailla tietyn koko- tai aika-asteikon ilmiöitä, voimme huoleti ottaa eräänlaisen keskiarvon kaikesta siitä, mitä paljon pienemmissä mittakaavoissa tapahtuu. Tällöin fysiikassa puhutaan efektiivisestä kuvailusta tai efektiivisistä käsityksistä.

Reduktionismin hengessä on olemassa vain yksi ja toistaiseksi tuntematon teoria, jota kutsutaan (vaatimattomasti) nimellä "teoria kaikesta". Kaikki muu kuvailu on efektiivistä ja on periaatteessa (muttei useinkaan käytännössä) ymmärrettävissä kaiken teorian pohjalta.




Arkimaailmassamme törmäämme joka ikinen päivä valtaisaan joukkoon hyvin erilaisia luonnonilmiöitä. Sadevesi virtaa jalkakäytävän viertä, savukiehkura purskahtaa pyörteisenä voimalan piipusta, tuuli vavisuttaa puiden oksia ja lennättää niiden lehtiä, merellä rahtilaiva puskee harmaita aaltoja vasten ja vieläkin harmaampaa pilvihuopaa pudistellaan taivaankannella.

Kaikkia näitä ilmiöitä vallitsee yksi teoria, hydrodynamiikka. Se on fysiikan haara, joka tutkii nesteiden ja kaasujen ominaisuuksia. Niitä kuvaillaan 1800-luvulla vaikuttaneiden fyysikkojen, ranskalaisen Claude Navierin ja irlantilaisen George Stokesin, mukaan nimetyllä yhtälöllä, joka kertoo miten aineen tiheys, paine ja virtausnopeus käyttäytyvät. Lisäksi Navierin–Stokesin yhtälö ottaa huomioon kitkan. Sitä on mahdoton ratkaista matemaattisen täsmällisesti ja siksi se kuvailee myös ilmiöitä, joita tavataan nimittää kaoottisiksi, kuten nesteen turbulenssia. Säätilan ennustamattomuus on sekin seurausta Navierin–Stokesin yhtälöiden luonteesta.

Turbulenssi on kaasun tai nesteen virtauksen nopeata nopeuden ja suunnan muutosta ajan suhteen eli heilahduksia.

Kaoottinen = sekasortoinen.



Mutta hydrodynamiikka on efektiivinen teoria. Sen sijaan että puhuisimme nesteestä, voimme puhua molekyylijoukosta, josta neste koostuu.

Tässä kuvailussa ei tunneta lainkaan esimerkiksi kitkan käsitettä. On vain tiettyyn suuntaan virtaavia hiukkasia, jotka kulkiessaan samalla törmäilevät toisiinsa.

Mutta kun keskiarvotamme kaikki mahdolliset hiukkastörmäykset saamme täsmälleen Navierin–Stokesin yhtälön kitkatermeineen.

Huolimatta sen suunnattomasta monimutkaisuudesta, hydrodynamiikkakin yksinkertaistaa todellisuutta pikemmin kuin tuo siihen mitään uutta. Sen "emergentit" piirteet eivät ole seurausta salaperäisestä nesteholismista vaan johtuvat tiedon katoamisesta siirtyessämme molekyylikuvasta nestekuvaan. Se on kuvaus, joka on voimassa rajoitetulla alueella, aika-asteikoissa jotka ovat huomattavasti pitempiä kuin neste- tai kaasumolekyylien törmäystaajuudet.



Monta erilaista molekyylijärjestystä tuottaa täsmälleen samanlaisen hydrodynaamisen kuvan. Tässä mielessä hydrodynamiikka ei ole yksikäsitteisesti palautettavissa "todellisempaan" molekyylikuvaan, vaikka se juontuukin vain ja yksinomaan molekyylien ominaisuuksista.

Efektiivinen teoria ei siis ole yksikäsitteinen, vaan samasta perusilmiöstä voidaan esittää useita keskenään yhteismitattomilta näyttäviä efektiivisiä kuvauksia.

Vastaavasti kemia on eräs efektiivinen kuvaus aineelle. Sen peruskäsitteet, molekyylit ja niiden väliset sidokset, ovat olemassa metrin kymmenesmiljardisosan kokoasteikossa. Kemian tiedetään olevan seurausta atomien uloimpien elektronien järjestyksistä, joiden muutosnopeudet ovat huimasti molekulaarisen maailman sisäistä kelloa nopeampia.

Käsite "kemiallinen sidos" syntyy kun laskemme yhteen elektronien kaikki havaitsemattomat, erilaiset liikeradat eräänlaiseksi keskiarvoksi. Tällainen keskiarvottaminen ei ole itse luonnon vaan sitä havainnoivan systeemin – ihmisen tai koelaitteen – rakenteellinen ominaisuus.



Molekyyliä alemmilla tasoilla vastaan tulee atomien osasia, joilla niilläkin on oma rakenteensa. Tällöin lisäongelmaksi muodostuu se, että mikrotasolla aineen käyttäytyminen perustuu kvanttifysiikkaan. Sen luonne on synnyttänyt jo seitsemänkymmentä vuotta jatkuneen filosofisen riidan teorian tulkinnasta.

1980-luvulla on syntynyt uusi suuntaus, joka on aivan erilainen kuin aikaisemmat tulkintapohdiskelut. Se ei lue ja tutki uskovaisen hartaudella Bohrin tai Heisenbergin lausumia vaan perustuu fysiikkaan. Voidaan ehkä sanoa, että se ratkaisee puolet kvanttifysiikan ongelmista ns. dekoherenssi-ilmiön avulla.

Sen lähtökohta on yksinkertainen totuus: arkielämässä tapaamamme ainekimpaleet sisältävät valtaisan määrän atomeita, eikä yksikään niistä ole täysin eristetty ulkomaailmasta.



Auringon valo, tuulen kuljettamat ilmamolekyylit, kosmiset säteet, luonnon oma radioaktiivisuus ja kaiken huippuna alkuräjähdyksestä virtaava mikroaaltosäteily – kaikki pommittavat meitä jatkuvasti. Ne iskeytyvät atomeihin, kimpoavat pois tai imeytyvät (absorboituvat) ja samalla muuttavat kohtaamansa atomin tilaa. Atomit tempoilevat sidoksissaan, nykivät viereisiä atomeita, törmäilevät, kieppuvat pakosalle tullakseen taas hetken kuluttua uudelleen vangituiksi.

Eräs näistä kvanttimekaniikan kyllästymiseen saakka kuvailluista merkillisyyksistä on ajatuskoe nimeltä "Schrödingerin kissa". Siinä kissa on suljettu laatikkoon yhdessä radioaktiivisesti hajoavan ainenäytteen kanssa.

Hajoamista ohjailee kvanttimekaniikka, emmekä voi tietää kuin tietyllä todennäköisyydellä, onko yksittäinen atomi hajonnut. Jos atomi kuitenkin hajoaa, sen hajoamistuote laukaisee mekanismin, joka särkee kuolettavan myrkkypullon. Silloin kissapolo heittää henkensä. Mutta emme tiedä, onko atomi hajonnut vai ei ennen kuin avaamme laatikon ja katsomme, onko kissa kuollut vai elävä. Sitä ennen atomi on kvanttimekaniikan mukaan epämääräisessä tilassa. Sen aaltofunktio sisältää niin hajoamisen kuin hajoamattomuudenkin mahdollisuuden.



Mutta eikö tuolloin Schrödingerin kissa ole myös epämääräisessä tilassa, puoliksi elävä ja puoliksi kuollut, niin kauan kunnes avaamme laatikon ja katsomme? On kuin tajunta aktiivisesti koko ajan loisi todellisuutta, kuin koko makroskooppinen maailma odottaisi epämääräisessä tilassa.

Mutta tosiasiassa suurten, moniatomisten kappaleiden kvanttitila on hellittämättömän muutoksen kohteena. Ihmisen, rautatangon tai vaikkapa Schrödingerin kissan kvanttimekaaninen tila on kaikkien sen sisältämien osasten pikkuruisten todennäköisyysaaltojen summa.

Siinä triljoonat ja taas triljoonat aallot sammuttavat tai vahvistavat toisiaan. Mutta jokaisen ilmamolekyylin kosketus, jokainen atomitörmäys, jokainen Auringosta virtaavan neutriinon hipaisu muuttaa jotain osa-aalloista.

Siksi myös suuren kappaleen suuri todennäköisyysaalto, liki luvuttomien osa-aaltojen summa, muuttuu lakkaamatta. Jotta se pysyisi samana, sen osa-aaltojen täytyisi jatkuvasti värähdellä samalla, alussa määrätyllä tavalla. Mutta vuorovaikutusten vuoksi se ei ole mahdollista. Eri aaltojen nousut ja laskut ajautuvat epätahtisiksi kuin kelvottomien kellojen käynti. Tätä ilmiötä kutsutaan koherenssin menetykseksi eli dekoherenssiksi.



Kissan kvanttiaalto on kuin suuren rummun rytmikäs kumina, joka syntyy kokonaisen rumpaliarmeijan yhtäaikaisista iskuista. Mutta nämä rumpalit ovat kuuroja. Kun ulkomaailma niitä kerran potkaisee, ne menettävät tahtinsa eivätkä sitä enää osaa korjata oikeaksi. Pian alkuperäisestä rytmistä ei ole jäljellä muistoakaan. Sen on korvannut rumpalijoukon musiikiton pärinä.

Dekoherenssin vuoksi suuri kappale kiirehtii silmänräpäyksessä kvanttitilasta toiseen. Sekunnin aikana ihminen, rautatanko tai Schrödingerin kissa lepattaa eri tiloissa kuin lamppua kiertävä yöperhonen. Jos Schrödingerin kissa siis on elossa, se ei kvanttimielessä ole yksikäsitteisessä tilassa. "Elävä" tai "kuollut" on suuren kokomittakaavan efektiivinen kuvaus, eikä ole yhtä yksittäistä atomien järjestystä, joka vastaisi tilaa elävä tai kuollut. Ne ovat määreitä, jotka voidaan liittää triljooniin erilaisiin kissan kvanttitilojen kokonaisuuksiin.

Mutta ihmisten tai kissojen maailmassa "elävä" ja "kuollut" ovat luonnollisesti osuvia ja hyviä kuvauksia. Niillä on meille merkitystä, koska elävät henkilöt hyvin harvoin muuttuvat itsestään kuolleiksi, eivätkä kuolleet nouse sijoiltaan takaisin elävien kirjoihin.



Silloin kun näin sanotaan tapahtuneen, puhutaan jo ihmeestä, jonka varaan voi perustaa kokonaisen uskonnon. Kokemuksen valossa efektiivinen kuvauksemme, kun se puhuu elävistä ja kuolleista, tavoittaa siis ihmisen jonkin oleellisen piirteen, mutta kvanttitasolla emme pystyisi sanomaan, mihin me silloin viittaamme.

Kuvitellaanpa, että Schrödingerin kissa on suljettu laatikkoonsa ja että radioaktiivisen atomin hajoamisen takia kissa on nyt epämääräisessä tilassa elävä ja kuollut. Mitä tämä itse asiassa tarkoittaa? Osaan kissan kvanttitiloista voimme selkeästi liittää määreen "elävä", osaan "kuollut", mutta loput liki luvuttomat tilat ovat epämääräisiä. Kun atomi on hajonnut, kissa on jossakin näistä epämääräisistä tiloista.

Mutta se ei millään voi pysyä samassa tilassa. Kissan ympäristö tönii jatkuvasti sen atomeita. Laatikossa on ilmaa, sen seinämät ovat vuorovaikutuksessa kissan kanssa, luonnon oma radioaktiivisuus ei jätä kissaa rauhaan, ja pitääpä kissapolon hengittääkin säilyttääkseen edes jonkin elämän merkin epämääräisessä tilassaan.



Näin Schrödingerin kissan muodostavien luvuttomien todennäköisyysaaltojen alkuperäinen suhde alkaa vääristyä. Elävä osa kyllä pysyy elävänä ja kuollut kuolleena, mutta kumpainenkin kiirehtii alati uuteen kvanttitilaan kuin vainun saanut vihikoira. Tämä kaikki tapahtuu sekunnin murto-osissa. Kissan aaltofunktio ikään kuin levittäytyy kaikkiin eläviin tiloihin ja kaikkiin kuolleisiin tiloihin. Sen sijaan että se pysyisi siististi alkuperäisessä, matemaattisen täsmällisesti määritellyssä tilassa elävä ja kuollut, versio 1.01, sen aaltofunktio sisältää hetken kuluttua kaikki mahdolliset elävät ja kuolleet tilat.

Tämä kaikki kuulostaa pahalta. Aivan kuin epämääräisessä tilassa ei jo olisi ollut tarpeeksi kestämistä, nyt meidän tulee vielä totutella ajatukseen, että kvanttikissa ei edes ole pysyvä olento. Mutta lopussa seisoo sittenkin kiitos: elävät aallot summautuvat keskimääräisessä mielessä suureksi eläväksi aalloksi, ja kuolleet aallot summautuvat suureksi kuolleeksi aalloksi.

Mutta koska elävä ei muutu kuolleeksi eikä kuollut eläväksi, epämääräisiä tiloja kuvaavien aaltojen keskiarvo on suurella tarkkuudella nolla. Elävällä ja kuolleella ei ole keskenään interferenssiä (aaltojen yhteenlaskun tuotetta), kuten kvanttimekaniikan kielellä sanoisimme.



Vuorovaikutukset, joiden ansiosta kissan aaltofunktio lähti vaeltelemaan kaikkien mahdollisten tilojen lävitse, johtavat siis siihen, että käytännössä epämääräiset tilat katoavat tyystin. Jokaiseen havaintoonhan kuluu aina aikaa, ja sen vuoksi havainnot ovat aikakeskiarvoja. Tämän vuoksi kissa näyttää silmänräpäyksessä lipuvan tilaan, jossa se on tietyllä todennäköisyydellä kuollut ja tietyllä todennäköisyydellä elävä, samaan tapaan kuin jossakin klassisen fysiikan tilastollisessa teoriassa.

Enää emme tarvitse ulkoista tietoisuutta romauttamaan kissan epämääräistä elämäntilannetta. Kissa on joko kuollut tai elävä, katsomme sitä tai emme. Jos tiedämme laatikossa olevan radioaktiivisen aineen hyvin myrkylliseksi, kissa on suurella todennäköisyydellä kuollut jo aikoja ennen kuin avaamme kannen.

Väitteet, joiden mukaan epämääräinen maailma tulee olevaiseksi vain kun se havaitaan, paljastuvat dekoherenssin kirkkaassa valossa valjuiksi ja vääriksi. Se pyyhkäisee kerralla syrjään pohdinnat tietoisuuden välttämättömyydestä havainnossa.

Eikä tämä kaikki ole vain pelkkää teoreettista haihattelua. Vuonna 1996 joukko ranskalaisia tutkijoita nimittäin onnistui näkemään dekoherenssin kehittymisen laboratoriossa.



Tämä tapahtui uusien kokeellisten menetelmien ansiosta, joiden avulla yksittäisten kvanttien käsittely on mahdollista. Näin tutkijat pystyivät vaihtelemaan "Schrödingerin kissan" kokoa ja mittaamaan, mitä tapahtui kun muutamasta kvantista koostuva "kissa" kasvatettiin suuremmaksi eli lähemmäs ihmisen havaitsenaa tilaa. Tällöin "kissatilan" nähtiin dekoherenssin odotusten mukaisesti kehittyvän nopeasti epämääräisestä kvanttitilasta klassiseksi tilaksi.

Dekoherenssi ja siitä seuraava epämääräisen tilan katoaminen on luonnossa erittäin nopeaa. Kvanttifyysikot Erich Joos ja Dieter Zeh ovat arvioineet, että kymmenen mikrometrin suuruisen tomuhiukkasen dekoherenssi tapahtuu lähes käsittämättömällä vauhdilla, sekunnin triljoonasosan triljoonasosassa. Siinä on desimaalipilkun jälkeen jo niin monta nollaa ettei olisi väliksi, vaikka yksi triljoonasosa puuttuisikin. Tämän salamaakin nopeamman muutoksen saavat yksinkertaisesti aikaan ilmamolekyylien törmäykset tomuhiukkaseen.



Kvanttifysiikan todennäköisyysluonnetta ei dekoherenssikaan muuta miksikään. Emme edelleenkään voi tietää muuta kuin että kissa on kuollut tai elävä tietyllä todennäköisyydellä. Mutta kvanttifysiikan kenties järjenvastaisin piirre, ihmisen havaitsemien kappaleiden mahdollisuus oleskella epämääräisessä tilassa, puoliksi kuolleina ja puoliksi elävinä eräänlaisessa kiirastulessa odottamassa ulkoisen havainnon tuomaa vapautusta, poistuu – efektiivisesti.




Koko klassinen maailmamme on siis vain efektiivinen. On kuin kuvaisimme ulkomaailmaa aikavalotuksella. Katunäkymää seuraava kamera, jonka suljin pysyy tarpeeksi kauan auki, menettää jalankulkijoiden terävät piirteet.

Autot venyvät suttuisiksi pötkäleiksi, ja jos valotusaika on tavattoman pitkä, sekä ihmiset että autot katoavat kuvasta kokonaan. Vain hienoinen huntu jykevien, liikkumattomien talolaivojen edessä paljastaa enää niiden olemassaolon.

Taivaalla risteilevät pilvet maalaavat taivaankannen tasaväriseksi, ja lopulta, valotusajan pidentyessä vuorokausien mittaiseksi, yön ja päivän erokin hukkuu ikuiseen aamuhämärään.

Tämä on emergenssiä, joka kuitenkaan ei ole millään tavoin ristiriidassa puhtaan reduktionismin kanssa.

On ilmeistä, että myös ihmisen havaintomaailma perustuu efektiiviseen kuvailuun.

Me emme näe alkeishiukkasia tai edes molekyylejä, sillä siihen aistimme ovat liian karkeat.



Hermosäideiden (neuronien) liipaisunopeuksien ja pulssinleveyksien vuoksi emme kykene mieltämään muutamaa millisekuntia nopeampia tapahtumia.

Elinympäristömme hahmottuu meille kokomme ja sisäisen biokemiamme vuoksi alirakenteensa ajallisina ja avaruudellisina (mahdollisesti painotettuina) keskiarvoina.

Selvää onkin, ettei esimerkiksi punaisen näkeminen ole yksittäinen, täysin hetkellinen tapahtuma. (Huomasitko, että tämä teksti ei ole punaista?)

Tietoiseksi tuleminen kestää aina jonkin aikaa, tyypillisesti satakunta millisekuntia. Sinä aikana hermosignaali, joka kulkee parikymmentä metriä sekunnissa, voisi edetä aivot päästä päähän moneen kertaan. Siksi ei kenties olekaan yllättävää, että elämysmaailmamme tuntuu niin erilaiselta verrattuna hermosignaalien sähkökemialliseen maailmaan.

Karkeistuksen ja siitä johtuvan informaation katoamisen vuoksi todellisuutemme poikkeaa sen viime kädessä määrittämien perusolioiden todellisuudesta, aivan kuten hydrodynamiikka on tyystin erilaista verrattuna molekyylien ja atomien maailmaan, tai klassinen fysiikka erilaista kvanttifysiikkaan verrattuna.



Onko fyskalismilla sokea piste?




Eino Kaila.

Eino Kaila
testamenttasi aikoinaan ns. yksinkertaisuusongelman tutkimisen dosentti Pertti Lindforsille. Nämä keskeneräiset tutkimukset ovat Pertti Lindforsin minulle testamenttaamassa arkistossa.



Pertti Lindfors.

Ainoa filosofiaan kuuluva asia, minkä Pertti Lindfors minulle testamenttasi oli professori Sami Pihlströmin vastustaminen.



Sami Pihlström.

Kysymys ei ole siitä, etten pystyisi kumoamaan monia Sami Pihlströmin esittämiä käsityksiä. Kysymys on siitä, että tavallisena eläkeläisenä minulla ei ole minkäänlaista valtaa tai voimavaroja vastustaa Sami Pihlströmiä. Lotossakin oli vain kaksi oikein.

Artikkelissaaan Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 2/2006 Pihlström väittää, että fysikalismilla on sokea piste.

Tähän voisi vastata yksinkertaisesti, että materalismillapa ei ole, mutta koska Pihlströmin käyttämä kasitteistö on hyödyllistä kaikille Pihlströmin vastustajille, käsittelen tätä artikkelia seuraavaksi.

Vastine Pihlströmin fysikalismikritiikkiin

Seuraavassa Sami Pihlströmin alkuperäisteksti on pienemmällä kirjasinlajilla.

Fysikalismin sokea piste
Sami Pihlström



Tieteenalojen eroista ja yhtäläisyyksistä keskusteltaessa törmätään miltei väistämättä fysikalismina tunnettuun filosofiseen teesiin. Fysikalismin mukaan jossakin mielessä ”kaikki on vain fysiikkaa”.

Tällaista ajattelutapaa on kotimaisessa keskustelussa puolustanut muiden muassa fyysikko ja kosmologi Kari Enqvist, etenkin TietoFinlandialla palkitusta te oksestaan Olemisen porteilla (1998) lähtien.

Ei kuitenkaan ole filosofisesta näkökulmasta itsestään selvää, miten fysikalismi tulisi määritellä ja miten sen puolesta tai sitä vastaan pitäisi argumentoida (vrt. esim. useita esseitä teoksessa Gillett & Loewer 2001).

Tässä voitaisiin muuntaa Pihlströmin fysikalismin määritelmä seuraavaksi materialismin määritelmäksi: "Kaikki on vain ainetta". Toisaalla tässä oppikirjassa on pyritty määrittelemään aine täsmällisemmin. Aineen lisäksihän saattaa olla olemassa esimerkiksi aitoja tyhjiöitä.



Fysikalismi voidaan ymmärtää ensisijaisesti ontologisena tai metafyysisenä väitteenä, jonka mukaan fysikaalinen (fysiikan tutkima) todellisuus on perustava, kaikkeen muuhun nähden ensisijainen. Kaikki eifysikaalinen joko on jollakin tavalla epätodellista ja illusorista tai voidaan palauttaa eli redusoida fysikaaliseen. Näistä vaihtoehdoista ensimmäinen tunnetaan eliminatiivisena ja jälkimmäinen reduktiivisena fysikalismina.

Kumpikin kaipaa kuitenkin täsmennystä. Fysikalismi voi väittää olevaisen ”peruspalikoiden” olevan fysikaalisia eli kaikkien eifysikaalisten olioiden, tapahtumien, prosessien ja/tai omi naisuuksien redusoituvan fysikaalisiin olioihin, tapahtumiin, prosesseihin ja/tai ominaisuuksiin (tai olevan viime kädessä eliminoitavissa ”lopullisesta” tieteellisestä maailmankuvasta).



Demokritos.

Mielestäni ontologinen fysikalismi ei väitä mitään muuta kuin sen, minkä jo Demokritos esitti: Todellisuus jakautuu olioihin, oliot pienempiin olioihin jne. kunnet tullaan pienimpiin olioihin. Näitä olioita voidaan kutsua millä nimellä tahansa, mutta fysiikka kutsuu niitä alkeishiukkasiksi.



Demokritos.

Se, onko tällainen pienin alaraja oikeasti olemassa, on kokemuksellinen (empiirinen) väite, josta materialistit ovat olleet kahta mieltä. V. I. Leninin mukaan tällaista pienintä alarajaa ei ole mutta fysikalistien mukaan pienin alaraja niin aineen kuin energian määräässä on nykyisten tietojen mukaan olemassa.

Fysikalismi voi myös väittää todellisuutta hallitsevien luonnonlakien olevan pohjimmiltaan fysikaalisia: korkeamman tason erityistieteiden, vaikkapa biologian tai psykologian (puhumattakaan kulttuuria ja yhteiskuntaa tutkivista tieteistä), tarkastelemat ilmiöt eivät kenties lainkaan noudata luonnonlakeja (vaan ainoastaan fysikaalisia ilmiöitä voidaan pitää aidosti lainomaisina), tai sitten ne lait, joita ne noudattavat, ovat vain monimutkaisia fysikaalisia lakeja – luultavasti niin monimutkaisia, ettei ihminen voi niitä koskaan ymmärtää.



Puhe luonnonlaeista on turhaa korkealentoisuutta, parempi on puhua luonnon säännönmukaisuuksista, joita on sen verran, että esimerkiksi ihminen voi näistä säännönmukaisuuksista saamansa informaation avulla jotenkin elää tällä planeetalla.

Jos kaikkeudessa olisi vain yksi eletroni, voitaisiin sanoa, että materialismi ja fysikalismi ovat varmasti oikeassa, valitettavasti silloin ei olisi ketään sitä sanomassa.

Nykyään mitä tahansa dataa voidaan paitsi ihmisen aivojen myös tietokoneiden avulla käsitellä niin, että saadaan selville, onko datassa informaatiota.

Data on esitys, jolla ei itsessään ole merkitystä. Kun dataa käsitellään ja sille annetaan merkitys, siitä voi syntyä informaatiota ja lopulta tietoa.



Evoluutio ei ole luonut meihin kykyä esimerkiksi haistaa yksittäisiä molekyylejä, mutta materialismia ja fysikalismia on vaikea kumota inhimillisten ominaisuuksien vajavaisuudella.

Näistä ontologiaan painottuvista fysikalismin muotoiluista on erotettava metodologinen fysikalismi, jonka mukaan ”korkeampien” erityistieteiden tutkimusmenetelmät palautuvat fysiikan menetelmiin. Näin vahvaa käsitystä tieteiden ykseydestä ei kuitenkaan juuri kukaan kannata, ellei ”metodilla” ymmärretä jotakin triviaalilla tavalla yleistä, kuten yksinkertaisesti teorioiden ja hypoteesien testaamista havaintojen avulla. Tätä kukaan tuskin kuitenkaan pitäisi fysiikan erityisenä metodina sen enempää kuin vaikkapa kirjallisuudentutkimuksen.

Inhimillisistä tutkimusmenetelmistä on hyvin uskallettua mennä tekemään johtopäätöksiä todellisuuden luonteesta. Nykyään suurin osa niistä tietokoneohjelmista, joilla dataa käsitellään, on niin monimutkaisia, ettei kukaan yksittäinen ihminen ymmärrä, mitä kaikkea ohjelmassa tapahtuu. Olio-ohjelmoinnin avulla ohjelmointitehtävä on saatu jaettua suurelle joukolle ihmisiä.



Linus Thorvalds.

Linus Thorvalds
ja joukko muita Linuxin ytimen kehittäjiä kenties tietävät, mitä Linuxin ydin tekee, mutta epäilen, onko Microsoftilla ketään asiantuntijaa, joka osaisi sanoa mitä Windows tarkasti ottaen tekee.

On siis mahdollista olla ontologinen fysikalisti (jossakin edellä luonnostelluista merkityksistä) olematta metodologinen fysikalisti. On myös mahdollista olla ontologinen fysikalisti olematta semanttinen fysikalisti. Jälkimmäinen edellyttää loogisten positivistien tapaan tieteellisten termien ja käsitteiden käännettävyyttä ”fysiikan kielelle”. Tämäkin on (nykyisin) yleisesti hylätty kanta: vaikka monet ontologiset fysikalistit uskovat, että esimerkiksi mentaaliset tilat ovat perusluonteeltaan, ”pohjimmiltaan”, fysikaalisia tiloja, hyvin harva kuvittelee esimerkiksi termin ”ajattelu” olevan palautettavissa eksplisiittisten määritelmien avulla fysiikan käsitteistöön. Mentaalisia tiloja ja tapahtumia ilmaisevat lauseet eivät käänny fysiikan lauseiksi, vaikkei ontologisessa mielessä mitään fysiikan ”ylittävää” olisikaan.



Tämä kone on joka suhteessa fysikalisti.

Kuten tunnettua, nykyiset tietokoneet osaavat ajatella. Myös se, miltä tämä ajattelu näyttää fysiikan kielellä, tunnetaan jokaista ykköstä ja nollaa myöten.

Evoluution käytössä ovat olleet paljon vanhanaikaisemmat materiaalit, aivoja voidaan pitää alkeellisena analogisena (ja turhan usein erehtyvänä) koneena digitaalisiin koneisiin verrattuna.

Supervenienssi ja realisaatio

Nykyisessä fysikalismikeskustelussa arvioidaan siis lähinnä fysikalismin ontologisten muotojen hyväksyttävyyttä. Näitäkin on kuitenkin monenlaisia, eikä tässä voida niitä yksityiskohtaisesti tarkastella. Viime vuosikymmenten keskustelussa fysikalismin täsmennys yrityksissä on tavallisesti käytetty supervenienssin käsitettä, josta myös on monia versioita. (Suomenkielinen johdatus aiheeseen, jossa ”supervenienssi” käännetään osuvasti ”päältämiseksi”, on Sintonen 1998.)



Tavanomainen supervenienssifysikalisti katsoo, että eifysikaaliset (esimerkiksi mentaaliset) ominaisuudet päältävät eli supervenioivat fysikaalisia ominaisuuksia: jos kahden olion tai systeemin fysikaaliset ominaisuudet ovat samat (tai jollakin oliolla on kahdessa mahdollisessa maailmassa samat fysikaaliset ominaisuudet), myös niiden eifysikaaliset ominaisuudet ovat samat; ja kääntäen, jos olion tai systeemin eifysikaalisissa ominaisuuksissa tapahtuu jokin muutos, myös niiden fysikaalisissa ominaisuuksissa tapahtuu tai on tapahtunut jokin muutos.

Supervenienssifysikalismin eri versiot poikkeavat toisistaan muun muassa siinä, puhutaanko mahdollisista maailmoista, millainen modaalinen voima ominaisuuksien riippuvuussuhdetta kuvaavalle väitteelle annetaan, tyydytäänkö pelkkään ominaisuuksien ”kovariaation” eli säännönmukaisen yhdessä vaihtelemisen teesiin vai lisätäänkö tähän jokin fysikalistinen selitys sille, miksi tällainen riippuvuussuhde vallitsee jne.



Yleisesti voitaneen sanoa, että supervenienssi ei millään tavoin ratkaise esimerkiksi mindbodyongelmaa vaan vain ilmaisee tämän ongelman (vrt. Kim 1998). Vielä jää selittämättä, miksi mieli on ruumiista – tai yleisemmin eifysikaalinen fysikaalisesta – riippuvainen juuri sillä tavalla kuin supervenienssin käsite pyrkii ilmaisemaan. Metafyysikot ja mielen filosofit eivät enää tunnu luottavan siihen, että supervenienssin käsitettä käyttäen pystyttäisiin puolustamaan ”eiredukti ivista fysikalismia”, kuten vielä 1990 -luvulla monet uskoivat. (Ks. myös teokseen Kim & Sosa [1998] koottuja artikkeleja.)

Supervenienssin käsitteeseen liittyvien vaikeuksien vuoksi eräät nykyfysikalistit haluavatkin välttää tätä käsitettä tai pitävät sitä liian heikkona filosofisesti mielenkiintoisen fysikalismin muotoilemiseen. Pelkkä viittaaminen fysikaalisten ja eifysikaalisten ominaisuuksien tai ”tasojen” riippuvuussuhteeseen, kovarianssiin, ei riitä tekemään ymmärrettäväksi, miksi todellisuuden rakenne on sellainen, että tuo riippuvuus vallitsee. Tähän tarkoitukseen tarvi taan vahvemmin ontologinen käsite, joka ilmai see, että eifysikaaliset ominaisuudet määräyty vät fysikaalisista.



Yksi tämänsuuntainen ehdo tus viimeaikaisessa keskustelussa on realisaati on käsite. Andrew Melnykin (2003) realisaatiofysikalismin mukaan kaikki aktuaalisesti olemassaolevat esiintymät (objektit, tapahtumat, ominaisuusinstanssit) ovat joko fysikaalisia tai fysikaalisesti ”todellistuneita” eli realisoituneita.

Esiintymän fysikaalinen realisoituminen puolestaan tarkoittaa, että esiintymä on jonkin sellaisen funktionaalisen tyypin esiintymä, joka täyttää jonkin spesifin ehdon, kuten (tyypillisesti) jonkin tietyn roolin. Näin realisaatiofysikalismi on eräänlainen laajennus mielen filosofiassa jo pitkään suositusta – mutta myös arvostellusta funktionalismista (ominaisuuksien ”funktionalisoitavuudesta” ks. myös Kim 1998). Realisaatiofysikalismi on luontevinta luokitella reduktiivisen fysikalismin muodoksi, vaikka se onkin erilaista kuin perinteisem mät reduktionismin versiot.



Realisaatiofysikalisti ei väitä esimerkiksi mentaalisten ominaisuuksien olevan epätodellisia (eikä siten väitä, että niitä tutkiva tiede, psykologia, tutkisi jotakin illusorista), eikä hän tarkasti ottaen edes väitä näiden olevan pohjimmiltaan ”vain” fysikaalisia ominaisuuksia, mutta hän väittää näiden ominaisuuksien realisoituvan – olevan todellisia, todellistuvan – vain fysikaalisen perustansa kautta. Organismin mentaaliset ominaisuudet ovat olemassa vain sen monimutkai sen fysikaalisen rakenteen ominaisuuksina, samaan tapaan kuin korkkiruuvin funktionaaliset ominaisuudet, kuten sen kyky avata pullon korkki, realisoituvat sen materiaalisessa rakenteessa, viime kädessä mikrofysikaalisella tasolla.

Tässä mielessä realisaatiofysikalisminkin mukaan todellisuus on ”pohjimmiltaan”, ”viime kädessä”, ”ontologisella perustasollaan” fysikaalinen – eli fysiikan kuvaama maailma on tosioleva maailma ja fysiikan siitä tarjoama kuvaus tosi tai ainakin ”lähempänä totuutta” kuin eifysikaaliset kuvaukset. Tämän suppean katsauksen pohjalta (realisaatio) fysikalismi saattaa kuulostaa uskottavalta näkemykseltä. Se ei kuitenkaan kestä filosofista tarkastelua.



Supervenienssi on toisaalla tässä oppikirjassa käsitelty perusteellisesti. Yllä olevassa tekstissä Sami Pihlström väittää, että supervenienssi on heikompi periaate kuin materialismi tai fysikalismi. Tähän ei liene mitään huomauttettavaa.

Argumentti fysikalismia vastaan

Argumentti, jonka tässä lyhyesti esittelen, on riittävän yleinen soveltuakseen useimpiin vakavasti kannatettuihin (ontologisiin) fysikalismin muotoihin, mukaan lukien Melnykin (2003) realisaatiofysikalismi. Koetan osoittaa, että yritys puolustaa fysikalismia teesinä, jonka ajatellaan olevan tosi tai ainakin totuutta indikoiva (empiirisin perustein oikeutettu), on refleksiivisesti epäkoherentti. Argumenttini voidaan muotoilla seuraavaan tapaan:

(1) Fysikalismi (miten tahansa muotoiltuna) on teesi, jonka väitetään olevan tosi. Ainakin useimmat fysikalistit uskovat, että fysikalismi pitää paikkansa ja kehottavat muitakin omaksumaan tämän uskomuksen. Vähintäänkin fysikalistit uskovat, että fysikalismi on oikeutettu – ainakin paremmin oikeutettu kuin antifysikalismin muodot, kuten dualismi – ja tässä käytetty oikeutuksen käsite (miten se sitten määritelläänkin) tulee ymmärtää niin, että sillä on erottamaton yhteys totuuden käsitteeseen. [Premissi.]



Jos kaikkeudessa olisi yksi alkeishiukkanen, ei olisi ketään sanomassa, onko fysikalismi tai jokin muu asiantila tosi vai ei.

Tällainen minimimaailma olisi kyllä kovasti materialistinen.

(2) Jos jonkin väitteen tai teesin väitetään olevan tosi tai oikeutettu ja siten rationaalisesti hyväksyttävissä jossakin ”totuuteen sidotussa” mielessä, sitoudutaan totuutta tavoittelevaan normatiivisesti strukturoituneeseen tutkimukseen. [Premissi.]



Määriteltiin totuus miten tahansa, totuus on jossain yksittäistapauksessa asiantila. Asiantiloihin ei sitouduta vaan niitä tuodaan julki tai esimerkiksi valehdellaan.

(3) Totuus on arvo, uskomusten normatiivinen ominaisuus. Meidän pitäisi pyrkiä totuuteen, ja totuuden saavuttaminen sekä sen pitäminen tavoiteltavana ovat hyviä asioita elämässämme (erityisesti tutkimuksessa). [Premissin (2) seuraus ja eksplikaatio.]

Totuus on asiantila eikä asiantila ole arvo. Jotkut pitävät tosien asiantilojen julkituomista toivottavana, mutta varsin monet pitävät sellaista vähemmän toivottavana. Tässä siis vastustan totuuden pragmatistista määrittelemistä.

(4) Jos fysikalismi on tosi, arvoja ei ole – ainakaan arvoina. (Jos radikaali eliminoiva fysikalismi on tosi, edes uskomuksia ei ole, vaan on esimerkiksi pelkkiä aivotiloja. Muotoilen argumenttini kuitenkin viitaten arvoihin ja normatiivisuuteen.) Vähintään fysikalismin mukaan arvot, sikäli kuin ne ovat olemassa jossakin ”vähemmän kuin täysin todellisessa” merkityksessä, ovat itse asiassa jotakin muuta, redusoitavissa psykologisiin, biologisiin, neurofysiologisiin ja viime kädessä fysikaalisiin tosiseikkoihin ja prosesseihin – tai tällaisten tosiseikkojen ja prosessien ”realisoimia”. [Seuraa lauseessa (1) mai nitun fysikalismin luonteesta.]



Arvellaan, että joskus on ollut aika, jolloin tällä planeetalla ei ollut ollenkaan elämää. Silloin ei tainnut olla arvojakaan. Arvojen olemassaolo ei ole mitenkään sidoksissa aineellisen todellisuuden olemassaoloon. Evoluutio on luonut eläimiin rakenteita, joiden avulla ne kykenevät toimimaan vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.

(5) Jos fysikalismi on tosi, ei ole totuutta. Mikään ei todella ole totta eikä epätotta, koska totuuden keskeinen piirre, normatiivisuus (se, että se on tavoiteltava arvo), on illusorinen tai ainakin redusoitavissa uskomusten einormatiivisiin ominaisuuksiin (tai uskomusten subjektien neurofysiologisiin tiloihin). [Seuraus lau seista (3) ja (4).]

Kuten edellä on sanottu, totuus on asiantila eikä arvo. Joitain asiantiloja pidämme arvokkaina, joitain muita emme. Myös todet asiantilat saattavat tuntua siinä määrin haitallisilta, että tiedon leviämistä niistä pyritään estämään.



6) Jos fysikalismi on tosi, niin (koska mikään ei ole totta eikä epätotta) fysikalistinen teesi itse ei ole tosi. [Seuraus lauseesta (5).]

Koska totuus ei ole arvo, kohdasta 5 tehty johtopäätös ei ole perusteltu.

(7) Yritykset ilmaista fysikalismi ja puolustaa sitä – tavanomaisin tavoin – ovat sisäisesti risti riitaisia. [Seuraus lauseista (1) ja (6).]

Kuten edellä on todettu, mitään ristiriitaa ei ole syntynyt.

(8) Fysikalismi tulee hylätä, kuten kaikki epäkoherentit (ristiriitaiset) väitteet. [Seuraus lauseesta
(7).]

Koska mitään ristiriitaa ei ole syntynyt, epäsuoraa todistusta ei voida käyttää.

Fysikalismi siis muotoillaan teesinä, jon ka oletetaan olevan joko tosi tai epätosi ja jonka väitetään olevan tosi tai ”totuutta indikoiva” empiirisen oikeutuksen ja rationaalisen hyväksyttävyyden mielessä, mutta jos näin on, se ei voikaan olla tosi (eikä epätosi).



Huomattakoon, ettei tällä tavoin luonnosteltu argumentti, vaikka se olisi pätevä, osoita fysikalismia epätodeksi. Se näyttää vain, että me – kieltä ja käsitteitä käyttävät olennot, jotka kykenevät esittämään väitteitä ja ilmaisemaan uskomuksia siitä, miten asiat maailmassa ovat – emme ole sellaisessa positiossa, josta käsin voisimme edes pitää fysikalismia teesinä, joka voisi olla tosi tai epätosi, aitona totuuskandidaattina (tai edes totuusarvokandidaattina).

Niinpä en mielelläni muotoilekaan argumenttia hypoteettisesta fysikalismin totuuden väittävästä premissistä liikkeelle lähtevänä epäsuorana todistuksena, jossa fysikalismista johdetaan ristiriita ja näin päätellään (modus tollens), ettei fysikalismi ole tosi (vaikka tällainen muotoilu olisi tietenkin helppo tarjota).

Argumenttini pyrkii pikemminkin muistuttamaan, että fysikalismi – eliminoidessaan tai redusoidessaan pois totuuden tavoitteluun ja tosina pidettyihin teeseihin sitoutumiseen liittyvän normatiivisuuden – tuhoaa oman statuksensa teesinä, joka edes voisi olla tosi (tai jolla voisi olla muita totuuteen liittyviä hyveitä, kuten episteeminen oikeutus). Tämä on fysikalismin ”sokea piste”, piste, josta käsin fysikalisti kuvittelee teesinsä totuuden (tai oikeutuksen, hyväksyttävyyden tms.) olevan mielekkäästi väitettävissä ja arvioitavissa.

Kuten edellä on todettu, tällaista sokeaa pistettä ei ole löytynyt, koska totuus ei ole normi vaan asiantila.

Tämä lause tässä laatikossa on epätosi.


Huomattakoon myös, etten väitä fysikalismia ”mielettömäksi” esimerkiksi kaiken metafysiikan mielettömänä torjuneiden loogisten positivistien tapaan. Pikemminkin esitän, että fysikalisti joutuu lopulta redusoimaan itsensä – sekä sen tutkimuskäytännön, johon hän osallistuu ja johon osallistuen hän katsoo päätyvänsä fysikalistiseen teesiinsä – pelkäksi fysikaaliseksi tai ”fysikaalisesti todellistuneeksi” tutki musobjektiksi ja että hän näin tehdessään ikään kuin sekoittaa tutkimuksen subjektin ja objektin toisiinsa.



Pitäisiköhän antaa fysiikan tutkimus robottien tehtäväksi niin subjekti ja objekti eivät sekoittuisi toisiinsa.

Tieteellisen tai filosofisen tutkimuksen subjekti (jonka ei toki tarvitse ajatella olevan kartesiolainen ego vaan joka voidaan konstruoida sosiaalisemmin ja pragmaattisemmin tutkimuksen habituaaliseksi käytännöksi) katoaa fysikalistisesta maailmankuvasta, kuvasta, jonka puolestaan piti olla juuri tuon tutkimuskäytännön kautta saavutettu ja perusteltu. Ei siis ole ketään, joka voisi tuon kuvan saavuttaa, ei ketään, jolle fysikalismi voisi olla tosi (tai oikeutettu).

Fysikalisti joutuu näin performatiiviseksi epäkoherenssiksi kutsuttuun tilanteeseen. Jos fysikalismi olisi tosi, kukaan ei voisi johdonmukaisesti olla sitoutunut sen totuuteen (tai oikeutukseen) ainakaan rationaaliseksi ymmärretyn tutkimuksen normatiivisessa kontekstissa. Ja vain tuollaisessa kontekstissa ilmaistut ja perustellut sitoumukset teesien totuuteen voivat olla – ”meille” – tieteellisesti hyväksyttäviä. Fysikalistisen teesin voitaneen jopa väittää olevan, S. Albert Kivisen ikimuistoista terminologiaa käyttääkseni, ”itseäimääjä” eli lause, joka kieltää oman totuutensa. Maltillisempi muotoilu samasta syytöksestä on väite, ettei fysikalismi pysty riittävällä tavalla artikuloimaan oman mahdollisuutensa ehtona olevan normatiivisen käytännön ontologista statusta.

Tähän fysikalisti sanonee, että tosi asiantila on lähinnä käyttökelpoinen inhimillinen karkeistus, jossa informaatiota katoaa.



Jos Pihlströmille annettaisiin vaikkapa kaikkeuden kaikkien hiukkasten paikat ja ominaisuudet, Pihlströmille ei olisi tästä tiedosta mitään hyötyä.

Argumenttini olettaa totuuden (ja tähän sidotun episteemisen oikeutuksen) tavoittelun normatiivisuuden, kuten premisseistä (2) ja (3) käy ilmi. Olisin itse valmis muotoilemaan tämän normatiivisuuden viittaamalla esimerkiksi William Jamesin pragmatistiseen totuusteoriaan (vrt. Pihlström 1998), mutta argumentti ei tätä vaadi. Voin tyytyä maltillisempaankin käsitykseen totuuden normatiivisuudesta, esimerkiksi sellaiseen, jota on edustanut Michael P. Lynch (2004). Meidän tarvitsee vain olettaa, että totuus on jotakin sellaista, mikä ohjaa toimintojamme, kun osallistumme tutkimukseen. Totuus on arvo, jota tavoittelemme, aivan kuten tavoittelemme onnellisuutta, eheää persoonallisuutta tai oikeudenmukaisuutta.

Tässä kohdassa toistan edelleen, että totuus on asiantila eikä arvo.

Jos fysikalismi olisi tosi, ei olisi tuollaisia arvoja eikä mitään aitoa niitä kohti suuntautuvaa tavoittelemista. Totuuden tavoittelu olisi fysikalistille pelkkä fysikaalisesti realisoitu prosessi fysikaalisessa maailmassa. Tällaiseen reduktiiviseen kantaan sitoutuminen on luopumista tuosta tavoittelusta normatiivisesti rakentuneeksi käytännöksi ymmärrettynä – ja siten luopumista kaikesta siitä, minkä sellainen käytäntö voisi tuottaa, kuten fysikalismin itsensä totuudesta.

Jos totuutta pidetään lähinnä arvona, se menettää asemansa asiantilana.

Totuuden normatiivisuus



Pitäessäni totuutta uskomusten normatiivisena ominaisuutena, jonakin sellaisena, mikä ohjaa uskomusten muodostamiseen pyrkiviä tutkimuskäytäntöjämme, oletan lisäksi, että nykyisin suositut minimalistiset ja/tai deflatoriset totuuskäsitykset eivät viime kädessä ole kestäviä. Yksi niiden ratkaisevista heikkouksista on juuri kykenemättömyys selittää, miksi totuus on meille tärkeää (”why truth matters”). Myönnän, että tässä avautuu yksi ulospääsytie fysikalistille: argumenttini esittämä haaste voidaan välttää pitämällä totuutta pelkkänä eisubstantiaalisena ”lainausmerkkien poistona”, jolloin kaikki filosofisesti olennainen totuudesta on kerrottu, kun todetaan, että lause ”Lumi on valkoista” on tosi, jos ja vain jos lumi on valkoista (tällaisten teorioiden kritiikistä ks. Putnam 1994, Lynch 2004).

Minun on hyvin vaikea pitää normatiivista käsitystä totuudesta parempana kuin käsitystä totuudesta asiantilana, inhimillisesnä karkeistuksena ihmisen vuorovaikutuksessa aineellisen todellisuuden kanssa.



Näin ollen argumenttini voidaan katsoa osoittavan, että fysikalistin on joko hylättävä totuuden tavoittelu kokonaan (koska hänen on hylättävä totuuden normatiivisuus) ja siten myös omaa fysikalismiaan koskevan totuuden tavoittelu tai tulkittava totuus minimalistisessa, deflatorisessa mielessä. Kummassakin tapauksessa jää kuitenkin hyvin vähän jäljelle ajatuksesta, jonka mukaan fysikalismi olisi totuus tai oikeutettu uskomus, johon voitaisiin päätyä vakavan totuuden tavoittelun käytännön kautta. Ehkä johdonmukaisen fysikalistin tulisikin radikaalia uuspragmatistia Richard Rortya (1998) seuraten luopua pitämästä totuutta tutkimuksen päämääränä – mutta tätä tuskin kovin moni fysikalisti haluaa tehdä.



Koska totuus on asiantila, sillä on arvoa vain välineenä. Totuutta parempi väline lienee nykyään raha.

Miksi vetoan argumentissani totuuteen ja totuuden tavoitteluun sen sijaan, että haastaisin fysikalistin selittämään, mitä esimerkiksi merkitysten, tiedollisten käsitteiden tai eettisten käsitteiden normatiivisuus on? Toki katson, että antifysikalistiset argumentit ovat vakuuttavia myös näillä jälkimmäisillä ongelmaalueilla, mutta uskoisin totuuden painottamisen tuovan tässä keskustelussa tietynlaisen dialektisen edun fysikalismia vastaan. Fysikalisti voi hyvin yrittää tulkita merkitykset, episteemiset normit ja muut hankalat normatiiviset käsitteet reduktiivisesti, mutta on ilmeisen ongelmallista, voiko hän tehdä samoin omalle sitoutumiselleen (fysikalismin) totuuteen ja/tai tieteelliseen totuuspyrkimykseen. (Lynchin [1998, 2004] normatiivisen antireduktionistisen totuusteorian yksityiskohdat ovat myös kiinnostavia, mutta niihin meidän ei tässä tarvitse paneutua.)

Periaatteessa analogista argumentaatiota voitaisiin kehitellä myös lähtien liikkeelle referenssin tai jopa kausaliteetin käsitteistä, joiden normatiivisuutta etenkin Putnam (1990, 1994) on korostanut. Totuuteen painottuminen lienee kuitenkin lupaavin ja tehokkain vaihtoehto.

Pihlströmin yllä olevaa kritiikkiä voidaan verrata siihen, että kaikkea yritetään perustella sillä, että se on tiedettä. Tavalliset ihmiset pitävät tiedettä hyvin korkea-arvoisena ja siitä syystä ovat valmiita uskomaan sen, mitä heille tieteenä esitetään.



Vastaavasti filosofien selvä enemmistö pitää totuutta arvossa tai ei ainakaan uskalla julkisesti väittää jotain muuta.

Transsendentaalinen argumentti?

Yksi argumenttini ilmiselvistä taustaoletuksista, jota edellä en ole korostanut, on tietenkin se, että fysikalistit todella mieltävät fysikalisminsa todeksi (tai totuuteen sidotulla tavalla oikeutetuksi) teesiksi. Periaatteessa metafysiikasta irrotettu, instrumentalistinen tulkinta fysikalismista olisi mahdollinen.

Yleensä fysikalistit kuitenkin ovat tiukkoja tieteellisiä realisteja (vrt. jälleen Melnyk 2003), vaikkei tieteellinen realismi toisaalta olekaan sidottu fysikalismiin (ks. Niiniluoto 1999).

Lisäksi etenkin Melnyk (2003, luvut 1, 5 ja 6) on eksplisiittisesti korostanut, että fysikalismi tulee ymmärtää empiirisenä teesinä – yleisenä tieteellisenä kuvauksena todellisuudesta – jota on arvioitava nimenomaan saatavilla olevan empiirisen evidenssin nojalla.

Melnyk itse pitää yllätyksettömästi fysikalismin vastaista evidenssiä vähäisenä ja fysikalismia tukevaa evidenssiä vahvana, mutta keskittyy kritisoimaan fysikalismin vaihtoehdoista lähinnä dualismin kaltaisia erittäin epäuskottavia kantoja eikä kovin perusteellisesti kiinnitä huomiota esimerkiksi emergenssin käsitettä käyttäviin antireduktionismin muotoihin. (Vrt. Pihl ström 2002; ilmestyy.)



Koska fysikalismi ja materialismi ovat asiantiloja kuvaavia väitteitä, niiden perustelu nojaa kokemukseen. Kun vahvan emergenssin sijasta käytetään heikkoa emergenssiä, asioita tarkastellaan epäilemättä jonkin jumalan kaltaisen olennon näkökulmasta, mutta eiko ihmisen pitänyt alun perin olla jumalan kuva?

Ymmärrän esittämäni argumentin olennaisesti Immanuel Kantin mallin mukaiseksi transsendentaaliargumentiksi (ks. myös Pihlström 2003). Se mukailee myös eräiden johtavien reduktionismin kriitikoiden, kuten Hilary Putnamin (1994) ja Charles Taylorin (1995) argumentaatiota, joskin esittämäni muotoilu on tietääkseni uusi.

Argumentin tekee transsendentaaliseksi sen tapa kiinnittää huomiota jonkin aktuaaliseksi (ja siten mahdolliseksi) oletetun ilmiön – tässä tapauksessa totuuden tavoittelun ja totuuteen sitoutumisen – mahdollisuuden välttämättömiin ehtoihin – tässä tapauksessa fysikalismin hylkäämiseen.



Argumentti toteaa normatiivisuuden välttämättömäksi ehdoksi sellaisen totuuden etsinnän mahdollisuudelle, johon fysikalisti on sitoutunut jo pelkästään väittäessään fysikalismia todeksi (ja vielä vahvemmin sitoutunut pitäessään tätä teesiä jonakin, mikä voisi olla tosi tai epätosi ja mikä evidenssin nojalla pitäisi hyväksyä todeksi). Niinpä argumenttini toimii ad hominem. Sen on tarkoitus periaatteessa soveltua mitä tahansa fysikalismin puolustusyritystä vastaan.

Tämä on kuitenkin aivan eri asia kuin väittää argumentin demonstroivan fysikalismin epätotuuden (tai mielettömyyden). Sellaisiin demonstraatioihin en usko. Fysikalismin kritiikkiä ei pidä abstrahoida erilleen siitä aktuaalisesta diskursiivisesta käytännöstä, jossa ihmiset puolustavat kannattamiaan väitteitä ja sitoutuvat niiden totuuteen.

Vaikka argumenttini on transsendentaalinen, se ei ankkuroidu perinteiseen (esimerkiksi kantilaiseen tai husserlilaiseen) aprioristiseen käsitykseen transsendentaalisista argumenteista apodiktisen varmoihin johtopäätöksiin johtavina todistuksina. Pikemminkin katson transsendentaalifilosofian olevan ”naturalisoitavissa”, kun tutkimme transsendentaalisesti tosiasiallisten käytäntöjemme – tieteellisten tai muiden käytäntöjen – ja niiden sisältä mien sitoumusten pragmaattisia ennakkoehtoja (ks. Pihlström 2003).

Jos viitekehykseksi otetaan hyvin yleinen ja vanhoista käsitevirheistä korjattu looginen empirismi ja unohdetaan uuskantilaiset, niin fysikalismi ja materialismi ovat lähes itsestään selviä.



Päivä päivältä ja tunti tunnilta homunculus ihmisen päässä pienenee pienenemistää kunnes sitä ei voida havaita edes eletronimikroskoopilla. Henki koneessta on poistunut ja ihminen voi sanoa olevansa oikeasti autonominen.



Antonio Damasio.

Toisaalta katson argumenttini olevan ontologisesti relevantti: vaikkei se päädykään apodiktisen varmasti tiedettäviin totuuksiin ”maailmasta sinänsä”, olevan meistä riippumattomasta rakenteesta (koska tällaisen rakenteen käsite, samoin kuin apodiktisen varmuuden haave, on itsessään hyvin ongelmallinen), se osoittaa jotakin siitä, millaiseksi meidän rajatusta, kenties historiallisesti muuttuvasta näkökulmastamme on tämä inhimillisesti (sekä tieteellisesti että muiden käytäntöjen kautta) jäsennetty maailmamme miellettävä.

Jos argumenttini on onnistunut, se osoittaa, että yritykset puolustaa fysikalismia – esi merkiksi Melnykin (2003) tai teoksen Gillett & Loewer (2001) monien kirjoittajien tapaan – uskottelevat keskustelevansa fysikalismista sellaisesta näkökulmasta, joka sijaitsee kaikkien inhimillisesti mahdollisten tutkimusnäkökulmien ulkopuolella, olettaen jonkinlaisen ”Jumalan näkökulman”. Juuri tällaisen kuvitelman transsendentaalifilosofia haastaa.



Onneksi Jaakko Hintikan ja Gabriel Sandun tutkimukset ovat osoittaneet metakielisotkun tarpeettomaksi ja meillä ihmisillä on lupa puhua vaikka jumalien kieltä, jos niin haluamme.

Sen ei kuitenkaan pidä haastaa tiedettä itseään eikä pyrkimystämme objektiiviseen totuuteen (ja/tai totuuteen relevantilla tavalla sidottuun episteemiseen oikeutukseen). Siten argumenttinikaan tarkoituksena ei ole ollut hyökätä fyysikoiden (tai yleensä empiirisen tieteen harjoittajien) fysikalistisia hypoteeseja vastaan, sikäli kuin nämä hypoteesit ymmärretään empiirisen tieteen osiksi.



Sen sijaan suhtaudun epäillen fysikalismiin yleisenä filosofisena teesinä todellisuuden perusluonteesta, teesinä, jonka puolesta tieteen menestyksen uskotellaan toimivan argumenttina. Fysikalismin kaltaiset skientistiset ajatusharhat voidaan välttää, kun muistetaan, että fysiikka, kuten kaikki tiede – ja myös fysikalismi – on ihmisen ajattelun ja kulttuurin tuote, ei ”maailmaa sinänsä” säröttömästi heijastava peili.

Kenties Jumala, jos hän on todellinen, voisi ratkaista, onko fysikalismi tosi vai epätosi – hänen ajattelussaanhan ei ”sokeita pisteitä” olisi. Mutta me emme voi. Niinpä ainoa rationaalinen asenteemme fysikalismiin on sen hylkääminen tai (vähintään) kannanotosta pidättyminen. Eikä fysikalismin hylkääminen tässä merkitse epätodeksi julistetun hypoteesin eliminointia vaan sellaisesta sekaannuksesta irtautumista, joka rikkoo niitä ehtoja vastaan, jotka mahdollistavat teesien ja uskomusten esittämisen ja puolustamisen ylipäänsä mistään asiasta.

Kuten toisaalla tässä oppikirjassa on osoitettu, meillä on sisällyksetön matematiikka, logiikka ja käsitteistö, josta viimeksimainitusta on koko ajan suuria erimielisyyksiä.

Todellisuutta koskevat käsityksemme ovat karkeistuksia, ja sellaisina ne muuttuvat hyvin monista syistä, toivottavasti lähinnä tutkimuksen edistymisestä johtuen.



Jos käsityksemme todellisuudesta tarkentuvat, on tietysti mahdollista, että sellaiset kokemusperäiset käsitykset kuin syysuhde ja todellisuuden aineellisuus osoittautuvat epätarkoiksi. Toistaiseksi nämä käsitykset voivat erinomaisen hyvin.

Lähdeluettelon löydät helposti Internetistä hakusanalla "fysikalismi".

Mitä aineellinen todellisuuskäsitys on

Uskontojen määrittelemä kieli



Uskontojen suuri valta perustuu usein uskontojen valtaan määrätä käyttämämme käsitteet.

Euroopassa katolisen kirkon käyttämä latinan kieli sekä jossain määrin myös muinaiskreikka (kieli, jolla Uusi testamentti - niminen Raamatun osa on kirjoitettu) ovat vaikuttaneet käyttämiimme käsitteisiin.

Miten välttää sekaannuksia



Latinan kielen "materia" on suomeksi "aine" tai "raaka-aine". Sanan "materialismi" oikea suomennos on "aineellinen todellisuuskäsitys" ja tätä käsitettä käytetään vastaisuudessa tässä oppimateriaalissa aika paljon.

Jos suomalaiset materialistit alkaisivat kutsua itseään aineellisen todellisuuskäsityksen kannattajiksi, monilta sekaannuksilta ja pahantahtoisilta syytöksiltä vältyttäisiin.

Aineellisen todellisuuskäsityksen kannattaja voi olla tai olla olematta aineellisen hyvinvoinnin kannattaja.

Vanhin todellisuuskäsitys

Aineellinen todellisuuskäsitys on ihmisen vanhin todellisuuskäsitys.



Sukulaisemme simpanssit ovat edelleen aineellisen todellisuuskäsityksen kannattajia.

Useimmat menneiden aikojen ihmiset eivät kyseenalaistaneet aineellista todellisuuskäsitystä.

Kirjoitustaidon syntymisen jälkeen monet kirjoittivat muistiin pohdiskeluja siitä, mistä aineista todellisuus koostuu.

Aineellinen todellisuuskäsitys ja ateismi



Epikuros

Aineellinen todellisuuskäsitys ei ole välttämättä jumalaton (ateistinen).

Jotkut menneiden aikojen aineellisen todellisuuskäsityksen kannattajat sanoivat, että jumalat ovat olemassa mutta että ne koostuvat aineesta.

Aineen määrittelykiista

Lähes kaikki suomalaiset käsittävät, mitä sana "aine" tarkoittaa.

Poikkeuksen tekevät jotkut viisauden ystävät.



Pythagoras.

Pythagoraan
(569 eaa. - 475 eaa.) mukaan vain jumalat voivat olla viisaita, siksi ihmisiä voidaan parhaimmillaankin kutsua viisauden ystäviksi (filosofeiksi).

Sana "aine" voidaan tavalliseen tapaan määritellä esittämällä joukko lauseita, joissa sana "aine" esiintyy. Tämän lausejoukon on oltava sisäisesti ristiriidaton.

Kun näin menetellään, viisauden ystävät takertuvat helposti joihinkin muihin sanoihin.



Lucretius Carus.

Erään vanhan (Lucretius Carus) määritelmän mukaan ainetta on kaikki, mikä voi vaikuttaa tai olla vaikutuksen kohde.

Jos pimeä aine ja pimeä energiaa voivat vaikuttaa, ne ovat ainetta (jos niitä ylipäätään on olemassa)..

Sanasotaa

Tähän viisauden ystävät saattavat esittää vastaväitteen, jonka mukaan on muunkinlaista vaikuttamista. Määritelmää voidaan korjata: Ainetta on kaikki, mikä voi fysikaalisesti vaikuttaa tai olla vaikutuksen kohde.

Viisauden ystävät voivat hyökätä myös tätä määritelmää vastaan. Käsite "fysiikka" on enemmän tai vähemmän epämääräinen.

Sana "fysiikka" tulee kreikankielen sanasta "fysis", joka tarkoittaa luontoa. Sivistyssana "fysiikka" olisi syytä poistaa määritelmästä myös siksi, että se on vieraskielinen.



Kari Enqvist.

Fysikalistiksi itseään kutsuvan fyysikon Kari Enqvistin (1954-) on siis syytä miettiä uutta sanaa sanan "fysiikka" tilalle. Korjataan määritelmää vielä kerran:

Korjattu aineen määritelmä

  1. Ainetta on kaikki, mikä voi aineellisesti vaikuttaa tai olla aineellisen vaikutuksen kohde.
  2. Aineellista on kaikki, mikä tapahtuu kokemuksesta riippumatta.
  3. Inhimillinen kokemus on aineen tuote.
  4. Inhimillinen kokemus voi vaikuttaa aineeseen vain aineellisesti.
Tätä määritelmää voidaan tarvittaessa mutkistaa, mutta ei kannata mennä uskovaisten ansaan. Merkitysten kanssa voi saivarrella loputtomasti kuten viisaustieteen olemassaolo osoittaa.

Esimerkkejä aineesta



Ainetta ovat mm. alkeishiukkaset, sähkömagneettinen säteily ja niihin liittyvät vaikutuskentät.

Tässä on sivistyssana "magneettinen". Sana tulee muinaisen Kreikan paikannimestä "Magnesia".

Sanan alkuperä ei kelpaa tässä tapauksessa määritelmän pohjaksi. Tässä julistetaan kilpailu sanan "magneettinen" suomennoksesta. Suomentaja palkitaan pääsyllä Suomen kielen historiaan.?

Aineen olemassaolo

Onko ainetta olemassa? Suomalaisten enemmistön vielä ihmetellessä joukko viisauden ystäviä kiirehtii kumoamaan aineen olemassaoloa.

Osa heistä ehtii jo asettaa kyseenalaiseksi senkin, onko ylipäätään mitään olemassa. Siinä vaiheessa on syytä siirtää puheenvuoro joillekin muille.

Sanan "olemassaolo" määrittelemistä esitellään tässä aineistossa toisaalla. Mainittakoon, etteivät viisauden ystävät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, mitä olemassaolo tarkoittaa.

Ehkä olisi hyvä, jos viisauden ystäviä ei olisi olemassa. Oikeasti viisaita voisi toki olla olemassa nykyistä enemmän.

Tässä ei ryhdytä väittelemään siitä, onko ainetta olemassa. Seuraavassa oletetaan, että ainetta on olemassa.



Samuel Johnsonin kerrotaan todistaneen olkomaailman (ja samalla aineen) olemassaolon potkaisemalla kiveä.

Sieluaine kannattaa torjua

Myös se käsitys, että ainetta pitäisi kutsua energiaksi, hengeksi, sieluksi jne. (ns. idealistinen monismi, sanakirjojen ystävät katsokoot sanat itse sanakirjoistaan) on syytä torjua.

Tietyn kirjainyhdistelmän valitseminen käsitteen "aine" määritelmään on tietysti sopimuksenvaraista. Voisimme käyttää sanan "aine" tilalla vaikka sanaa "xyz" (äännetään ksyts), mutta historiallisista syistä sana "aine" sopii tähän käyttöön paremmin.



Identtiset kaksoset.

Mikä on ihmiskunnalle parasta

Ihmiskunnalle on parasta, että aineesta käytetään kirjainyhdistelmää "aine" eikä kirjainyhdistelmää "henki". Vanhoista tunneperäisesti uskontosidonnaisista sanoista olisi muutenkin päästävä eroon.

On olemassa myös muita kuin minä

On syytä torjua myös se käsitys, että minun tajuntani ulkopuolista todellisuutta ei ole olemassa (ns. solipsismi). Muitakin kuin minä on aidosti olemassa.

Solipsismia käsitellään perinpohjaisesti alempana tässä oppikirjassa.



Oliko Platon historian vahingollisin viisauden ystävä?



Väinö Voipio.

Edesmennyt Väinö Voipio sanoo teoksessaan "Jumalan puolustus" (s. 136) Platonia kristillisen teologian patriarkaksi, vaikka Platon eli paljon ennen kristinuskon syntyä.

Platonin mukaan on olemassa kaksi todellisuutta:
  1. ajaton ja paikaton yleisten ominaisuuksien (ideain) todellisuus
  2. aika-avaruudellinen todellisuus.
Platonin mielestä vain ajatukset "yleisistä ominaisuuksista" (ideat) ovat todellisia eli aidosti olemassa olevia.

Oliot ja ominaisuudet sekaisin?

Platonin mukaan perimmäinen todellisuus koostuu "yleisistä ominaisuuksista" (eli universaaleista), ei yksittäisistä aineellisista olioista.

Olemus koostuu niistä ominaisuuksista, jotka ovat kaikilla sitä edustavilla yksilöillä.

Tietokoneiden olio-ohjelmointikielissä määritellään luokkia (class) joiden ilmentymiä ovat yksittäiset oliot (object).

Luokkamääritelmä sisältää tietojäseniä (ominaisuuksia, property) ja menetelmäjäseniä (method).

Tapahtumat (event) käynnistävät menetelmiä (jotka esimerkiksi lähettävät viestejä (message) muille olioille, käyttöjärjestelmille, laitteille, käyttäjille, jne. tai suorittavat aliohjelmia (algoritmeja)).



Monen todellisuuden kannattajat ja todellisuuden jakajat

Platonin kahden todellisuuden todellisuuskäsitystä ovat laajentaneet "monen todellisuuden" (pluralistiset) todellisuuskäsitykset.



Sir Karl Popper.

Erityisesti kolmen todellisuuden käsitystä ovat kannattaneet viisauden ystävät Sir Karl Popper (1902 - 1994) ja Ilkka Niiniluoto (1946-).

Popper erottaa toisistaan (Popperin maailmat)
  • aineellisten olioiden todellisuuden 1,
  • tajunnan ja ajatusten muodostaman todellisuuden 2 ja
  • ihmismielen tuotteita koskevan todellisuuden 3.
Aineellisen todellisuuskäsityksen mukaan on olemassa vain yksi todellisuus, aineellinen todellisuus, jossa ihminen, eläin, jokin muu ajatteleva olento tai kone muodostaa luokkia käsitelläkseen viestejä ja muodostaakseen niistä informaatiota.

Aineellinen todellisuuskäsitys on käsitys todellisuudesta ja siksi aineellinen todellisuuskäsitys määrittelee todellisuuden toisin kuin muut todellisuuskäsitykset. Kiista koskee siis käsitemääritelmiä.



Pohjimmaltaan käsitemääritelmistä kiistellään kuitenkin siksi, että niillä halutaan puolustaa joitain koulukuntia tai uskontoja.

Jokainen uusi viisaustieteen koulukunta määrittelee joukon mitä kummallisimpia uusia sanoja, ja ne, jotka pitävät kummallista puhetta suurena viisautena, saadaan helposti tällaisten uusien koulukuntien kannattajiksi.

Tässä ei ryhdytä määrittelemään vierasperäistä sanaa "informaatio". Todetaan, että esimerkiksi Kari Enqvist käyttää informaation mittana järjestelmän tilan kuvaamiseen tarvittavien bittien (1 tai 0) määrää.

Kahden todellisuuden käsitykset



Seuraavassa ei ryhdytä käsittelemään kaikkia mahdollisia monen todellisuuden todellisuuskäsityksiä vaan tyydytään arvioimaan yleisimpiä "kahden todellisuuden" (dualistisia) todellisuuskäsityksiä.

Erityisesti tarkastellaan niitä kahden todellisuuden käsityksiä, jotka olettavat, että aineellisen todellisuuden lisäksi on olemassa jokin toinen todellisuus.

Esimerkkejä tällaisista kahden todellisuuden käsityksistä ovat mm. Platonin todellisuuskäsitys ja eräiden uskontojen todellisuuskäsitykset.

Sivistyssanajoukon ovat luoneet uskonnot

Aineellisen todellisuuskäsityksen vastustajat esittävät tässä vaiheessa joukon sivistyssanoja, joiden merkitystä he eivät aina itsekään tajua.

Tämän sivistyssanajoukon ovat luoneet alun perin uskonnot. Ne ovat luoneet sen huijatakseen tavallisia ihmisiä.



Kuka tahansa voi kävellä vähintään 500 asteisilla hiilillä muutamia askeleita, jos on kävellyt sitä ennen riittävästi avojaloin (jalkapohjien nahka on paksuuntunut). Maailmanennätys on noin tusina askelta.

Jotta väitettä huijauksesta ei pidettäisi katteettomana, mainittakoon, että taikuritaide syntyi alun perin Intiassa sikäläisten uskontojen levittämiseen huijauksella.

Sivistyssanoista ja viisaustieteilijöiden luokitteluista riippumatta voidaan kysyä: Onko aineellisen todellisuuden rinnalle syytä määritellä muita, ei-aineellisia todellisuuksia?

Tällaiseen ei-aineelliseen kuten "henkiseen" todellisuuteen saattaisi kuulua esimerkiksi ns. sielu, joka jäisi eloon ihmisen tai eläimen kuoltua ja jatkaisi olemassaoloaan aineen ulkopuolella.

Ei-aineelliseen todellisuuteen saattaisivat kuulua esimerkiksi kristinuskon ja islamin henkiolennot kuten jumalat (yhdestä kolmeen), enkelit, paholaiset jne.

Useimmat aineellisen todellisuuskäsityksen kannattajat ovat sitä mieltä, että ei pidä olettaa olemassa oleviksi sellaisia todellisuuksia, joita ei tarvita.

On viisaampia puhetapoja, joilla yhden todellisuuden moninaisuudesta voidaan puhua.



Tämä käsitys on Occamin partaveitsen mukainen normi.

Ihmistodellisuus karkeistuksena

Sillä, miten ihminen tai muu ajatteleva olio selittää erilaisia tapahtumia, ei ole merkitystä edellisessä kappaleessa esitettyjen väitteiden suhteen.

Kun ajatteleva olio muodostaa uutta informaatiota saapuvista viesteistä, hän karkeistaa (coarse), hävittää alkuperäistä informaatiota.

Seuraavaa karkeistuksen matemaattista määritelmää ei tarvitse välttämättä osata tai ymmärtää.



(Lähde: Kari Enqvistin kotisivu)

Karkeistuksella tarkoitetaan ajan tai paikan tai ylipäätään joidenkin fysikaalisten vapausasteiden yli tapahtuvaa integrointia (”keskiarvottamista” - kyseessä ei välttämättä kuitenkaan ole yksinkertaisen lineaarisen keskiarvon ottaminen; karkeistus riippuu integrointimitasta).

Karkeistetut luonnonlait ovat laadullisesti erilaisia kuin alemman, karkeistamattoman tason luonnonlait jos vain jälkimmäiset ovat epälineaarisia, kuten fysiikassa on tyypillistä.

Myös tietokoneet (etenkin tilasto-ohjelmat kuten SAS ja SPSS) osaavat karkeistuksen.

Olioita ja tapahtumia luokitellaan usein enemmän tai vähemmän epätarkasti, ja jo itse luokittelu vähentää informaatiota.

Käsitteen "karkeistus" on suomalaiseen keskusteluun tuonut fyysikko Kari Enqvist, joka kutsuu aineellista todellisuuskäsitystään fysikalismiksi.?

Ajattelevat oliot etsivät karkeistuksia

Karkeistusta voi kokeilla esimerkiksi uudehkoilla valokuvankäsittelyohjelmilla.



Digitaalisessa värivalokuvassa on nykyään useita miljoonia värillisiä pisteitä. Niitä voidaan vähentää ja lisätä tai niistä voidaan laskea monenlaisia karkeistettuja kuvia.

Lopputulos voi olla hyvin yllättävä. Kuvalla saattaa olla "uusia ominaisuuksia", joita ei ollut alkuperäisessä kuvassa. Esimerkiksi tämän epämääräisen ja värähtelevän näytön pistejoukon ihminen näkee tekstinä.

Toimiakseen tehokkaasti tavoitteittensa suunnassa ajattelevat oliot etsivät alati muuttuvasta todellisuudesta karkeistuksia, jotka ilmaisevat säilyvyyksiä (invariansseja).



Eino Kaila.

Eino Kaila
(1890–1958), Pertti Lindfors (1927-2007) ja nykyinen fysiikka ovat korostaneet säilyvyyksien (invarianssien) merkitystä inhimillisen tiedon muodostamisessa.



Tämä kuva pääministeri Kataisesta on valokuva.



Tämä kuva pääministeri Kataisesta on öljyvärimaalaus.



Tämä on kubistinen maalaus pääministeri Kataisesta.



Tässä pääministeri Katainen on esitetty fraktaalina.

Mittakaava määrää, millä asioilla on merkitystä ihmisille

Alkeishiukkasilla on tavallisille ihmisille merkitystä esimerkiksi radioaktiivisen säteilyn yhteydessä.

Molekyyleillä on merkitystä aivan jokapäiväisessä elämässä: me syömme ja juomme molekyylejä.

Syömme kiinteitä aineita, juomme nesteitä asumme usein kiinteästä aineesta tehdyissä taloissa.

Meissä ja ympäristössämme on valtava määrä mikro-organismeja kuten bakteereita ja viruksia.



Suurten rahasummien siirtäjä, entinen valtiovarainministeri Iiro Viinanen.

Kaiken selittäminen alkeishiukkasilla ei ole tarpeellista eikä ihmisille edes mahdollista

Meillä ei ole erityistä tarvetta selittää esimerkiksi eliöiden toimintaa alkeishiukkasten avulla.

Siitä huolimatta tiedämme, että esimerkiksi me ihmiset koostumme koko ajan muuttuvasta joukosta alkeishiukkasia.

Sen sijaan minkäänlaisia sielu- tai henkihiukkasia ei ole toistettavissa kokeissa havaittu.

Ns. pimeä aine ja ns. pimeä energia ovat mielestäni todennäköisesti painovoimateorian (yleisen suhteellisuusteorian) antamia virheitä.



Säilyvyydet

Eräs varsin yleisesti hyväksytty säilyvyys sanoo, että ainetta (mm. hiukkaset, säteily ja kentät) ei voida luoda tyhjästä eikä hävittää tyhjään.

Tämä karkeistus on osoittautunut erittäin hyödylliseksi, vaikka emme tiedä tarkasti, missä rajoissa se pitää paikkansa.

Uskonnot ovat usein väittäneet jotain muuta.



Intialainen taikuri Basava Premanand (1930-2009) haastoi uskonnollisen johtajan Satya Sai Baban (1926-2011) taikomaan tyhjästä jotain, joka ei mahdu Sai Baban hihaan, mutta tiettävästi Sai Baba ei vastannut tähän haasteeseen.

Jos inhimillinen tieto on karkeistuksia ja informaation hävittämistä, mitä on inhimillinen totuus?

Säilyvyydet (invarianssit) ja karkeistus poistavat tarpeen puhua "totuudenkaltaisuudesta".

Säilyvyyslause (invarianssi) on tosi, jos se on oikein laskettu karkeistus.

Totuuden määritelmä on tässä käsityksessä vastaavuuskäsityksen (korrespondenssiteorian) mukainen.



Esimerkiksi kuution muotoisen nopan heiton todellisista heittosarjoista lasketut eri silmälukujen (1,2,3,4,5,6) todennäköisyydet vastaavat todellisia tapahtumia.

Totuuden ja uskon sekoittaminen keskenään

Monet viisauden ystävien totuustarkastelut ovat selvästi peräisin uskonnoista. Totuus ja usko sekoitetaan usein keskenään.

Etenkin jotkut amerikkalaiset kristityt ovat puhuneet "totuuden jälkeisestä yhteiskunnasta".

Tosiasiassa tiukasti kristillinen tai tiukasti islamilainen yhteiskunta on totuuden jälkeinen yhteiskunta.

Totuuden jälkeinen yhteiskunta on mikä tahansa yhteiskunta, jossa totuus väistyy aatteen tai jonkin ihmisryhmän tai vaikka jonkun yksilön etujen vuoksi.

Suomalainen yhteiskunta on viime vuosikymmeninä siirtynyt vahvasti totuudenjälkeisen yhteiskunnan suuntaan.

Kehotan lukijoita testaamaan tätä väitettä yrittämällä kirjoittaa totuuksia esimerkiksi suurimpiin päivälehtiimme.



"Eliminatiivinen" materialismi



Eliminatiivinen materialismi on olkinukke, jolla hyökätään aineellista todellisuuskäsitystä vastaan.

Alla oleva olkinukkemainen artikkeli on ilmestynyt alun perin englanninkielisessä Wikipediassa, ja joku on vaatimattomalla menestyksellä suomentanut sen suomenkieliseen Wikipediaan, Artikkelin sisällä ja perässä oleva kritiikki sekä sivistyssanojen selvennykset ovat tämän oppikirjan kirjoittajan tekemiä.



Patricia Churchland.

Wikipediassa neurofilosofia on syystä tai toisesta joutunut uskovaisten holhoukseen. Eliminatiivista materialismia ei ole enää olemassakaan, sen sijaan vanha kunnon reduktiivinen materialismi on olemassa ja Patricia Churchland edustaa sitä suomennetussa teoksessaan Brain-Wise (2001).

Puhe "eliminatiivisesta" johtuu siitä, että uskovaiset vihaavan vielä vanhaa Carnapin yritystä kääntää kaikki havaintokokemuksen kielelle.


Alkuperäisen artikkelin teksti on kirjoitettu pienillä sinisillä kirjaimilla ja käsitteiden selvennykset pienillä mustilla kirjaimilla. Oppikirjan tekijän kommentit on kirjoitettu tavallisena leipätekstinä,

Eliminatiivinen materialismi (eliminativismi, eliminoiva materialismi, karsiva materialismi) on materialistinen mielenfilosofinen suuntaus, jonka mukaan mielen tiloja kuvaavilla käsitteillä ei ole hermostollisia vastineita.




Edellinen kappale on huonosti muotoiltu. Inhimillinen kieli puhuu karkeistuksilla. Lähes jokainen meistä tuntee mielen tiloja kuvaavia arkikielen käsitteitä kuten perusemootiot pelko, suru, viha, inho, ilo ja yllätys sekä yhteisölliset emootiot kuten myötätunto, nolostuminen, häpeä, syyllisyydentunne, halveksinta, mustasukkaisuus, kateus, ylpeys ja ihailu

Nämä ovat omalla tasollaan aivan hyviä inhimillisiä karkeistuksia. Tämän kirjoittaja on vuosikymmeniä yrittänyt saada tässä maasssa läpi ajatusta, jonka mukaan emootio on eri asia kuin tunne (esimerkiksi kipu). Ei ole mennyt läpi.

Reduktiivinen materialismi itse asiassa selittää nämä ilmiöt aineellisen todellisuuskäsiyyksen mukaisesti. Mistääm sanojen merkityksen muuttamisesta ei Patricia Churchlandin mukaan ole missään tapauksessa kyse.



Aivotutkimus sai vasta melko äskettäin tekniset laitteistot, joilla voidaan kartoittaa, mitä aivoissa ja ruumiissamme tapahtuu, kun tunnemme näitä emootioita tai kun tunnemme pelkkiä tunteita (kuten kipu).

Oikein tulkittuna arvosteltu kappale tarkoittaa, että mielentilamme ovat arkikieltä tarkemmalla selitystasolla mutkikkaita ja sisältävät suuren määrän käsitteitä, joista tavallinen arkikielen puhuja ei ymmärrä yhtään mitään.



Kimmo Pietiläinen.

Me suomalaiset olemme siitä onnellisessa asemassa, että ansioitunut kääntäjä ja kustantaja Kimmo Pietiläinen pitää meitä ajan tasalla aivojen toimintoja tutkivan neurotieteen alueella.

Neurotieteiden aloiksi luetaan

  1. neuroanatomia
  2. neurobiologia
  3. neuropsykiatria
  4. neurofarmakologia
  5. neurofysiologia
  6. kognitiivinen neurotiede
  7. laskennallinen neurotiede ja neuroinformatiikka
  8. neuropatologia
  9. kliiniset neurotieteet ja neurologia
  10. molekulaarinen neurotiede


Eliminatiivinen materialismi karttaa mielen toimintaa koskevien arkikäsitysten eli niin kutsutun arkipsykologian käyttöä tutkimuksen lähtökohtana, ja pyrkii eliminoimaan eli karsimaan sen käsitteet mieltä koskevasta selittämisestä.

Eliminatiivisen materialismin keskeinen väite on, että arkipsykologia on virheellinen käsitys mielestä, eikä tiettyjä henkisiä tiloja, joiden olemassaolo yleensä otetaan itsestään selviksi, ole olemassa.



Jotkut eliminativistit ajattelevat, ettei sellaisille arkisille psykologisille käsitteille kuten käsitykset tai halut ole olemassa johdonmukaista hermostollista perustaa, koska tällaiset käsitteet ovat huonosti määriteltyjä. Sen sijaan tällaisia käsitteitä tulisi arvioida sen mukaan, miten hyvin ne palautuvat biologiselle tasolle.

Jotkut toiset eliminativistit puolestaan ajattelevat, ettei tietoisuutta ja tietoisia henkisiä tiloja, kuten kipua ja näköaistimuksia, ole olemassa.

Reduktiivinen materialismi ei karsi yhtään mitään vaan selittää asiat sillä käsitteellisellä tasolla, joka on ihmisen kannalta paras karkeistustaso.

Reduktiivinen materialismi ei kiellä mielen toimintojen selittämisessä yhtään mitään muuta kuin henkisen tai sielullisen substanssin eli perusaineksen tarpeellisuuden ja Occamin partaveitsellä olemassaolon.

Arkipsykologiaa tutkitaan psykologian laitoksilla, joilla ei liioin tutkita kvanttimekaniikkaa ja yritetä palauttaa arkipsykologian käsitteitä alkeishiukkasten tapahtumiksi.



Kirurgi löysi tämän laitteen ottamien kuvien avulla tämän kirjoittajan luupiikit, jotka aiheuttivat hermokipua kokonaan toisessa paikassa kuin missä luupiikit olivat.

Suomen psykologian laitoksilla on tuskin yhtään magneettikuvauslaitetta, jolla yleensä voitaisiin nähdä, mitä pään sisällä ja selkäytimessä tapahtuu.

Pään sisällä tapahtuvat asiat tarvitsevat eri käsitteitä kuin mitä ihminen jokapäiväisessä puheessaan käyttää. Oikeinta olisi sanoa, että arkipsykologia ja neuropsykologia käsittelevät todellisuuden eri tasoja.

Eliminativismin mukaan arkijärjen mukainen käsitys mielen toiminnasta on virheellistä, ja neurotieteet tulevat jonain päivänä osoittamaan, että ne henkiset toiminnot joihin arkipuheessa viitataan sellaisilla sanoilla kuin ”aikoa”, ”uskoa”, ”haluta” ja ”rakastaa”, eivät viittaa mihinkään todelliseen. Koska luonnollinen kieli on riittämätöntä, ihmiset erehtyvät luulemaan, että heillä on käsityksiä ja haluja.

Oikeampaa olisi sanoa, että arjen tasolla liikuttaessa käytetään kieltä, joka on karkeistusta ja usein karkeistuksenakin liian ylimalkaista ja virheellistä.

Neurotieteen tasolla käytetään hienojakoisempaa karkeistusta.

Kuten Patricia Churcland sanoo, emme ole lakanneet rakastamasta, vihaamasta jne. vaan olemme selittämässä näitä ilmiöitä keittiöpsykologiaa tarkemmin.



Oikeastaan tarvitsisimme seuraavat tasot:

Keittiöpsykologia
Ammattipsykologia
Neurotiede


Neurotiede on yleisnimitys niille tieteenaloille, jotka tutkivat hermoston toimintaa ja rakennetta. Neurotieteisiin kuuluvat muun muassa neurobiologia, joka tutkii hermosoluja; neuroanatomia, joka tutkii hermoston rakennetta; behavioraalinen neurotiede, joka tutkii hermoston toimintaa; evolutionaarinen neurotiede, joka tutkii hermoston kehitystä, sekä laskennallinen eli komputationaalinen neurotiede, joka tutkii aivojen toimintaa informaatiojärjestelmänä. Neurotieteellinen tutkimus kattaa myös osia muun muassa genetiikan, biokemian, fysiologian, farmakologian ja patologian aloista.

Monet neurotieteen osat on perinteisesti luettu biologian aloiksi. Nykyisin neurotiede käsitetään usein monitieteiseksi alaksi, johon kuuluu myös kognitiivisen psykologian, neuropsykologian, tietojenkäsittelyn, tilastotieteen, fysiikan ja lääketieteen (neurologia) tutkimusta. Neurotiede onkin laajentunut kattamaan kaiken kokeellisen ja teoreettisen tutkimuksen, joka koskee eliöiden keskus- ja ääreishermostojen toimintaa ja rakennetta.


Suomessa on vietetty kolmena vuotena aivoviikkoa, jonka aikana on pyritty tekemään neurotiedettä tutuksi yleisölle. Aivoviikon ajatus on lähtöisin Yhdysvalloista, ja kansainvälistä aivoviikkoa on vietetty kaksitoista kertaa.

Suomen aivotutkimusseura yhdistää eri alojen tutkijoita, joiden työ kohdistuu hermostoon. Seurassa on noin 200 jäsentä

Joidenkin eliminativistien, kuten varhaisen Frank Jacksonin, mukaan tietoisuutta ei ole olemassa muutoin kuin aivotoimintojen loisena (epifenomenaalisena sivutuotteena). Toiset, kuten Georges Rey, katsovat, että käsite tullaan lopulta poistamaan käytöstä neurotieteiden edistyessä. Tietoisuus ja arkipsykologia ovat erillisiä kysymyksiä, ja on mahdollista olla karsiva pelkästään toisen suhteen ilman pyrkimystä toisen karsimiseen.

Tietoisuuden ja tiedottomuuden eron tuntee jokainen meistä, ja se, kummassa tilassa olemme, voidaan nähdä myös aivokuvantamisella. Se, mitä tietoisuus on neurotieteen näkökulmasta on huomattavan mutkikas asia, ja sen selittäminen vaatii oman kielensä. Tietoisuuden käsitettä reduktiivinen neurotiede käyttää entiseen tapaan.




Eliminativismin juuret ovat Wilfrid Sellarsin, W. V. O. Quinen, Paul Feyerabendin ja Richard Rortyn töissä. Käsitteen ”eliminatiivinen materialismi” esitteli ensimmäisenä James Cornman vuonna 1968 kuvatessaan Richard Rortyn kannattamaa fysikalismin muotoa. Myöhempi Ludwig Wittgenstein oli myös merkittävä innoituksen lähde eliminativismille, erityisesti siksi, että hän hyökkäsi ”yksityisiä olioita” vastaan pitäen niitä ”kielellisenä fiktiona” eli sepitteenä.

Neurotiede on luonut arkipsykologiaa alemman tason inhimillisen ajattelun selittämiselle, ja kun tämä taso sattuu olemaan aineellinen, voidaan sanoa, että neurotiede on huomattavasti vahvistanut reduktiivisen materialismin oikeutusta.



Varhaiset eliminativistit, kuten Richard Rorty ja Paul Feyerabend, sekoittivat usein käsitteen eliminatiivinen materialismi sisältämän eliminoinnin kaksi eri merkitystä. Toisaalta he ajattelivat, ettei tulevaisuuden kognitiotiede, joka tulee lopulta antamaan oikean kuvan mielen toiminnasta, tule käyttämään arkijärjen mukaisia mielen toimintaa kuvaavia käsitteitä kuten käsitykset ja halut; tällaiset tilat eivät tule olemaan osa kypsän kognitiotieteen olemassaoloa kuvaavaa käsitteistöä.

Yllä olevalla puheella halutaan lähinnä estää se, ettei ns. sielulle tai hengelle jää mitään tilaa, kun ajatuksiammekin voidaan lukea kuvantamislaitteilla suunnilleen samaa vauhtia kuin ajattelemme.

Koska sana "eliminointi" on väärä ja reduktiivinen on oikea, artikkeli haukuuu täysin väärää puuta.


Kognitiotiede tutkii tietoilmiöitä kuten havaitsemista, oppimista, muistia, ajattelua, kieltä ja käsitteitä, sekä näiden taustalla olevia tiedonkäsittelyn mekanismeja.

Toisaalta samat filosofit ajattelivat myös, ettei arkijärjen mukaisia henkisiä tiloja ole edes olemassa. Arvostelijat kuitenkin huomauttivat, etteivät eliminativistit voi ajatella kummallakin tavalla yhtä aikaa: joko henkiset tilat ovat olemassa ja ne tullaan selittämään alemman tason neurofysiologisina tapahtumasarjoina, tai sitten ne eivät ole olemassa lainkaan.

Nykyaikaiset eliminativistit ovat selkeämmin esittäneet käsityksen, jonka mukaan henkisiä tiloja ei yksinkertaisesti ole olemassa, ja ne tullaan lopulta poistamaan aivojen toimintaa koskevista selityksistä samalla tavalla kuin pahat henget on poistettu mielisairauksia ja psykopatologiaa koskevista selityksistä.



Tässä ilmeisesti olisi pitänyt sanoa, ettei ole olemassa mitään henkeä, jonka tiloja monet ihmiset ajattelevat emootoidensa ja ajatustensa olevan.

Henkiä ei käytetä neurotieteen selityksissä, ja reduktiivinen materialismi ei ole oikeastaan ole mitään muuta kuin tämä tosiasia.

Psykopatologia on oppi mielenterveyshäiriöiden eli psyykkisten häiriöiden ilmenemismuodoista.

Vaikka eliminatiivinen materialismi oli vähemmistökäsitys 1960-luvulla, se sai enemmän hyväksyntää 1980-luvulla. Eliminativismia kannatti muun muassa psykologi B. F. Skinner.

Nykyisin se liitetään ensi sijassa Paul ja Patricia Churchlandiin, jotka kieltävät propositionaalisten asenteiden olemassaolon, sekä Daniel Dennettiin, jonka katsotaan usein olevan eliminativisti kvalioiden ja kokemuksellisen tietoisuuden suhteen.

Tässä kannattaa muistuttaa siitä, että kaikki neljä Churchlandin perheen jäsentä kannattavat reduktiivista materialismia.



Propositionaalinen asenne on käsite, jolla on kuvattu sellaisten verbien merkitystä kuin arvella, epäillä, luulla, tahtoa, tietää ja uskoa. Tällaiset verbit saavat lausetäydennyksen ja ilmaisevat ihmisen tajunnantilaa tai tietoteoreettista arviota, joka koskee lauseen sisällön paikkansapitävyyttä tai toteutumista.

Eliminatiivinen materialismi ei tässäkään kohdassa kiistä mitään muuta kuin sen, että kokemustemme rakenne joudutaan esittämään arkipsykologiaa mutkikkaammalla kielellä. Tarvitaan hienojakoisempaa karkeistusta kuin arkipsykologiassa.

Kvalialla tarkoitetaan kahta asiaa, joista seuraavassa käytetään nimityksiä kvalia I ja kvalia II.

Kvalia I tarkoittaa tunteita, jotka ovat jokaisen subjektiivisen kokemuksen pakollinen osa, oli kyseessä jokin mielihyvän sävy tai sen puuttuminen, jokin kivun, epämukavuuden tai hyvinvoinnin sävy tai sen puuttuminen.

Antonio Damasion mukaan kvalia I on mielen lisäpiirre eikä mitään sen kummallisempaa.

Kvalia II tarkoittaa tunnetilojen syntymistä ylipäätään. Miksi havaintokarttojemme pitäisi tuntua miltään.

Damasion mukaan kvalia II on syntynyt evoluution vaikutuksesta ja sen toiminta tunnetaan pääpiirteissään.



Kvalioita ovat esimerkiksi punaisuus ja kivun tunteminen. Usein kvalioita kuvataan muodossa ”millaista on...?”: millaista on nähdä veren punainen väri, millaista on tuntea kipu kädessä ja niin edelleen. Kvaliat erotetaan niistä fysikaalisista tilanteista jotka saivat ne aikaan sekä niiden aikaansaamista vaikutuksista käyttäytymisessä.

Eräs tapa tiivistää Churchlandien ja Dennettin käsitysten ero on se, että edellä mainitut ovat karsivia propositionaalisten asenteiden suhteen mutta reduktionisteja eli palauttajia kvalioiden suhteen, kun taas Dennett on palauttaja propositionaalisten asenteiden suhteen mutta eliminativisti kvalioiden suhteen.

Monet eliminativistit, kuten Churchlandit, katsovat arkipsykologian olevan täysimittainen joskaan ei muodollistettu käsitys inhimillisestä käyttäytymisestä. Heidän mukaansa arkipsykologiaa käytetään selittämään ja ennustamaan mielen tiloja ja ihmisten toimintaa. Tätä käsitystä kutsutaan usein mielen teoriaksi, koska se on käsitys jonka mukaan arkipsykologia on mielen toimintaa koskeva teoria.



Eliminativistit katsovat, että arkipsykologiaa tulee arvioida samalla tavalla kuin muitakin tieteellisiä käsityksiä, eli sen selitys- ja ennustusvoiman perusteella.

Eliminativistien mukaan arkipsykologia ei ole kehittynyt viimeisen 2.500 vuoden aikana merkittävästi ja näin se on pysähtynyt: jo antiikin kreikkalaisilla oli arkipsykologia joka vastasi omaamme. Neurotieteet sen sijaan ovat kehittyneet nopeasti ja voivat selittää ilmiöitä, joita arkipsykologia ei pysty selittämään.

Suuressa osassa arkipsykologiaa on kyse siitä, että ihmiset liittävät itseensä ja toisiinsa erilaisia propositionaalisia asenteita. Eliminativistit huomauttavat, että nämä ovat itse asiassa lauseopillisia (syntaktisia) ja merkitysopillisia (semanttisia) ominaisuuksia. Eräs esimerkki on oletus (hypoteesi) ajattelun kielestä. Siinä propositionaalisiin asenteisiin liitetään omanlaisensa kombinatorinen syntaksi sekä muita kielellisiä ominaisuuksia.



Kyllä tässä koko ajan haukutaan olkinukkea, Olisivat edes rehellisiä ja tekisivät kuten Oiva Ketonen aikoinaan ja haukkuisivat reduktionistista materialismia.

Tässä ei ole kysymys mistään sen kummallisemmasta kuin että inhimillisten emootoiden ja ajatusten käsittelyjärjestelmä ei sijaitse missään lasikaapissa vaan luuston vahvasti suojaamissa koteloissa, joiden sisäistä toimintaa joudutaan tutkimaan mutkikkailla laitteilla, joita ei ole arkipsykologian käytössä.

Voidaan sanoa, että ihmisen sairauksien tutkimisessa ei edistytty tuhansiin vuosiin, mutta sitten, kun tarvittavat fysiikka, kemia, anatomia jne. saatiin kehitettyä, myös sairauksia, jotka toki on tunnettu tuhansia vuosia, pystyttiin aikaisempaa paremmin parantamaan. Tässäkin eliminatiivisesti alemman tason käyttö auttoi tutkimusta eteenpäin.

Sairauksia ei enää pidetty pahojen henkien aiheuttamina vaan aivan normaalin materialismin alaan kuuluvina ilmiöinä. Tiettävästi Vatikaani on ottanut uudestaan käyttöön pahojen henkien manaamisen opettamisen, mutta tämä johtunee siitä, että kristityt yrittävät hyötyä aatteellisesti ns. vale- eli lume- elli plasebohoidosta.



Miten Israelissa saattoi olla näin paljon sikoja?

Edes keskustapuolue ei salli pahojen henkien manaamista sikoihin, kuten ikivanha taru kertoo erään Joshuan tehneen parituhatta vuotta sitten.

Joka haluaa tietää, mikä on kombinatorinen syntaksi, suomentakoon alla olevan pienellä painetun tekstin.

First, vocal imitation and a basic combinatoric syntax (with hierarchical structure but no meaning) evolved during an initial protolanguage stage to create a relatively complex prosodic protolanguage that was shared in a community, passed on and elaborated over many generations, and probably played a role in mate choice, group solidarity, and perhaps synchronization of group activities.

Eliminativistien mukaan tällaisella ei kuitenkaan ole mitään paikkaa neurotieteissä, joissa puhutaan sen sijaan toimintamahdollisuuksista ja muista vaikutuksista, jotka ovat luonteeltaan jatkuvia ja hajautettuja. Tämän vuoksi arkipsykologian olettamilla lauseopillisilla rakenteilla ei ole paikkaa aivoissa.



Tähän on vastattu kahdella tavalla. Toisaalta jotkut filosofit kieltävät sen, että henkiset tilat olisivat luonteeltaan kielellisiä ja näkevät edellä esitetyn perustelun olkinukkena. Toisaalta ne, jotka hyväksyvät ajatuksen ”ajattelun kielestä”, katsovat henkisten tilojen olevan monitoteutuvia ja toiminnallisten kuvausten olevan vain korkeamman tason kuvauksia siitä, mitä fysikaalisella tasolla tapahtuu (funktionalismi).

Arkipsykologiaa vastaan on myös esitetty, että henkisten tilojen (kuten käsitysten) intentionaalisuus antaa ymmärtää, että niillä olisi semanttisia (merkitys-) ominaisuuksia. Niiden merkitys määrittyy niiden ulkoisessa todellisuudessa olevien asioiden perusteella jota ne koskevat. Tämä tekee vaikeaksi selittää, kuinka henkiset tilat voivat toimia tiedollisissa tapahtumissa niissä syysuhteellisissa tehtävissä jotka niille annetaan.



Intentionaalisuus ontietoisuuden kyky viitata itsensä ulkopuolelle.

Tämä perustelu on vahvistunut konnektionismin myötä. Konnektionististen aivotoiminnan mallien mukaan kielen oppimisen tapahtumat ja muut mielikuvien muodot ovat aivoissa hyvin hajautettuja ja rinnakkaisia. Tällä perusteella sellaisille merkityksellä varustetuille olioille kuin käsityksille ja haluille ei olisi tarvetta.

Konnektionismi on kognitiotieteessä, neurotieteessä, tekoälytutkimuksessa ja mielenfilosofiassa käytetty informaation käsittelyn teoria. Konnektionismi ymmärtää mielenilmiöt emergentteinä tapahtumina, jotka syntyvät toisiinsa liittyvien yksinkertaisten yksikköjen muodostaman konnektionistisen arkkitehtuurin toiminnasta. Käytännössä konnektionismi mallintaa mielenilmiöitä erilaisin graafi- eli verkkomallein.


Konnektionismi on kehittynyt komputationalismin rinnalla, joka käsittelee mielenilmiöitä laskennan tuloksena. Toisin kuin komputationalismi ja muut vanhat mallit, konnektionismi ei perustu peräkkäisyyteen, vaan alisymbolien rinnakkaiseen käsittelyyn. Loogisten sääntöjen sijaan konnektionismissa käytetään hyväksi tilastollisia ominaisuuksia informaation muuntamiseen.

Eliminativismin väitteet vaikuttavat monien mielestä ilmeisen vääriltä, koska yleisen käsityksen mukaan ihmiset tuntevat omat mielentilansa välittömästi ja kiistämättä. Tällaista ”intuitiopumppausta” on havainnollistettu kysymällä, mitä tapahtuu kun henkilö kysyy itseltään, onko hänellä henkisiä tiloja.

Eliminativistien vastaväite tällaiselle perustelulle on, että sisäiset oivallukset (intuitiot) johtavat usein harhaan. He nostavat tieteen historiasta esiin useita vastaavanlaisia virheitä: voi esimerkiksi vaikuttaa ilmiselvältä, että aurinko kiertää maata, mutta kaikesta ilmiselvyydestään huolimatta tämä käsitys kumottiin tieteen edistyessä. Samalla tavalla voi vaikuttaa ilmiselvältä, että hermostollisten tapahtumien lisäksi on olemassa myös henkisiä tiloja. Myös tämä oletus voi kuitenkin osoittautua vääräksi.

Osittain tässä kiistassa on kyse siitä, että eri koulukuntien edustajat eivät puhu edes samaa kieltä.

Myös käytetyt vertaukset ovat ontuvia. Kyllä Aurinko edelleen kiertää maata maan koordinaatistossta katsottuna.



Siitä, miten heikosti intuitiot toimivat koulutettujenkin ihmisten päässä olisi hyvä esimerkki lääketieteelliset muodit ja erimielisyydet kasvatuksesta filosofiasta puhumattakaan.


Vaikka sisäisten oivallusten (intuitioiden) herkkyys virheille hyväksyttäisiinkin, vastaväite voidaan muotoilla uudelleen: Jos henkisten tilojen olemassaolo vaikuttaa täysin itsestään selvältä ja on keskeisellä sijalla käsityksessä todellisuudesta, tarvitaan todella vahvoja perusteluja, jotta henkisten tilojen olemassaolo voitaisiin kieltää.



Lisäksi tällaiset perustelut tulee johdonmukaisuuden vuoksi muotoilla tavalla, joka ei oleta ennalta sellaisten olioiden kuin ”henkiset tilat”, ”loogiset perustelut” ja ”ajatukset” olemassaoloa, tai muuten ne ovat itsensä kumoavia. Ne jotka hyväksyvät tämän vastaväitteen katsovat, että eliminativismia tukevat perustelut ovat liian heikkoja tukeakseen niin jyrkkää väitettä kuin eliminativismi on; tämän vuoksi eliminativismi ei ole vakuuttava käsitys.

Muun muassa Paul Boghossian on yrittänyt osoittaa eliminativismin olevan jossain määrin itsensä kumoava, koska teoria edellyttää itse henkisten ilmiöiden olemassaolon. Jos eliminativismi on totta, tällöin sen on sallittava sellaisten intentionaalisten ominaisuuksien kuin totuus ja intentionaalisten asenteiden kuten käsitys olemassaolo: jotta joku voisi väittää jotain todeksi, hänen on ensin itse pidettävä sitä totena. Jotta eliminativismi voidaan esittää väitteenä, eliminativistien on siis itse katsottava se todeksi; mikäli näin on, tällöin käsityksiä on olemassa ja eliminativistit ovat väärässä.



Michael Devitt.


Georges Rey ja Michael Devitt ovat vastanneet tähän vastaväitteeseen hyödyntämällä deflationistista (sana "totuus" on tarpeeton) totuusteoriaa, joka pyrkii välttämään sellaisten predikaattien kuten ”x on totta” tulkitsemista niin, että ne ilmaisisivat todellista ominaisuutta. Sen sijaan ne tulkitaan loogisiksi välineiksi niin, että lauseen väittäminen todeksi on vain lauseen itsensä väittämistä: näin tulkittuna väite ”'Jumala on olemassa' on totta” olisi sama kuin väite ”Jumala on olemassa”. Tähän perustuen Rey ja Devitt katsovat, ettei eliminativismi ole itsensä kumoavaa.

Totuus on asiantila, joka ilmeisesti vallitsee jonkin todellisuuden osan ja erään ihmisaivojen tilan välillä. Se, että ihmisaivojen tila on aineellinen tila ilman minkäänlaista sieluainetta, on nykyisen neurotieteen valossa ilmeistä.




Erään ongelman eliminativismille (kuten monille muillekin fysikalismin muodoille) muodostaa ajatus siitä, että ihmisillä on yksilökohtaisia kokemuksia ja näin heidän tietoisilla henkisillä tiloillaan on kvalioita. Koska kvaliat nähdään yleensä luonteenomaisina henkisille tiloille, niiden olemassaolo ei vaikuta yhteensopivalta eliminativismin kanssa. Toisaalta monet näkevät kvalioiden olemassaolon itsestään selvänä; esimerkiksi kivun olemassaoloa on hyvin hankala kieltää. Näin niiden ”eliminointi” vaikuttaa mahdottomalta.



Ei tässä kukaan ole kieltämässä kivun olemassaoloa. Tämän kirjoittaja osti juuri apteekista kipulääkettä, joka on kyllä selvää ainetta eikä mikään pullon henki. Kyseessä on hermokipu, jotain iskiashermon (ainetta) kohtaa painaa jokin muu aine, luu, välilevy, lihas yms.

Noin viisi vuotta sitten kirurgi onnistui poistamaan kivun viideksi vuodeksi taltalla ja vasaralla.

On perimävirheisiä ihmisiä, jotka eivät tunne kipua ollenkaan. Tässä kohden filosofien on syytä keksiä uusi esimerkki.

Voidaan kysyä, tuntevatko nämä ihmiset kipua Helvetissä.



Eliminativistit, kuten Daniel Dennett ja Georges Rey, ovat vastanneet kieltämällä kvalioiden olemassaolon. Dennett myöntää, että kvalioiden olemassaolo vaikuttaa itsestään selvältä, mutta katsoo kuitenkin, että ”kvalia” on sellaisen vanhentuneen metafysiikan teoreettinen termi, joka on peräisin kartesiolaisista sisäisistä oivalluksista. Hänen mukaansa tarkempi erittely osoittaa, että käsite on tyhjä ja täynnä ristiriitaisuuksia. Eliminativistien väite kvalioita koskien on, ettei tällaisista kokemuksista ole puolueetonta todistusaineistoa, mikäli niitä pidetään minään muuna kuin propositionaalisina asenteina.

Jotkut katsovat, että arkipsykologia on melko menestyksekäs. Toiset taas katsovat, ettei ymmärrystämme henkisestä elämästä voida lainkaan selittää teorian muodossa. Jerry Fodor on eräs niistä, jotka katsovat arkipsykologian olevan menestyksekäs. Hänen mukaansa se mahdollistaa tehokkaan jokapäiväisen viestinnän mieltä koskevista asioista.

Tällaista tehokkuutta ei voitaisi koskaan saavuttaa monimutkaista neurotieteellistä terminologiaa käyttämällä. Toisaalta se eliminativistinen väite, ettei arkipsykologia kykene selittämään sellaisia ilmiöitä kuten mielisairaudet tai muistin toiminta, on pyritty kumoamaan osoittamalla, ettei arkipsykologia edes pyri tällaisten ilmiöiden selittämiseen.



Filosofi Mary Midgley on arvostellut voimakkaasti kaikkia reduktionismin — josta eliminativismi on äärimmäinen muoto — muotoja epäoikeutettuna imperialismina, joka pyrkii liittämään yhden alan itseensä heikon todistusaineiston tukemana. Hänen mukaansa esimerkiksi kemian palauttaminen fysiikkaan on ongelmallista, ja biologian palauttaminen kemiaan on mahdotonta.

Midgley käyttää esimerkkinä sellaisia lauseita kuin ”Pekka päästettiin vihdoinkin kotiin vankilasta sunnuntaina” ja katsoo, ettei tällaista lausetta voida palauttaa fysikaalisiksi väittämiksi, koska fysikaaliset yksityiskohdat ovat epäolennaisia monimutkaisista ei-fysikaalisista käsitteistä riippuvan merkityksen kannalta.

Hänen mukaansa ihmiset ovat monimutkaisia kokonaisuuksia, joista tiedämme todella hyvin vähän, ja yritykset palauttaa tällaista monimutkaisuutta ovat naiiveja, aiheettomia ja tuomittuja epäonnistumaan. Hän huomauttaa lisäksi, että esimerkiksi behaviorismi osoittautui filosofiseksi ja tieteelliseksi umpikujaksi.

Mitä tulee bahaviorismiin, se oli arkipsykologian muoto. Kun neurotiede kehittyi, behaviorismi osoittautui puutteelliseksi arkipsykologiaksi.

Miksi eliminatiivinen materialismi on olkinukke?



Aloitan kemian palauttamisesta fysiikkaan, koska olen opiskellut molempia aineita Helsingin yliopistossa. Kemian arvosanan suorittaminen viivästyi aluksi, koska en jaksanut lukea vanhan ajan kemian kirjoja ulkoa. Sitten jotkut austraalialaiset (materialistit?) kirjoittivat uudenlaisen kirjan, jossa fysiikan ja kemian välinen yhteys oli hyvin esitetty (strukturaalikemia).

Myös fysiikan oppikirjat kehittyivät ulkolukukirjoista sellaisiksi, että niissä pohdittiin selkeästi käsitteiden määritelmiä.

Osoittautui, että fysiikka ja kemia muodostavat jatkumon. Itse asiassa ns. fysikaalinen kemia on ollut olemassa jo hyvin pitkään.

Biokemia puolestaan sitoo toisiinsa kemiaa ja biologiaa.

Nyt aivotutkimus on ottanut käyttöön fysiikan avulla kuvantamismenetelmät, joilla voidaan mm. ennustaa, mitä ihminen aikoo päättää jo ennen kuin hän itse on tullut tietoiseksi päätöksestään.



Voidaan pitää hupaisana, että materialismia vastustavat uskovaiset ovat alkaneet kehua aivokuvilla, joista näkee, mitä aivojen alueita uskonnolliset ihmiset käyttävät enemmän kuin uskonnottomat.

Materialistinen neurotiede on tunkenyt itsensä biologian ja psykologian väliin.

Harva runoilija käyttää enää kynää ja paperia tai kirjoituskonettakaan. Luultavasti melkein kaikki runoilijat istuvat tietokoneen ääressä.



Tietokoneet saatttavat tuntua runoilijoista oudoilta, sillä eräät uudet tekoälyohjelmat ovat läpäiseeet jo Turingin testin.



Alan Turing

Turingin testissä ihmisten pitää kysellä tietokoneelta ja toiselta ihmiseltä. Jos voidaan tilastollisesti todeta, että kyselijät eivät erota sitä, kumpi vastaaja on tietokone ja kumpi ihminen, tietokoneohjelma on läpäissyt Turingin testin.



Yllä olevassa kuvassa on tietokoneen todelliset aivot, suoritin. Supertietokoneissa näitä suorittimia voi olla hyvin suuri määrä.

Aikoinaan monopolikapitalistiseen imperialismiin kyllästyneet pienyrittäjät opettivat minut kokoamaan tietokoneen. Sen sijaan harva runoilija on katsonut, mitä tietokoneen sisällä on.

Huonosta pärstäkertoimesta johtuen jouduin vaihtamaan alan matematiikasta tietotekniikkaan. Opiskelin tietotekniikkaa Helsingin ylioistossa melko samaan aikaan kuin Linus Thorvalds. Opinnoissa ei puhuttu mitään tietokoneen sisuskaluista, ja pöytätietokoneita kaikki osasivat muutenkin käyttää.

Yliopistoissa opiskellaan tietokoneen henkistä puolta. En suoralta kädeltä osaa luetella kuinka monta ohjelmointikieltä olen eri aikoina osannut. Vähän ennen eläkkeelle jäämistä pidin vielä kurssin C# -kielestä.

Kun tietokone tarvitsee korjausta, paikalle ei kutsuta tietokonepsykologia vaan mieluummin tietokonetohtori.



Arkipsykologian ja aivotutkimuksen eron selittää aivan hyvin Kari Enqvistin malli karkeistuksesta.

Jos tietokonepsykologin titteli kuitenkin pitäisi ottaa käyttöön, tietokonepsykologeja olisivat ne ihmiset, jotka testaavat tietokoneen ohjelmistoja. Tälle ammattikunnalle olisi töitä enemmänkin.

Tieto ihmismielestä on myös inhimillistä tietoa, ja on mahdollista, ettei ihmislaji äärellisen olemassaolonsa ja käytettävissä olevien voimavarojen puitteissa selvitä ihmismielen toimintaa kovin perinpohjaisesti.

Tässä ollaan siinä ikiaikaisessa ongelmassa, jonka mukaan ihmisen todellisuuskäsitys olisi toisenlainen, jos ihmislaji olisi toisenlainen. Evoluutio ei ole tuottanut edes ihmislajiin sellaisia ylivoimaisia ominaisuuksia, jotka ovat tarpeettomia hengissä säilymisessä ja ihmissuvun jatkamisessa.

Supertietokoneet ovat kuin muinaisjäänteitä



Perustelin aikoinaan tietotekniikan / tietojenkäsittelytieteen opintojani siĺlä, että se on ainoa tieteenala, joka on syntynyt minun eläessäni.

Joissain elämäni vaiheissa oli harmillista olla alalla, jossa muutaman kuukauden päästä mikään ei ollut kuten ennen.

Kun pääsin eläkkelle, kehitys näyttää hidastuneen. Tietokoneiden tehoja parannetaan periaatteessa entisillä keinoilla. Suorittimien ytimiä tehostetaan ja lisätään, ohjelmia säikeistetään, muisteja nopeutetaan ja tehostetaan, ja suuri määrä suorittimia ohjelmoidaan rinnakkaiskäsittelemään sitä, mitä vain voidaan.

Ns. Turingin pullonkaulaa on levennettyy, mutta sitä ei ole poistettu. Ne tarpeet, jotka yhteiskunnat ovat tietokoneille asettaneet, voidaan näillä tietokoneilla suorittaa.

On kiistämätöntä, että ihminen pystyy vielä suorittamaan lukuisia tehtäviä paremmin kuin suurimmatkaan tietokoneet. Se, että tekoälyohjelmat jo läpäisevät Turingin testin eli ihminen ei erota ihmisen vastauksia koneen vastauksista, ei kerro tietotekniikasta muuta, kuin että massiivinen kone pystyy pullonkauloistaan huolimatta melkoisiin suorituksiin. Yllä olevassa kuvassa on se tämän hetken nopein kone.

Patricia Churchlandin mukaan keskushermoston alapuolellla ovat mm. seuraavat karkeistustasot.

Keskushermosto
Järjestelmät
Kartat
Verkostot
Neuronit
Synapsit
Molekyylit

Nämä tasot sisältävät rinnakkaisia toimintoja, peräkkäisiä toimintoja, verkkotoimintoja ja takaisinkytkentöjä.



Takaisinkytkentä.

Erityisesti takaisinkytkennöissä on saavutettu ajan ja tilan säästöä käyttämällä alaspäin kytkennöissä karkeistuksia ja valmiita malleja.

Mielestäni ihmisen keskushermostoa nopeudeltaan vastaava tietokone on mahdollista rakentaa. Itse asiassa ne vaatimattomat tiedot, mitä meillä on aivojen ja muun keskushermoston toiminnasta, riittävät sellaisen koneen rakentamiseen.

Luultavasti sellaista ei koskaan rakenneta, ei ainakaan minun eläessäni. Syitä on lukuisia mutta tärkeimmät syyt ovat minun mielestäni:
  1. Uskonnot
  2. Ylikansoitus, robotteja ei tarvita
  3. Monopoliskapitalismi ei tarvitse lisää konetehoja.
  4. Ala on täysin monopolisoitunut, mistään ei löydy hankkeelle rahoittajia.
  5. Sotateknologia ja uteliaisuuden tyydyttäminen (esimerkiksi matka Marsiin) ovat tärkeämpiä poliitikoille.
En tiedä, miten sellainen tietokone rakennettaisiin, mutta olen ajatellut, että siinä olisi huomioitava mm. seuraavia asioita:


  1. Olio-ohjelmointi olisi toteuttettava suoraan raudassa eli aineellisessa koneessa.
  2. Oliotietokannnat olisi toteutettava suoraan raudassa eli aineellisessa koneessa.
  3. Tilastotieteen karkeistusmenetelmät olisi toteutettava suoraan raudassa eli aineellisessa koneessa.
  4. Koneen säilyvän muistin olisi sisällettävä samoja tietorakenteita, joita ihmisen keskushermosto ja aivot käyttävät.
  5. Koneella tulisi olla keinot saada tarpeellista dataa ulkomaailmasta, ja sillä tulisi olla tarpeelliset yhteyden ihmisen tietoverkkoihin Internetissä.


Miksi olio on sellainen kuin se on


Miksi neliössä on neljä kulmaa?


Aristoteles pohti erityisesti kysymystä siitä, miksi olio on sellainen kuin se on, miksi muutosten maailmassa syntyy sellaisia olioita kuin syntyy.

Hänen mukaansa
  1. ensimmäinen ehto on se aine, josta olio muodostunut (aineellinen syy). Muutosmahdollisuuksia rajoittaa aineen laatu. Nykyään fysiikassa ilmiöitä selitetään aineen rakenteen ja vuorovaikutuksien (kvarkit, leptonit, perusvoimat jne.) avulla.
  2. Toinen ehto oli muodollinen syy, rakenne, joka määrää tapahtumaa. Nykyään fysiikassa noita muotoja ovat luonnon säännönmukaisuudet.
  3. Kolmas ehto oli ulkoinen tekijä, joka panee muutoksen käyntiin. Sen nimenä on vaikuttava syy. Ylin vaikuttava syy oli Aristoteleen mukaan jumala. Nykyajan fysiikka ei tunnusta mitään kaikkeuden ulkopuolista liikuttajaa. Päin vastoin aineen ja energian häviämättömyyden laki on erittäin perusteltu. Sen sijaan, jos johonkin olioon tai paikkaan tuodaan ulkoista ainetta tai energiaa, tämä saa usein aikaan muutoksia.


Tavoitteita sisältäviä järjestelmiä kuvataan takaisinkytkennöillä.
  1. Neljänneksi Aristoteles edellytti tavoitetta (päämäärää), jota kohti kehitys suuntautuu. Eräät muinaiskreikkalaiset ajattelivat kaikilla tapahtumilla olevan tavoitehakuisia (tarkoitushakuisia, finaalisia eli teleologisia) syitä. Ajateltiin, että kaikella on paitsi aineellinen (materiaalinen) syy myös tavoite (tarkoitus). Nykyinen fysiikka ei salli tavoitteen (tarkoituksen) käyttämistä selittäjänä luonnon kokonaisuutta käsittelevissä tapahtumissa. Esimerkiksi luonnonilmiönä elämällä ei ole mitään tavoitetta (tarkoitusta). Sen sijaan elävällä oliolla, esimerkiksi Aristoteleella, on saattanut olla koko joukko omia tavoitteita (päämääriä, tarkoituksia). Myös ihmisen keksimien tietokoneiden avulla voidaan luoda tavoitehakuisia (kyberneettisiä) järjestelmiä.
Olio on Aristoteleen mukaan aineen ja muodon yhdiste. Olio on se, mitä tarkoitetaan kun jostakin oliosta kysytään: "mikä tämä on" . Oikea vastaus kysymykseen on antaa kyseisen olion määritelmä.



Aine on Aristoteleelle eriytymätöntä, aine itsessään ei ole mikään olio. Pelkästään sen perusteella, että meillä on edessämme jokin ainekimpale, ei voida sanoa mitä kädessämme on; vasta kun aineeseen on liittyneenä jokin tietty muoto, on kyseessä jokin tietty olio tai oliolaji, josta voidaan sanoa "mikä se on". ("Aine" sinänsä, niin kuin Aristoteles sanaa käyttää, ei edes tarkoita mitään ainetyyppiä; esimerkiksi savi tai kulta ei ole "pelkkää ainetta", vaan jo tässäkin tapauksessa on aineeseen yhdistyneenä tietty muoto, joka tekee aineesta olion; voimme kysyä "mitä tämä on?", ja vastaus on "savea" tai "kultaa" sen mukaan millaisesta aineen ja muodon yhdisteestä on kyse).

Vastaavasti muoto itsessään ei ole "se mikä jokin on", vaan olio on aineen ja muodon yhdistelmä. Kaksi oliota voivat olla muodoltaan jopa samanlaisia, mutta silti eri olioita (kumpikin on erillinen "jokin"), koska sama muoto toteutuu kummassakin tapauksessa eri aineessa.



Pöydän muoto on se, mikä tekee pöydästä pöydän. Aikaisemmin sama aine muodosti osan mäntypuuta (eri olio kuin nykyinen pöytä). Sitten puu kaadettiin ja pilkottiin laudoiksi, mäntypuu lakkasi olemasta olemassa yksilöoliona, mutta osa sen aineksesta päätyi pöytään.



Jos pöytä sytytetään tuleen ja poltetaan tuhkaksi asti, lakkaa se olemasta olemassa pöytänä; aineesta josta se koostuu tulee silloin kasa tuhkaa (pöytä menettää "essentiaalisen, pöytyyden määrittelevän muotonsa" ja pöytäolio lakkaa olemasta). Muoto tekee siis pöydän sisältämästä aineksesta pöydän. Oikea muoto on välttämätöntä, jotta tuota ainesta voitaisiin sanoa pöydäksi, ja kysymykseen "Mikä tämä on?" voidaan vastata "Pöytä".

Muoto ei ole riittävä tekemään pöydästä oliota; voidaan kuvitella toinen samanlainen - viimeistä hiomajälkeä, lakkapinnan epätasaisuutta ja puun syykuviota myöten samanlainen pöytä, joka kuitenkaan samasta muodosta huolimatta ei ole sama yksilö. Kun pöydästä kysytään "mikä tämä on?", on vastaus molemmissa tapauksissa "pöytä", mutta kyseessä on kummassakin tapauksessa eri "tämä".

Aristoteles erotteli toisistaan yksilöoliot (esim. Sokrates), ja niiden luokkien "lajiolemukset" joihin yksilöoliot kuuluvat sen mukaan, täyttävätkö ne kyseisen luokan määrittelevät piirteet (esim. "ihminen" on tällainen lajiolemus; ihmisen määritelmä Aristoteleen mukaan on järkevä eläin, täten Sokrates on ihminen, koska hänen ominaisuuksiinsa kuuluu olla eläin ja olla järkevä - hän siis täyttää ihmisen lajiolemuksen määrittelevät piirteet).

Yksilöt ovat Aristoteleella ensi sijalla; toisin kuin Platonilla (jonka mukaan olioiden edustamat yleiset muodot tai hahmot, ideat, ovat todellisuuden tärkein rakenne).



Aristoteleen mukaan se mitä ensi sijassa on olemassa ovat yksilöoliot yksilöllisine piirteineen. Lukuisten olioiden jakamat ominaisuudet tai muodot ovat olemassa vain sikäli kuin on olemassa yksilöolioita, joilla on näitä piirteitä.

Esimerkiksi "keltaisuus" ei Aristoteleelle ole minkään aineettoman ja ikuisen olion nimi, vaan se kuvaa jotain sellaista joka tosin voi "ilmetä" useassa oliossa näiden jakamana ominaisuutena, mutta jota ei ole "itsenäisesti" olemassa tästä ilmenemisestä riippumattomasti. Keltaisuutta on olemassa jos ja vain jos on olemassa keltaisia yksilöolioita.

Aristoteles erotteli satunnaiset (aksidentaaliset) ominaisuudet, joita olio voi saada ja menettää pysyen silti samana oliona, ja oleelliset (essentiaaliset) ominaisuudet, jotka oliolla on välttämättä oltava, jotta se olisi se olio mikä se on.

Esimerkiksi parrakkuus tai vaaleaihoisuus ovat ihmisellä satunnaisia l. aksidentaalisia ominaisuuksia. Ihminen voi kasvattaa parran tai ajaa sen pois pysyen yhtä paljon ihmisenä, kuin myös omana itsenään.



Vaalea- ja tummaihoiset ihmiset ovat yhtä lailla ihmisiä, ja yksittäisen ihmisen iho voi vaaleta tai tummua vuodenaikkojen vaihtelun mukaan. Jos Sokrates kuitenkin on oleellisesti (essentiaalisesti) ihminen (olisiko mahdollista, että Sokrates ei olisikaan ollut ihminen vaan sika tai apina?), ja ihminen on järkevä eläin, on järkevyys Sokrateelle määrittelevä piirre; mikäli Sokrates menettäisi ajattelukyvyn, lakkaisi Sokrates olemasta se olento mikä hän on. (Jos Sokrates väliaikaisesti, esim. sairauden takia, menettäisi kyvyn ajatella, ja tekisi tällöin jotain rangaistavaa, emme kuitenkaan pitäisi Sokratesta vastuullisena teosta, koska tietyssä mielessä "se ei ollut Sokrates", joka teon suoritti).

Järjestelmät jakautuvat kahteen ryhmään:
  1. tavoitehakuisiin, joita ovat mm. ihmiset, ihmisyhteisöt, eläinpopulaatiot kuten sudet metsästäessään jne.
  2. Toisen ryhmän muodostavat järjestelmät, jotka muuttuvat ainoastaan luonnon säännönmukaisuuksien mukaisesti.


Esimerkiksi havaitsemamme osa kaikkeutta laajenee tähtitieteilijöiden enemmistön mielestä ns. standardikäsityksen mukaan ns. alkuräjähdyksen seurauksena, muttemme voi sanoa, että muutoksella olisi jokin tavoite.

Muinaiset käsitykset

Muinainen ihminen vastasi kysymykseen siitä, miksi maailma on sellainen kuin se on, vetoamalla jumaliin.

Maailman ajateltiin olevan sellainen kuin se on, koska maailman ajateltiin palvelevan joitain jumalallisia tavoitteita.

Muinainen ihminen ei kuitenkaan väittänyt tietävänsä, mitä nämä jumalalliset tavoitteet ovat.

Fysiikan käsitykset

Fysiikka on yrittänyt vastata kysymykseen siitä, miksi maailma on sellainen kuin se on, suorittamalla laskelmia siitä, mitä alkuräjähdyksen jälkeen tapahtui.



Paul E. Kustaanheimo.

Jotkut tutkijat (esim. Paul E. Kustaanheimo) ovat sanoneet, että saattaa todella olla olemassa aivan erilaisia kaikkeuksia kuin meidän kaikkeutemme, kaikkeuksia, joissa on erilaiset luonnon säännönmukaisuudet.

Alkuräjähdyksen olosuhteet olisivat noissa toisenlaisissa kaikkeuksissa olleet erilaiset. Valitettavasti olemme pystyneet toistaiseksi tekemään havaintoja vain yhdestä osasta kaikkeutta (metagalaksistamme), joten emme pysty vastaamaan kysymykseen siitä, onko pohdiskeluilla erilaisista kaikkeuksista todellisuuspohjaa.

Ovatko rakenteet vain ihmisten mielissä



David Hume.

David Hume ajatteli, että rakenteet esiintyvät vain ihmisen mielessä tai hänen esityksissään. Rakenteet ovat sekä keksintöjä että sopimuksia.

Olemassaolo ei ole Humen mukaan ominaisuus. Kysymys on siitä, ajattelemmeko kyseisessä tapauksessa jotain olevan olemassa.

Humen mukaan luonnonvälttämättömyyksiä (determinismiä) ei voida todistaa kokemuksen perusteella. Hänen mielestään välttämättömyys on inhimillinen tapa rakentaa (konstruoida) käsityksiä tapahtumien suhteista.

Salakuljetusta esiintyy



On sanottu, että Aristoteleen tavoiteajattelu on salakuljetettu todellisuustutkimukseen, kun väitetään, että todellisuustutkimus on edistyvää ja että todellisuustutkimus voi vastata kaikkiin kysymyksiin.

On myös sanottu, että usko edistykseen historiassa (historismi) olisi tällaista Aristoteleen tavoiteajattelun salakuljetusta todellisuustutkimukseen.

Olemassaolojen olettaminen



Willard van Orman Quine.

Willard van Orman Quine
sanoi, että eri käsitejärjestelmät sisältävät erilaisia olemassaolo-oletuksia, olemassaolo-opillisia (ontologisia) sopimuksia, jotka tätä järjestelmää käyttävät hyväksyvät.

Olio-olemassaolokäsityksissä (nominalismissa) edellytetään vain yksilöiden olemassaolo, kun taas ominaisuusolemassaolokäsityksissä (käsiterealismissa) tehdään vahvempia sopimuksia, esimerkiksi sovitaan, että yksityisten eläinten lisäksi on olemassa myös eläinlajeja. Kuten toisaalla kerrotaan, on myös muita olemassaolokäsityksiä.

Suvaitsevaisuusperiaate



Rudolf Carnap.

Rudolf Carnap
in suvaitsemisperiaatteen (toleranssiperiaatteen) mukaan jokainen saa valita kielensä miten haluaa.

Hänen mukaansa vastaukset todellisuuden luonnetta koskeviin kysymyksiin riippuvat kielen rakenteesta, mikä taas on sopimuksenvarainen asia.

Sisäiset ja ulkoiset kysymykset



Myöhemmin Carnap teki erottelun sisäisten ja ulkoisten kysymysten välillä.

Esimerkiksi luonnollisten lukujen kehyksen sisällä voidaan mielekkäästi vastata kysymykseen "onko olemassa lukua sata suurempia luonnollisia lukuja?", kun taas kysymys "onko olemassa luonnollisia lukuja", on tälle kehykselle ulkoinen.

Käsitejärjestelmän hyväksymisellä ei ole tiedollista sisältöä, eikä se sido meitä olettamaan tämän kehyksen olioiden olemassaoloa. Quine taas oli sitä mieltä, että käsitejärjestelmän valinta on periaatteessa samantapainen asia kuin tieteellisen käsityksen hyväksyminen.


Looginen empirismi on kielletty puheenaihe



Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta maailman kaikki yliopistot ovat kieltäneet loogisesta empirismistä puhumisen. Viisaustieteilijät valvovat, ettei oikeita tietoja loogisesta empirismistä levitetä edes Wikipedian kautta.

Loogisen empirismin historiaa

Eino Kaila



Eino Kaila.

Suomalainen Eino Kaila käytti (saksaksi) sanoja ”looginen empirismi” (=johdonmukainen koke­mustieto) ensimmäisen kerran vuonna 1927 teoksessaan ”Die Principien der Wahrscheinlich­keitslogik” (= todennäköisyyslogiikan periaatteet).

Kaikki kokemustieto (empiirinen tieto) koostui Kailan mukaan todennäköisyyslauseiden järjestelmästä, joka perustui ”tässä ja nyt an­nettuun” sen johdonmukaisena seurauksena.

Kailan mukaan tämä johdonmukainen kokemustie­to (looginen empirismi) eroaa jyrkästi perinteisestä psykologisesta kokemustiedosta. Etenkään sillä ei ollut mitään tekemistä perinteisen kokemustiedon ”vaikutelmien” tai ”ajatusten” (ideoiden) kanssa.

Kysymyksessä ovat vain asiasuhteet, eivät psykologiset tai historialliset suhteet. Kailan mukaan ei olla tekemisissä ajattelun vaan sen kanssa, mitä ajatellaan.

Kaila erotti kaksi kokemuksen käsitettä. Edellistä edusti lause ”Kaikki tähän asti nähdyt korpit ovat mustia”, jälkimmäistä ”Näen nyt valkoista”. Edellinen oli sekä arkikielessä että tieteessä yleinen lausetyyppi. Se edellytti joukon oletuksia menneisyyden, ulkomaailman ja todennäköi­syystiedon kohteiden olemassaolosta. Edellisen tyyppiset lauseet on voitava kääntää (väljästi) elämysten tai kokemusten kielelle, jälkimmäisen tyyppisiksi.

Yksilön välitöntä havaintokokemusta kutsutaan myös alkeiselämykseksi (elementaarielämykseksi.)

Eino Sakari Kaila (vuoteen 1906 Johansson, 1890 Alajärvi – 1958) oli suomalainen filosofi ja psykologi.

Kaila toimi psykologian dosenttina Helsingin yliopistossa vuosina 1919–1929 ja Turun yliopiston ensimmäisenä filosofian professorina vuosina 1921–1930. Sittemmin hän toimi Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian professorina vuosina 1930–1948 ja Suomen Akatemian ensimmäisenä filosofijäsenenä 1948–1958.

Kaila oli ajattelussaan johdonmukaisen tieteellinen ja pyrki kokonaisvaltaiseen todellisuuskäsitykseen sekä korosti filosofian edistyvää ratkaisukeskeisyyttä.


Wienin piiri

Seuraavia henkilötietoja ei ole tarkoitettu osattaviksi.



Moritz Schlick.

Itävaltalaisen Moritz Schlickin (1882 - 1936) ympärille kerääntyi 1920-luvulla joukko ajattelijoita ja tutkijoita, joita yhdisti kokemustietoon perustuva käsitys todellisuustutkimuksesta, aja­tus kaikkien todellisuustutkimuksen alojen ykseydestä, perinteisen ajattelun hylkää­minen, tehtävän rajaaminen todellisuustutkimuksen kielen arvosteluksi sekä käsitys logiikasta todellisuustutkimuksen keskeisenä apuvälineenä.

Vuonna 1929 Wienin piiri esitti ohjelman todellisuuskäsityksestä. Piirin keskeisiä hah­moja Wienissä Schlickin lisäksi olivat:
  • Rudolf Carnap (1891 - 1970)
  • Otto Neurath (1882 - 1945)
  • Herbert Feigl (1902 - 1988).
Toimintaan osallistuivat myös:
  • Kurt Gödel (1906 - 1978)
  • Karl Popper (1902 - 1994) (arvostelijana).
Ryhmän vaikutuspiiriin kuuluivat:
  • Hans Reichenbach (1891 - 1953) Berliinissä, myöhemmin Yhdysvalloissa
  • Carl G. Hempel (1905 - 1997) Berliinissä, myöhemmin Yhdysvalloissa
  • Kurt Grelling (1886-? Auschwitzin keskistysleirillä) Berliinissä,
  • Alfred J. Ayer (1910 - 1989) Englannissa,
  • Ernest Nagel (1901 - 1985) Yhdysvalloissa,
  • Willard V. Quine (1908 - 2000) Yhdysvalloissa,
  • Alfred Tarski (1902 - 1983) Puolassa,
  • Eino Kaila (1890 - 1958) Suomessa.
Jopa ulkonaisissa suhteissa Wienin piirin ajattelijoihin on suunnattu eri tavoin asiatonta vihamielisyyttä.

Sitä havainnollistaa parhaiten Wienin piirin epävirallisen johtajan Moritz Schlickin murha vuonna 1936.

Tämä murha usein kuitataan sanomalla, että murhaaja oli mielisairas opiskelija, jonka vaikuttimet olivat ainakin pääasiassa muita kuin asiakysymyksiä.

Tosiasiassa mies ei ollut niin sairas, etteikö häntä olisi pantu syytteeseen.

Oikeudenkäynnissä ilmeni, että häntä oli Schlickiä vastaan yllyttänyt valheellisin syytöksin vanhoillinen filosofian professori Leo Gabriel, josta myöhemmin tuli Wienin vanhoillisen viisaustieteen keulakuva.

Gabriel itse kieltäytyi todistamasta oikeudenkäynnissä ja pakeni piiloon erääseen luostariin. Kansallissosialistien valtaantulo, ei syytetyn mielentila, vasta katkaisi oikeudenkäynnin kesken.

Leo Gabriel (1902 – 1987) oli itävaltalainen, katolinen filosofi. Gabriel opiskeli skolastista filosofiaa ja teologiaa Innsbruckissa ja väitteli tohtoriksi vuonna 1926, myöhemmin Wienistä vuonna 1929.

Gabriel edusti hyvin konservatiivista filosofiaa. Hänellä oli yhteyksiä austrofasismiin ja hän oli Moritz Schlickin murhanneen kansallissosialistisen opiskelijan Johann Nelböckin ystävä.

Konservatiivinen katolinen ja antisemitistinen lehdistö olivat tyytyväisiä murhaan. Schlickin murhaoikeudenkäynnissä ilmeni, että Gabriel olisi yllyttänyt Nelböckiä Schlickiä vastaan valheellisin syytöksin. Gabriel itse kieltäytyi todistamasta oikeudenkäynnissä ja pakeni piiloon erääseen luostariin.

Gabriel sai habilitaation vuonna 1947. Hänestä tuli Wienin yliopiston filosofian professori 1950 ja varsinainen professori vuonna 1951. Hänellä oli useita kunniatehtäviä filosofisten järjestöjen ja kongressien johdossa.
Hän jäi eläkkeelle vuonna 1972.



Kurt Grelling kuoli Auschwitzin keskitysleirillä, ja useimmat muut piirin jäsenistä joutuivat pakenemaan kansallissosialisteja ulkomaille.

Kylmä sota

Wienin piiri oli alun perin pieni, erimielinen ja hajallaan asuva.

Piirillä ei ollut minkään valtion tai yrityksen tukea.

Piirin postisoitekin oli aluksi vähäpätöinen paikallisten vapaa-ajattelijain toimisto (kansallissosialistit lakkauttivat vapaa-ajattelijajärjestöt, ja Vapaa-ajattelijain maailmanliiton puheenjohtaja Max Sievers teloitettiin).

Jo piirin johtajan murha ja jäsen­ten pakeneminen vieraisiin maihin tuhosi melkoisen osan piirin toimintaedellytyksistä.

Lisää tu­hoa aiheutti ns. kylmä sota. Wienin piirin ykseyden aatetta alettiin pitää kommunistisena.



Joseph McCarthy.

Ns. kylmä sota alkoi noin vuonna 1950. Amerikkalainen oikeisto ryhtyi senaattori Joseph McCarthyn (1909-57), johtamana syyttämään tutkijoita, taiteilijoita ja muita kulttuurivaikuttajia ”epäamerikkalaisesta toiminnasta”.



Sidney Hook.

Köyhistä oloista lähtöisin ollut amerikanjuutalainen viisaustietelijä Sidney Hook (1902-1989) kääntyi kommunistista äärioikeistolaiseksi ja osallistui aktiivisesti oikeiston mielestä väärin ajattelevia professoreita vastaan suunnattuun vainoon.

Myös monet niistä, jotka olivat lopettaneet yhteiskunnallisen osallistumisensa (esimerkiksi Rudolf Carnap) saivat varoituskirjeitä (jotka ovat säilyneet) Sideney Hookilta.

Georg Henrik von Wrigth Suomessa



Georg Henrik von Wright.

Myös Suomessa valtaan nousivat Eino Kailan vastustajat.

Georg Henrik von Wright toi Amsterdamin filosofikongressista 1948 terveisiä, joiden mukaan looginen empirismi ei enää ole johtava filosofia.

Arthur Pap



Vuonna 1949 Atrhur Pap alkoi markkinoida käsitettä ”analyyttinen filosofia”. Myös useimmat suomalaiset filosofit (kuten Georg Henrik von Wright) ilmoittivat sen jälkeen olevansa analyyttisen filosofian kannattajia.

Analyyttinen filosofia on käsitteenä hyvin sekava, ja filosofit ovat enenevässä määrin luopumassa tästä peitenimestä, varsinkin, kun kylmä sota on loppunut jo vuosikymmeniä sitten.

Loogisen empirismin perusajatuksia

Suomalaiset viisaustietelijät valehtelevat



Lukemalla G. H. v. Wrightin, Oiva Ketosen jne. selostuksia loogisesta empirismistä saa aivan väärän käsityksen Wienin piiristä ja siitä aatesuunnasta, joka on edelleen elossa loogisen empirismin nimellä.

Valistusajattelu ja tosiasioihin nojautuminen

Wienin piiri sanoi edustavansa valistusajattelua ja tosiasioihin nojautumista.

Piiri kannatti kansan sivistämistä tutkimukseen perustuvan todellisuuskäsityksen mukaisesti.

Logiikan eli johdonmukaisen ajattelun käyttöä piiri kannatti erityisen innokkaasti.

Tosiasioista ei voida johtaa arvoja, mutta piiri arvosti seuraussiveyttä ja mahdollisimman monien onnellisuutta.

Piirin tässä asiassa arvostamia ajattelijoita olivat mm. Epikuros, David Hume, Jeremy Bentham, John Stuart Mill, Auguste Comte, Ludvig Feuerbach ja Karl Marx.

Yhtenäinen todellisuustutkimus



Piirin tavoitteena oli yhtenäinen todellisuustutkimus. Jakoa ”luonnontieteisiin” ja ns. ”hengentieteisiin” piiri vastusti.

Tämä vastustus ei koskenut nimikkeitä vaan tieteiden käyttämiä menetelmiä. Loogisen empirismin mukaan ihmistieteisiin oli kasaantunut paljon tahallisesti ihmisiä harhaan johtavia käsitteitä ja menetelmiä.

Looginen empirismi vastusti myös kaikkea huuhaata jumaluusoppi mukaan lukien.

Todellisuustutkimuksen todellisuuskäsitys ei tunne mitään ratkaisemattomia ongelmia. Perinteisten viisauden ystävien ongelmat olivat Wienin piirin mielestä näennäisongelmia.

Immanuel Kantia vastustettiin



Immanuel Kant.

Erityisesti Wienin piiri asettui vastustamaan Immanuel Kantin ajattelua.

Todellisuustutkimuksen todellisuuskäsitys ei tunne mitään puhtaan järjen ehdottomasti pätevää tietoa (synteettisiä lauseita apriori. Apriorinen tieto on tietoa, joka on tosi ilman kokemusta, aposteriorinen tieto on tietoa, joka on tosi kokemuksen perusteella, analyyttinen tieto on tietoa, joka on tosi käsitteiden määritelmien perusteella, synteettinen tieto on tietoa, jonka totuutta ei voida päätellä pelkästään käsitteiden määritelmien perusteella).

Loogisen empirismin pääväitteet

Matematiikan ja logiikan tieto on käsitteiden määritelmiin perustuvaa ja kokemuksesta riippumatonta

Wienin piirin mukaan matematiikan ja logiikan tieto on (analyyttista apriorista tietoa) käsitteiden määritelmiin perustuvaa ja kokemuksesta riippumatonta.

Muu tieto perustuu kokemukseen



Kaikki muu tieto oli (synteettistä aposteriorista tietoa eli) ei pääteltävissä pelkästään käsitemääritelmistä vaan vasta kokemuksen perusteella.

Ihmisen mahdollinen sisään rakennettu "tieto" eli esimerkiksi kyky oppia helposti äidinkieli, on siinä mielessä kokemukseen perustuvaa, että se on kehittyneet ihmisen evoluution mukana ihmisen elinympäristöjen vaikutuksesta.

Kylmän sodan ihmiset asialla

Loogisen empirismin pääväitteet ajattelivat kumonneensa mm. kylmän sodan aikainen Arthur Pap ja häntä seuraten melkein kaikki suomalaiset filosofit.

Ernest Nagel aluksi hylkäsi Papin loogista empirismiä vastustavan väitöskirjan The A Priori in Physical Theory (1946). Väitöskirja kuitenkin lopulta hyväksyttiin.

Välillä Pap luennoi Wienissä apulaisenaan Paul Feyerabend, ja tämän työn tuloksena syntyi Papin loogisen empirismin vastainen saksankielinen pääteos Analytische Erkenntnistheorie: Kritische Übersicht über die neueste Entwicklung in USA und England. Vienna: Springer, 1955.

Pääväitteillä on myös tukijoita



Pertti Lindfors.

Pertti Lindfors
ja Ilkka Niiniluoto eivät uskoneet Kantin tapaan, että olisi olemassa (synteettistä apriorista tietoa) tietoa, joka ei olisi tosi käsitteiden määritelmien perusteella mutta olisi siitä huolimatta tosi vaatimatta mitään kokemusta pohjakseen.
  • Semideflationismin (semideflationism) mukaan logiikan, matematiikan ja käsitetietoa ei pitäsi kutsua tiedoksi ollenkaan.

Ei ole muun tutkimuksen yläpuolella olevaa yleistutkimusta tai henkimaailmaa



Wienin piiri korosti, ettei ole olemassa mitään muiden tieteiden yläpuolella olevaa viisaustiedettä, vaan sisällöllistä tietoa voidaan saada vain kokemuksen avulla.

Kokemuksen yläpuolella olevaa tuonpuoleista henkimaailmaa (Platonin ideat) ei ole loogisen empirismin mukaan olemassa.

Yritys vastata hyvän tutkimuksen ja huuhaan välisen rajan vetoon

Yritys määritellä huuhaa ulos tieteestä



Vetten päällä kävely vaatii taitoa.

Looginen empirismi oli ennen kaikkea yritys vastata hyvän tutkimuksen ja huuhaan väliseen rajanveto-ongelmaan.

Todellisuustutkimus ja epätodellisuustutkimus pyrittiin erottamaan toisistaan rajaamalla hyvin tarkasti todellisuustutkimuksen kielenkäytön ehdot.

Todellisuutta kos­kevan kokemusväitteen (empiirisen väitteen) merkityksen ajateltiin olevan aistihavaintojen avulla tapahtuva todeksi (tai epätodeksi) osoittamisen menetelmä. "merkitys"?

Muut kuin tiedolliset arvot


Loogisen empirismin mukaan se, mitä ei selvästi ja yksiselitteisesti voitu kieles­sä ilmaista, oli mieletöntä sanahelinää, jolla voi olla runollista, kauneudellista, siveellistä, ajatustunneperäistä (emotiivista) tai ilmaisullista (ekspressiivista) ar­voa, mutta ei mitään tiedollista arvoa.

Tällä normilla looginen empirismi asettui maltillisesti vastustamaan huuhaata.

Kieliajattelu

Wienin piirin kieliajattelu edusti kuvailukäsitystä (deskriptivis­miä), jonka mukaan todellisuustutkimuksen (tieteelliset) käsitykset pyrkivät kuvaamaan havaittavia ilmiöitä mahdollisimman yksinkertaisesti ja taloudellisesti.

Loogisen empirismin myöhempi kehitys

Pertti Lindfors



Pertti Lindfors.

Suomessa Pertti Lindfors on vuonna 1978 julkaissut väitöskirjan („Der dialektische Materialismus und der logische Empirismus“ = Dialektinen materialismi ja looginen empirismi) loogisen empirismin ja aineellisen todellisuuskäsityksen suhteesta.

Lindforsin mukaan looginen empirismi, aineellinen todellisuuskäsitys ja ihmismielestä riippumattoman todellisuuden olemassaolo voidaan sovittaa yhteen ristiriidattomaksi käsitykseksi. Loogisen empirismin ns. mielekkyysväitteet on tällöin muotoiltava uusin käsittein (Jaakko Hintikan esitys alempana).

Jaakko Hintikka



Professori (Bostonin yliopisto) Jaakko Hintikka sanoo artikkelissaan ”Looginen empirismi 58 vuotta myöhemmin”

(julkaistu mm. teoksessa ”Filosofian köyhyys ja Rikkaus”, Art House 2001 sekä julkaistu Pertti Lindforsin juhlakirjassa) mm:

”Otsikkoni vuosiväli ei viittaa Wienin piirin tekemisiin tai tekemättä jättämisiin, vaan G. H. von Wrightin vuonna 1943 julkaisemaan kirjaan Looginen empirismi.

Se on edelleenkin huomion arvoinen, käyttökelpoinen katsaus tähän tärkeään filosofiseen virtaukseen.

Mutta mitä samasta aiheesta voi sanoa myöhempien tapahtumien ja myöhemmin julkisuuteen tulleen materiaalin valossa?

Yleisesti katsotaan, että Wienin piirin filosofia, kutsuimmepa me sitä loogiseksi empirismiksi tai loogiseksi (uus)positivismiksi, on "taakse jäänyttä elämää" eli voitettu ja hylätty kanta.

Onko tämä kuolemantuomio oikea sittemmin saavutettujen tulosten valossa?



Onko Wienin piiriin kohdistunut kritiikki ollut oikeutettua?

Tämän kirjoituksen tarkoitus on perustella kielteistä vastausta molempiin kysymyksiin.

Yhden paperin puitteissa on tosin mahdotonta käsitellä asiaa tyhjentävästi.

Tyydyn siksi vain joukkoon erillisiä joskin tärkeitä ja osittain toisiinsa liittyviä näkökohtia.”


Loogisen empirismin ja kommunistien riidasta Hintikka sanoo mm.:

”Yleisemmässä ideologisessa katsannossa on myös helppo nähdä, miksi loogiseen positivismiin suunnattiin marksistien taholta pitkään katkeraa kritiikkiä.

Syy ei ollut, että loogiset positivistit olisivat olleet taantumuksellisia filosofisesti tai poliittisesti.



Useimmat heistä olivat kommunisteille paljon vaarallisempia vihollisia, maltillisia sosialisteja, jotka sodanjälkeisessä Euroopassa olivat kommunistien voimakkaimmat poliittiset vastustajat.”

Loogisen empirismin vastustajista Hintikka sanoo mm.:

Tärkeämpää tässä kuitenkin on selvittää Wienin piirin filosofian myöhempiä kohtaloita filosofian piirissä.

Vakavin virhe, joka on tehty Wienin piirin filosofiaa arvioitaessa, koskee mielestäni vertailua sen ja ns. uuden tieteenfilosofian (Kuhn, Lakatos jne.) välillä.

Sekä suuren yleisön että filosofien enemmistön keskuudessa ajatellaan näköjään, että "the new philosophy of science" on korvannut ja ehkä kumonnutkin loogisen positivismin tieteenfilosofian.

Tämä käsitys perustuu ainakin osaksi väärinkäsitykseen."
.....



Thomas Kunh

"Uuden tieteenfilosofian" tunnetuin ja otaksuttavasti edustavin hahmo on Thomas Kuhn.

Kuhn ei kuitenkaan ollut enempää koulutukseltaan kuin asennoitumiseltakaan tieteenfilosofi, vaan tieteenhistorioitsija, osittain tieteensosiologi.

Tämän hän olisi itsekin ollut valmis myöntämään.

Menisin itse kuitenkin vielä pitemmälle ja olisin valmis väittämään, ettei Kuhn edes tieteen historiassa osoittanut erityisen hyvää tajua tieteen kehitystä ohjanneille filosofisille ja metodologisille ideoille.

Esimerkiksi uuden ajan alun tiedettä (todellisuustutkimuksta EH) tarkastellessaan hän operoi kaavamaisella vastakohdalla kokeellisen ja matemaattisen perinteen välillä.



Oskar Becker.

Kuitenkin minusta on selvää, kuten eräät muutkin teoreettisesti ja filosofisesti tarkkasilmäiset tutkijat (esimerkiksi Heideggerin liittolainen Oskar Becker, jota ei ainakaan voi syyttää positivismista) ovat tähdentäneet, että uuden ajan alun tieteen tärkein uutuus oli eksperimentaalisen ja matemaattisen metodin synteesi.


Kontrolloitu koe tulkittiin olennaisesti samaksi metodiksi kuin kreikkalaisten geometrikkojen kuvioanalyysi.”


Hintikan mukaan loogisen empirismin arvostelijat itse asiassa puhuivat eri asioista kuin looginen empirismi:

”Kuhn voi ehkä olla parempi tieteen historioitsija kuin Zilsel tai Neurath, mutta hän puhuu itse asiassa aivan eri asiasta kuin Carnap tai Hempel.

Siitä syystä on paha ajatusvirhe ajatella, että Kuhnin ideat voisivat sisällöllisesti katsoen korvata aikaisemman systemaattis‑teoreettisen tieteenfilosofian.

Aktiivitutkijaa ei auta, jos Kuhn kertoo hänelle, että hän on jonkin tiedostamattoman "paradigman" kahleissa.



Frank Ramsey.

Sitä vastoin esimerkiksi Carnapin tai Frank Ramseyn verrattain yksinkertaisillakin ideoilla on läheinen yhteys tieteellisen, erityisesti tilastollisen päättelyn teoriiaan päinvastoin kuin on joskus väitetty.”


Hintikka jatkaa Kuhnin kritiikkiään mm. seuraavasti:

”Kuhn esimerkiksi puhuu niin kuin hänen kuuluisaa teorioitten yhteismitattomuuden käsitettään olisi täysin mahdotonta lähestyä puhumalla kyseisten teorioitten loogisista tai empiirisistä seuraamuksista.

Siinä on Kuhnin mukaan kysymys näiden teorioitten käsitepohjan erilaisuudesta.

Olen kuitenkin osoittanut, että tällaista mahdottomuutta ei ole muuta kuin Kuhnin mielikuvituksessa.

Ainakin eräissä selväpiirteisissä esimerkkitapauksissa voidaan päinvastoin osoittaa, että teorioitten käsitteellinen vieraantuminen toisistaan kulkee käsi kädessä niiden seurausten joukon erilaisuuden kanssa.

Samaten kuuluisa teesi havaintojen käsityspitoisuudesta osoittautuu huolellisemmin tarkasteltuna monessa suhteessa moniselitteiseksi.

Siinä on epäilemättä tärkeä ja tosi ydin, mutta siitä ei löydy mitään perusteita eri teorioitten väitetylle yhteismitattomuudelle.

On itse asiassa perin kummallista juuri käsityspitoisuuden näkökulmasta pitää Kopernikuksen kumousta tähtitieteessä esimerkkinä "uuden tieteenfilosofian" opeista.



Ptolemaios.

Kopernikuksen opit perustuvat olennaisesti samoihin havaintoihin kuin Ptolemaioksen, ja hänen järjestelmänsä läpimurto vuorostaan perustui Tyko Brahen havaintoihin, jotka niiden tekijä itse tahtoi sijoittaa eri maailmanjärjestelmän puitteisiin.


Minkä teorian pitoisuudesta Tykon havainnoissa onkaan siis kysymys?”

Loogisen empirismin ”virheistä” Hintikka sanoo seuraavaa:

”Toisen yleisen kysymyksen herättääkseni, ilmeisin yleinen ongelma, johon loogiset empiristit törmäsivät, oli tietomme eri osien palauttaminen välittömään kokemukseen tai ainakin niiden kokemuspohjan löytäminen.



Bertrand Russell.

Tätä oli Bertrand Russell jo yrittänyt teoksessaan Our Knowledge of the External World, mutta Russellin teoksen luonnosmaisuus ei (syystä kyllä) tyydyttänyt Wienin piiriä.

Heidän kamppailunsa reduktio‑ongelman kanssa kehittyi vaiheesta toiseen. Näitä vaiheita kuvaavat sellaiset avainsanat kuin verifioitavuusteesi, koeteltavuusteesi, reduktiolauseet, ehdolliset määritelmät jne.

Ei liene epäoikeudenmukaista sanoa, ettei tämä keskustelu koskaan johtanut todella tyydyttävään lopputulokseen.

Tekee kuitenkin mieli sanoa ‑ vaikka vain jälkiviisautena ‑ että tässä on jälleen kysymys perustotuudesta "a little logic is a dangerous thing".

Se logiikka, joka Machin kaltaisilla varhaispositivisteilla oli mielessä kun he väittivät erilaisia tieteellisiä käsitteitä määriteltäviksi, on perin yksinkertainen ja yksioikoinen.

Wienin piirin kulta‑aikana sen jäsenillä ei myöskään ollut käytössään muuta kuin tavallinen "plain vanilla" määriteltävyyden käsite reduktiokäsitystä kehittäessään.

Mutta tämä käsite on osoittautunut perin köyhäksi tieteenfilosofiselta anniltaan. Kun Herbert Simon myöhemmin väitti useimpia fysiikan käsitteitä määriteltäviksi, hänen teesinsä olivat loogikkojen terminologian perusteella arvioituina triviaalisti virheellisiä.



Identtiset kaksoset.

Osoittautuu kuitenkin, että Simonilla oli mielessä olennaisesti eri käsite kuin määriteltävyys, nimittäin identifioitavuus. Tämä käsite ei ollut loogisten positivistien käytettävissä, mutta se on täysin eksplisiittisesti määriteltävissä.


Sen toivat tieteen metodologiaan alun perin ekonometrikot, eivät filosofit eivätkä loogikot. Sitä voi luonnehtia määriteltävyydeksi ei yksinomaan jonkun annetun käsityksen pohjalta, väärinkäsityksen ynnä mahdollisten havaintojen pohjalta.

Identifioitavuus näyttää täysin järkevältä empiirisen merkityksen tunnusmerkiltä. Näyttää myös luultavalta, että identifioitavuuden käsitteen avulla loogisten empiristien empiirisen sisällön kriteerit voitaisiin luontevalla tavalla rekonstruoida.

Vaikka asiassa on vielä erittäin paljon tutkimista, on jo nyt ilmeistä, että loogisten empiristien perusajatukset empiirisen sisällön koetinkivistä ja redusoitavuudesta eivät ole saaneet viime aikoina osakseen samaa rakentavaa huomiota kuin heidän myöhempien kilpailijoittensa, esimerkiksi Quinen, teoreettisesti paljon karkeasyisemmät spekulaatiot.”



Loogisen empirismin selittämisen mallista Hintikka sanoo näin:

”Samanlaisia yllättäviäkin positivistien käyttämien menetelmien kunnianpalautuksia on puhjennut esiin muuallakin päin tieteenfilosofiaa.

Wienin piirin jälkivaikutuksen tunnetuimpia aspekteja on ollut Hempelin käsitys tieteellisestä selittämisestä. Siitä käytetään usein nimitystä "covering law model of explanation", selittämisen peitelakimalli.

Sitä on yleisesti pidetty olennaisena puolena positivistien tieteenfilosofiasta, ja filosofien luopumista siitä on pidetty oireena positivismin lopusta.



Carl G. Hempel

Kun Hempel itse Carus‑luennoissaan 1970‑luvulla esitti tärkeitä varauksia omaan malliinsa, kuultiin erään filosofin auditoriossa mutisevan esitelmän jälkeen, "Tänään looginen positivismi lopultakin kuoli".

Mutta jos niin ajatellaan eli jos Hempelin peitelaki‑ideasta tehdään loogisen uuspositivismin tunnusmerkki, niin huhut loogisen positivismin kuolemasta voivat hyvinkin osoittautua yhtä liioitelluiksi kuin sananparrenomaiset uutiset Mark Twainin poismenosta.

Olen näet analysoinut yhdessä Ilpo Halosen kanssa selitysprosessin tietoteoreettista rakennetta, vaikka tuloksiamme ei ole vielä ehditty julkaista. Tällöin on osoittautunut, että peitelailla ei tosin ole roolia selitystoimituksen premissinä eikä välivaiheena ja ettei selitystoimitusta myöskään voi tulkita peitelain etsimiseksi.

Näistä syistä ei ole yllättävää, että Hempelin mallille on löytynyt monia vahingoniloisia ns. vastaesimerkkejä.

Nämä esimerkit eivät kuitenkaan luo valoa itse selitysprosessin rakenteeseen. Ja kun tätä rakennetta tarkastellaan loogisesta näkökulmasta, voidaan helposti osoittaa, että jokaiseen miksi‑selitykseen automaattisesti liittyy kuin liittyykin peitelaki.

Tämä peitelaki ei kuitenkaan ole selityksen väline eikä selityksen sisältä, vaan sen sivutulos, joka voidaan tulkita lyhennetyksi yhteenvedoksi selitysprosessista.

Eräässä syvällisessä mielessä Hempel on siis loppujen lopuksi oikeassa: miksi‑selitysten ja peitelakien välillä on olennainen yhteys jopa siten, että toisen etsiminen on tietyssä mielessä toisenkin etsimistä.



William Craig.


On kuvaavaa, että tämä tulos yksinkertaisuudestaan huolimatta perustuu syvälliseen logiikan metakäsityksen tulokseen, William Craigin interpolaatiolauseeseen, joka todistettiin ja julkistettiin vasta Hempelin mallin jälkeen.


Loogisten positivistien ideoitten vikana ei siis ollut, että ne nojasivat logiikkaan ("tieteen kielen loogiseen syntaksiin"), vaan että ne nojasivat liian yksiviivaisiin ja heikkoihin loogisiin tuloksiin.”


Loogisen empirismin pääteesistä Hintikka sanoo:

Ehkä selväpiirteisin ongelma, jonka kohdalla loogisten empiristien käsityksille voidaan antaa Ehrenrettung, on heidän teesinsä loogisten totuuksien analyyttisestä luonteesta.

Tässä teesissä ei mannermaisessa kontekstissa ollut Wienin piirin jäsenten esittämänä paljonkaan uutta. Kant jo oli väittänyt analyyttisiä totuuksia tyhjiksi ja tulkinnut loogiset totuudet analyyttisiksi.

Tätä tyhjyys‑ eli tautologiaväitettä oli myös puolustanut mm. Ernst Mach, Wienin piirin henkinen isä.



Ludwig Wittgenstein.

Uutuus oli se tapa, jolla Wittgenstein oli Tractatus ‑teoksessaan perustellut loogisten totuuksien sisällöllistä tyhjyyttä.

Lauselogiikassa voidaankin määritellä informaation käsite erittäin luontevalla tavalla lauseen sallimien ja kieltämien vaihtoehtojen avulla.

Tällöin osoittautuu, että loogiset totuudet ovat juuri ne, joiden informaatiosisältö on nolla.

Tämä oli uusi ja erittäin vakuuttava tapa perustella vanhaa väitettä loogisten totuuksien tyhjyydestä.

Hankaluutena oli kuitenkin se, että loogiset empiristit eivät voineet pitää kiinni Wittgensteinin väitteestä, että kielemme koko logiikka voidaan palauttaa lauselogiikan totuusfunktiokäsityksiin.

He eivät myöskään onnistuneet yleistämään informaation käsitettä muulla tavoin lauselogiikasta muuhun logiikkaan, erityisesti ensimmäisen kertaluvun logiikkaan.

Heidän puolustettavakseen jäi siitä syystä paljon epämääräisempi väite loogisten totuuksien analyyttisyydestä, jolla he tarkoittivat sitä että ne antavat meille tietoa vain kielestämme, muttei todellisuudesta. Näin epämääräistä väitettä on hankala puolustaa, ja se onkin joutunut Quinen kritiikin helpoksi maalitauluksi.



Osoittautuu kuitenkin, että informaation käsite voidaan erittäin luonnollisella tavalla ulottaa ensimmäisen kertaluvun kieliin, joita voi käyttää realistisen kielen esimerkkitapauksina.

Tai tarkemmin sanottuna se voidaan ulottaa kahdella eri tavalla. Looginen päättely voi antaa uutta pintainformaatiota.

Mutta tämä informaation laji on erotettava siitä kokonaisinformaatiosta, joka jostakin propositiosta voidaan loogisin keinoin puristaa ulos.

Tätä jälkimmäistä informaation lajia voisi kutsua empiiriseksi informaatioksi tai syvyysinformaatioksi. Se on luonnollisestikin se informaation laji, jota loogisten empiristien on ymmärrettävä tarkoittaneen ja sen kohdalla heidän väitteensä loogisten totuuksien informaatiotyhjyydestä pitää loppujen lopuksi kuitenkin paikkansa.

Tämä tulos on niin selväpiirteinen, että on yllättävää, että se on viimeaikaisessa keskustelussa jäänyt täysin huomiotta. On hankala välttyä vaikutelmalta, että tämä johtuu ideologisista syistä ‑ vai olisiko poliittisesti korrektia sanoa, väärästä paradigmasta?



Willard Van Orman Quine.

Tähän tullaan huomauttamaan, että kysymys loogisten totuuksien tautologisuudesta on vain osa sitä yleisempää ongelmaa käsitteellisten totuuksien analyyttisyydestä, josta Quine ja Carnap keskustelivat ja jonka lopputuloksena yleensä näköjään katsotaan olevan, että Quine oli oikeassa ja että analyyttisyys‑synteettisyys ‑vastakohdasta on luovuttava.

Tämä yleisesti hyväksytty käsitys lepää kuitenkin heikoissa kantimissa. Quine vertaa toisaalta kieltä ja sen logiikkaa tieteelliseen käsitykseen. Toisaalta hänen ns. naturalistinen lähestymistapansa merkitsee epistemologian käsittämistä tiedonetsinnän luonnonhistoriaksi ja semantiikan käsittämistä mielekkään kielenkäytön luonnonhistoriaksi.

Tässä tulee oireellisesti esiin Quinen ulkopuolisen tarkkailijan asenne vastakohtana Wienin piirin miesten aktiivin tutkijan asenteelle.

Vain sivullisen näkökulmasta voi luonnontieteestä puhua niin kuin se olisi luonnonhistoriaa. Tieteellisellä käsityksillä, esimerkiksi vaikkapa Maxwellin käsityksillä, ei ole vain yhtä sovellutusta kertaheitolla koko maailmaan. (Ja jos joku sitä sillä tavalla globaalisesti soveltaisikin, hän ei olisi enää fyysikko vaan kosmologi.)



Maxwellin, Einsteinin tai Schrödingerin yhtälöillä on lukemattomia eri sovellutuksia, joiden kohteita fyysikko nimittää systeemeiksi. (Loogikko puhuisi sen sijasta malleista.)

Ja tällainen "systeemi" on vain jokin maailman todellinen tai kuviteltu osa, jota tarkastellaan muusta maailmasta riippumattomana.

Tällainen riippumattomuus saavutetaan eristämällä systeemi käsitteellisesti muusta maailmasta spesifioimalla sen reunaehdot.

Näiden reunaehtojen tutkiminen ei ole kyseisen käsityksen osa, vaikka se on osa niiden sovellutusprosessia.

Jos Quine on oikeassa verratessaan kieltä ja sen logiikkaa tieteelliseen käsitykseen, niin silloin sillä on ajateltava olevan lukemattomia toisistaan riippumattomia eri sovellutuksia (malleja),

Niiden reunaehtoihin kuuluu muun muassa kyseisen mallin ("systeemin") alkioalueen kiinni lyönti ynnä kielen ei‑loogisten vakioiden ominaisuudet.

Mutta jos niin on, Quinen ongelma on väärin asetettu.

Kielen eri ei‑loogisten vakioiden ominaisuudet ja niihin perustuvat käsitteelliset totuudet eivät kuulu kielen yleisen semantiikan ja logiikan piiriin. Ne eivät ole osa kielen käsitystä, vaan kielten luonnonhistoriaa".



"Tästä syystä kysymyksellä niiden tavoittamisesta ei ole mitään vaikutusta kysymykseen kielen loogisten totuuksien tautologisuudesta. Se arvostelu, jota Quine on esittänyt Carnapin semanttisia käsityksiä vastaan, perustuu tältä tärkeältä osaltaan väärin asetettuun kysymykseen, joka vuorostaan johtuu hänen ulkopuolisen tarkkailijan asenteestaan tieteeseen.

Niin kuin tarkkasilmäinen lukija on epäilemättä jo huomannut, tässä kohdin Quinen ja Kuhnin lähestymistavat ovat periaatteessa samanlaiset. Tieteessä he ovat penkkiurheilijoita, eivät kilpailijoita tai edes valmentajia.

Platonin dialogien lopun alussa Sokrates joskus sanoo: "Lyökäämme nyt yhteen kaikki vastaukset". Hän tietenkin tarkoittaa johtopäätösten tekemistä siihen asti saavutetuista tuloksista. Olen varma, että voin tällä kohdin jo jättää tämän yhdistämistoimituksen lukijoitteni suoritettavaksi.”




Looginen empirismi ja todellisuuspohjainen olemassaolokäsitys (realistinen ontologia)



Alfred Ayer.

Esimerkiksi loogisen empirismin anglosaksinen johtohahmo Alfred Ayer (1910-1989) totesi (The Central Queston of Philosophy, Penguin, 1976, s. 108):

”fyysisten kappaleiden jatkuva ja erillinen olemassaolo yksinkertaisesti oletetaan.”

Looginen empirismi ja todellisuuspohjainen (realistinen) olemassaolo-oppi (ontologia) on saatu sopusointuun.

Todellisuuspohjaisen olemassaolo-opin (realismin) eräs perusväitejoukko on seuraava. Lukija voi tarkentaa sitä omien käsitystensä mukaan.
  1. On olemassa ihmismielestä (ainakin osittain) riippumaton todellisuus.
  2. Totuus on vastaavuussuhde kielen ja todellisuuden välillä (ja näin suhteellinen kuhunkin kie­leen).
  3. Totuuden ja epätotuuden käsitteet soveltuvat periaatteessa kaikkiin tieteen lauseisiin (siis myös teoreettisia termejä sisältäviin lauseisiin). Tieteen käsitykset pyrkivät vakavissaan kuvaamaan todelli­suutta.
  4. Totuus on (eräs) tieteen keskeinen päämäärä, jota kohden se pyrkii.

  1. Yksinkertaisuus on eräs totuuden arviointiperusteista (kriteereistä).
  2. Ei pidä olettaa useampia oliota kuin on välttämätöntä.
  3. Todistuksen taakka on väitteen esittäjällä.
  4. Tieto todellisuudesta on ainakin yksityiskohdissaan erehtyväistä. Parhaimmatkin tieteelliset teoriat voivat olla epätosia, ja koko totuus saattaa olla ihmiselle saavuttamaton.
  5. Todellisuudesta voidaan kuitenkin saavuttaa tietoa; se ei ole täysin tuntematon. Tieteen käsitykset voivat parhaimmillaan olla tosia (vaikka emme välttämättä ole siitä varmoja) eli hyviä karkeistuksia.
  6. Tieteen käytännöllisen menestyksen paras selitys on se, että käsitykset ovat olleet merkityksellisil­tä osin tosia tai hyviä karkeistuksia. On siis perusteltua olettaa, että todellisuustutkimus on edistynyt.


Looginen empirismi ja aineellinen todellisuuskäsitys (materialismi)

Aineellinen todellisuuskäsitys (materialismi) on olemassaolo-opillinen (ontologinen) käsitys, jonka mukaan todellisuus on aineellinen (materiaalinen). Ainetta (materiaa) ovat aine ja energia. Aineen (materian) lisäksi on tyhjiö.



Pertti Lindfors.

Edesmennyt tohtori Pertti Lindfors on väitöskirjassaan esittänyt mm. seuraavat aineellisen todellisuuskäsityksen (materialismin) perusväitteet (mukaan on valittu hieman uudelleen muotoillen kuudestatoista väitteestä kymmenen yleisimmin hyväksyttyä):
  1. Ristiriidattomasti voidaan puhua myös sellaisista tapahtumista, joita kukaan ei ole havainnut. Olemassaolo ei ole pelkkää havaituksi tulemista.
  2. Todellisuus on aineellinen.
  3. Tietoisuus on aineellinen.
  4. Ajatus ja ajatuksen kohde ovat eri asioita.
  5. Havaitsija ja havainnon kohde ovat eri asioita.
  6. Nimi ja nimetty kohde ovat eri asioita.
  7. Kieli on eri asia kuin se kohde, josta kieli puhuu.
  8. Luonnossa vallitseva järjestys ja syysuhde ovat kokemukseen ja vain kokemukseen perustuvia.
  9. Pohjimmaltaan kokemustutkimus nojaa havaintolauseisiin. Havaintolauseiden totuutta arvioitaessa tarvitaan kybernetiikkaan perustuvaa tietokäsitystä (kybernetiikka tutkii järjestelmiä, jotka sisältävät ns. takaisinkytkentöjä eli itsesäätelyä).
  10. Ateismi on tosi.
Yllä olevissa lauseissa mahdollisesti esiintyvät ristiriidat Lindfors on ratkaissut ns. tyyppikäsityksellä. Jaakko Hintikan mukaan ristiriitojen ratkaisuun ei nykyään tarvita edes tyyppikäsityksiä.?

Loogisen empirismin "teesien" olkinukke




Teesi (kreik. θέσις) on lyhyeen muotoon saatettu väite, väittämä, joka otetaan keskustelun tai väittelyn kohteeksi, tai logiikassa todistettavaksi. Teesi ei siis ole normatiivinen lause vaan deskriptiivinen tai propositionaalinen.

On väitetty, että loogisen empirismin kolme "pääteesiä" olisivat olleet:
  1. Mielekkyysteesi: "Jokainen mielekäs lause on joko välitöntä kokemusta kuvaava alkeislause tai sellaisten alkeislauseiden totuusfunktio. Ja kääntäen: Jos lause ei ole alkeislause tai alkeislauseiden totuusfunktio, se on mieletön.
  2. Käännettävyysteesi: "Jokainen mielekäs lause täytyy voida kääntää välittömän kokemuksen kielelle."
  3. Verifioitavuuspostulaatti: "Jokainen mielekäs lause täytyy voida [periaatteessa] joko verifioida, so. osoittaa todeksi, tai falsifioida, so. osoittaa epätodeksi; ellei näin ole, lause on mieletön."
Jos luet nämä "teesit" ajatuksella, huomaat, että ne esittävät erään mielipiteen käsitteelle "mielekkyys".

Nämä "teesit" eivät ole mitään loogisen empirismin pääteesejä vaan vakavimmillaankin propagandaa huuhaata vastaan.

Loogisen empirismin pääväite on, että käsitteet on syytä määritellä niin, ettei voida sanoa, että olisi olemassa synteettistä apriorista tietoa.

Tätä aihetta on käsitelty tässä oppikirjassa ylempänä.



G. H. v. Wright.

Suomessa tämän olkinuken teki kuuluisaksi G. H. v. Wright teoksessaan Den logiska empirismen (1943, suom. Looginen empirismi, 1945).

Muistan elävästi sen, kun akateemikko Oiva Ketonen luennoillaan esitteli nämä teesit ja haukkui loogisen empirismin. Voitanee sanoa, että viimeistään silloin minusta tuli loogisen empirismin kannattaja.

Analyyttinen filosofia ja sen alkuperä



Analyysi tarkoittaa monimutkaisen ongelman pilkkomista pieniin, erillisiin osiin, jotka ratkaisemalla kokonaisongelma toivotaan pystyttävän ratkaisemaan. Analyysin vastakohdaksi on usein mainittu synteesi. Analyysi voi viitata erityisesti:
  • Filosofiseen analyysiin
  • Matemaattiseen analyysiin
  • Maa-analyysiin
Synteesi (kreikan kielestä syn ’summa’ ja thesis ’asema’) ymmärretään menetelmänä kahden tai useamman jo olemassa olevan asian yhdistämiseksi. Niistä muodostuu uusi asia. Erityisesti tarkoitetaan yhdistämistä, jossa yhdistetyistä asiosta tulee enemmän kuin vain osiensa summa (holismi eli kokonaisvaltaisuus).

Lisäksi synteesillä voidaan tarkoittaa jonkin asian tuottamista keinotekoisesti, esimerkiksi äänen tuottaminen syntetisaattorilla.

Filosofinen analyysi viittaa menetelmiin, joita käytetään erityisesti filosofian analyyttisessä perinteessä. Filosofiseen analyysiin kuuluu filosofisten ongelmien "pilkkominen" alkutekijöihinsä. Tunnetuin filosofisen analyysin menetelmistä on käsiteanalyysi eli filosofisten käsitteiden analysoiminen.



Tiettävästi ilmaisua ”analyyttinen filosofia” käytti julkisuudessa ensi kerran vuonna 1936 nuorena opintomatkalla Euroopassa ollut amerikkalaisfilosofi Ernest Nagel katsausartikkelissaan ”Impressions and appraisals of analytic philosophy in Europe (I-II)” (Nagel 1936).

Nagelin ”analyyttisiksi” lukemat filosofit eivät ole hänen mukaansa innostuneita perinteiseen suureelliseen tyyliin rakennetuista filosofisista järjestelmistä. Nagel jatkaa:

”Heidän kiinnostuksen kohteenaan on filosofia analyysina. He ottavat erityistieteiden tuottaman aidon tiedon kokonaisuuden annettuna, eivätkä pyri lisäämään siihen mitään niin kuin tutkimus näissä tieteissä lisää, vaan selventämään sen merkitystä ja seurauksia.”

Väite, että Ernest Nagel olisi analyyttisen filosofian perustaja on kyllä tuulesta temmattu. Tämän kirjoittaja on tenttinyt Oiva Ketoselle Nagelin kirjan "The structure of science: Problems in the logic of scientific explanation. London: Routledge & Kegan Paul, 1961" eikä ole tunnistanut sitä "analyyttiseen filosofiaan" kuuluvaksi.



Max Black.

Pari vuotta myöhemmin Max Black piti puolestaan Cambridgessa järjestetyssä tieteiden ykseyden 4. kansainvälisessä kongressissa esitelmän ”Relations between Logical Positivism and the Cambridge School of Analysis” (Black 1938). Black käytti välillä ilmaisua ”analyyttinen filosofia”, mutta usein lisämääreellä ”analyyttinen filosofia Englannissa”, ja jääkin epäselväksi, laskiko hän loogisen empirismin analyyttiseen filosofiaan kuulevaksi.

Vuonna 1945 Gustav Bergmann totesi kriittissävyisessä kirjoituksessan että analyyttiset filosofit ”ovat kiinnostuneita yksittäisistä selventämisistä, jotka ovat tyypillisiä tällaiselle filosofoinnille”.



Erkki Hartikainen.

Ilmaisu esiintyi vielä näinäkin aikoina kirjallisuudessa kuitenkin hyvin satunnaisesti ja harvoin. Erkki Hartikainen on v. Wrightiltä saamansa kirjeen nojalla esittänyt, että nimitys ”analyyttinen filosofia” yleistyi vasta Arthur Papin kirjojen Elements of Analytic Philosophy (1949) ja Analytische Erkenntnistheorie (1955) vaikutuksesta. v. Wright sanoo, ettei käsitettä "analyyttinen filosofia" käytetty Amsterdamin filosofikongressissa vuonna 1948.

Kuten tunnettua, Eino Kaila haukkui perinpohjaisesti Amsterdamin filosofikongressista palanneen v. Wrightin.



Vaikutusvaltaisen kirjoituskokoelmansa Readings in Philosophical Analysis (1949)
esipuheessa Feigl ja Sellars – vaikka he eivät käytäkään varsinaisesti nimitystä ”analyyttinen filosofia”, he ilmiselvästikin puhuvat samasta asiasta kuin edelliset – ilmaisevat asian seuraavasti:

”Filosofisen analyysin käsite virtaa kahdesta lähteestä, Mooresta ja Russellista polveutuvasta Cambridgen liikkeestä sekä Wienin piirin loogisesta positivismista (Wittgenstein, Schlick, Carnap) yhdessä (Reichenbachin johtaman) Berliinin ryhmän tieteellisen empirismin kanssa. Nämä … ovat luoneet filosofisiin ongelmiin lähestymistavan, jota rehellisesti pidämme käännekohtana filosofian historiassa.”

Vaikka keskuudessamme edelleen on, sanan tiukassakin mielessä, analyyttisia filosofeja, lienee kiistatonta, että oikeaoppisen analyyttisen filosofian käsitys filosofian tehtävästä ei nauti nykyisin missään päin maailmaa kovinkaan suurta kannatusta. Analyyttinen filosofia on ennen kaikkea menneisyyteen kuuluva historiallinen ilmiö.

Käsiteanalyysi koostuu ensisijaisesti käsitteiden pilkkomisesta ne muodostaviin pienempiin osiin, jotta saataisiin parempi ymmärrys siitä filosofisesta ongelmasta, johon käsite liittyy.

Esimerkiksi vapaan tahdon ongelma liittyy muutamiin avainkäsitteisiin, joihin kuuluvat vapaus, moraalinen vastuullisuus, determinismi, kyky, jne.

Käsiteanalyysi lähestyy tällaista ongelmaa näiden osatekijöiden ja niiden välisen vuorovaikutuksen tarkastelun kautta. Näin käsiteanalyysi on mahdollistanut sen, että filosofit ovat voineet ottaa kantaa joko sen puolesta, että vapaa tahto on yhteensopiva determinismin kanssa tai sen puolesta, että nämä käsitteet ovat keskenään ristiriitaisia.



Bertrand Russell.

Tunnettu esimerkki käsiteanalyysistä on Bertrand Russellin määrättyjen kuvausten teoria. Russell pyrki analysoimaan väittämiä, joihin liittyi määrätty kuvaus (kuten "viisain filosofi"), joka määrittää yksittäisen henkilön, ja määräämätön kuvaus (kuten "filosofi"), joka määrittää joukon henkilöitä.

Määrätyillä kuvauksilla on tietty subjekti-predikaatti -väitelauseen muoto.

Yksinkertaistettuna esimerkkinä, "Ranskan nykyinen kuningas on kalju" näyttää predikoivan "kaljuuden" subjektista "Ranskan nykyinen kuningas". Russellin mielestä tämä oli kuitenkin ongelmallista, koska Ranskalla ei ole nykyistä kuningasta, koska se ei ole kuningaskunta.

Predikointi eli predikaatio tarkoittaa sen väittämistä, että jokin predikaatti kuuluu jollekin subjektille. Filosofiassa predikaatti tarkoittaa oliolla olevaa ominaisuutta, esimerkiksi "punainen", "juoksee".

Normaalisti tavanomaisen subjekti-predikaatti -muotoisen väitteen totuusarvo selvitetään tarkistamalla, onko subjekti predikaatin laajennos. Väite on tällöin tosi jos ja vain jos subjekti on predikaatin laajennos.




Ranskan kuningas Kaarle Kaljupää.

Tässä tapauksessa ongelma on se, ettei Ranskan nykyistä kuningasta ole, joten hän ei voi olla sen enempää kaljujen kuin ei-kaljujenkaan joukossa. Näin vaikuttaa siltä, ettei väite "Ranskan nykyinen kuningas on kalju" ole sen enempää tosi kuin epätosikaan.

Asiaankuuluvia käsitteitä ja väittämiä analysoituaan Russell ehdotti, että se mitä määrätyt kuvaukset todella ilmaisevat eivät ole subjekti-predikaatti -muotoisia väittämiä, vaan ne ilmaisevat olemassaoloväittämiä "Ranskan nykyinen kuningas on kalju" on analysoitu Russellin mukaan muotoon "On olemassa henkilö joka on tällä hetkellä Ranskan kuningas, näitä henkilöitä on vain yksi, ja tämä henkilö on kalju". Nyt väittämän totuusarvo voidaan määritellä, ja väittämä on tietysti epätosi.

Tuttuuteen perustuva tieto: Bertrand Russellin mukaan tuttuuden perusteella tunnemme kaiken sen, mistä olemme suoraan tietoisia.


Neurofilosofia



Patricia S. Churchland ja Paul Churchland.

Neurofilosofia on nykyisessä tietoisuudessa lähinnä teoksen Churchland, Patricia Smith:Neurofilosofia. (Brain-wise: Studies in neurophilosophy, 2002.) Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra cognita, 2004. ISBN 952-5202-81-X, ajattelutapa.

Kun suomen nuoriso näkyy tehtailevan väitöskirjoja mitä merkillisimmistä asioista, olisi suotavaa, että jonkun sallittaisiin tehdä väitöskirja neurofilosofiasta.

Tässä kirjoituksessa ei voida tehdä juuri muuta kuin esittää neurofilosofia sinä ajattelutapana, jota Patricia S. Churchland edustaa.

Ehkä tärkein ero suomalaiseen filosofiaan on siinä, että neurofilosofia on reduktiivista materialismia ja sellaisena se etsii ja löytää tarpeelliset tasot elottoman ja elollisen luonnon väliltä.

Toinen tärkeä piirre on, että neurofilosofia hylkää ns. a priori -ajattelun käsitteen Quinen tapaan kokonaan. Ennen kokemusta -tietoa tai edes synnynnäistä tietoa ei tämän ajattelutavan mukaan ole.

Kolmas tärkeä piirre on, että neurofilosofia kiistää sielun olemassaolon. Sielua ei kerta kaikkiaan aivoistamme tai sen toiminnoista löydy.

Neljäs tärkeä piirre on ns. naturalistinen tietoteoria.

Viides tärkeä piirre on, että uskonnot ovat epätosia.

Kuudes tärkeä piirre on, että emootioilla on tärkeä osuus kaikessa.



Seitsemäs tärkeä piirre on, että vapaa tahto on yhteiskunnallinen eikä filosofinen ongelma. Tämä lähentää neurofilosofiaa naturalistiseen etiikkaan.

Tämän kirjoittaja pitää neurofilosofian ongelmana sitä, että vaikka se hylkää ajattelun arkikielen käytöstä filosofian pohdinnoissa (lingvistiikka) se marssittaa tilalle arkiaivot, jotka eivät mielestäni ole arkiajattelua paremmat.



Todettakoon kuitenkin, että Patricia S. Churchlandin aivot eivät mielestäni missään suhteessa muistuta arkiaivoja.

Jälkianalyyttinen filosofia



Richard Rorty.

Jälkianalyyttinen filosofia (postanalyyttinen filosofia) on nimitys, jota käytetään analyyttisestä filosofiasta etäisyyttä ottaneesta filosofisesta liikkeestä. Jälkianalyyttinen filosofia ammentaa ennen kaikkea nykyaikaisesta pohjoisamerikkalaisesta filosofiasta, erityisesti Richard Rortyn, Donald Davidsonin, Hilary Putnamin ja W. V. O. Quinen töistä.

Jälkianalyyttinen filosofia liittyy läheisesti yhteen paljon laajemman pohjoisamerikkalaisen pragmatistisen liikkeen kanssa. Se on yksinkertaistettuna kannattanut hyödyllisyyden ja edistyksen painottamista puolueettoman totuuden sijasta.

Termiä ”jälkianalyyttinen filosofia” itseään on käytetty lähinnä kuvailevassa mielessä, ei siinä mielessä, että kyseessä olisi mikään filosofinen liike. Monet jälkianalyyttiset filosofit kirjoittavat analyyttiseen tyyliin ja perinteisesti analyyttisistä aiheista. Rortyn mukaan jälkianalyyttinen filosofia ei suuntaudu analyyttistä filosofiaa tai sen menetelmiä vastaan, ainoastaan sen perimmäisiä pyrkimyksiä vastaan.

Eräässä haastattelussa Rorty totesi:

»Katson, että analyyttinen filosofia voi pitää korkean ammattimaiset menetelmänsä, vaatimukset yksityiskohdista ja mekaniikasta, ja vain jättää transsendentaalin projektinsa. En ole kritisoimassa analyyttisen filosofian tyyliä.»

Rorty on käyttänyt jälkianalyyttisestä filosofiasta myös nimitystä jälkifilosofia (postfilosofia). Tällä hän on korostanut sitä, ettei filosofia enää palvele yhteiskunnassa siinä tehtävässä kuin aiemmin, ja että muut mediat ovat ottaneet tämän tehtävän.



Rorty on erottanut toisistaan systemaattisen filosofian, joka pyrkii järjestelmällisesti ratkaisemaan ongelmia, ja editoivan filosofian, jonka tarkoitus on olla mieltä ylentävää kulttuurikeskustelua. Rorty sanoo kannattavansa viimeksi mainittua.

Kristinuskon opit

Uskontunnustukset

Miksi tämä osio

Osalle lukijoista alempana mainitut uskontunnustukset ja niiden syntyhistoria ovat tuntemattomia. Alempana olevaa tekstiä ymmärtää huomattavasti paremmin, jos on tutustunut uskontunnustuksiin.

Lukijoilta saadun palautteen perusteella on myös hyvä selvittää sitä, miten kristinusko syntyi. Monissa teologian oppikirjoissa manitun alkuseurakunnan olemassaolosta ja opin laadusta ei ole selvyyttä. Kristinuskon tärkeimmät opin muotoituvat kreikan kielisessa maailmassa.

Kun paljon kristiniskon syntymisen jälkeen jotkut lähtivät etsimään Palestiinasta alkukritittyjä, sieltä löytyi gnostilaisia. Lähde:

Timothy Freke ja Peter Gandy: The Jesus Mysteries: Was the Original Jesus a Pagan God ("Jeesus-mysteerit: Oliko alkuperäinen Jeesus pakanajumala", 2003), että gnostilaisuus olisi ollut kristinuskon alkuperäinen muoto. Heidän mukaansa Palestiinasta löytyi gnostilaisia kristittyjä, kun Rooman paavi lähetti Palestiinaan ihmisiä etsimään alkuseurakuntaa.

Monet kristityt teologit eivät pidä gnostilaisia olleenkaan kristitittyinä, koska gnostilaisuus eroaa paljon kristinuskosta.

Tähän voidaan huomauttaa, että nykyisen kristinuskon perustaja Paavali ei tuntenut nykyisin ecvankeliumien nimellä tunnettuja tekstejä, vaan ne ilmestyivät Paavalin kirjoitusten jälkeen.

Lopullisen muotonsa kristinusko sai alla esitellyissä kirkolliskokouksissa.

Jehovat todistajat eivät hyväksy uskontunnustuksia, ja tästä syystä uskontunnustuksiin uskovat kristityt eivät pidä Jehovan todistajia kristittyinä. Ulkopuolisen on kuitenkin vaikea erottaa toistaan Jehovat todistajia ja monen lajin muita kristittyjä.

Uskontunnutukset

VANHA ROOMALAINEN USKONTUNNUSTUS

Niin sanottu Vanha roomalainen uskontunnustus muotoutui viimeistään 200-luvulla mutta mahdollisesti jo 100-luvun puolella. Sen syntyhistoria ja varhaisin käyttö liitetään erityisesti Rooman seurakuntaan. Tunnustus on säilynyt sekä kreikan- että latinankielisenä versiona, joista edellistä pidetään yleensä alkuperäisempänä. Myöhemmin tästä tunnustuksesta kehittyi ns. Apostolinen uskontunnustus, joka sitten syrjäytti Vanhan roomalaisen uskontunnustuksen kokonaan ensimmäisen vuosituhannen loppuun mennessä.

Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen,

ja Kristukseen Jeesukseen,
hänen ainoaan Poikaansa, meidän Herraamme,
joka syntyi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta,
joka ristiinnaulittiin ja haudattiin Pontius Pilatuksen aikana,
nousi kolmantena päivänä kuolleista,
astui ylös taivaisiin,
istuu Isän oikealla puolella,
josta hän on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,

ja Pyhään Henkeen,
pyhän seurakunnan,
syntien anteeksiantamisen,
ruumiin ylösnousemisen.

APOSTOLINEN USKONTUNNUSTUS

uskontunnustus

Apostolinen uskontunnustus on Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustuksen ohella eniten käytetty uskontunnustus läntisessä kristinuskossa. Se on laajennettu ja muokattu versio Vanhasta roomalaisesta uskontunnustuksesta. Lopullisen latinankielisen muotonsa Apostolinen uskontunnustus sai viimeistään 600-luvulla, mahdollisesti Galliassa.

Suomen evankelis-luterilaiset käyttävät apostilista uskontunnustusta. Tarkoitus on, että pappi ja kirkossa olijat lukevat sitä yhteen ääneen, mutta nykyään pappi lukee sitä melkein yksin.

Minä uskon Jumalaan,
Isään, Kaikkivaltiaaseen,
taivaan ja maan Luojaan,

ja Jeesukseen Kristukseen,
Jumalan ainoaan Poikaan, meidän Herraamme,
joka sikisi Pyhästä Hengestä,
syntyi neitsyt Mariasta,
kärsi Pontius Pilatuksen aikana,
ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin,
astui alas tuonelaan,
nousi kolmantena päivänä kuolleista,
astui ylös taivaisiin,
istuu Jumalan, Isän, Kaikkivaltiaan, oikealla puolella
ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita,

ja Pyhään Henkeen,
pyhän yhteisen seurakunnan,
pyhäin yhteyden,
syntien anteeksiantamisen,
ruumiin ylösnousemisen
ja iankaikkisen elämän.


NIKAIAN VUODEN 325 USKONTUNNUSTUS

Nikaian kirkolliskokouksessa vuonna 325 hyväksytty uskontunnustus on ollut merkittävässä asemassa kolminaisuusopin historiallisessa kehityksessä, ja se oli pohjana myöhemmin laaditulle ns. Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustukselle.

Me uskomme yhteen Jumalaan, kaikkivaltiaaseen Isään,
kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan;

ja yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan Poikaan,
joka on ainoana syntynyt Isästä,
se on: Isän olemuksesta,
Jumala Jumalasta,
valo valosta,
tosi Jumala tosi Jumalasta,
syntynyt, ei luotu,
joka on samaa olemusta kuin Isä
ja jonka kautta on saanut syntynsä kaikki mitä on sekä taivaassa että maan päällä,
joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas ja tuli lihaksi, syntyi ihmiseksi, kärsi kuoleman ja nousi kuolleista kolmantena päivänä,
astui ylös taivaisiin,
on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita;

ja Pyhään Henkeen. Mutta ne, jotka sanovat: »oli joskus niin, että häntä ei ollut» ja »ennen kuin hän syntyi, häntä ei ollut» ja että hän olemattomasta tuli olemaan, tai jotka sanovat Jumalan Pojan olevan toista olemusta tai muuttuvainen, heidät katolinen ja apostolinen kirkko kiroaa.

NIKAIAN-KONSTANTINOPOLIN USKONTUNNUSTUS

Perinteisen näkemyksen mukaan se on Nikaian vuoden 325 kirkolliskokouksessa laadittu uskontunnustus laajennettuna lisäyksillä, jotka tehtiin Konstantinopolin kirkolliskokouksessa vuonna 381. Uskontunnustuksen tekstin varhaisin säilynyt lähde on kuitenkin vasta vuoden 451 Khalkedonin kirkolliskokouksen pöytäkirjat.

Me uskomme yhteen Jumalaan,
kaikkivaltiaaseen Isään,
taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan.

Me uskomme yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen,
Jumalan ainoaan Poikaan,
joka on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua,
Jumala Jumalasta,
valo valosta,
tosi Jumala tosi Jumalasta,
syntynyt, ei luotu,
joka on samaa olemusta kuin Isä
ja jonka kautta kaikki on saanut syntynsä,
joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista,
tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta
ja syntyi ihmiseksi,
ristiinnaulittiin meidän puolestamme Pontius Pilatuksen aikana,
kärsi kuoleman ja haudattiin,
nousi kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu,
astui ylös taivaisiin,
istuu Isän oikealla puolella
ja on kirkkaudessa tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita
ja jonka valtakunnalla ei ole loppua.

Me uskomme Pyhään Henkeen,
Herraan ja eläväksi tekijään,
joka lähtee Isästä ja Pojasta,
jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan
ja joka on puhunut profeettojen kautta.
Uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen kirkon.
Tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi,
odotamme kuolleiden ylösnousemusta
ja tulevan maailman elämää.


SUOMEN ORTODOKSISEN KIRKON KÄYTTÄMÄ USKONTUNNUSTUS

Uskon yhteen Jumalaan, kaikkivaltiaaseen Isään, taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan.

Uskon yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä ja jonka kautta kaikki on saanut syntynsä, joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja Neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi, ristiinnaulittiin meidän puolestamme Pontius Pilatuksen aikana, kärsi ja haudattiin, nousi kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, astui ylös taivaisiin, istuu Isän oikealla puolella ja on kirkkaudessa tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita, ja jonka valtakunnalla ei ole loppua.

Uskon Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään, joka lähtee Isästä, jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan ja joka on puhunut profeettojen kautta. Uskon yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon. Tunnustan yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi, odotan kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää.

Aamen.

ATHANASIUKSEN TUNNUSTUS

Athanasiuksen tunnustuksen latinankielinen teksti on saanut vakiintuneen muodon viimeistään 500-luvun alkupuolella, josta lähtien sitä on käytetty katolisen kirkon länsiosissa ja sittemmin myös useissa protestanttisissa kirkkokunnissa. Kysymykset tekstin syntyhistoriasta ovat suurelta osin avoimia.

Sen, joka tahtoo pelastua, on ennen kaikkea pysyttävä yhteisessä kristillisessä uskossa. Sitä on noudatettava kokonaisuudessaan ja väärentämättä. Joka ei niin tee, joutuu epäilemättä iankaikkiseen kadotukseen.

Yhteinen kristillinen usko on tämä: Me palvomme yhtä Jumalaa, joka on kolminainen, ja kolminaisuutta, joka on yksi Jumala, persoonia toisiinsa sekoittamatta ja jumalallista olemusta hajottamatta. Isällä on oma persoonansa, Pojalla oma ja Pyhällä Hengellä oma, mutta Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen jumaluus on yksi, yhtäläinen on heidän kunniansa ja yhtä ikuinen heidän majesteettisuutensa.

Sellainen kuin on Isä, sellainen on myös Poika ja Pyhä Henki: Isä on luomaton, Poika on luomaton ja Pyhä Henki on luomaton. Isä on ääretön, Poika on ääretön ja Pyhä Henki on ääretön. Isä on ikuinen, Poika on ikuinen ja Pyhä Henki on ikuinen, eikä kuitenkaan ole kolmea ikuista, vaan yksi ikuinen, niin kuin ei myöskään ole kolmea luomatonta eikä kolmea ääretöntä, vaan yksi luomaton ja yksi ääretön. Samoin on Isä kaikkivaltias, Poika kaikkivaltias ja Pyhä Henki kaikkivaltias, eikä kuitenkaan ole kolmea kaikkivaltiasta, vaan yksi kaikkivaltias.

Samoin Isä on Jumala, Poika on Jumala ja Pyhä Henki on Jumala, eikä kuitenkaan ole kolmea Jumalaa, vaan yksi Jumala. Samoin Isä on Herra, Poika on Herra ja Pyhä Henki on Herra, eikä kuitenkaan ole kolmea Herraa, vaan yksi Herra. Niin kuin kristillinen totuus vaatii meitä tunnustamaan kunkin persoonan erikseen Jumalaksi ja Herraksi, samoin yhteinen kristillinen usko kieltää meitä puhumasta kolmesta Jumalasta tai Herrasta.

Isää ei kukaan ole tehnyt, luonut eikä synnyttänyt. Poika on yksin Isästä, häntä ei ole tehty eikä luotu, vaan hän on syntynyt. Pyhä Henki on lähtöisin Isästä ja Pojasta, häntä ei ole tehty eikä luotu eikä hän ole syntynyt, vaan hän lähtee. Isä on siis yksi, ei ole kolmea Isää, Poika on yksi, ei ole kolmea Poikaa, Pyhä Henki on yksi, ei ole kolmea Pyhää Henkeä. Tässä kolminaisuudessa ei ole mitään aikaisempaa eikä myöhempää, ei mitään suurempaa eikä pienempää, vaan kaikki kolme persoonaa ovat yhtä ikuisia ja keskenään samanarvoisia, näin on siis palvottava niin kuin on sanottu - kolminaisuutta joka on yksi, ja ykseyttä joka on kolminaisuus. Sen joka tahtoo pelastua, on siis ajateltava kolminaisuudesta näin.

Saavuttaaksemme iankaikkisen pelastuksen meidän on kuitenkin myös vakaasti uskottava, että meidän Herramme Jeesus Kristus on tullut ihmiseksi. Oikea oppi on tämä: Me uskomme ja tunnustamme, että meidän Herramme Jeesus Kristus on Jumalan Poika, Yhtä lailla Jumala ja ihminen:

Isän luonnosta ennen aikojen alkua syntyneenä hän on Jumala, äidin luonnosta ajassa syntyneenä hän on ihminen. Hän on täysi Jumala, ja täysi ihminen järjellisine sieluineen ja ihmisruumiineen. Jumaluudessaan hän on samanarvoinen kuin Isä, ihmisyydessään vähäarvoisempi kuin Isä.

Vaikka hän on Jumala ja ihminen, ei kuitenkaan ole kahta Kristusta, vaan yksi. Yhdeksi hän ei ole tullut siten, että jumaluus olisi muuttunut ihmisyydeksi, vaan siten, että Jumala on omaksunut ihmisyyden. Yksi hän ei ole sen vuoksi, että luonnot olisivat sekoittuneet toisiinsa, vaan siksi, että hän on yksi persoona. Sillä niin kuin järjellinen sielu ja ruumis yhdessä ovat yksi ihminen, niin Jumala ja ihminen ovat yksi Kristus.

Hän on kärsinyt meidän pelastuksemme tähden, astunut alas helvettiin, noussut kuolleista, astunut ylös taivaisiin, istunut Isän oikealle puolelle, ja sieltä hän on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Hänen tullessaan kaikkien ihmisten on noustava kuolleista ruumiillisesti ja käytävä tilille siitä, mitä ovat tehneet. Hyvää tehneet pääsevät ikuiseen elämään, pahaa tehneet joutuvat ikuiseen tuleen.

Tämä on yhteinen kristillinen oppi. Se joka ei usko sitä vakaasti ja vahvasti, ei voi pelastua.


MORMONIEN USKONTUNNUSTUS


Koska monet eivät pidä mormojena kristittyinä, olemme laittaneet tähän vertaulua varten myös mormonien uskontunnustuksen. Kuten siitä ilmenee, mormonit uskovat kolmiyhteiseen jumalaan mutta he eivät eivät perisyntiin. Mormonit uskovat vahvasti Raamattuun.

Constantinusten Roomassa mormojena olisi pidetty kristittyinä mutta harhaoppisina.

1. Me uskomme Jumalaan, iankaikkiseen Isään, ja hänen Poikaansa, Jeesukseen Kristukseen, ja Pyhään Henkeen.

2. Me uskomme, että ihmiset saavat rangaistuksen omista synneistään, eivätkä Aadamin rikkomuksesta.

3. Me uskomme, että koko ihmissuku voi pelastua Kristuksen sovituksen ansiosta noudattamalla evankeliumin lakeja ja toimituksia.

4. Me uskomme, että evankeliumin ensimmäiset periaatteet ja toimitukset ovat ensimmäiseksi, usko Herraan Jeesukseen Kristukseen; toiseksi, parannus; kolmanneksi, upotuskaste syntien anteeksisaamiseksi; neljänneksi, kätten päällepaneminen Pyhän Hengen lahjan saamiseksi.

5. Me uskomme, että saarnatakseen evankeliumia ja suorittaakseen sen toimituksia miehen täytyy olla Jumalan kutsuma profetian kautta ja niiden kätten päällepanemisella, joilla on toimivalta.

6. Me uskomme samaan järjestykseen, joka oli alkukirkossa, nimittäin apostoleihin, profeettoihin, paimeniin, opettajiin, evankelistoihin ja niin edelleen.

7. Me uskomme kielillä puhumisen, profetian, ilmoituksen, näkyjen, parantamisen, kielten tulkitsemisen ja niin edelleen lahjaan.

8. Me uskomme, että Raamattu on Jumalan sanaa, sikäli kuin se on oikein käännetty; me uskomme myös, että Mormonin kirja on Jumalan sanaa.

9. Me uskomme kaiken, mitä Jumala on ilmoittanut, kaiken, mitä hän nykyään ilmoittaa, ja me uskomme, että hän ilmoittaa vielä monia suuria ja tärkeitä Jumalan valtakuntaa koskevia asioita.

10. Me uskomme Israelin todelliseen kokoamiseen ja kymmenen heimon palauttamiseen, että Siion (Uusi-Jerusalem) rakennetaan Amerikan mantereelle, että Kristus tulee hallitsemaan henkilökohtaisesti maan päällä ja että maa uudistetaan ja se saa paratiisillisen kirkkautensa.

11. Me vaadimme oikeutta palvella kaikkivaltiasta Jumalaa oman omantuntomme vaatimusten mukaan ja sallimme kaikille ihmisille saman oikeuden, palvelivatpa he miten, missä tai mitä tahansa.

12. Me uskomme, että kuninkaille, presidenteille, hallitsijoille ja hallitusmiehille tulee olla alamainen ja että tulee noudattaa, kunnioittaa ja ylläpitää lakia.

13. Me uskomme, että tulee olla vilpitön, uskollinen, siveellinen, hyväntahtoinen ja hyveellinen ja että tulee tehdä hyvää kaikille ihmisille; tosiaankin, voimme sanoa seuraavamme Paavalin kehotusta – me uskomme kaikessa, me toivomme kaikessa, me olemme kestäneet paljon ja toivomme voivamme kestää kaiken. Jos on jotakin hyveellistä, rakastettavaa tai hyvältä kuuluvaa tai kiitettävää, sitä me etsimme.

Tuomaan evankeliumi

Koska huomattava osa kristityistä ei pidä gnostilaisia kristittyinä, tähän on otettu mukaan Tuomaan evankeliumi, joka sisältää pelkkiä taruhahmo Jeesuksen lausumia.

Väite, jonka mukaan nämä lausumat olisi myöhäisessä vaiheessa poimittu evankeliumeista voidaan myös kääntää: Evankeliuminen voidaan ajatella kirjoitetun Paavalin ajatusten ja tällaisten lausumien kehystarinaksi.

Tuomaan evankeliumin vanhimmat tunnetut käsikirjoituskopiot ovat toiselta vuosisadalta. Tekstin ulkoasusta ja sanavalinnoista on päätelty, että tämä voi olla kirjoitettu ennen Markuksen evankeliumia ja Matteuksen kirjoittamaa Heprealaisevankeliumia, jotka ovat ’virallisesti’ vanhimmat evankeliumit.

Kokonainen koptinkielinen käännös on vuodelta 340, ja se löydettiin Nag Hammadista, Egyptistä 1945. Perimätietojen mukaan tämä on kirjoitettu Syyriassa alun perin kreikan kielisenä.

Kristinuskon alkuaikoina pyrittiin hävittämään tämän lisäksi kaikki kopiot Filippuksen evankeliumista ja Totuuden evankeliumista.

gnostisismi


Nämä ovat ne salatut sanat, jotka elävä Jeesus puhui ja Didymos Juudas Tuomas tallensi.

1. Ja hän sanoi, ”Kuka ikinä löytää näiden sanojen selityksen, hän ei tule maistamaan kuolemaa.”

2. Jeesus sanoi, ”Ne jotka etsivät, eivät saisi lopettaa etsimistä ennen kuin löytävät. Kun he löytävät, he muuttuvat. Kun he muuttuvat, he tekevät ihmeitä, ja hallitsevat kaiken.”

3. Jeesus sanoi, ”Jos teidän johtajanne sanovat teille, ’Katso, (Isän) valtakunta on taivaalla,’ silloin taivaan linnut ovat teitä arvokkaampia. Jos he sanovat teille, ’Se on meressä,’ silloin kalat ovat teitä arvokkaampia. Ennemmin valtakunta on teissä ja teidän ulkopuolellanne. Kun te tunnette itsenne, te tulette tunnetuiksi, ja ymmärrätte, että olette elävän Jumalan lapsia. Mutta jos te ette tunne itseänne, silloin te elätte köyhyydessä, ja te olette köyhyys.”

4. Jeesus sanoi, ”Henkilö, vanha päiviltään, ei epäröi kysyä viikon vanhalta lapselta elämän paikasta, ja tämä henkilö tulee elämään. Sillä monet ensimmäisistä tulevat viimeisiksi, ja heistä tulee yksi.”

5. Jeesus sanoi, ”Tunne se, mikä on kasvojesi edessä, ja mikä sinulta on salattu, paljastetaan sinulle. Sillä ei ole mitään salattua mikä ei tulisi paljastetuksi. [Eikä ole mitään haudattu eikä se tulisi nostetuksi.]”

6. Hänen opetuslapsensa kysyivät ja sanoivat hänelle, ”Haluatko meidän paastoavan? Kuinka meidän tulisi rukoilla? Pitäisikö meidän avustaa köyhiä? Minkälaista ruokavaliota meidän tulisi noudattaa?”

Jeesus sanoi, ”Älkää valehdelko, äläkä tee sellaista mitä inhoat, sillä kaikki asiat paljastetaan taivaan edessä. Kaiken jälkeen, ei ole mitään salattua mitä ei paljastettaisi, eikä mitään ole peitetty siten, että se jäisi salatuksi.”

7. Jeesus sanoi, ”Onnekas on se leijona, jonka ihminen syö, niin että leijonasta tulee ihminen. Ja tyhmä on se ihminen, jonka leijona syö, ja silti leijonasta tulee ihminen.”

8. Ja hän sanoi, henkilö on kuin viisas kalastaja, joka heitti verkkonsa mereen vetäen sen ylös täynnä pieniä kaloja. Niiden joukosta kalastaja löysi upean ison kalan. Hän heitti kaikki pienet kalat takaisin mereen, ja valitsi helposti ison kalan. Kaikki, joilla on korvat, on parempi kuunnella!

9. Jeesus sanoi, katso, kylväjä meni ulos, otti kourallisen siemeniä ja viskasi ne. Osa putosi tielle, ja linnut tulivat ja söivät ne. Toiset putosivat kalliolle, eivätkä ne juurtuneet maaperään eivätkä tuottaneet tähkäpäitä. Toiset putosivat orjantappuroihn, ja ne tukahduttivat siemenet ja madot söivät ne. Ja toiset putosivat hyvään maahan ja tuottivat hyvän sadon: se tuotti kuusikymmentäkertaisen ja satakaksikymmentäkertaisen sadon.

10. Jeesus sanoi, ”Minä olen tuonut tulen maailmaan, ja katso, vartioin sitä kunnes se palaa kunnolla.”

11. Jeesus sanoi, ”Taivas katoaa, ja sen yllä oleva katoaa. Kuolleet eivät elä, eivätkä elävät kuole. Päivinä, jolloin söitte sitä, mikä on kuollut, teitte sen eläväksi. Kun olet valossa, mitä teet? Päivänä jolloin olit yksi, sinusta tuli kaksi. Mutta kun tulet kahdeksi, mitä teet?”

12. Opetuslapset sanoivat Jeesukselle, ”Me tiedämme että sinä aiot lähteä luotamme. Kenestä tulee johtajamme?” Jeesus sanoi , ”Aivan sama missä olette te kuljette vanhurskaaseen Jaakobiin, jonka tähden taivas ja maa tulivat olemaan.”

13. Jeesus sanoi opetuslapsilleen, ”Verratkaa minua johonkin ja kertokaa millainen olen.” Simon Pietari sanoi hänelle, ”Sinä olet kuin vanhurskas sanansaattaja.” Matteus sanoi hänelle, ”Sinä olet kuin viisas filosofi.” Tuomas sanoi hänelle, ”Opettaja, suuni on täysin kykenemätön sanomaan millainen olet.” Jeesus sanoi, ”Minä en ole opettajasi. Koska olet juonut, olet tullut myrkytetyksi kuplivasta lähteestä jota olen hoitanut.” Ja hän otti hänet erilleen ja puhui kolme puhetta hänelle. Kun Tuomas tuli ystäviensä luokse takaisin, he kysyivät häneltä, ”Mitä Jeesus sanoi sinulle?” Tuomas sanoi heille, ”Jos kerron teille yhden puheen jonka hän puhui minulle, poimitte kiviä ja kivitätte minut, ja kivistä lähtee tuli ja kuluttaa teidät.”

14. Jeesus sanoi heille, ”Jos paastoatte, keräätte syntiä päällenne, ja jos rukoilette, teidät tuomitaan, ja jos annatte köyhille almuja, vahingoitatte henkiänne. Kun menette mihin maahan tahansa ja kuljekelette maaseudulla, kun ihmiset ottavat teidät sisälle, syökää mitä teille tarjotaan ja parantakaa sairaat heidän keskuudestaan. Kaiken jälkeen, se mikä menee suustasi sisään ei sinua saastuta, se mikä suustasi tulee ulos, se saastuttaa sinut.”

15. Jeesus sanoi, ”Kun näette sen, joka ei ole naisesta syntynyt, langetkaa kasvoillenne ja palvokaa. Se on teidän Isänne.”

16. Jeesus sanoi, ”Ehkä ihmiset luulevat että olen tullut tuomaan rauhan maailmaan. He eivät tiedä, että olen tullut aiheuttamaan taisteluita maan päälle: tulta, miekan, sodan. Sillä talossa on viisi: kolme kahta vastaan ja kaksi kolmea vastaan, isä poikaa vastaan ja poika isää vastaan, ja he tulevat seisomaan yksin.”

17. Jeesus sanoi, ”Minä tulen antamaan teille sellaista, mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä käsi ei ole koskettanut ja mitä ei ole ihmissydämeen noussut.”

18. Opetuslapset sanoivat Jeesukselle, ”Kerro meille, millainen loppu meille tulee.” Jeesus sanoi, ”Olette löytäneet alun, ja sitten etsitte loppua? Ymmärtäkää, loppu tulee olemaan siellä missä on alku. Onnittelut sille, joka seisoo alussa: hän tulee tuntemaan lopun eikä maista kuolemaa.”

19. Jeesus sanoi, ”Onnittelut sille joka tuli olemaan ennen olemaan tulemista. Jos te tulette opetuslapsikseni ja kiinnitätte huomionne puheisiini, nämä kivet palvelevat teitä. Sillä paratiisissa on teitä varten viisi puuta; ne eivät muutu kesällä eivätkä talvella, ja niiden lehdet eivät putoa. Joka ne tuntee ei maista kuolemaa.”

20. Opetuslapset sanoivat Jeesukselle, ”Kerro meille minkälainen on Taivaan valtakunta.” Hän sanoi heille, se on kuin sinapin siemen, kaikista siemenistä pienin, mutta kun se putoaa valmistettuun maaperään, se tuottaa suuren kasvin ja tulee suojaksi taivaan linnuille.”

21. Maria sanoi Jeesukselle, ”Minkälaisia ovat sinun opetuslapsesi?” Hän sanoi, he ovat kuin pienet lapset, jotka elävät pellolla joka ei ole heidän. Kun pellon omistajat tulevat, he sanovat ”Antakaa peltomme takaisin.” He ottavat vaatteensa pois heidän edessään järjestyksessä antaakseen ne heille takaisin, ja he palauttavat pellon heille. Tästä syystä sanon, jos talon omistajat tietävät varkaan olevan tulossa, he ovat vartiossa ennen varkaan tuloa eivätkä anna varkaan murtautua heidän taloonsa varastamaan heidän omaisuuttaan. Ja te, olkaa vartiossa maailmaa vastaan. Valmistakaa itsenne suurella voimalla, niin että varkaat eivät löydä tapaa päästä luoksenne, sillä ongelma jota odotat tulee.” Olkoon keskuuudessanne henkilö joka ymmärtää. Kun sato kypsyi, hän tuli nopeasti kantaen sirppiä ja korjasi sen. Jokaisen, jolla on korvat, olisi parasta kuunnella!

22. Jeesus näki lapsia, joita imetettiin. Hän sanoi opetuslapsilleen, ”Nämä imevät lapset ovat kuin ne, jotka astuvat sisälle valtakuntaan.” He sanoivat hänelle, ”Astummeko siis valtakuntaan sisälle lapsina?” Jeesus sanoi heille, ”Kun teette kahdesta yhden, ja kun teette ulkopuolen sisäpuoleksi ja sisäpuolen ulkopuoleksi, ja yläpuolen kuin alapuoli, ja kun teette miehen ja naisen yhdeksi, niin ettei mies ole mies eikä nainen nainen, kun laitatte silmänne, kätenne ja jalkanne niille paikoille, mihin ne kuuluvat, kuvan kuvalle varattuun paikkaan, silloin te astutte sisälle [valtakuntaan].”

23. Jeesus sanoi, ”Minä valitsen teideät, yhden tuhannesta ja kaksi kymmenestä tuhannesta, ja he seisovat yhtenä.”

24. Hänen opetuslapsensa sanoivat, ”Näytä meille paikka, jossa olet, sillä sitä meidän täytyy etsiä.” Hän sanoi heille, ”Jokaisen, jolla on korvat, olisi parasta kuunella! Valon ihmisen sisällä on valo, ja se loistaa koko maailmalle. Jos se ei loista, on pimeää.”

25. Jeesus sanoi, ”Rakasta ystäviäsi kuin omaa sieluasi, suojele heitä kuin silmääsi.”

26. Jeesus sanoi, ”Sinä näet tikun ystäväsi silmässä, mutta et näe puuta omassa silmässäsi. Kun otat puun silmästäsi, näet tarpeeksi, että voit poistaa tikun ystäväsi silmästä.”

27. ”Jos ette paastoa maailmalta, ette löydä valtakuntaa. Jos ette noudata sapattia sapattina, ette tule näkemään Isää.”

28. Jeesus sanoi, ”Otin paikkani keskellä maailmaa, ja lihassa ilmestyin heille. Löysin heidät kaikki juoneina, eikä heissä ollut yhtään janoista. Minun sieluani särki ihmisyyden lasten tähden, koska he ovat sydämissään sokeita eivätkä näe, sillä he ovat tulleet tyhjään maailmaan, ja myös etsivät ulospääsyä tyhjästä maailmasta. Mutta sillä aikaa he ovat juovuksissa. Kun he ravistavat viininsä pois, he muuttavat tapansa.”

29. Jeesus sanoi, ”Jos liha tuli olemaan hengen tähden, se on ihme, mutta jos henki tuli olemaan ruumiin tähden, se on ihmeiden ihme. Vielä ihmettelen, kuinka näin suuri hyvinvointi on tullut tähän köyhyyteen."

30. Jeesus sanoi, ”Siellä missä on kolme jumalallista, he ovat jumalallisia. Missä on kaksi tai yksi, siellä minä olen heidän kanssaan.”

31. Jeesus sanoi, ”Ei ole profeetta tervetullut kotikyläänsä, eikä lääkäri paranna niitä, jotka hänet tuntevat.”

32. Jeesus sanoi, ”Korkealle kukkulalle rakennettu ja linnoitettu kaupunki ei sorru, eikä se voi olla piilossa.”

33. Jeesus sanoi, ”Mitä korvallanne kuulette, toisella korvalla julistakaa katoiltanne. Kaiken jälkeen, ei kukaan sytytä lamppua ja laita sitä korin alle, eikä kukaan piilota sitä. Ennemmin, lamppu laitetaan lampunjalkaan, että jokainen tulija ja menijä näkisi sen valon.”

34. Jeesus sanoi, ”Jos sokea johtaa sokeaa, he molemmat putoavat kuoppaan.”

35. Jeesus sanoi, ”Et voi mennä vahvan taloon ja ottaa sitä voimalla ellet ensin sido hänen käsiään. Vasta sitten voit tutkia hänen talonsa.

36. Jeesus sanoi, ”Älkää tuhlatko aikaanne suremiseen, aamusta iltaan ja illasta aamuun, [syömisistänne tai] pukeutumisistanne. [Olette paljon parempia kuin liljat, jotka eivät puhu eivätkä pyöri. Ja kun teillä ei ole vaatteita, mitä puette päällenne? Kuka lisää teille pituutta? Se sama antaa teille vaatetuksenne.]”

37. Hänen opetuslapsensa sanoivat, ”Milloin ilmestyt meille, ja milloin me näemme sinut?”Jeesus sanoi, ”Kun riisuudutte häpeilemättä, otatte vaatteene ja laitatte ne jalkojenne alle kuin pienet lapset ja hypitte, silloin te näette elävän pojan ettekä pelkää.”

38. Jeesus sanoi, ”Usein te olette halunneet kuulla näitä sanoja joita puhun teille, eikä teillä ole ketään muuta jolta kuulisitte ne. Tulee päiviä, jolloin te etsitte minua ettekä löydä.”

39. Jeesus sanoi, ”Fariseukset ja kirjanoppineet ovat ottaneet tiedon avaimet ja piilottaneet ne. He eivät ole astuneet sisälle eivätkä anna kenenkään muunkaan tehdä niin. Olkaa te ovelia kuin käärmeet ja yksinkertaisia kuin kyyhkyset.”

40. Jeesus sanoi, ”Isä on istuttanut viinirypäleen. Koska se ei ole vahva, se vedetään juurineen ylös ja se menehtyy."

41. Jeesus sanoi, ”Jokainen, jolla on jotain kädessään, tulee saamaan lisää, ja jokaisella, jolla ei ole mitään, siltä otetaan sekin vähä pois.”

42. Jeesus sanoi, ”Olkaa ohikulkijoita.”

43. Hänen opetuslapsensa sanoivat hänelle, ”Kuka sinä olet sanomaan meille näitä asioita?” ”Ette ymmärrä, kuka olen, siitä, mitä minä sanon teille. Mieluummin, olette tulleet juutalaisten kaltaisiksi, jotka rakastavat puuta mutta vihaavat sen hedelmää, tai rakastavat hedelmää mutta vihaavat puuta.”

44. Jeesus sanoi, ”Joka pilkkaa Isää, saa anteeksi, ja joka pilkkaa poikaa, saa anteeksi, mutta joka pilkkaa pyhää henkeä, hänelle ei anneta anteeksi maassa eikä taivaassa.”

45. Jeesus sanoi, ”Ei viinirypäleitä korjata orjantappuroista, eikä viikunoita ohdakkeista, sillä ne eivät tuota hedelmää.” Hyvät ihmiset tuottavat hyvää siitä, mitä he ovat varastoineet; pahat ihmiset tuottavat pahaa siitä, mitä he ovat sydämiinsä varastoineet, ja sanovat pahoja asioita. Sillä sydämen ylitsevuotavuudesta he tuottavat pahuutta.

46. Jeesus sanoi, ”Aatamista Johannes Kastajaan, naisista syntyneiden joukossa ei ole suurempaa kuin Johannes Kastaja. Mutta minä olen sanonut että kuka tahansa teistä, joka tulee lapseksi, tunnistaa valtakunnan ja tulee suuremmaksi kuin Johannes.”

47. Jeesus sanoi, ”Ihminen ei voi ratsastaa kahta hevosta eikä taivuttaa kahta jousta. Eikä orja voi palvella kahta herraa, muuten orja kunnioittaa toista ja loukkaa toista. Ei kukaan juo ikääntynyttä viiniä ja halua heti juoda uutta viiniä. Uutta viiniä ei kaadeta vanhoihin leileihin, tai ne saattavat hajota, eikä ikääntynyttä viiniä kaadeta uuteen leiliin ettei se pilaantuisi. Uutta paikkaa ei ommella vanhaan kankaaseen ettei siihen tulisi repeämiä.”

48. Jeesus sanoi, ”Jos kaksi tekee keskenään rauhan yhdessä talossa, he sanovat vuorelle ’Liiku tänne!’ ja se liikkuu.”

49. Jeesus sanoi, ”Onnittelut niille, jotka ovat yksinäisiä ja valittuja, sillä te löydätte valtakunnan. Sillä sieltä te olette tulleet ja sinne te jälleen palaatte.”

50. Jeesus sanoi, ”Jos he sanovat teille, ’Mistä te olette tulleet?’ vastatkaa ’Me olemme tulleet valosta, paikasta jossa valo tuli olemaan itsestään, vakiintui ja ilmestyi heidän kuvassaan.’ Jos he sanovat teille ’Oletko se sinä?’ vastatkaa ’Me olemme sen lapsia, ja me olemme elävän Jumalan valittuja.’ Jos he kysyvät teiltä, ’Mikä on todisteena Isästä sinussa?’ vastatkaa ’Se on liike ja lepo’.”

51. Hänen opetuslapsensa sanoivat hänelle, ”Milloin tulee loppujen kuolleiden hetki, ja milloin tulee uusi maailma?” Hän sanoi heille, ”Mitä odotatte tulevaksi on jo tullut, mutta ette tiedä sitä.”

52. Hänen opetuslapsensa sanoivat hänelle, ”Kaksikymmentäneljä profeettaa on Israelissa puhunut, ja he ovat kaikki puhuneet sinusta.” Hän sanoi heille, ”Te ette ole välittäneet elävästä joka on keskuudessanne, ja olette puhuneet kuolleista.”

53. Hänen opetuslapsensa sanoivat hänelle, ”Onko ympärileikkaus tarpeellinen vai ei?” Hän sanoi heille, ”Jos se olisi tarpeellinen, heidän vanhempansa tuottaisivat valmiiksi ympärileikattuja lapsia. Ennemmin, todellinen ympärileikkaus hengessä on tullut hyödyllisemmäksi joka tavalla.”

54. Jeesus sanoi, ”Onnittelut köyhille, sillä he kuuluvat Taivaan valtakuntaan.”

55. Jeesus sanoi, ”Joka ei vihaa isäänsä ja äitiänsä ei voi olla opetuslapseni, ja joka ei vihaa veljiään ja siskojaan, ja kanna ristiä kuten minä teen, ei ole minun arvoiseni.”

56. Jeesus sanoi, ”Jokainen, joka on tullut tuntemaan maailman on löytänyt raadon, ja joka on raadon löytänyt, hänen mielestään maailma ei ole arvollinen.”

57. Jeesus sanoi, Isän valtakunta on kuin henkilö jolla on hyvä siemen. Hänen vihollisensa tuli yöllä ja kylvi rikkaruohoa hyvän siemenen sekaan. Kylväjä ei antanut työläistensä kitkeä rikkaruohoja, ja sanoi heille, ”Ei, muuten te voisitte kitkeä rikkaruohot ja vehnät niiden mukana.” Sillä sadonkorjuun päivänä rikkaruohot näkyvät selvästi, ja ne vedetään pois ja poltetaan.

58. Jeesus sanoi, ”Onnittelut sille, joka on ahkeroinut ja löytänyt elämän.”

59. Jeesus sanoi, ”Katsokaa siihen, joka elää, niin kauan kuin elätte, muuten kuolette ja sitten yritätte katsoa sitä, joka elää, mutta ette voi nähdä.”

60. Hän näki samarialaisen kantavan lammasta ja kulkevan Juudeaan. Hän sanoi opetuslapsilleen, ”Tuo henkilö lampaan ympärillä.” He sanoivat hänelle, ”Niin että hän tappaa sen ja syö sen.” Hän sanoi heille, ”Hän ei syö sitä kun se elää, vaan vasta, kun hän on tappanut sen ja siitä on tullut raato.” He sanoivat, ”Muuten hän ei voi sitä tehdä.” Hän sanoi, ”Niin myös te, etsikää itsellenne paikka, jossa voitte levätä, muuten teistäkin tulee raato ja teidät syödään.”

61. Jeesus sanoi, ”Kaksi lepäilee sohvalla; yksi kuolee ja toinen jää eloon.” Salome sanoi, ”Kuka olet Herra? Olet noussut sohvalleni ja syönyt pöydältäni kuin olisit jostakin.” Jeesus sanoi hänelle, ”Minä tulen siitä joka on se, mitä on kaikki. Minä olen saanut kaiken Isältäni.” ”Minä olen sinun opetuslapsesi.” ”Tämän tähden sanon, jos yksi on kaikki, yksi täytetään valolla, mutta jos yksi jaetaan, se tulee täytetyksi pimeydellä.”

62. Jeesus sanoi, ”Minä paljastan salaisuuteni niille, jotka ovat sen arvoisia. Älä anna vasemman kätesi tietää, mitä oikea kätesi on tekemässä.”

63. Jeesus sanoi, oli rikas mies jolla oli paljon rahaa. Hän sanoi, ”Minä sijoitan kaikki rahani siten, että kylvän, niitän, istutan, ja täytän varastohuoneeni tuotteilla niin, ettei minulta puuttuisi mitään.” Näitä asioita hän ajatteli sydämessään, mutta samana yönä hän kuoli. Jokaisen, jolla on korvat, olisi parasta kuunnella!

64. Jeesus sanoi, henkilölle oli tulossa vieraita. Kun hän oli valmistanut päivällisen, hän lähetti orjansa kutsumaan vieraita. Orja meni ensimmäisen luo ja sanoi, ”Mestarini kutsuu sinua.” Ja tämä vastasi, ”Muutamat kauppiaat ovat minulle velkaa ja he ovat tulossa maksamaan tänään. Minun täytyy mennä ja opastaa heitä. Olen pahoillani, mutta en pääse päivälliselle.” Orja meni toisen luokse ja sanoi hänelle, ”Mestarini on kutsunut sinut.” Ja tämä vastasi orjalle, ”Olen ostanut talon, ja minut on kutsuttu toisaalle päiväksi. Ei minulla ole aikaa.” Orja meni seuraavan luokse ja sanoi, ”Mestarini kutsuu sinua.” Mutta tämä vastasi, ”Ystäväni on menossa naimisiin, ja minun täytyisi järjestellä juhla-ateriaa, en pääse tulemaan.” Ja orja meni seuraavan luokse ja sanoi hänelle, ”Mestarini kutsuu sinua.” Tämä vastasi orjalle, ”Olen ostanut kerrostalon ja menen keräämään vuokria. En pääse tulemaan, olen pahoillani.” Orja palasi takaisin ja sanoi mestarilleen, ”Ne, jotka kutsuit päivälliselle, eivät pääse tulemaan.” Mestari sanoi orjalleen, ”Mene ulos kaduille ja kutsu kaikki, ketä löydät, päivälliselle.” Ostajat ja kauppiaat eivät astu sisälle Isäni paikkoihin.

65. Hän sanoi, henkilö omisti viinitarhan ja vuokrasi sen viljelijöille, niin että he tekisivät työn ja hän korjaisi heiltä sadon. Hän lähetti orjansa niin että viljelijät antaisivat hänelle sadon. He ottivat hänet kiinni, hakkasivat hänet ja melkein tappoivat hänet ja orja palasi kertomaan tästä herralleen. Hänen herransa sanoi, ”Ehkä hän ei tuntenut heitä.” Hän lähetti toisen orjan, ja viljelijät hakkasivat hänetkin. Silloin herra lähetti poikansa ja sanoi, ”Ehkä he kunnioittavat poikaani.” Koska viljelijät tiesivät, että hän oli viinitarhan perijä, he tappoivat hänet. Jokaisen, jolla on korvat, olisi parasta kuunnella!

66. Jeesus sanoi, ”Näyttäkää minulle kivi, jonka rakentajat hylkäsivät: se on rakennuksen tärkein kivi {kulmakivi}.”

67. Jeesus sanoi, ”Onnittelut teille, kun teitä vihataan ja vainotaan, eikä löydy paikkaa, kaikkialla teitä vainotaan.”

68. Jeesus sanoi, ”Ne jotka tietävät kaiken, mutta ovat itsessään vajaita, ovat täysin vajaita.”

69. Jeesus sanoi, ”Onnittelut niille, jotka ovat olleet sydämissään vainottuja, sillä he ovat niitä jotka todella tulevat tuntemaan Isän. Onnittelut nälkäisille, sillä vatsanne tulee täytetyksi.”

70. Jeesus sanoi, ”Jos tuot esiin sen, mikä sinussa on, se mitä sinulla on, pelastaa sinut. Mutta jos sinulla ei ole sitä, se mitä sinulla ei ole, tappaa sinut.”

71. Jeesus sanoi, ”Minä tuhoan tämän huoneen, eikä kukaan voi sitä rakentaa, ei milloinkaan.”

72. Hänelle sanottiin, ”Kerro veljilleni, että jakaisivat isäni omaisuuden kanssani.” Hän sanoi, ”herra, kuka minusta teki jakajan?” Hän kääntyi opetuslastensa puoleen ja sanoi, ”En ole jakaja, vai olenko?”

73. Jeesus sanoi, ”Sato on valtava mutta työmiehiä on vähän, rukoillaan siis sadonkorjuun päällikköä lähettämään työmiehiä pelloille.”

74. Hän sanoi, ”Herra, on paljon janoisia, mutta kaivossa ei ole mitään.”

75. Jeesus sanoi, ”Monet seisovat ovella, mutta ne, jotka ovat yksin, astuvat sisälle häähuoneeseen.”

76. Jeesus sanoi, ”Isän valtakunta on kuin kauppias, joka oli hankkinut kauppatavaraa ja löysi helmen. Tämä kauppias oli järkevä, hän myi kauppatavaran ja osti sen yhden helmen itselleen. Niin myös te, etsikää hänen aarrettaan joka on horjumaton ja kestävä, sitä ei koiperhonen syö eivätkä madot tuhoa.”

77. Jeesus sanoi, ”Minä olen valo kaikkien yllä. Minä olen kaikki: minusta kaikki lähti ja minuun kaikki palaa. Leikkaa puusta pala; minä olen siellä. Nosta kiveä, ja löydät minut sieltä.”

78. Jeesus sanoi, ”Miksi olette tulleet maaseudulle? Katsomaan ruokoa, jota tuuli heiluttaa? Ja nähdäksenne ihmisen hienoissa vaatteissa, kuten hallitsijanne ja valtiaanne? He ovat pukeutuneet hienosti, eivätkä voi ymmärtää totuutta.”

79. Nainen väkijoukossa sanoi hänelle, ”Onnellinen on se kohtu, joka sinut kantoi, ja rinnat jotka ruokkivat sinua.” Hänelle Jeesus sanoi, ”Onnellisia ovat ne, jotka ovat kuulleet Isän sanan ja ovat todella pitäneet sen. Sillä tulee päivät, jolloin sanotaan, ’Onnellinen on se kohtu, joka ei ole kantanut ja rinnat, jotka eivät ole maitoa antaneet.”

80. Jeesus sanoi, ”Jokainen, joka on tullut tuntemaan maailman on löytänyt ruumiin, ja joka on ruumiin löytänyt, hänen mielestään maailma ei ole arvollinen.”

81. Jeesus sanoi, ”Antakaa terveeksi tulleiden hallita, ja antakaa sen, jolla on valtaa, luopua siitä.”

82. Jeesus sanoi, ”Jokainen, joka on lähelläni, on lähellä tulta, mutta joka on minusta kaukana, on kaukana valtakunnasta.”

83. Jeesus sanoi, ”Kuvat ovat näkyviä ihmisille, mutta valo niiden sisällä on piilotettu Isän kuvan valoon. Hän tulee paljastetuksi, mutta hänen kuvansa on hänen valonsa piilottama.”

84. Jeesus sanoi, ”Kun näette muotokuvanne, olette onnellisia. Mutta kun näette kuvia teistä jotka tulivat olemaan ennen teitä, eivätkä kuole tai tule näkyviksi, kuinka paljon joudutte kantamaan!”

85. Jeesus sanoi, ”Aadam tuli suuresta voimasta ja hyvinvoinnista, mutta hän ei ollut teidän arvoisenne. Sillä jos hän olisi ollut arvoisenne, ei hän olisi maistanut kuolemaa.”

86. Jeesus sanoi, ”Ketuilla on luolat ja linnuilla pesät, mutta ihmisillä ei ole paikkaa, johon laskeutua lepäämään.”

87. Jeesus sanoi, ”Kuinka kurja onkaan ruumis joka on riippuvainen ruumiista, ja kuinka kurja onkaan sielu, joka on näistä kahdesta riippuvainen.”

88. Jeesus sanoi, ”Viestintuojat ja profeetat tulevat luoksenne ja antavat teille sen, mikä kuuluu teille. Samalla te annatte heille sen, mitä teillä on, ja kysytte toisiltanne, ”Milloin he tulevat ottamaan sen, mikä kuuluu heille?”

89. Jeesus sanoi, ”Miksi pesette kupin ulkopuolen? Ettekö ymmärrä, että se, joka on tehnyt ulkopuolen, on sama, joka on tehnyt sisäpuolenkin.”

90. Jeesus sanoi, ”Tulkaa luokseni, sillä ikeeni on mukava ja herruuteni hellävarainen, ja löydätte itsellenne levähdyspaikan.”

91. He sanoivat hänelle, ”Kerro meille, kuka olet, että voisimme uskoa sinuun.” Hän sanoi heille, ”Te tutkitte taivaan ja maan kasvoja, mutta ette ole tulleet tuntemaan sitä, joka on teidän kanssanne, ettekä tiedä kuinka tutkitaan nykyhetkeä.”

92. Jeesus sanoi, ”Etsikää, niin te löydätte. Menneisyydessä kuitenkin, en kertonut teille asioita joita silloin kysyitte. Nyt haluaisin kertoa ne, mutta te ette etsi niitä enää.”

93. ”Älä anna sitä, mikä on pyhää, koirille, sillä ne saattavat heittää sen lantakasaan. Älä heitä helmiä sioille, tai ne saattavat {tallata} ne {ja kääntyä ja repiä teidät}.”

94. Jeesus sanoi, ”Etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan.”

95. Jeesus sanoi, ”Jos sinulla on rahaa, älä lainaa korkoa vastaan. Ennemmin anna jollekin jolta et odota saavasi sitä takaisin.”

96. Jeesus sanoi, ”Isän valtakunta on kuin nainen. Hän otti pienen hapantaikinan, leipoi taikinan, ja teki siitä suuria leivänpaloja. Jokaisen, jolla on korvat, olisi parasta kuunnella!”

97. Jeesus sanoi, ”Isän valtakunta on kuin nainen, joka kantoi täyttä ruoka-astiaa. Kun hän kulki yksin kaukaista tietä, astian kahva hajosi ja ruoka levisi hänen takaansa pitkin tietä. Hän ei tiennyt sitä, sillä hän ei ollut huomannut ongelmia. Kun hän saapui taloon, laittoi hän astian alas ja huomasi sen olevan tyhjä.”

98. Jeesus sanoi, ”Isän valtakunta on kuin mies, joka haluaa tappaa jonkun voimakkaan. Kun hän oli vielä kotona, hän veti miekkansa ja iski sen seinään nähdäkseen, menisikö hänen kätensä sisään. Sitten hän tappoi voimakkaan.”

99. Opetuslapset sanoivat, ”Sinun veljesi ja äitisi seisovat ulkona.” Hän sanoi heille, ”Ne jotka tekevät minun taivaallisen Isäni tahdon, ovat minun veljeni ja äitini. He ovat niitä, jotka astuvat sisälle Isäni valtakuntaan.”

100. He näyttivät Jeesukselle kultakolikkoa ja sanoivat, ”Rooman keisarin ihmiset vaativat veroja meiltä.” Hän sanoi heille, ”Antakaa keisarille se, mikä on keisarin, antakaa Jumalalle se, mikä on Jumalan ja antakaa minulle se, mikä on minun.”

101. ”Joka ei vihaa [isäänsä ja] äitiänsä kuten minä, ei voi olla opetuslapseni, ja joka ei rakasta [isäänsä ja] äitiänsä kuten minä, ei voi olla opetuslapseni. Sillä äitini […], mutta minun todellinen äitini antoi minulle elämän.”

102. Jeesus sanoi, ”Kirotut farisealaiset! He ovat kuin koira, joka nukkuu karjan kaukalossa: Koira ei syö eikä anna karjankaan syödä.”

103. Jeesus sanoi, ”Onnittelut niille, jotka tietävät, mistä kapinalliset aikovat hyökätä. He voivat mennä ja varustaa itsensä ja valmistautua ennen kapinallisten tuloa.”

104. He sanoivat Jeesukselle, ”Tule, rukoillaan tänään ja paastotaan.” Jeesus sanoi, ”Minkä synnin minä olen tehnyt, tai mitä jättänyt tekemättä? Ennemmin, kun sulhanen jättää morsiussviitin, antaa silloin kansan rukoilla ja paastota.”

105. Jeesus sanoi, ”Jokaista, joka tuntee isänsä ja äitinsä, tullaan kutsumaan huoran lapseksi.”

106. Jeesus sanoi, ” Kun teette kaksi yhdeksi, teitä tullaan kutsumaan Aadamin lapsiksi, ja kun sanotte, ’vuori, liiku tänne!’ se liikkuu.”

107. Jeesus sanoi, valtakunta on kuin paimen jolla oli sata lammasta. Yksi niistä, suurin, eksyi. Hän jätti yhdeksänkymmentäyhdeksän ja etsi sitä yhtä kunnes hän löysi sen. Kun hän oli ahkeroinut, hän sanoi lampaalle, ’rakastan sinua enemmän kuin niitä yhdeksääkymmentäyhdeksää.”

108. Jeesus sanoi, ”Joka juo suustani, tulee kaltaisekseni; minä itse tulen siksi ihmiseksi, ja hänelle tulevat paljastetuiksi kaikki salatut asiat.”

109. Jeesus sanoi, valtakunta on kuin ihminen, jonka peltoon oli kätketty aarre, eikä hän tiennyt sitä. Kun hän kuoli, hän jätti pellon pojalleen. Poikakaan ei tiennyt sitä. Hän otti pellon haltuunsa ja myi sen. Ostaja meni kaivelemaan, löysi aarteen, ja alkoi lainata rahaa korkoa vastaan kenelle vain tahtoi.”

110. Jeesus sanoi, ”Joka on löytänyt maailman ja tullut hyvinvoivaksi, kääntäköön selkänsä maailmalle.”

111 .Jeesus sanoi, ”Taivas ja maa kääritään kokoon teidän läsnäollessanne, ja joka elää elävästä, ei näe kuolemaa.” Eikö Jeesus sano ”Ne jotka ovat löytäneet itsensä, heidän mielestään maailma ei ole arvollinen”?

112. Jeesus sanoi, ”Kirottu on liha joka on riippuvainen sielusta. Kirottu on sielu, joka on riippuvainen lihasta.”

113. Hänen opetuslapsensa sanoivat hänelle, ”Milloin valtakunta tulee?” ”Se ei tule odottamalla sen tuloa. Ei sanota ’katso, täällä!’ tai ’katso, tuolla!’. Ennemmin valtakunta levitetään maan päälle, eivätkä ihmiset näe sitä.”

[Puhe, joka on lisätty kirjoitukseen myöhempänä ajankohtana]

114. Simon Pietari sanoi hänelle, ”Anna Marian jättää meidät, sillä naiset eivät ansaitse elämää.” Jeesus sanoi, ”Katso, minä opastan häntä tehdäkseni hänestä miehen, niin että hänkin tulisi eläväksi hengeksi muistuttamaan teitä miehiä. Sillä jokainen nainen, joka tekee itsestään miehen astuu sisälle Taivaan valtakuntaan.”

Q - evankeliumi

Kristinuskon ns. evankeliuminen lähteistä on aikojen kuluessa ollut monenlaisia käsityksiä.

Evankeliumien yhtäläisyyksiä tutkimalla kristityt ovat laatineen taruhahmo Jeesuksen sanontoja sisältävän ns. Q - evankeliumin.

kaksilähdeteoria

Osa tutkijoista hylkää olettamuksen Q-lähteestä. Osa uskoo, että Q-lähde on ollut olemassa, mutta kaikki eivät hyväksy sen varaan rakennettuja teorioita (ehkä galilealaisesta) Jeesuksen toimintaa jatkaneesta yhteisöstä.

Q-tutkijat eivät liitä olettamuksiaan Q-yhteisöstä pelkästään Galileaan, myös Jerusalemia ja Syyriaa on pohdittu. Jonkinasteista yhteisöllisyyttä on nähty Q-evankeliumin synnyssä, koska teksti kuvailee sanansaattajien toimintaa.

temple

Tässä kannattaa huomata, että alla herjataan farisealaisia, vaikka saddukealaiset olivat hallitseva puolue vuoteen 70, jolloin roomalaiset hävittivät Jerusalemin temppelin ja tappoivat paljon saddukealaisia. Saddukealaiset olivat varakas yläluokka ja temppelipuolue tähän asti.

Tarujen Jeesuksen luulisi herjanneen tätä yläluokkaa, joka ei uskonut kuoleman jälkeiseen elämään. Farisealaiset olivat tässä suhteessa paljon lähempänä kristinuskoa.

Kuka on autuas?

(Ja hän kulki kaikkialla Jordanin seudulla.)
Lk. 3:3a /Mt. 3:3
(Hän sanoi kansalle, joka oli tulossa kastettavaksi):
”Te myrkkykäärmeitten siemenet, kuka on teitä neuvonut pakenemaan tulevaa vihaa?”
Ltk. 3:7 /Mt. 3:7
”Tehkää sen tähden kääntymyksen (sopivaa hedelmää)!
Älkääkä (ajatelko) sanoa mielessänne: ”Meidän isämme on Abraham”. ”Sillä minä sanon teille, että Jumala voi näistä kivistä herättää lapsia Aabrahamille.”
Lk. 3:8 /Mt. 3:8-9
”Nyt on jo kirveskin pantu puiden juurelle. Jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen.”
Lk. 3:9 /Mt. 3:10
”Minä tosin kastan teidät vedellä, mutta se, joka on tuleva, minua väkevämpi.” ”Minä en ole kelvollinen (kantamaan) sandaaleja. Hän kastaa teidät (Pyhällä Hengellä ja) tulella.”
Lk. 3:16 /Mt. 3:11/vrt. Mk 1:7-8
”Hänellä on viskaimensa kädessään, ja hän puhdistaa puimatanterensa ja kokoaa jyvät aittaansa, mutta ruumenet hän polttaa sammumattomassa tulessa.”
Lk. 3:17 /Mt. 3:12
Henki vei Jeesuksen autiomaahan paholaisen koetuksiin
Lk. 4:1/Mt. 4:1
Ja kun Jeesus oli (paastonnut) neljäkymmentä päivää, tuli {hänen} lopulta nälkä.
Lk. 4:2 /Mt. 4:2
Niin paholainen tuli hänen luoksensa, {ja} sanoi hänelle: ”Jos sinä olet Jumalan Poika, niin sano tälle (kivelle), että se muuttuu (leiväksi)”.
Lk. 4:3 /Mt. 4:3
Jeesus vastasi hänelle: ”On kirjoitettu: ’Ei ihminen elä pelkästään leivästä’”.
Lk. 4:4 /Mt. 4:4 Niin hän vei hänet Jerusalemiin ja asetti hänet temppelin harjalle. Ja {paholainen} sanoi hänelle: ”Jos sinä olet Jumalan Poika, heittäydy tästä alas.”
Lk. 4:9 /Mt. 4:5–6a
”Sillä kirjoitettu on, että hän antaa enkeleilleen käskyn sinusta”
Lk. 4:10 /Mt. 4:6b
”Ja he kantavat sinua käsillään, ettet jalkaasi kiveen loukkaisi.”
Lk. 4:11 /Mt. 4:6c
Ja Jeesus sanoi hänelle: ”On kirjoitettu: ’Älä kiusaa Herraa, sinun Jumalaasi.’”
Lk. 4:12 /Mt. 4:7
Ja {paholainen} vei hänet korkealle vuorelle ja näytti hänelle kaikki (maailman) valtakunnat.
Lk. 4:5 /Mt. 4:8
Ja {paholainen} sanoi hänelle: ”Annan sinulle (kaiken loiston), jos kumarrat.”
Lk. 4:6-7 /Mt. 4:9
Jeesus sanoi hänelle: ”Kirjoitettu on: ’Sinun pitää kumartaa Herraa, sinun Jumalaasi ja Häntä ainoastaan palvella’”
Lk. 4:8 /Mt. 4:10
Silloin paholainen jätti hänet.
Lk. 4:13 /Mt. 4:11
Autuaita ovat varattomat, sillä heidän on Jumalan valtakunta.
Lk. 6:20b /Mt. 5:3
Autuaita ovat nälkäiset, sillä heidät ravitaan! Autuaita ovat [itkevät, sillä he saavat nauraa]!
Lk. 6:21 /Mt. 5:6,4
Autuaita olette te, kun ihmiset vihaavat teitä (ja erottavat teidät keskuudestaan) ja herjaavat teitä. Ihmisen Pojan tähden he pyyhkivät pois teidän nimenne ikään kuin jonkin pahan.
Lk. 6:22 /Mt. 5:11
Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä, katso, teidän palkkanne on suuri (taivaissa); sillä näin tekivät heidän isänsä profeetoille.
Lk. 6:23 /Mt. 5:12

Miten selvitä vihollisen kanssa?

(Teille, jotka kuulette, minä sanon):
”Rakastakaa vihollisianne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat.”
Lk. 6:27 /Mt. 5:44a
”Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä parjaavat.”
Lk. 6:28 /Mt. 5:44b
”Jos joku (lyö) sinua poskelle, tarjoa hänelle toinenkin” ”Ja jos joku ottaa sinulta vaipan, älä häneltä kiellä ihokastasikaan”.
Lk. 6:29 /Mt. 5:39b-40
”Anna [jokaiselle], joka sinulta anoo. Äläkä vaadi takaisin siltä, joka sinulta jotakin vie”.
Lk. 6:30 /Mt. 5:42
”Ja niin kuin te tahdotte ihmisten teille tekevän, niin tehkää tekin heille”.
Lk. 6:31 /Mt. 7:12
”Ja jos te rakastatte niitä, jotka teitä rakastavat, mitä palkkaa teille siinä on? Rakastavathan syntisetkin niitä, jotka heitä rakastavat”.
Lk. 6:32 /Mt. 5:46
”Ja jos teette hyvää niille, jotka teille hyvää tekevät, mitä kiitosta teille siitä tulee? Niinhän syntisetkin tekevät”.
Lk. 6:33 /Mt. 5:47
”Vaan rakastakaa vihollisianne ja tehkää hyvää ja lainatkaa, toivomatta saavanne mitään takaisin.
Niin teidän palkkanne on oleva suuri, ja te tulette Isänne lapsiksi, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille.”
Lk. 6:35 /Mt. 5:44a,
”Olkaa armahtavaiset, niin kuin teidän Isänne on armahtavainen.”
Lk. 6:36 /Mt. 5:48
“Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita,
Lk. 6:37 /Mt. 7:1
sillä millä mitalla te mittaatte, sillä mitataan teille takaisin.”
Lk. 6:38b /Mt. 7:2b
”Eihän sokea voi sokeaa taluttaa? Eivätkö molemmat lankea kuoppaan?”
Lk. 6:39b /Mt. 15:14
”Ei ole oppilas opettajaansa parempi. Täysin oppineena jokainen on oleva niin kuin hänen opettajansa.”
Lk. 6:40 /Mt. 10:24–25
”Kuinka näet roskan, joka on veljesi silmässä, mutta et huomaa hirttä omassa silmässäsi?”
Lk. 6:41 /Mt. 7:3
”Kuinka (saatat sanoa) veljellesi: 'Veljeni, annas, minä otan pois roskan, joka on silmässäsi'? Sinä, joka et näe hirttä omassa silmässäsi! Sinä ulkokullattu, ota ensin hirsi omasta silmästäsi, sitten sinä näet ottaa pois roskan, joka on veljesi silmässä!”
Lk. 6:42 /Mt. 7:4
”Sillä ei ole hyvää puuta, joka tekee huonon hedelmän, eikä [taas] huonoa puuta, joka tekee hyvän hedelmän,
Lk. 6:43 /Mt. 7:18
sillä jokainen puu tunnetaan hedelmästään.”
Lk. 6:44a /Mt. 12:33b
”Eihän viikunoita koota orjantappuroista eikä rypäleitä
korjata piikkipensaasta.”
Lk. 6:44b /Mt. 7:16
”Hyvä ihminen tuo esiin hyvää sydämensä runsaasta hyvästä. Ja paha tuo pahastansa esiin pahaa, sillä mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.”
Lk. 6:45 /Mt. 12:35
Miksi te huudatte minulle: “Herra, Herra!” mutta ette tee, mitä minä sanon?
Lk. 6:46 /Mt. 7:21
Jokainen, joka kuulee sanani ja tekee niiden mukaan
− minä osoitan teille, kenen kaltainen hän on!
Lk. 6:47 /Mt. 7:24
Hän on kuin mies, joka taloa rakentaessaan kaivoi syvään ja laski perustuksen kalliolle. Kun sitten tulva tuli, virta syöksyi sitä taloa vasten, [ja myrskytuuli pieksi] mutta ei voinut horjuttaa sitä, sillä se oli hyvin rakennettu.
Lk. 6:48 /Mt. 7:24b–25Mutta se, joka kuulee mutta ei tee, on kuin mies, joka rakensi talon maan pinnalle, ilman perustusta. Ja virta syöksyi taloa vasten. [Ja myrskytuuli pieksi]. Ja se sortui heti. Ja sen huoneen
kukistuminen oli suuri.
Lk. 6:49 /Mt. 7:26–27

Autuas ei torju

(Ja Jeesus saapui Kapernaumiin.)
Lk. 7:1b/Mt. 8:5
Ja muuan sadanpäällikkö (pyysi häneltä apua). [Hän] sanoi: (”Herra! Poikani) makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissaan”.
Mt. 8:6 Q/Lk. 7:2
Ja hän sanoi: ”Minä tulen ja parannan hänet”.
Mt. 8:7 Q/Lk. 7:3
Ja sadanpäällikkö (vastasi): ”Herra! Minä en ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano (vain) sana, niin palvelijani paranee.
Mt. 8:8 Q/Lk. 7:6-7
Sillä minä itsekin olen toisen vallan alaisuudessa ja minulla on alaisuudessani sotamiehiä. Ja minä sanon yhdelle ’Mene’ ja hän menee, ja toiselle ’Tule’ ja hän tulee tai palvelijalleni ’Tee tämä’ ja hän tekee.”
Mt. 8:9 Q /Lk. 7:8-9
Kuultuaan Jeesus ihmetteli, kääntyi ja sanoi niille, joka häntä seurasivat: ”Minä sanon teille: en ole Israelissakaan löytänyt näin suurta uskoa.”
Mt. 8:10 Q /Lk. 7:9
(Ja poika ) parani.
Mt. 8:13b Q /Lk. 7:10
Kun Johannes kuuli (teoista), hän lähetti opetuslapsensa
Mt. 11:2 Q /Lk. 7:18
kysymään: ”Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa jotakuta muuta?”
Lk. 7:19/Mt. 11:3
Ja Jeesus vastasi heille: ”Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä kuulette ja näette: sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanomaa”.
Lk. 7:22 /Mt. 11:4–5
Ja autuas on se, joka ei torju minua.
Lk. 7:23 /Mt. 11:6
Heidän mentyään Jeesus alkoi puhua ihmisille Johanneksesta: ”Mitä te lähditte autiomaahan katsomaan? Ruokoako, jota tuuli huojuttaa?”
Lk. 7:24 /Mt. 11:7
”Vai mitä lähditte katsomaan? Ihmistäkö, hienoihin pukeutuneena? Katso! Kuninkaanlinnoista te niitä löydätte, jotka hienostelevat vaatteillaan!”
Lk. 7:25 /Mt. 11:8
”Vaan mitä lähditte katsomaan? Profeettaako? Niin juuri – minä sanon teille: hän on enemmän kuin profeetta”.
Lk. 7:26 /Mt. 11:9
”Hän on se, josta on kirjoitettu: ’Katso, (minä) lähetän enkelini sinun edelläsi ja hän on raivaava tiesi sinun eteesi’.”
Lk. 7:27 /Mt. 11:10
”Minä sanon teille: yksikään vaimosta syntynyt ei ole Johannesta suurempi, mutta kaikkein vähäisin, joka on Jumalan valtakunnassa,on suurempi kuin hän.”
Lk. 7:28 /Mt. 11:11
”Johannes Kastajan päivistä asti Jumalan valtakunta on ollut murtautumassa esiin, ja jotkut yrittävät väkivalloin temmata sen itselleen. Kaikki profeetat ja laki ovat Johannekseen asti.”
Lk. 16:16 /Mt. 11:12–13
”Mihin minä vertaan tämän sukupolven.”
Lk. 7:31/Mt. 11:16
”He ovat kuin torilla istuvat lapset, jotka huutavat toisilleen ja sanovat: ’Me soitimme teille huilua, ja te ette tanssineet; me pidimme valittajaisia, ja te ette itkeneet’.”
Lk. 7:32 /Mt. 11:16b-17
”Sillä Johannes on tullut, hän ei syö leipää eikä juo viiniä, ja te sanotte: 'Hänessä on demoni'”
Lk. 7:33 /Mt. 11:18
”Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja te sanotte: 'Katso, mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja syntisten ystävä!'”
Lk. 7:34 /Mt. 11:19
Ja viisaus on kaikkien lastensa puolelta oikeaksi näytetty.
Lk. 7:35 /Mt. 11:19b
Ja eräs sanoi hänelle: ”Minä seuraan sinua, mihin ikinä menetkin”.
Lk. 9:57 /Mt. 8:18–19
Ja Jeesus sanoi hänelle: ”Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin hän päänsä kallistaisi".
Lk. 9:58 /Mt. 8:20
Mutta toinen sanoi: ”[Herra], anna minun ensin käydä
hautaamassa isäni.”
Lk. 9:59 /Mt. 8:21
Mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Anna kuolleiden haudata kuolleensa.
(Seuraa minua)”
Lk. 9:60 /Mt. 8:22
Jeesus sanoi:
Lk. 10:1-2a/Mt. 9:36
”Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseen”.
Lk. 10:2b/Mt. 9:37b-38
”[Menkää!] Katso, minä lähetän teidät niin kuin lampaat susien keskelle.”
Lk. 10:3/Mt. 10:16
”Älkää ottako (mukaanne) rahakukkaroa, älkää laukkua, älkää kenkiä, älkää tervehtikö ketään tiellä.”
Lk. 10:4/Mt. 10:9
”Kun tulette johonkin taloon, niin sanokaa (ensiksi): ’Rauha tälle talolle!’”
Lk. 10:5/Mt. 10:12
“Ja jos siellä on rauhan lapsi niin teidän rauhanne
on lepäävä hänen päällänsä. Mutta jos ei ole, niin se (palaa) teille”.
Lk. 10:6/Mt. 10:13–14
”Ja olkaa siinä talossa, sillä työmies on palkkansa ansainnut. Älkää siirtykö talosta taloon.”
Lk. 10:7/Mt. 10:10
”Ja mihin kaupunkiin te tulettekin, missä teidät otetaan vastaan,
Lk. 10:8/Mt. 10:11
[niin] parantakaa sairaat siellä ja sanokaa heille: ’Jumalan valtakunta on tullut teitä lähelle’.”
Lk. 10:9/Mt. 10:7 “Mutta kun tulette kaupunkiin, jossa teitä ei oteta vastaan, sanokaa:
Lk. 10:10/Mt. 10:14a
”Tomunkin, joka teidän kaupungistanne on jalkoihimme tarttunut, me pudistamme teille takaisin’”.
Lk. 10:11/Mt. 10:14b
Minä sanon teille: ”Sodoman on oleva (sinä päivänä76) helpompi kuin sen kaupungin.”
Lk. 10:12/Mt. 10:15
Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Beetsaida! Sillä jos ne voimalliset teot, jotka teissä ovat tapahtuneet, olisivat tapahtuneet Tyrossa ja Sidonissa, niin nämä jo aikaa sitten olisivat säkissä ja tuhkassa istuen tehneet parannuksen.
Lk. 10:13/Mt. 11:21
Mutta Tyron ja Sidonin on oleva tuomiolla helpompi kuin teidän.
Lk. 10:14/Mt. 11:22b
Ja sinä, Kapernaum, korotetaankohan sinut hamaan taivaaseen? Hamaan tuonelaan on sinun astuttava alas.
Lk. 10:15/Mt. 11:23
”(Joka kuulee teitä) , (hän kuulee minua).Ja joka hylkää teidät, [hän] hylkää minut. Mutta joka minut hylkää, hylkää hänet, joka on minut lähettänyt.”
Lk. 10:16/Mt. 10:40

Autuaitten valtakunta

(Jeesus sanoi heille: ”Minä näin, kuinka Saatana sinkoutui taivaasta kuin salama)”.
(Q/Lk. 10:18)
(Niin, minä olen antanut teille vallan. Te voitte polkea käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa, eikä se vahingoita teitä.)
(Q/Lk. 10:19)
(Mutta älkää siitä iloitko, että henget teitä tottelevat. Iloitkaa siitä, että teidän nimenne on merkitty taivaan kirjaan.)
Q/Lk. 10:20)
({Jeesus}sanoi:)
(Lk. 10:21a/Mt 11:25a)
”Minä ylistän sinua Isä, taivaan ja maan Herra, että olet salannut nämä järkeviltä ja viisailta ja
ilmoittanut ne lapsenmielisille.”
Lk. 10:21b/Mt. 11:25b
”Niin, Isä, koska sinä olet näin hyväksi nähnyt. Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Ei kukaan muu kuin Isä tiedä, kuka Poika on. Eikä sitä, kuka Isä on, tiedä kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa.”
Lk. 10:22/Mt. 11:26–27
”Autuaat ne silmät, jotka näkevät, mitä te näette.”
Lk. 10:23b/Mt. 13:16
Sillä minä sanon teille: ”Monet profeetat ja kuninkaat ovat tahtoneet nähdä (ne), mitä te näette, eivätkä ole nähneet, ja kuulla (ne), mitä te kuulette, eivätkä ole kuulleet.”
Lk. 10:24/Mt. 13:17
Kun rukoilette, sanokaa:”Isä, olkoon sinun nimesi pyhitetty. Tulkoon sinun valtakuntasi.”
Lk. 11:2/Mt. 6:9-10
”Anna meille päivästä päivään meidän jokapäiväinen leipämme”.
Lk. 11:3/Mt. 6:11
”Ja anna meille meidän velkamme anteeksi, sillä mekin annamme anteeksi jokaiselle, joka on meille velassa.”
Äläkä pakota meitä kiusaukseen”.
Lk. 11:4/Mt. 6:12–13
”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan.”
Lk. 11:9/ Mt. 7:7
”Sillä jokainen pyytävä saa. Ja etsivä löytää. Ja kolkuttavalle avataan”.
Lk. 11:10/Mt. 7:8
”Ja ei kai kukaan teistä ole sellainen (ihminen)
Lk. 11:11/Mt. 7:9–10
joka antaisi pojalle kiven, kun tämä pyytää leipää?”
”Tai käärmeen, kun hän pyytää kalaa?” ”Jos kerran te pahat osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin Hän antaa (taivaista) hyvää niille, jotka häneltä pyytävät.”
Lk. 11:13/Mt. 7:11
Ja hän ajoi ulos demonin, ja se {demoni} oli mykkä.
Ja kun demoni oli lähtenyt, mykkä mies puhui. Ja kansa ihmetteli.
Lk. 11:14/Mt. 12:22
Mutta90 [jotkut kansasta] sanoivat: “Beelsebulin, demonien päämiehen, voimalla hän ajaa ulos demoneja”.
Lk. 11:15/Mt. 12:24
Mutta hän näki heidän ajatuksensa. {Hän} sanoi heille: ”Jokainen valtakunta, joka riitautuu itsensä kanssa, joutuu autioksi. Eikä mikään perhe, joka riitautuu itsensä kanssa, pysy pystyssä”.
Lk. 11:17/Mt. 12:25
”Jos nyt saatanakin on riitautunut itsensä kanssa, kuinka hänen valtakuntansa pysyy pystyssä?”
Lk. 11:18a/Mt. 12:26
”Mutta jos minä Beelsebulin voimalla ajan ulos demoneja, kenenkä voimalla sitten teidän lapsenne ajavat niitä ulos? Sen tähden he tulevat olemaan teidän tuomarinne.”
Lk. 11:19/Mt. 12:27
”Mutta jos minä Jumalan sormella ajan ulos demoneja, niin onhan Jumalan valtakunta tullut teidän tykönne.”
Lk. 11:20/Mt. 12:28
[”Kuinka voi kukaan tunkeutua väkevän taloon ja ryöstää hänen tavaroitaan, jos ei ensin sido sitä väkevää? Vasta sitten hän ryöstää hänen talonsa”.].
(Q/Mt. 12:29?)
”Joka ei ole minun kanssani, se on minua vastaan. Ja joka ei minun kanssani kokoa, se hajottaa.”
Mt. 11:23/Lk. 12:30
Kun saastainen henki lähtee ihmisestä, se kuljeksii autioita paikkoja ja etsii lepoa. Ja kun ei löydä, se sanoo: ”Minä palaan huoneeseeni, josta lähdin'”.
Lk. 11:24/Mt. 12:43
”Ja kun se tulee {takaisin}, tapaa se sen (tyhjänä), lakaistuna ja kaunistettuna.”
Lk. 11:25/Mt. 12:44
”Silloin se menee ja ottaa mukaansa seitsemän muuta henkeä, pahempaa kuin se itse. Ja ne tulevat sisään ja asuvat siellä. Ja sen ihmisen viimeiset tulevat pahemmiksi kuin ensimmäiset.” (”Niin käy myös tälle pahalle sukupolvelle”).
Lk. 11:26/Mt. 12:45
Mutta toiset sanoivat: ”Me tahdomme nähdä sinulta merkin!”
Lk. 11:16/Mt. 12:38
Mutta hän rupesi puhumaan: “Tämä sukupolvi on paha sukupolvi: se tavoittelee merkkiä, mutta sille ei anneta muuta merkkiä kuin Joonan merkki.”
Lk. 11:29/Mt. 12:39
”Sillä niin kuin Joonas oli merkki niniveläisille, niin on
Ihmisen Poika tälle sukupolvelle.”
Lk. 11:30/Mt. 12:40
”Etelän kuningatar herää tuomiolle yhdessä tämän sukupolven kanssa ja langettaa heille tuomion. Sillä hän tuli maan ääristä kuulemaan Salomon viisautta. Ja katso, tässä on enemmän kuin Salomo!”
Lk. 11:31/Mt. 12:42
”Niniven miehet nousevat tuomiolle yhdessä tämän sukupolven kanssa ja langettavat sille tuomion. Sillä he kääntyivät Joonaan saarnan vaikutuksesta. Ja katso, tässä on enemmän kuin Joonas.”
Lk. 11:32/Mt. 12:41

Pimeyden pahat teot

Ei kukaan sytytä lamppua ja sitten piilota sitä,
vaan se pannaan lampunjalkaan, jotta sisään tulevat näkisivät valon.
Lk. 11:33/Mt. 5:15
Sinun silmäsi on ruumiin lamppu. Kun silmäsi on terve, on koko sinun ruumiisi on valaistu. Mutta kun sinun silmäsi ovat huonot, sinun ruumiisi on pimeä.
Lk. 11:34/Mt. 6:22
Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!
Lk. 11:35/Mt. 6:23b
[Jos koko ruumiisi on valaistu, on ruumiisi kauttaaltaan valoisa,
aivan kuin lamppu valaisisi sinua loisteellaan.]
[Q/Lk. 11:36?]
Voi teitä, fariseukset! Puhdistatte maljan ja vadin ulkopuolelta, mutta sisältä ne ovat täynnä ryöstöä ja hillittömyyttä.
Lk. 11:39/Mt. 23:25
Voi teitä, fariseukset! Te maksatte kymmenykset jopa mintusta, tillistä ja kuminasta, mutta laiminlyötte oikeudenmukaisuuden ja rakkauden Jumalaa. Näitä teidän pitäisi noudattaa, noita muitakaan unohtamatta.
Lk. 11:42/Mt. 23:23
Voi teitä, fariseukset! Te istutte synagogassa mielellänne etumaisilla paikoilla ja olette hyvillänne, kun ihmiset tervehtivat teitä toreilla.
Lk. 11:43/Mt. 23:6–7
Voi teitä, (fariseukset)! Te olette kuin merkitsemättömät haudat, joita ihmiset tietämättään tallaavat.
Lk. 11:44/Mt. 23:27 Voi teitä(kin), lainopettajat! He (köyttävät kokoon)100 raskaita ja hankalia taakkoja
ja sälyttävät ne ihmisten kannettaviksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikuttaa.
Lk. 11:46/Mt. 23:4
Voi teitä! Te myös rakennatte muistomerkkejä profeettojen haudoille. Ja teidän isänne tappoivat heidät! Ja teidän isänne ovat heidät tappaneet!
Lk. 11:47/Mt. 23:29
Näin te itse tunnustatte olevanne niiden jälkeläisiä, jotka (murhasivat) profeetat.
Lk. 11:48/Mt. 23.30–31
Tämän vuoksi onkin Jumalan Viisaus sanonut: ”Minä lähetän heidän luokseen profeettoja {mutta} he tappavat ja vainoavat näitä”.
Lk. 11:49/Mt. 23:34
Niinpä tämä sukupolvi saa maksaa kaikesta profeettain verestä, joka maailman luomisesta lähtien on vuodatettu.
Lk. 11:50/Mt. 23:35a
Abelin verestä aina Sakarjan, (Barakjan pojan), vereen asti, − hänen, joka surmattiin alttarin ja pyhäkön välillä. Niin, minä sanon teille: ”Tämä sukupolvi vaaditaan tilille.”
Lk. 11:51/Mt. 23:35b
Voi teitä, lainopettajat! Te olette vieneet tiedon avaimen. Itse te ette mene sisälle ettekä päästä niitäkään, jotka menisivät.
Lk. 11:52/Mt. 23:13
Ei ole mitään kätkettyä, joka ei paljastu, eikä salaisuutta, joka ei tule tunnetuksi.
Lk. 12:2/Mt. 10:26
Minkä minä sanon teille pimeässä, se puhukaa {avoimesti} päivän valossa. Ja minkä kuulette kuiskattavan korvaanne, se julistakaa katoilta.
Lk. 12:3/Mt. 10:27
Älkää siis pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin, mutta
eivät kykene tappamaan sielua.
Lk. 12:4/Mt. 10:28a
Pelätkää häntä, joka voi hukuttaa sekä sielun että ruumiin helvettiin.
Lk. 12:5/Mt. 10:28b
Varpusia saa kolikolla kaksi, mutta yksikään niistä ei putoa maahan, ellei (Isä) salli sitä.
Lk. 12:6/Mt. 10:29
Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää pelätkö! Te olette arvokkaampia kuin kaikki varpuset.
Lk. 12:7/Mt. 10:30–31
Jokaisen, joka tunnustaa minut ihmisten edessä, myös (Ihmisen Poika) tunnustaa (Jumalan enkelien) edessä.
Lk. 12:8/Mt. 10:32
Mutta joka ihmisten edessä kieltää minut, se kielletään (Jumalan enkelien) edessä.
Lk. 12:9/Mt. 10:33
Ja jokaiselle, joka sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, annetaan anteeksi; mutta sille, joka (sanoo) Pyhää Henkeä vastaan, ei anneta anteeksi.
Lk. 12:10/Mt. 12:32
Veli antaa veljensä surmattavaksi, isä lapsensa. Ja lapset nousevat vanhempiaan vastaan ja tuottavat heille kuoleman.
(Q?/Mt. 10:21)Kaikki tulevat vihaamaan teitä minun nimeni tähden, mutta se, joka kestää loppuun asti, pelastuu.
(Q?/Mt. 10:22)
Kun teitä yhdessä kaupungissa vainotaan, paetkaa toiseen. Totisesti: te ette ehdi käydä kaikissa Israelin kaupungeissa ennen kuin Ihmisen Poika tulee.
(Q?/Mt. 10:23)
Älkää murehtiko sielusta, siitä mitä söisitte, älkääkä ruumiista, siitä mitä päälle pukisitte.
Lk. 12:22b/Mt. 6:25
Sillä sielu on enemmän kuin ruoka ja ruumis enemmän kuin vaatteet.
Lk. 12:23/Mt. 6:25
Katsokaa (korppeja)! Eivät ne kylvä eivätkä leikkaa.
(Eikä niillä ole aittaa eikä latoa) Ja silti (Jumala) ruokkii ne. Kuinka paljon arvokkaampia te olettekaan.
Lk. 12:24/Mt. 6:26
Kuka teistä voi murehtimisella lisätä elämänsä pituutta (yhden) kyynärän vertaa?
Lk. 12:25/Mt. 6:27
(Jos siis näinkään vähäinen asia ei ole teidän vallassanne, {niin}mitä te muusta huolehditte?)
(Lk. 12:26 /Mt. 6:28)
(Oppikaa) kedon kukista, kuinka ne nousevat maasta!
Ne eivät näet vaivaa eivätkä kehrää. Mutta minä sanon teille: ”Edes Salomo kaikessa loistossaan ei
ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä”.
Lk. 12:27/Mt. 6:29
Kun Jumala näin pukee kedon ruohon, joka tänään kasvaa ja huomenna joutuu uuniin, {niin} kuinka paljoa enemmin teidät? Te vähäuskoiset!
Lk. 12:28/Mt. 6:30
Älkää siis (etsikö) {sitä}, ’mitä me nyt syömme?’
tai ’Mitä me juomme?’ tai ’Mistä me saamme vaatteet?’.
Lk. 12:29/Mt. 6:31
Sillä tätä kaikkea kansat etsivät esille, (mutta) Isä tietää, että {olette} tuon tarpeessa.
Lk. 12:30/Mt. 6:32
Kuitenkin etsikää yli kaiken hänen valtakuntaansa, niin tämän te saatte.
Lk. 12:31/Mt. 6:33
[Älä pelkää, pieni laumani. Teidän Isänne antaa mielellään teille valtakunnan.]
(Q?/Lk. 12:32)
(Myykää, mitä teillä on, ja antakaa köyhille. Hankkikaa kukkarot, jotka eivät tyhjene.)
(Q?/Lk. 12:33 a)
Kootkaa itsellenne (aarre) taivaaseen.
Mt. 6:20a/Lk. 12:33b
Siellä eivät varkaat [tule sisälle]
Mt. 6:20b /Lk. 12:33c
Missä (teidän ) aarteenne on, siellä on myös (teidän) sydämenne.
Lk. 12:34/Mt. 6:21
Mutta tietäkää: ”Jos talon isäntä tietäisi, minä (hetkenä) varas tulee, hän ei (antaisi) {varkaan} murtautua taloonsa.”
Lk. 12:39/Mt. 24:43
”Myös te olkaa valmiit, sillä ette aavista hetkeä, jona Ihmisen Poika tulee.”
Lk. 12:40/Mt. 24:44Kuka on siis se uskollinen ja viisas (palvelija)?133{Hän on} sellainen, jonka isäntä asettaa (esimieheksi) huolehtimaan (palvelusväestä)
{ja} antamaan (ruoan) ajallaan.
Lk. 12:42/Mt. 24:45
Autuas se palvelija, jonka hänen herransa tapaa palatessaan näin tekemässä!
Lk. 12:43/Mt. 24:46
”(Totisesti) minä sanon teille, että hän uskoo hänen hoitoonsa koko omaisuutensa.”
Lk. 12:44/Mt. 24:47
Mutta jos137 palvelija sanoo sydämessään: ”Herrani tulo viivästyy”. Ja hän alkaa lyödä (palvelijoita ja palvelijattaria) sekä syö ja juo (juoppojen seurassa).
Lk. 12:45/Mt. 24:48–49
{Silloin} tulee isäntä hetkellä, jota ei tuo palvelija tiedä, ja hänen isäntänsä tulee ja paloittelee hänet.
Ja palvelija saa saman kohtalon kuin epäuskoiset.
Lk. 12:46/Mt. 24:50–51
”Luuletteko, että minä olen tullut heittämään rauhaa (maan päälle)? En tullut heittämään rauhaa, vaan miekan!”
Lk12:51/Mt. 10:34
”Minä olen tullut nostamaan pojan isäänsä, tyttären äitiään ja miniän anoppiaan vastaan.”
Lk. 12:53/Mt. 10:35
(Kun te näette pilven nousevan lännestä, sanotte heti: ”Tulee sade”. Ja niin tuleekin.)
(Lk12:54b/vrt.Mt 16:2b-3a)
(Tai kun tuulee etelästä, te sanotte: ”Tulee helle”. Ja niin tulee.)
Lk. 12:55/vrt. Mt. 16:2b-3a)
Taivaan kasvot te kyllä osaatte erotella. Kuinka sitten ette (voi) tätä kairosta?
Lk. 12:56/Mt. 16:3b
Kun menet sinun vastapuolesi kanssa matkalla (arkontiin), niin tee matkalla kaupat päästäksesi vapaaksi. Muuten hän (repii) sinut (tuomarin eteen)
ja tuomari luovuttaa (praktorille). Ja (praktori heittää) sinut vankilaan.
Lk. 12:58/Mt. 5:25
Sanon sinulle: ”Et pääse sieltä, kunnes olet
maksanut viimeistä (quantrantesta) myöten”.
Lk. 12:59/Mt. 5:26

Uudet ja vanhat pojat

Millainen on Jumalan valtakunta. (Ja mihin vertaisin sitä?)
Lk. 13:18b/Mt. 13:31b
{Se on kuin}161 sinapinsiemenen, jonka mies otti ja kylvi (puutarhaansa) Ja {se}kasvoi ja tuli puuksi. (Ja) taivaan linnut rakensivat pesänsä sen oksille.
Lk. 13:19/Mt. 13:31c
(Mihin vertaan) Jumalan valtakuntaa?
Lk. 13:20/Mt. 13:33a(Samanlainen on) (hapate), jonka nainen otti {ja} sekoitti kolmeen vakalliseen jauhoja, kunnes {jauhot} kokonaan happanivat.
Lk. 13:21/Mt. 13:33b
Taistele mennäksesi sisälle ahtaasta (portista),(sillä)
(Lk. 13:24/Mt. 7:13)
[avara portti ja lavea tie vievät monet kadotukseen. Ja niitä on monta, jotka siitä menevät sisälle.]
[Q?/Mt. 7:13]
(Sanon teille):171(”Moni sanoo sinä päivänä: ’Herra, avaa meille!’. Ja hän vastaa: ”Minä en tunne teitä. Menkää pois luotani laittomuuden tekijät!”).
(Mt. 7:22–23, Lk. 13:25–27, Mt. 25:11–12)
[Ihmisiä] tulee idästä ja lännestä ja he kallistuvat aterialle Jumalan valtakunnassa
Lk. 13:29,28/Mt. 8:11a
Abramin ja Iisakin ja Jaakobin kanssa.
Q/Mt. 8:11b
Mutta valtakunnan pojat (heitetään ulkonaiseen pimeyteen.)
Q/Mt. 8:12
Viimeiset (tulevat) ensimmäisiksi ja ensimmäiset viimeisiksi.
Lk. 13:30/Mt. 20:16
Jerusalem, Jerusalem, joka tapat profeetat ja kivität sinun luoksesi lähetetyt! Kuinka usein olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa
(hänen) poikasensa siipiensä suojaan! Ja te ette tahtoneet [kokoontua].
Lk. 13:34/Mt. 23:37
Katso: teidän huoneenne jätetään!
Lk. 13:35/Mt. 23:28
Ja sanon teille: ”Ette näe minua kunnes sanotte:
’Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!’”.
Lk. 13:35/Mt. 23:39
Eräs mies teki [suuret pidot]181 ja kutsui monta.
Lk. 14:16/vrt. Mt. 22:1–2
Ja {hän} lähetti (pitojen hetkellä) palvelijansa {niin että nämä} sanoivat kutsutuille: ”Tulkaa, on jo valmiina!”
Lk. 14:17/vrt. Mt. 22:3–4
(Ja {kutsutut} rupesivat kaikki järjestään pyytelemään anteeksi. ”Olen ostanut pellon”, sanoi yksi, ”minun täytyy mennä katsomaan sitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan”.)
(Q/Lk. 14:18)
(”Ostin viisi härkäparia”, sanoi toinen, ”ja olen lähdössä kokeilemaan niitä. Suothan anteeksi, etten pääse tulemaan'”).
Q/Lk. 14:19
(Kolmas sanoi: ”Olen juuri mennyt naimisiin enkä siksi voi tulla”.)
(Q/Lk. 14:20)
Palvelija palasi ja kertoi tämän herralleen. Silloin isäntä vihastui ja sanoi palvelijoille: (”Mene kiireesti kaupungin kaduille ja toreille ja tuo tänne köyhät ja raajarikot, sokeat ja rammat”).
Q/Lk. 14:21
[Palvelija tuli {ja} sanoi: ”Herra, olen tehnyt niin kuin käskit, mutta vielä on tilaa”.]
[Q?/Lk. 14:22]
Silloin herra sanoi: ”Mene maanteille ja aidoille ja vaadi ihmisiä tulemaan, jotta taloni täyttyisi.
Q/Lk. 14:23[Ja siitä voitte olla varmat, ettei yksikään noista, jotka minä kutsuin, pääse minun
pitopöytääni!”]
[Q/Lk. 14:24]
Jos joku (tulee minun luokseni mutta ei vihaa) isäänsä ja äitiänsä, ([vaimoaan ja lapsiaan, veljiään ja sisariaan]191, ja omaa elämäänsä), (ei voi olla minun opetuslapseni).
Lk. 14:26/Mt. 10:37
Joka ei (kanna) ristiään ja (kulje perässä {ja}) seuraa minua, ei (voi olla minun opetuslapseni).
Lk. 14:27/Mt. 10:38
Joka (etsii ylläpitoa) sielulleen, kadottaa sen,
(mutta jos joku kadottaa,) {hän} (löytää sen).
Lk. 17:33/Mt. 10:39.
Hyvä on suola. Mutta jos suola tulee tyhmäksi,
miten (sen {saa} suolaiseksi)?
Lk. 14:34/Mt. 5:13a
Ulos se heitetään (maahan ja ihmiset tallaavat).
Lk. 14:35/Mt. 5:13b
Jollakin ihmisellä on sata lammasta ja yksi niistä (eksyy) autiomaahan. Eikö {hän} jätä yhdeksääkymmentäyhdeksää (vuorille), ja mene (eksyneen)205 perään?
Lk. 15:4/Mt. 18:12
(Ja jos {hän} löytää sen), [sanon teille, että {hän} iloitsee siitä enemmän kuin niistä yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä, jotka eivät olleet eksyksissä].
(Sanon teille: Niin on taivaassakin.)
Lk. 15:5–7/Mt. 18:13–14
[Jos naisella on kymmenen hopearahaa ja hän kadottaa niistä yhden, niin totta kai hän sytyttää lampun, lakaisee huoneen ja etsii tarkoin, kunnes löytää sen. Ja löydettyään rahan, hän kutsuu ystävättärensä ja naapurin naiset ja sanoo: ”Iloitkaa kanssani! Minä löysin rahan, jonka oli kadottanut”.
Yhtä lailla, sen sanon teille, iloitsevat Jumalan enkelit
yhdestäkin syntisestä, joka kääntyy].
[Q?/Lk. 15:8–10].
Ei yksikään voi palvella kahta herraa. Jos hän yhtä vihaa, niin toista rakastaa. {Hän} riippuu yhdessä ja ylenkatsoo toista. Ette voi palvella Jumalaa ja mammonaa.
Lk. 16:13/Mt. 6:24
Taivas ja maa katoavat (pikemmin kuin) piirtokaan laista (putoa{isi})
Lk. 16:17/Mt. 5:18
Joka hylkää vaimonsa (ja nai toisen), hän tekee huorin. Ja (joka) nai hylätyn, hän tekee huorin.
Lk. 16:18/Mt. 5:32
Mahdotonta on, että pahennukset (eivät) tule, mutta voi sitä, jonka kautta [ne] tulevat.
Lk. 17:1b/Mt. 18:7b
Jos veljesi tekee väärin, (nuhtele häntä). Ja jos (hän muuttaa mieleltänsä), {niin} anna hänelle anteeksi.
Lk. 17:3/Mt. 18:15
(Ja jos) hän rikkoo sinua vastaan seitsemän kertaa (päivässä), ja seitsemän kertaa päivässä {hän} palaa sinun luoksesi, (ja sanoo: “Muutan mieleni”), [niin] anna anteeksi.
Lk. 17:4/Mt. 18:21–22
Jos teille olisi uskoa edes niin kuin sinapinsiemenen,
({te} sanoisitte tälle silkkiäispuulle): (”Nouse juurinesi ja istuta mereen”, ja [se] tottelisi.
Lk. 17:6b/Mt. 17:20b
(Ja) teille sanotaan: ”Katso (tuolla),” ja: ”(Täällä)”, {niin} älkää (lähtekö, älkääkä vainotko).
Lk. 17:23/Mt. 23:26
Sillä niin kuin salama leimahtaa taivaan alla ja valaisee, mitä on taivaan alla, niin on Ihmisen Poika.
Lk. 17:24/Mt. 24:27
Missä on (raato), sinne korppikotkat kokoontuvat.
Lk. 17:37b/Mt. 24:38b
(Sillä niin kuin) {on} Nooan päivinä, niin on Ihmisen Pojan (päivinä).
Lk. 17:26/Mt. 24:37
{Ihmiset} joivat, söivät, menivät naimisiin ja
naittoivat aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin. Ja tulva tuli ja (otti) kaikki.
Lk. 17:27/Mt. 24:38b–39
(On niin kuin Lootin aikana: ihmiset söivät ja joivat, ostivat ja myivät, istuttivat ja rakensivat. Mutta sinä päivänä, jona Loot lähti Sodomasta, satoi taivaasta tulta ja tulikiveä. Ja se {sade}tuhosi heidät kaikki).
Q?/Lk. 17:28–29230
(Tämän mukainen) on Ihmisen Pojan (ilmestymisen päivä)
Lk. 17:30/Mt. 24:39b
On kaksi {ihmistä} samalla (vuoteella): yksi otetaan, toinen jätetään.
Lk. 17:34/Mt. 24:40
{on} jauhamassa: yksi otetaan, toinen jätetään.
Kaksi
Lk. 17:35/Mt. 24:41

Palvelijan palkka

({On} niin kuin) ihmisen,
{joka} matkusti (kauas ja antoi heille omaisuutensa.)
Lk. 19:12/Mt. 25:14a
{Hän} kutsui luokseen palvelijansa, antoi viisi minaa8
ja toiselle kaksi ja kolmannelle yksi. Jokaiselle varallisuutensa mukaan.
Lk. 19:13/Mt. 25:15
(Ja {hän} palasi) (ja kutsui palvelijat luokseen.)
Lk. 19:15–16a/Mt. 25:19
(Ensimmäinen tuli {ja} sanoi: ”Herra, antamasi mina on tuottanut kymmenen lisää”.) (Hänen herransa) sanoi hänelle: ”Hyvä! Olet hyvä palvelija. Koska vähässä olet ollut uskollinen, asetan sinut paljon haltijaksi. (Mene herrasi ilojuhlaan!)”
Lk. 19:17/Mt. 25:21
(Tuli se, joka oli ottanut kaksi minaa ja sanoi: ”Herra,
kaksi minaa sinä annoit minulle. Katso, toiset kaksi olen minä niillä voittanut!”)
Lk. 19:18/Mt. 25:22
(Hänen herransa sanoi hänelle: ”Hyvä! Sinä hyvä palvelija! Vähässä olet ollut uskollinen. Minä panen sinut paljon haltijaksi. Mene herrasi ilojuhlaan!”)
Lk. 19:19/Mt. 25:23
Mutta tuli myös se, joka oli ottanut yhden minan, ja sanoi: ”Herra, minä tiesin sinut kovaksi mieheksi. Sinä otat, mitä et ole talteen pannut, ja leikkaat mitä et ole kylvänyt. Pelkäsin ja kätkin minan (maahan).”
Lk. 19:20–21/Mt. 25:24–25
{Herra} sanoo hänelle: ”Sinä paha palvelija. Tiesit, että niitän, minne en kylvänyt. Kokoan sieltä, minne en ole viskannut. (Katso, sinun omasi!)”
Lk. 19:22/Mt. 25:26
(”Sinun olisi tullut antaa) minun rahani rahanvaihtajalle, ja minä tultuani {voisin}nostaa sen korkoineen!”
Lk. 19:23/Mt. 25:27
”Ottakaa häneltä mina, antakaa sille, jolla on kymmenen!”
Lk. 19:24b/Mt. 25:28
”Jolla on, hänelle pitää antaa. Jolla ei ole, otetaan pois se, mitä on.”
Lk. 19:26/Mt. 25:29
”Te olette ne, jotka (jäitte) minun kanssani minun (koettelemuksiin)!
Lk. 22:28/Mt 19:28
(Jälleensyntymisessä), kun Ihmisen Poika istuu kunniansa istuimella, (myös)
Mt 19:28
Te tulette istumaan [kahdellatoista] istuimella
ja tuomitsette Israelin kahtatoista sukukuntaa.
Lk. 22:30b/Mt. 19:28a

Miten Uuden testamentin kirjakokoelma (kaanon) syntyi

Mitkä lähteet valottavat kaanonin varhaisinta kehitystä


Antiikin ajan kirjallisista lähteistä on säilynyt vain hyvin vähän aineistoa, joka loisi valoa Uuden testamentin kaanonin syntyyn. Lähdeaineiston niukkuus ja hajanaisuus koskee ennen kaikkea toista ja kolmatta vuosisataa, jotka olivat kaanonin kehittymisen kannalta keskeisiä.

Neljännellä vuosisadalla kaanonin ja sen rajoihin liittyvä pohdinta lisääntyi merkittävästi. Kaanonin rajoista keskustelivat monet yksityiset kristilliset kirjoittajat, mutta se oli aiheena myös useissa neljännen vuosisadan loppupuolella ja viidennen vuosisadan alkupuolella järjestetyissä kirkolliskokouksissa.

Vanhimpien, 300-luvulta peräisin olevien, käsikirjoitusten sisältämistä teoksista voidaan päätellä se, mitkä kirjoitukset ovat nauttineet arvostusta kyseisen käsikirjoituksen laatineessa ja sitä käyttäneessä yhteisössä.

Varhaisten kristinuskon puolustajien ja kirkkoisien tavasta käyttää tai lainailla kristillisiä kirjoituksia voidaan päätellä jotain siitä, kuinka arvovaltaisena he ovat kutakin teosta pitäneet.Lisäksi  on säilynyt katkelmia keskusteluista, jotka liittyvät kiistanalaisiin kirjoituksiin tai tarpeellisten kirjoitusten lukumäärään..

Ajatus Vanhan testamentin rinnalle tulevasta kristillisten kirjoitusten muodostamasta Uudesta testamentista ei liity kristinuskon alkutapahtumiin, vaan se kuuluu myöhempään kehitykseen. Nimitys "Vanha testamentti" on kristittyjen keksimä.

Termit "Vanha testamentti" ja "Uusi testamentti" eivät syntyneet vasta silloin, kun Uusi testamentti oli lopullisesti koossa. Tämä vanhan ja uuden kahtiajako tulee esille jo varhaisimmissa lähteissä, mutta niissä se ei kohdistu kirjoituksiin vaan liittoajatukseen. Jumalan Aabrahamin kanssa tekemä liitto (1. Moos. 15) muuntuu kristittyjen puheenparressa "vanhaksi liitoksi", sillä heidän mielestään Jumala oli tehnyt Jeesuksessa "uuden liiton".

Siinä missä "vanha liitto" rakentui kirjoitusten, ennen kaikkea Tooran ympärille, "Uusi liitto" oli erilainen. Se oli jotain "uutta" suhteessa "vanhaan". Mutta tämä "uusi" ei ollut löydettävissä mistään uusista kirjoituksista.

Esimerkiksi varhaisin tuntemamme kristillinen kirjoittaja, Paavali, liittää kirjalliset lähteet yksinomaan Vanhaan testamenttiin: sen kirjoituksia voidaan lukea (2. Kor.3:14), sen säädökset on kaiverrettu kivitauluihin (2. Kor. 3:7). Uutta liittoa ei sen sijaan kuvaa kirjain vaan Henki (2. Kor. 3:6).

Kun Paavali saneli kirjettään Korinttiin noin vuonna 54 jKr., vasta muutama Uuden testamentin kaanoniin myöhemmin sisältyneestä teoksesta oli kirjoitettu - ja nekin olivat hänen omia kirjeitään.

Niin Paavalilla kuin muillakin varhaisilla kristityillä oli pyhät kirjoitukset jo valmiiksi olemassa. Vanhan testamentin kreikankielinen käännös, Septuaginta, oli käytännössä varhaiskristittyjen Raamattu. Vanhan liiton kirjoitukset säilyttivät heille edelleen merkityksensä - kuitenkin niin, että niiden sisältö tulkittiin kristinuskon ajatusten suodattamana.

Toinen varhaisen kristinuskon arvovalta olivat "Herran sanat", joihin Paavali viittaa kirjeissään muutaman kerran esimerkiksi perustellessaan ohjeistustaan (1. Kor. 7:10-11) tai välittäessään perinteellistä opetusta (1. Tess. 4:15). Myös ensimmäisen vuosisadan evankeliumikirjallisuus ja niissä käytetyt lähteet rakentuivat paljolti Jeesuksen sanojen ja opetusten ympärille.

Kaanon-kysymyksen kannalta olennaista on sen, että vielä tässä vaiheessa ei ajateltu, että Herran sanat "sitoutuisivat" vain joihinkin tiettyihin kirjoituksiin. Ei ajateltu, että ne välittyisivät luotettavimmassa muodossaan vain joistain yhteisesti sovituista evankeliumeista.  Päin vastoin, niin Herran sanat kuin Jeesus-perinne välittyivät varhaisimmassa vaiheessa suullisena perimätietona.

Alussa oli... Markion

Varhaisen kirkon tunnetuin harhaoppinen oli Markion. Hän oli alkujaan rikas laivanvarustaja Mustanmeren rannalta Sinopesta, joka karkotettiin uskonnollisten käsitystensä vuoksi Rooman kristillisestä seurakunnasta n. 144.

Markion on varhaisin ihminen, joka on laatinut kristillisten kirjoitusten ohjeellisen kokoelman. Markionin kokoama kaanon koostui kymmenestä Paavalin kirjeestä ja Luukkaan evankeliumista, joista hän oli poistanut myöhempinä lisäyksinä pitämänsä juutalaisen aineksen. Hän hylkäsi - linjalleen johdonmukaisena - myös Vanhan testamentin kokonaisuudessaan.

Markionin kokoama ja toimittama kaanon ei jäänyt vaille huomiota. Se sai kirkossa ja erityisesti eräissä kirjoittajissa, kuten Irenaeuksessa, aikaan voimakkaan vastavaikutuksen. Toisen vuosisadan jälkipuoliskolla kaanonin neljä evankeliumia saivat erityisaseman muuhun evankeliumikirjallisuuteen nähden.

Toisen vuosisadan päätyttyä evankeliumien oikeasta lukumäärästä ei ollut suurta, ellei mukaan lasketa Syyrian aluetta. Siellä Tatianoksen valmistelema neljän evankeliumin harmonia, Diatessaron, oli pitkään suosittu.

Myös Paavalin 13 kirjeen kokoelma vakiinnutti asemansa toisen vuosisadan loppupuolella.

Muut kaanoniin päätyneet teokset, jotka saavuttivat tukevan jalansijan kolmannen vuosisadan alkaessa, ovat katoliset kirjeet eli 1. Pietarin kirje, 1. Johanneksen kirje ja Jaakobin kirje.

Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että "valtakirkon" taistelut erilaisia harhaoppisina pitämiään ryhmiä ja oppeja vastaan toisella vuosisadalla loivat tarpeen sen oman opin tarkentamiseen. Tähän kuului myös sen määrittäminen, mitkä teokset vastasivat sisällöltään valtakirkon oppia ja mitä teoksia voitiin käyttää julkisesti jumalanpalveluksissa ja opetuksessa.

Myös kirjanvalmistustaidon kehittyminen edisti kaanonin syntyä

Edellä mainittujen enemmän tai vähemmän kristinuskon sisäisten tekijöiden lisäksi kaanonin syntyyn ovat vaikuttaneet myös eräät ulkoiset tekijät.

Kristityt kulkivat kehityksen etunenässä, kun he siirtyivät viimeistään toisen vuosisadan alkupuolella käyttämään aikansa uutuutta, kirjanmuotoisia tekstejä, aikaisempien papyrus- tai pergamenttikääröjen asemesta.

Toisella vuosisadalla valmistustekniikka mahdollisti noin reilun sadan pergamenttilehden sitomisen kirjaksi. Se vastaa kutakuinkin neljän evankeliumin edellyttämää tilaa. Aiemmin papyruskääröissä erillään olleet teokset voitiin liittää yksiin kansiin.

Tästä seurasi käytännön ongelmia: mitkä teokset tulisi sisällyttää tekeillä olevaan kirjaan ja mitkä jättää pois? Kirjoitusmateriaalin korkean hinnan sekä valmistamiseen kuluvan ajan ja vaivan vuoksi tilannetta ei voi verrata kirjapainotaidon kehittämisen jälkeiseen aikaan, jolloin uusia vedoksia ja painoksia voidaan tehdä nopeasti.

Toinen tekijä, joka vaikutti ainakin välillisesti kaanonin syntyyn, oli juutalaisuus. Palestiinan juutalaisten tilanne kiristyi kiristymistään erityisesti 60-luvulla Kapinamieliala Roomaa ja sen hallintoa kohtaan puhkesi vuonna 66 Kesareassa ja levisi siltä muualle Palestiinaan. Tämä tapahtumasarja tunnetaan nimellä juutalaissota, joka sijoittuu vuosien 66-74 väliseen aikaan. Juutalaisten kannalta sota päättyi tappioon Rooman ylivoimaisen sotakoneiston edessä. Jerusalemin temppeli tuhoutui vuonna 70.

Epäonnistunut kapina Roomaa vastaan ja voittajan sanelemat raskaat seuraukset saivat aikaan juutalaisuudessa eräänlaisen sisäänpäin kääntymisen . Tämä johti mm. siihen, että juutalaisuudessa pyhien kirjojen kokoelma lyötiin lukkoon ensimmäisen vuosisadan lopussa.

Huomattavaa on myös se, että Mishna, myöhemmälle juutalaisuudelle keskeinen teos, koottiin suullisista traditioista rabbi Juda Ha-Nasin johdolla 200-luvun alussa. On todennäköistä, että näillä asioilla on ollut vaikutus myös kristillisen kaanonin kehittymiseen.

Aleksandriassa oli tapana laatia kirjallisuudesta ja sen eri lajeista listoja, joita kutsuttiin kaanoneiksi. Näihin listoihin merkittiin kirjallisuuden lajin keskeisimpien ja tärkeimpien teosten tekijät. Aleksandriassa pitkään vaikuttanut Origenes (185-254) laati listan hyväksytyistä ja kiistellyistä kristillisistä teoksista.

27 kirjan kaanon vakiintui 300-luvun loppupuoliskolla

Kolmannelle vuosisadalle tultaessa neljä evankeliumia, Apostolien teot, 13 Paavalin kirjettä ja kolme suurta katolista kirjettä, olivat vakiinnuttaneet paikkansa arvovaltaisina kristillisinä kirjoituksina suurimmassa osassa läntistä ja itäistä kristinuskoa. Sen sijaan lopuilla kuudella kirjoituksella oli mutkaisempi tie Raamattuumme.

Ilmestyskirja kohtasi suurta vastustusta idässä erityisesti siksi, että eräät lahkot hyödynsivät sitä opetuksessaan. Heprealaiskirje oli puolestaan pitkään epäsuosiossa lännessä. Se opetti, että kasteen jälkeisiä syntejä ei voi saada enää anteeksi (vrt. 6:4-8; 10:26-27). Neljä katolista kirjettä kohtasivat vastustusta sekä idässä että lännnessä.

Useat varhaisen kristinuskon arvostamat teokset, jäivät pois. Esimerkiksi Hermaan paimen ja Barnabaan kirje olivat aikanaan hyvin suosittuja. Ne molemmat löytyvätkin eräästä varhaisimmista säilyneistä käsikirjoituksista, 300-luvun puolivälin paikkeilla laaditusta Codex Sinaiticuksesta.

Aleksandrian piispa Atanasius on ensimmäinen tunnettu henkilö, joka määritteli Uuden testamentin sisällöksi juuri ne 27 kirjaa, jotka siihen lopulta päätyivätkin. Tämän hän teki vuonna 367 Egyptin seurakunnille ja luostareille lähettämässään 39:ssä juhlakirjeessä.

Atanasiuksen ratkaisu sai pian tukea myös monilta muilta ktistinuskon vaikuttajilta. Erityisesti läntisen kristikunnan näkökulmasta virallinen keskustelu Uuden testamentin kaanonin sisällöstä saatiin loppuun käsitellyksi Hippossa (393) ja Karthagossa (397 ja 419) käydyissä piispain kokouksissa, joissa 27 kirjan kaanon vahvistettiin.

Uuden testamentin kaanon ei ole yhtenäinen kokoelma sen enempää sisältönsä kuin syntynsä puolesta.

Vanhin evankeliumi

Markuksen evankeliumi on evankeliumeista vanhin.

Evankeliumi ajoitetaan yleensä 60–70-lukujen taitteeseen. Teos on syntynyt Jerusalemin temppelin tuhon kynnyksellä vuonna 70 tai juuri sen jälkeen.

Kirjoituspaikasta ei ole varmaa tietoa. Kiinnostus juutalaissotaan ja Jerusalemin temppeliin viittaisi Palestiinaan tai sen välittömään läheisyyteen. Toisaalta virheelliset tiedot maantieteessä ja juutalaisten tavoista sijoittavat evankeliumin Palestiinan ulkopuolelle.

Markuksen kieli on yksinkertaista puhekielistä kreikkaa. Markus on koonnut tietonsa suullisesti ja mahdollisesti kirjallisesta perimätiedosta. Markuksen evankeliumi on kanonisoiduista evankeliumeista lyhyin. Se ei kerro mitään Jeesuksen syntymästä ja lapsuudesta.

Markuksen evankeliumi jakautuu asiasisällöltään kolmeen osaan. Aluksi Jeesus opettaa ja tekee ihmetekoja. Tämän jälkeen käydään keskustelu opetuslasten kanssa ja ennustetaan tulevat kärsimykset. Lopuksi kuvataan Jeesuksen viimeiset päivät ja tyhjän haudan löytyminen.

Markuksen esitystapa on "kansanomainen" ja sanoma on kohdistettu jo perustiedot tuntevalle lukijalle.

Matteuksen evankeliumi

Evankeliumi on kirjoitettu noin 80– ja 100-lukujen välisenä aikana. Kirjoituspaikkana pidetään Syyriaa.

Matteuksen evankeliumi on kirjoitettu paremmalla kreikalla kuin Markuksen evankeliumi. Se on jäsennelty kokonaisuus, johon kuuluvat  Jeesuksen lapsuuskertomukset, vuorisaarna ja kuvaus hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan.

Matteus on lisännyt lähteenään käyttämänsä Markuksen tekstiin maininnan, jolla Jumalan valtakunta siirtyy juutalaisilta kaikille. Matteuksen seurakunnalle oli tärkeää tehdä käännytystä.

Luukkaan evankeliumi

Luukas oli tuottelias kirjoittaja, ja yli neljännes Uuden testamentin teksteistä on hänen.

Luukkaan väitetään kirjoittaneen Luukkaan evankeliumin ja Apostolien teot. Kirjoittajan nimeä ei mainita missään vaiheessa, vaan kirjat liitettiin Luukkaaseen toisella vuosisadalla.

Johanneksen evankeliumi

Johanneksen evankeliumin varhaisin käsikirjoitus on ajoitettu vuoteen 125, mutta teos oli syntynyt jo jonkin aikaa ennen sitä.

Johanneksen evankeliumin erityispiirteenä on jako hyvään ja pahaan tai oikeaan ja väärän. Tämä kahtiajako huipentuu ihmisten jakamiseen pimeyden vallassa oleviin ja Jumalan omiin. Myös uskon kohde on poikkeava. Muissa evankeliumeissa usko kohdistuu Jumalaan ja Jeesuksen sanomaan, kun vastaavasti Johanneksen evankeliumissa uskon kohde on Jeesus itse.

Kristinuskon vanhimmat lähteet

Evankeliumit eivät ole kristinuskon varhaisin lähde. Eräät Paavalin kirjeet on kirjoitettu ennen evankeliumeja, ja Paavalia on usein syystä sanottu kristinuskon perustajaksi.

Paavalin kuoleman jälkeen hänen perinteensä säilyi ja hänen kirjeensä saivat uusia lukijoita. Ajan kuluessa huomattiin, että Paavalin kirjeiden sisällöt eivät enää vastanneet kristittyjen ajankohtaisiin kysymyksiin. Paavalin kuoleman jälkeen seurakunnat olivat vakiinnuttaneet asemansa ja kristinusko oli etääntynyt yhä enemmän juutalaisista juuristaan.

Muuttuneet olosuhteet vaativat lisäopastusta, ja niinpä Paavalin nimissä laadittiin uusia teoksia.

Tätä kirjallisuutta kutsutaan Paavalin koulukunnan kirjallisuudeksii. Antiikin aikana toisen nimissä julkaiseminen oli täysin hyväksyttävää, eikä se vaikuttanut tekstin arvovaltaan. Todennäköisesti lukijat usein tiesivät, että kyse ei ollut aidosta historiallisesta tekstistä. Sitä luettiin, mikäli tekstin kirjoittajaksi mainittiin arvovaltainen henkilö ja teksti oli vakuuttavaa.

Paavalin kirjeistä kuutta pidetään Paavalin koulukunnan kirjallisuutena. Suurin yksimielisyys vallitsee neljästä kirjeestä:
  • Kirje efesolaisille
  • Ensimmäinen kirje Timoteukselle (pastoraalikirje)
  • Toinen kirje Timoteukselle (pastoraalikirje)
  • Kirje Titukselle (pastoraalikirje)

Olen juuri lukenut nämä kirjeet kertaalleen. Ne ovat lyhyitä ja hyvin samansisältöisiä. Eräät kristinuskon pääkohdat on niissä hahmoteltu ilman Jeesuksen sanoja. Lähinnä juutalainen farisealainen kuolemattomuususko on liitetty syntien sovitusoppiin. Myös kolminaisuusopin alkeet esiintyvät niissä.

Seurakuntaa kirjeissä määritellään Kristyksen ruumiina ja seurakuntien papeille ja osittain myös muille seurakunnan työntekijöille annetaan siveysohjeita, mutta ne aivät liity mitenkään juutalaisten kymmeneen käskyyn.

adam-and-eve

Erityisesti niissä määritellään yhteisöjärjestys, jossa miehillä on johtava asema ja naiset ovat hiljaa. Taivaaseen naiset pääsevät lähinnä siitä syystä, että he ovat lasten äitejä. Perisynti katsotaan naisten syyksi.

Lasten kuuliaisuus vanhemmille on toinen yhteisöjärjestys.

Orjien pitää tehdä työnsä hyvin, ja isäntien pitää kohdella orjia hyvin.

Erityisesti juoppoutta ja muita paheina pidettyjä vastustetaan ja ainakin pappien on oltava yksiavioisia. Myös meidän yhteiskunnassamme nykyään esiintyvää itsekkyyttä ja rikkaiden mielivaltaa vastustetaan.

Erityistesti pappien on noudattettava perinteisiä antiikin hyveitä.

Muiden roistojen joukkoon lasketaan myös jumalattomat ja homoseksuaaliset. 

Ennen maailmanloppua kristinuskon vastustajat mellastavat.

Harhaoppeja vastustetaan ankarasti, ja paholaisuskoa esiintyy.

Loput kaksi kirjettä jakavat tutkijoita, ja ne jätetään yleensä syrjään Paavalin oppia tutkittaessa:
  • Toinen kirje tessalonikalaisille
  • Kirje kolossalaisille
Olen juuri lukenut myös nämä kaksi kirjettä. Nissä selvästi laajennetaan käsitteistöä ja sanasto on laajempi, joten niiden tutkijoiden käsitystä, joiden mukaan vain neljää ensin mainittua kirjettä voidaan pitää Paavalin itsensä käsityksenä kristinuskosta.

Pääpiirteissään Paavali vastustaa kaikkea sitä, mistä kristityt ja erityisesti suurin  kristillinen kirkko, katolinen eli yleinen kirkko ovat tulleet kuuluisiksi.

Kaikki Paavalin 13 kirjettä antavat ymmärtää olevansa itse Paavalin kirjoittamia.

Tekstien jakaminen aitoihin ja Paavalin jälkeisiin on suoritettu vertaamalla oppia, kirjoittamistyyliä, kirjoittajan tilannetta ja seurakunnan tilannetta.

Esimerkiksi pastoraalikirjeiden eli seurakuntaelämään ohjeistavien kirjeiden käsitys seurakunnan viroista viittaa ensimmäisen vuosisadan lopun tilanteeseen.

Todettakoon, ettei edes Paavali väitä koskaan tavanneensa Jeesusta.

On ilmeistä, ettei kukaan Uuden testamentin kirjoittajista ole tavannut taruhahmo Jeesusta.

Ilmoitus

Ilmoitus kristillisen apologetiikan perustana

Apologetiikka tarkoittaa jonkin opin, erityisesti kristinuskon järjestelmällistä puolustamista. Sana tulee kreikan kielen sanasta απολογια (apologia), joka tarkoittaa hyökkäyksen kohteena olevan kannan puolustamista. Apologetiikan harjoittajaa kutsutaan apologeetaksi, apologeetiksi tai apologistiksi.

Varhaisiin länsimaisiin apologeettisiin teoksiin kuuluvat Platonin Apologia eli Sokrateen puolustuspuhe, jonka aiheena on Sokrateen puolustus hänen oikeudenkäynnissään, sekä muut Sokrateen puolustuspuheet.

Usein apologetiikalla tarkoitetaan kristinuskon puolustamista. Toisella vuosisadalla jälkeen ajanlaskun alun apologetiikkaa harjoitettiin mm. puolustettaessa kristinuskoa roomalaisille ja juutalaisille.

Nämä kirjoitukset oli usein laadittu oikeudessa esitettävän puolustuspuheen muotoon. Varhaiseen kristilliseen apologetiikkaan kuuluvat useiden varhaiskristillisten kirjailijoiden työt, kuten Justinus Marttyyrin Marcus Aureliukselle suunnatut apologit, sekä useiden kirkkoisien, kuten Origeneen ja Tertullianuksen teokset.

Keskiajalla Anselm Canterburylainen ja Tuomas Akvinolainen esittivät kuuluisat todistuksensa Jumalan olemassaolosta. Tuomas Akvinolainen kirjoitti myös islamilaisten filosofien esittämien ajatusten torjumiseksi.

pascal
Blaise Pascal
.


Reformaation jälkeen Blaise Pascal kirjoitti vuodesta 1656 alkaen teostaan, jonka katkelmat tunnetaan nimellä Mietteitä.

Ilmoitus kristillisessä kielenkäytössä

Kristillisessä kielenkäytössä ilmoituksella tarkoitetaan yleensä sekä toimintaa, jossa Jumala paljastaa itsensä ihmiskunnalle, että sitä Jumalaa koskevaa tietoa, joka tästä Jumalan toiminnasta välittyy ihmisille.

Tämän ajattelun taustalla on käsitys Jumalasta, joka on tuonpuoleinen, maailmasta riippumaton (transsendenssi).

Kristinuskossa ilmoitus on ymmärretty Jumalan itseilmoituksena, jossa hän paljastaa olemuksensa sekä ihmiskuntaan kohdistuvat aikomuksensa ja vaatimuksensa.

Ilmoitus mielletään Jumalan ja ihmisen väliseksi asiaksi, jossa Jumala toimii antajana ja ihminen vastaanottajana. Kristinuskossa ilmoitusta pidetään Jumalan lahjana ja tekona, jota ihminen ei ansaitse omalla etsinnällä tai ponnistelulla.

Äärimmäinen kritiikki ilmoitusjattelua vastaan esitettiin valistuksen aikana. Valistuksen seurauksena ilmoituksen käsitettä alettiin voimakkaasti vastustaa. Valistus suhtautui kielteisesti sellaisiin väitteisiin, joissa puhuttiin Jumalan puuttumisesta maailman asioihin.

Arvovalloista eli auktoriteeteista haluttiin päästä eroon, oman järjen käyttöä suositeltiin yhtäläisesti kaikille. Jumalaa koskevat väitteet tuli perustella.

Valistuksen tavoin Englannin deismi (jumala on luonut maailman, mutta ei puutu sen asioihin) ja Saksan neologit päätyivät käsitykseen, jonka mukaan koko ilmoituskäsite on turha, koska uskonnon siveellinen merkitys voitiin perustella ilman yliluonnollista, ilmoitukseen perustuvaa ajattelua.

Neologia on 1700-luvulla esiintynyt valistuksen aikainen protestanttinen teologinen suuntaus Saksassa. Sille oli ominaista valistuksen uskontokritiikki. Se torjui ajatuksen kolmiyhteisestä Jumalasta ja Kristuksen jumaluudesta ja omaksui deistisen näkemyksen.

Yleinen ja erityinen ilmoitus

Dogmihistoriassa ilmoitus on jaettu yleiseen ja erityiseen ilmoitukseen.

golden-calf

Yleisellä ilmoituksella tarkoitetaan tavallisesti sitä, että Jumala aina on ilmoittanut itsestään luonnossa ja inhimillisessä ajattelussa (järki, siveys, omatunto). ”Yleinen ilmoitus” viittaa siihen, että tämä ilmoituksen muoto on kaikkien ihmisten tiedossa.

Kun Raamatun ihmiset puhuvat, he tarkastelevat sitä Raamatun antaman ilmoituksen valossa. Tästä käytetään nimitustä erityinen ilmoitus.

Paavali puhuu yleisestä ilmoituksesta (Rm. 1:19-20):

”se, mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä heidän (toisdtuskoisten, EH) keskuudessaan; sillä Jumala on sen heille ilmoittanut.

Kristinuskon mukaan ihmisen jumalakuvba on syntisyyden takia vääristynyt ja yleinen ilmoitus ei näin ollen johda oikean jumalan tuntemiseen. Ilmoitus ja ilmoituksen tunteminen eivät ole sama asia.

Kristinuskon mukaan yleinen ilmoitus ei tuo ihmiselle syntien anteeksiantoa, mutta se on Paavalin sanojen mukaan perusta tuomiolle niitä kohtaan, jotka eivät ole saaneet tietää erityisestä ilmoituksesta.

Ilmoituksen mallit

grath

Alister McGrath.

Seuraavat neljä mallia perustuvat Alister McGrathin kirjaan ”Kristillisen uskon perusteet”.

Ilmoitus oppina

Ilmoitusta pidetään lähinnä, mutta ei pelkästään, väitteinä (propositioina) muodossa. Kaikki kristityt eivät ole olleet tyytyväisiä siihen,että ilmoitus typistyy totuusväitteeksi, jossa käsitys Jumalasta voidaan lausua tyhjentävässä ja ajattomassa muodossa. Hiedän mielestään tämä ajatus on liian tiedollinen ja kirjaimellinen.

Ilmoitus läsnäolona

Tämä koulukunta pitää ilmoitusta tapahtumasarjana, joka ei ainoastaan siirrä meille tietoa vaan jossa siirtyy myös Jumalan henkilökohtainen läsnäolo.

Ilmoitus kokemuksena

Kolmas ilmoituksen malli keskittyy inhimilliseen kokemukseen. Tätä käsitystä kannatttavat erityisesti eksistentialistiset kristityt. Jumalan ymmärretään paljastuvan tai tulevan tunnetuksi ihmisen omien kokemusten ja sisäisen elämyksen kautta.

Schleiermacher ajatteli, että oli olemassa erityinen uskonnollinen tietoisuus, jossa jumalan olemassaolo voitiin tuntea. Ludwig Feuerbach on arvostellut tätä mallia toteamalla, että tuollainen ”kokemus” on tuskin enempää kuin kokemus omasta itsestä.

Ilmoitus historiana

Feuerbachin uskontokritiikki vaikutti omalta osaltaan siihen, että Pannenberg korosti kristologian perustan olevan Jeesuksen historiallisuudessa.

Pannenbergin mukaan kristinusko perustuu yleiseen ja kaikille avoimen historian tutkimiseen, eikä niinkään henkiläkohtaiseen tulkintaan. Historia itse on ilmoitusta. Tämä ilmoitus on julkinen ja yleismaailmallinen historiallinen tapahtuma. Ilmoitus ymmärretään täydellisesti vasta ilmoitushistorian lopussa (maailmanlopussa).

Ilmoituksen huippu Kristuksessa

Syntisyytensä vuoksi ihminen on joutunut eroon Jumalasta. Yhtäältä ihminen on hylännyt Jumalan sanan, joka ennen syntiinlankeemusta oli yhteyden perusta ja toisaalta hän on syntiinlankeemuksen jälkeen kykenemätön kokemaan Jumalaa hänen teoissaan. Jumala kuitenkin lähestyy armossaan ihmiskuntaa saattaakseen heidät uudelleen yhteyteensä. Jumalan sanat ja teot tulevat esiin ilmoituksessa, jonka huipentumana on lihaksi tullut Kristus.

Ilmoitus on ollut edistyvää, koska historian tapahtumat ovat seuranneet toisiaan, jolloin uusi ilmoitus on rakentunut aikaisempien ilmoitusten perustalle, kunnes ne ovat saavuttaneet huipun Kristuksessa. Kristuksen elämä ja kuolema on selvintä ja täydellisintä Jumalan ilmoitusta, joka koskaan on ollut. Kristus-ilmoituksessa keskeisintä on lunastus (Helvetistä pelastuminen), jonka perusteella kaikkea muuta on tarkasteltava.

Väite- ja henkilökohtaisen ilmoituksen suhde

Jotkut (Brunner) lähtevät ajattelussaan siitä, että ilmoitus ei voi olla henkilökohtainen, jos hyväksytään väiteilm,oitus tai päin vaistoin. Jotkut pitävät niitä toisiaan täydentävinä ja yhteenkuuluvina.

Kristus Raamatun ilmoituksen takaajana

Vanhan testamentin profeetat ennustivat tulevasta Messiaasta. Uuden testamentin apostolit puolestaan julistavat toteutuneesta profetiasta ja Herrasta, joka tulee vielä takaisin.

Toisaalta on ajateltu., että Uusi testamentti on kirjoitettu tietoisesti niin, että Vanhan testamentin ennustukset näyttäisivät toteutuneen.

Kristittyjen muikaan yleinen ilmoitus ei kuitenkaan välitä kristinuskon perussanomaa sanomaa, eikä se voi ihmisen syntisyyden vuoksi johtaa häntä luonnolliseen Jumalan tuntemiseen.

Kristittyjen mukaan vain Raamattu erityisenä ilmoituksena voi toimia kristillisen opin lähteenä ja normina.

Apologetiikka nyt

Minun nuoruudessani monet kehittivat minua lukemaan kirjan Uskon pääpuolustuslinjalla : kristillinen apologetiikka, Alan Richardson, suomentanut Mario Talaskivi, Suomen lähetysseura, 1966.

Sen jälkeen apologetiikkaan törmäsi vain harvoin. Nyt apologetiikka on pallannut Wikipedian ja ateisteihin törkeästi suhtautuvan Alister McGrathin muodossa.

Ihmeet todisteina

Mikä ihme on



Allah-kaktus.

Uskonnollisissa taruissa (myyteissä) puhutaan paljon ihmeistä. Monet uskovaiset väittävät ihmeitä edel­leen tapahtuvan. Mytologia on jumalaistarusto.

Sanalla ”ihme” on monia merkityksiä.

Tavallisesti uskovaiset tarkoittavat ihmeellä jumalien puuttumista tapahtumien kulkuun luonnon säännönmukaisuuksien vastaisella tavalla. Ihmisten löytämät luonnon säännönmukaisuudet ovat yleis­tyksiä siitä, miten asiat tapahtuvat, esimerkiksi kappaleet putoavat maata kohti, tosissaan kuollut ei herää henkiin jne.

Tutkijat hyväksyvät säännönmukaisuuden vain, jos se perustuu hyvin suu­reen määrään havaintoja.

Ihmeeksi sanotaan myös harvinaisia tapahtumia. Esimerkiksi ihminen voi pudota korkealta ja selvitä monien suotuisien tekijöiden vuoksi hengissä.

Tällainen ihme ei ole ihme uskonnolli­sessa mielessä vaan sille on olemassa luonnontutkimuksen selitys. Oikeampi ihme olisi, jos joku putoaisi korkealta ja kimpoaisi takaisin.

Intialainen jumalanmies Sai Baba on haastettu taikomaan suurempia kultakimpaleita kuin hänen hihaansa mahtuu, mutta hän ei ole pystynyt sellaista ihmettä tekemään.

Ihmeet todisteina



Monet uskonnot väittävät, että kertomuksia jumalien suorittamista ihmeistä on pidettävä to­disteena jumalien olemassaolosta. Tätä käsitystä vastaan voidaan esittää seuraavaa arvostelua.

Mikä on suurempi ihme

On sanottu (esim. David Hume), että ihmeeseen ei pidä uskoa paitsi silloin, jos olisi suurempi ihme, että ihmeestä kertova on erehtynyt tai ei valehtele.

Tässä ihmettä on käytetty useassa eri merkityksessä. Vaikka ihmeitä olisi, ei ole perusteita pitää niitä todisteina jumalien olemassa­olosta.

Ihmeet ovat aina epätodennäköisiä



Vaikka ihmeet ovat loogisesti mahdollisia (on esimerkiksi loogisesti mahdollista, että täysin kuollut heräisi eloon) ei ole todisteita siitä, että niitä olisi kos­kaan tapahtunut. On viisasta perustaa käsityksensä käytettävissä olevaan näyttöön.

Miksi ihmeisiin uskotaan

Osalla ihmisistä on hämmästyttävä kyky uskoa epätodennäköisiin asioihin kuten vieraisiin ava­ruudesta, kuoleman jälkeiseen elämään jne.

Monet saavat tyydytystä mielikuvituksellisista uskomuksista.

Monet haluaisivat, että ihmeitä tapahtuisi, siksi monet uskovat niitä tapahtu­van.

On upeaa ajatella, että on päässyt ihmeen todistajaksi. Tämä saa ihmiset tulkitsemaan tavalli­sia tapahtumia ihmeiksi.

Lisäksi ihmiset helpommin muistavat epätavallisia kuin tavallisia ta­pahtumia.

Monet pelkäävät ihmeitä tapahtuvan ja uskovat kauhukuvitelmiinsa. Esimerkiksi jälleensyntyminen ei ole lainkaan toiveajattelua vaan kauhukuva.

Eri jumalien väitetään tekevän ihmeitä



Intialainen Sai Baba taikoi kultaa tyhjästä mutta ei koskaan enempää kuin hänen hihaansa mahtui.

Monet uskonnot väittävät jumaliensa tekevän ihmeitä. Jos ihmeitä tapahtuisi, niitä ei voitaisi pitää todisteina esimerkiksi kristinuskon jumalan olemassaolosta.

Vaikka jotkin tapahtumat vaikuttavat meistä ihmeellisiltä ja selittämättömiltä, luonnollinen selitys on aina todennäköisempi kuin vetoaminen jumaliin tai muihin yliluonnollisiin voimiin.

Näemme unia, muistamme asioita väärin ja luulemme nähneemme jotain, mitä emme ole näh­neet. On todennäköisempää, että aistimme ovat pettäneet meitä tai että olemme tulkinneet aistimuksiamme väärin kuin että olisi tapahtunut ihmeitä.

Kristinuskon ihmekertomukset

Johdanto

Uuden testamentin ihmekertomukset ovat ainakin eurooppalaisessa kristillisyydessä olleet vuosisatojen ajan Raamatun osa, jota on käsitelty monella tavalla. Toisaalta niihin on kohdistunut hyvin suuri ihmisten kiinnostus. Näinäkin vuosina on Suomessa järjestetty suuria parantamiskokouksia, joissa Uuden testamentissa kerrottujen ihmeiden katsotaan toistuvan. Toisaalta jopa monet eurooppalaiset teologit ovat vuosisatojen ajan suhtautuneet ihmeisiin hyvin kriittisesti, puhuttiinpa sitten Uuden testamentin aikaisista ihmeistä tai nykyaikaisista parantamiskokouksista.

Jokainen ihmekertomus oma erillinen kokonaisuutensa. Jos vertaamme toisiinsa esim. kertomusta tuhansien sikojen tuhosta (Mark 5) ja kertomusta Lasaruksen kuolleista herättämisestä (Joh 11), huomaamme, ettei edes näitä kahta kertomusta ole ongelmatonta asettaa rinnakkain. 

Ihmeet uskonnoissa

Uskontoja on paljon ja monissa ajatellaan tapahtuvan ja tapahtuneen erilaisia ihmeitä. Uskonnolliset ihmiset saavat ilmestyksiä ja kokevat järjelle käsittämättömiä asioita. Useimpien uskontojen piiriin kuuluu ihminen tai ihmisiä, joiden katsotaan kyenneen tai kykenevän tekemään ihmeitä.

Jo Vanhan testamentin aikana ajateltiin, että ihmeitä osasivat tehdä myös muut juutalaiset.

Kertomukset juutalaisten Egyptissä tekemistä ihmeistä olivat siinä maassa tavallisia, Egyptin noidat pystyivät tekemään aivan samanlaisia ihmeitä kuin juutalaiset.

Uusi testamentti kertoo, että juutalaisille vieraiden jumalien edessä koettiin yliluonnollisia kokemuksia (1. Kor. 12:1-3); että pahat henget saattoivat puhua totuuden sanoja (Ap.t. 16:16-18) ja että lopunaikana Antikristuksen suuret ihmeet eksyttävät Jumalan luota kaikki muut paitsi valitut (Ilm. 13:14).

Kristityt puhuivat painokkaasti "vääriä ihmeiden tekijöitä" vastaan.

Jeesuksen ihmeet

Pääsääntöisesti Jeesuksen tekemät ihmeet voidaan jakaa kolmeen luokkaan:

  1. ihmeparantamiset,
  2. paholaisen häätö (eksorkismi) ja
  3. yliluonnolliset teot.

Parantamisuhmeitä:

  • Jeesus parantaa Pietarin anopin Matt. 8:14-15 (Mark. 1; 29-31;Luuk. 4:38-39); 
  • Kapernaumin sadanpäällikön palvelijan Matt. 8:5-13 (Luuk. 7:1-10; vrt. Joh. 4:46-54);
  • miehen kuivuneen käden Matt. 12:9-14 (Mark. 3:1-6; Luuk. 6:6-11);
  • verenvuotoa sairastavan naisen Matt. 9:20-22 (Mark. 5:24-34; Luuk. 8: 42-48);
  • spitaalisen Matt. 8:1-4 (Mark. 1:40-45; Luuk. 5:12-16);
  • kymmenen spitaalista Luuk. 17:11-19;
  • selkäänsä sairastavan naisen Luuk. 13:10-13;
  • sokeita, Bartimeuksen Mark. 10:46-52;
  • kaksi sokeaa Matt. 9:27-31; 20,29-34; (vrt. Mark. 10:46-52; Luuk. 18:35-43);
  • sokeana syntyneen Joh. 9:1-41;
  • rampoja, hänen luokseen kannetun Matt. 9:1-8 (Mark. 2:1-12; Luuk. 5:17-26)

Pahojen henkien pois ajaminen:

  • Betesdan lammikolla Joh. 5:2-47; ajaa ulos pahoja henkiä Mark. 1:23-28 (Luuk. 4:33-37);
  • gerasalaisesta (gadaralaisesta) miehestä Matt. 8:28-34 (Mark. 5:1-20; Luuk. 8:26-39);
  • foinikialaisnaisen tyttärestä Matt. 15:21-28 (Mark. 7:24-30);
  • mykästä miehestä Matt. 9:32-34; (12:22-24); (Luuk. 11:14-15);
  • epätoivoisen isän pojasta Matt. 17:14-21 (Mark. 9:14-29; Luuk. 9:37-43);

Yliluonnoliset teot:

Herättää kuolleita:

  • synagoogan esimiehen tyttären Matt. 9:18-26 (Mark. 5:21-43; Luuk. 8:40-56);
  • Nainissa lesken pojan Luuk. 7:11-17;
  • Lasaruksen Joh. 11:1-44.

Muita ihmeitä:

  • muuttaa veden viiniksi Joh. 2:1-11;-
  • tyynnyttää meren Matt. 8:23-27 (Mark. 4:35-41; Luuk. 8:22-25);
  • ruokkii tuhannet, 5000 Matt. 14:13-21 (Mark. 6:32-44; Luuk. 9:10-17; Joh. 6:1-15); 4000 Matt. 15:32-39 (Mark. 8:1-10);
  • kiroaa viikunapuun Matt. 21:18-22 (Mark. 11:12-14; 20-26) (vrt. Luuk. 13:6-9);
  • kävelee veden päällä Matt. 14:22-33 (Mark. 6:45-52; Joh. 6:16-21)


Erityisesti 1800-luvulla UT:n ,omet kristityt selittivät , että mitään ihmeellistä ei todellisuudessa tapahtunutkaan. Jeesus ei monistanut leipiä, vaan sai kuulijat jakamaan omastaan; hän ei kävellyt vetten päällä vaan rantakivillä eikä hän kuollut ristillä herätäkseen jälleen, vaan ainoastaan pyörtyi.

Myöhemmin myös monet kristityt ovat pitäneet ihmekertomuksia lainana kreikkalais-roomalaisesta kulttuurista. Ihmeiden tekijöitä ajateltiin olleen kreikkalaisessa maailmassa paljon.

Ajateltiin, että Jeesus ei tehnyt itse yhtään ihmetekoa. Kun hänestä puhuttiin kreikkalaisille, palestiinalainen parannussaarnaaja muuttui kreikkalaistyyppiseksi ihmeidentekijäksi.

Ihmeet kreikkalais-roomalaisessa maailmassa

Monien kristittyjen mielestä kreikkalais-roomalaisia ihmeidentekijöitä oli niin paljon, että heidän vuokseen kristityt tulkitsivat Jeesuksen kokonaan uudelleen. Näin siis edellytetään, että evankeliumien Jeesus on jotakin kokonaan muuta kuin todellinen, historiallinen Jeesus.

Tämän käsityksen edustajia ovat olleet ennen muuta saksalaiset Rudolf Bultmann, Herbert Braun ja Hans Dieter Betz sekä amerikkalainen E.P. Sanders.

On väitetty, ettei ihmeiden tekijöitä olisi juuri esiintynyt niillä alueilla, joille kristinuskoa levitettiin ajanlaskun ensimmäisinä vuosisatoina.

Historioitsija Josefus ja Kuolleen meren kääröt kertovat eksorkismista (paholaisen häätömanaus).

Ajanlaskun alun kuuluisin ihmeiden tekijä oli Apollonius Tyanalainen, joka jopa vaikuttu niillä alueilla, joilla kristinusko syntyi. Tarina Apollonius Tyanalaisesta kirjoitettiin myöhemmin, mutta niinhän kirjoitettiin myös tarina Jeesuksesta.

Ihmeet Vanhassa testamentissa

Juutalaisen mytologian merkittävimmät ihmeiden tekijät olivat Mooses, Elia ja Elisa. Erityisesti Elian ja

Jes 35:

  • "Silloin avautuvat sokeain silmät ja
  • kuurojen korvat aukenevat.
  • Silloin rampa hyppii niinkuin peura ja
  • mykän kieli riemuun ratkeaa;
  • sillä vedet puhkeavat erämaahan ja aromaahan purot ..."

Samaan yhteyteen kuuluvat myös Jes 33:23-24 ja Jer 31:8..

Juutalaiset odottivat pelastuksen aikaa, jolloin ihmeet kertautusivat. Jo ennen juutalaissotaa oli ihmisiä, jotka saivat kansan lähtemään erämaahan nähdäkseen siellä "pelastuksen ihmeitä".

Pelastuksen ihmeitä lupasi kansalle myös Jerusalemin kohtalonkellojen soidessa temppeliin rynnännyt profeetta, jonka toiminta johti silloin temppelin polttamiseen.

Kun temppeli oli valloitettu, selootit eivät edes yrittäneet puolustaa yläkaupunkia, sillä kun yksi lupauksin siunattu paikka, temppeli, oli menetetty, oli vielä jäljellä toinen, nimittäin erämaa.

Kun koko murhenäytelmä oli jo melkein ohi, sai vielä v. 73 Jonathes-niminen mies suuren joukon kyreneläisiä innostumaan ja lähtemään erämaahan nähdäkseen siellä tunnustekoja.

Näin tarjoutui roomalaiselle sotilaskomentajalle Catullukselle mahdollisuus aseettoman tuhoamiseen.

Jotta Uusi testamentti vastaisi ennustuksia, evankeliumien kirjoittajien oli sijoitettava siihen ihmeitä, ainakin kaikki ne ihmeet, joita juutalaiset ennestään tunsivat.  

Ihmeet evankeliumeissa

Selatessani Markuksen evankeliumia tapahtui ihme: Ubuntu 12.10 käyttöjärjestelmällä varustettu kone kaatui. Ihmeelle on olemassa selitys: koneeni biosilla on taipumus mennä "juntturaan".

Markuksen evankeliumia pidetään vanhimpana. Tämä on perusteltua, sillä se on lyhyin ja niukin. Tässä evankeliumissa on kaksi oleellista asiaa: Jeesuksen ihmeet ja Jeesuksen kuolemaan liittyvät tapahtumat. Ihmeet ovat kristinuskossa varsin perustavaa laatua olevaa aineistoa.

Palastus (salvation)

Mikä on pelastaja (vapahtaja)

Pelastaja (vapahtaja) tarkoittaa henkilöä, joka auttaa ihmisiä saavuttamaan pelastuksen tai pelastaa heidät jostain.

Pelastajat uskonnoissa

Mahdi

mahdi

Mahdi (arab. مهدي‎, Mihdī, myös mehdi; "johtaja") on islamilaisessa perinteessä odotettu "vapahtaja", "messias". Mahdin odotetaan perustavan maanpäälle todellisen islamilaisen yhteiskunnan ennen kuolleiden  ylösnousemusta.

Tulkinta mahdista vaihtelee šiiojen ja sunnien välillä. Yleensä Mahdi on samaistettu šiialaisuuteen ja erityisesti 12-šiialaisuuden "kätkeytyneeseen imaamiin", ja šiialaisuudessa mahdilla on tärkeä asema.

Mahdia ei mainita itse Koraanissa, mutta se mainitaan tärkeissä hadith-kokoelmissa. Ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä mahdi mainitaan poliittisena henkilönä, kun Al-Mukhtar kapinoi umaijadien kalifaattia vastaan vuonna 686. Al-Mukhtar väitti neljännen kalifin pojan, Ibn al-Hanifiyan, olevan mahdi, joka pelastaisi muslimit umaijadien epäoikeudenmukaisesta vallasta.

Sunnalaisessa perinteessä mahdi tulee esiin muutama päivä ennen tuomionpäivää ja taistelee yhdessä Jeesuksen kanssa Dajjalia vastaan. Dajjal on eräänlainen väärä Messias tai antikristus.

Šiialaisessa perinteessä mahdi tulee messiaan (Jeesus) ja Khutr-niminen profeetan kanssa. Jeesus ja Khutr eivät tule profeetan roolissa, sillä Profeetta Muhammad oli viimeinen profeetta. Mahdi tulee voittamaan Dajjalin ja hän tuo maailmalle rauhan ja vapauden sekä "oikean islamin". Eri hadithien mukaan elämä jatkuu mahdin jälkeen pitkään.

Messias

Messias (voideltu, hepreaksi מָשִׁיחַ, mashiach) oli alun perin muinaisen Israelin kuninkaista käytetty arvonimi, mutta myöhemmin nimitys tuli tarkoittamaan profeettojen lupaamaa tulevaa pelastajakuningasta. 

ristiin

Kristinuskon käsityksen mukaan Jeesus oli tuo profeettojen lupaama Messias, minkä vuoksi hänestä käytetään myös nimitystä Kristus (kreik. Χριςτος), joka on Messias-nimen kreikankielinen käännös.

Mysteeriuskonnot

Mithralaisuus

mithra

Mithralaisuus oli Rooman valtakunnassa vaikuttanut mysteeriuskonto. Se oli mahdollisesti hellenististä alkuperää ja saanut vaikutteita muun muassa persialaisesta zarathustralaisuudesta. Mithralaisuuden jumalolento oli Mithra ja sen palvontaan liittyi läheisesti härän tappoa esittävä temppelikuva. Kristinuskon nousun myötä mithralaisuus hävitettiin perusteellisesti 300-luvun lopulla, niin etteivät nykypäivän tutkijat tunne tarkasti sen oppeja.

Mithralaisuuden katsotaan olleen yksi merkittävämpiä kristinuskon kilpailijoita Rooman valtakunnassa. Molemmat syntyivät suunnilleen samoihin aikoihin ja ne levisivät valtakunnallisiksi.

Yhteisinä piirteinä oli kultin jäsenille suoritettu kaste, pyhä ehtoollinen ja jumalan syntymä 25. joulukuuta, jota paimenet todistivat.

Mithralaiset uskoivat sielun kuolemattomuuteen, viimeiseen tuomioon ja ylösnousemukseen.

Mithralaisuuden yhteydessä palvottiin myös Voittamatonta aurinkoa (Sol Invictus), joka perinteen mukaan oli myös Konstantinus Suuren suojelusjumala ennen hänen kääntymistään kristityksi.

Kristinusko syrjäytti muut uskonnot 300-luvulla, kun Rooman keisari Konstantinus Suuri kääntyi kristityksi ja myöhemmin Theodosiuksen vainot lopettivat muut uskonnot.

Orfilaisuus


orfeus

Orfilaisuus perustui olennaisesti uskoon jumalan pojan Dionysos Zagreuksen kärsimyksestä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta ja käsitykseen kaikkien ihmisten ylösnousemuksesta ja heidän tulevasta palkitsemisestaan tai rankaisemisestaan.

Dionysos oli Zeuksen ja Semelen poika. Titaanit murhaavat ja hävittävät hänet, ja tuhkasta nousee syntinen ihmiskunta. Dionysoksen sydän säilyy, ja se liitetään Zeuksen sääreen. Zeus saattaa kuolevaisen naisen Semelen raskaaksi ja Dionysos syntyy uudelleen.

Koska titaanien, jotka olivat surmanneet Dionysoksen, uskottiin olevan ihmisen esi-isiä, koko ihmissuku oli perisynnin tahraama. Sen rangaistuksena sielu oli suljettu ruumiiseen kuten vankilaan tai hautaan. Orfeuksen palvojat söivät ehtoollisateriassaan raakaa häränlihaa viettääkseen Dionysoksen muistoa ja tullakseen uudelleen osallisiksi jumalallisesta olemuksesta.

Orfilaisen opin mukaan sielu joutuu kuoleman jälkeen manalan jumalien tuomioistuimen eteen. Syyllistä odotti ankara rangaistus. Eräässä opin muodossa se käsitettiin ikuiseksi. Tämä oli myöhemmän helvettiuskon lähteenä.

Toinen muoto omaksui sielunvaellusopin: sielu syntyi yhä uudelleen ja uudelleen, sen elämä oli parempaa tai huonompaa sen mukaan, kuinka puhdas tai epäpuhdas se oli ollut edellisessä olomuodossaan.

Kolmannen muunnelman mukaan rangaistus saattoi päättyä, jos ihminen etukäteen suoritti katumusta tai ystävät tekivät samoin kuoleman jälkeen. Platon kuvailee miltei Martti Lutherin kaltaisella suuttumuksella, miten Ateenassa kaupiteltiin tällaisia aneita 300-luvulla eaa.

Olympoksen jumalien kevytmielisyys korvattiin tiukalla siveydellä. Synnin ja omantunnon käsitteet ilmaantuivat kreikkalaiseen ajatteluun. Lahkon vaikutus oli laajalle ulottuva ja kestävä. Vaikka Platon hylkäsi orfilaisuuden, hän omaksui sen idealistisen ajattelun. Myös pythagoralaiset ja stoalaiset saivat vaikutteita orfilaisuudesta.

Muut mysteeriuskonnot

Koska melkiein kaikki muut tunnetut uskonnot ovat tai olivat mysteeriuskontoja, tässä yhteydessä on mahdoton ryhtyä kuvailemaan niiden pelastusoppeja. Eräitä niistä on esitelty tämän oppiaineiston osiossa Maailmansuskonnot.

Vatikaanin kukkuloilla Mithran papit tähyilivat joulukuun 25. päivänä Mithran tähteä, joka kertoisi vapahtajajumala Mithran paluusta.

Mithra ei ehtinyt palata, kun Vatikaanin kukkulat valtasivat kristityt ja pistivät mitran päähänsä.

Kristinuskon arvostelijat

Yleistä

Kun Rooman keisarit saatiin tuhoamaan kristinuskon vastustajia, arvostelijoilla ei ollut suurta merkitystä.

Jotta tiedettäisiin, millaista arvostelua kristinuskoa vastaan esitettiin muinaisessa Roomassa, seuraavassa esitellään yksi arvostelija.

Kelsos

Elämä

Kelsos (muinaiskreikaksi Κέλσος, lat. Celsus) (100-luku) oli antiikin kreikkalainen platonilainen filosofi, joka tunnetaan kristinuskon vastustajana. Hänet tunnetaan lähes pelkästään teoksestaan Todellinen oppi (Λόγος 'AληΘής), joka on säilynyt katkelmina Origeneen Kelsosta vastaan suunnatussa teoksessa Kelsosta vastaan (Contra Celsum, 248).

Tähän kohtaan olisin laittanut kuvan Kelsoksesta, mutta Tiede on hankkinyt siihen Copyrightin.

Kelsos vaikutti toisen vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Hänen henkilöhistoriastaan tiedetään vain vähän: Hän eli keisari Marcus Aureliuksen aikana, hänen kirjallinen toimintansa sijoittuu vuosien 175 ja 180 väliin, ja hän kirjoitti teoksensa Todellinen oppi  kristinuskoa vastaan.

Tuolta ajalta tunnetaan useita samannimisiä henkilöitä, jotka esiintyvät kristinuskon vastustajana.

Yleisesti oletetaan, että Kelsos oli kreikkalainen tai roomalainen. Hänen tietämyksensä juutalaisesta uskonnosta sekä egyptiläistä ajatuksista ja tavoista ovat saaneet jotkut ajattelemaan, että hän vaikutti valtakunnan itäisissä osissa. Toiset taas ajattelevat hänen saaneen tietonsa matkustelemalla tai oleilemalla Roomassa ulkomailta tulleen väestön seassa.

Aiemmin on usein ajateltu, että Kelsos olisi kirjoittanut teoksensa Roomassa, mutta saattaa olla kirjoitettu Aleksandriassa. Tätä tukevat useat viittaukset Egyptin historiaan ja tapoihin. Vaikuttaa myös siltä, etteivät Kelsoksen juutalaiset ole läntisiä tai roomalaisia juutalaisia, vaan itäisiä, ja erityisesti sellaisia, jotka olivat omaksuneet Filonin ajatuksen Logoksesta.

Kelsoksen kirjoitukset

Omalta uskonnolliselta kannaltaan Kelsos vaikuttaa olleen pohjimmiltaan agnostikko. Hänelle ei ollut juuri muuta uskontoa kuin Rooman valtakunta, sen keisari ja valtion uskonto. Hänen ajattelunsa on tuon ajan platonismia ilman sen uskonnollista mielialaa.

Kelsos kirjoitti teoksensa Todellinen oppi noin vuonna 178. Teoksen ajoitusta auttaa viittaus keisarin hallintovirkamiehille antamaan määräykseen, jonka mukaan näiden on pidettävä silmällä kaikkea ylenmääräistä uskonollisuutta. Tämä määrys on annettu noin vuonna 176–177.

Teos oli jaettu kahteen osaan. Ensimmäisessä kristinuskon vastustajana esiintyy juutalainen keskustelun osanottaja, toisessa Kelsos puolestaan puhuu pakanallisen filosofian edustajana. Kelsos pilkkasi kristittyjä siitä, että he kannattivat sokeaa uskoa järjen sijasta.

Noin 60 vuotta teoksen kirjoittamisen jälkeen se sai Origeneen kirjoittamaan laajan teoksen Kelsosta vastaan Kelsoksen esityksen kumoamiseksi. Origenes on päälähde Kelsoksen ajatteluun.

Noin kolmasosa teoksesta tunnetaan Origeneen sanasta-sanaan -lainauksina, ja vain noin kymmenesosa teoksesta on kadonnut. Myöhemmin kristinuskon vastaista kritiikkiä jatkoi kreikkalaisista filosofeista mm. Porfyrios.

Kelsoksen yleissivistys

Kelsoksella oli laajat tiedot juutalaisuudesta ja juutalaisesta kirjallisuudesta, kuten Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta ja Henokin kirjasta. Hän tunsi myös kristillisiä kirjoituksia, ja hän puhuu kristillisestä kirjoitusten kokoelmasta. Hän tunsi ainakin synoptiset evankeliumit, mutta ei välttämättä Johanneksen evankeliumia. Hän tunsi Paavalin ajatuksia, mutta ei välttämättä tämän kirjeitä.

Kelsos tunsi myös gnostilaisia kirjoituksia sekä Markionin teoksia. On viittauksia siihen, että hän tunsi mahdollisesti myös Justinos Marttyyrin teoksia ja Sibyllojen oraakkeleita.

Kelsos oli hyvin tietoinen kristittyjen sisäisistä erimielisyyksistä sekä eri vaiheista kristinuskon kehityksen historiassa. Hän hyödyntää näitä tietoja vahvistaakseen kuvaa kristinuskon epävakaudesta.

Hän asettaa lahkot katolista kirkkoa, alkukirkon hänen aikansa kirkkoa ja Kristuksen apostoleita vastaan, ja hän vihjaa Raamatun epäluotettavuudesta, koska se on muodostunut eri tekstiversioista. Hän kuitenkin katsoo, ettei kristinuskossa kaikki ollut alussa yhtä huonosti kuin hänen aikanaan.

Kelsoksen väitteet

Kelsos aloittaa hyökkäyksensä toistamalla väitteitä, joita juutalaiset suuntasivat kristittyjä vastaan. Niiden mukaan Jeesus syntyi aviorikoksen seurauksena ja oppi viisautta Egyptissä.

Hänen väitteensä jumalallisesta asemasta kumoutuvat sillä tosiasialla, että hän oli köyhä ja hänen loppunsa oli surkea.

Kristityillä ei ole sijaa Vanhan testamentin profetioissa, ja heidän väitteensä ylönousemuksesta, joka olisi paljastettu vain joillekin henkilöille, oli hullutusta.

Kelsos piti juutalaisia yhtä naurettavina kuin kristittyjä, joita vastaan he hyökkäsivät: viimeksi mainitut uskoivat taivaallisen vapahtajan tulleen, ensin mainitut puolestaan odottivat edelleen tämän tulevan. Kelsoksen mukaan juutalaisilla oli se etu, että he olivat ikivanha kansa, jolla oli ikivanha usko.

Kelsoksen mukaan ajatus Jumalan lihaksi tulemisesta oli mieletön: miksi ihmiskunta kuvitteli itsensä mehiläisten, muurahaisten ja norsujen yläpuolelle ja sijoitti itsensä ainutlaatuiseen suhteeseen jumalansakanssa? 

Onko kristinusko juutalaista rasismia

Miksi jumala valitsisi tulla ihmiseksi juutalaisena? 

Kelsoksen posthumanismi

Kristinuskon ajatus erityisesti kaitselmuksesta ja siitä, että kaikkeus olisi luotu ihmiskuntaa varten, oli hänelle typeryyttä ja jumalan pilkkaamista.

Kelsoksen mukaan oli järkevämpää uskoa, että jokaisella kaikkeuden osalla oli oma jumaluutensa, ja että profeettoja ja yliluonnollisia viestintuojia oli ilmestynyt useammissa kuin yhdessä paikassa.

Kristinusko näyttäytyy Kelsokselle barbaarisena ja taikauskoisena.

Hän lainaa hyväksyvästi Platonin dialogia Timaios: on vaikeaa löytää kaikkeuden luoja ja isä, ja hänen löydettyään on vaikeaa saattaa hänet kaikkien tietoon.

Filosofia voi kehittää jumalasta parhaimmillaankin vain osan siitä ajatuksesta, joka sielun tulee itse kehittää.

Kristityt sen sijaan katsoivat, että Jumala on kaikkien tunnettavissa ja saavutettavissa Kristuksessa. 

Pahan ongelma

Toinen Kelsoksen vastaväite liittyi pahan ongelmaan. Kelsos näki pahuuden aineellisen maailman tilana. Siksi ruumiillinen ylösnousemus oli hänestä karkeaa , ja hän pilkkasi kaikkia pyrkimyksiä nostaa tavalliset ihmiset alennustilastaan.

Kristinusko jumalanpilkkaa

Kelsos piti kristinuskoa paitsi huonona filosofiana myös epäkunnioitettavana.

Hänen mukaansa kristityt opettajat, jotka olivat vain suutareita, kankaankutojia ja muuta rahvasta, eivät lyöneet vertoja oppineille.

Hänen mukaansa kristityksi kääntymiseen vaadittiin vain tietämättömyyttä ja lapsellista pelokkuutta.

Kuten kaikki puoskarit, kristityt opettajat keräsivät ympärilleen joukon orjia, naisia, lapsia ja tyhjäntoimittajia.

Todellisiin mysteereihin kutsutuilta sen sijaan vaaditaan sekä sielun että sanojen puhtautta, rikoksien välttämistä, oikeamielisyyttä ja hyvää omaatuntoa jumalaa kohtaan.

Kristityt sen sijaan kutsuvat syntisiä, kurjia, tyhmyreitä ja lapsia: taivaan valtakunta on avoinna konnille, murtovarkaille, myrkyttäjille, temppelien ja hautojen häpäisijöille; nämä ovat heidän käännynnäisiään. 

Miksi Jeesus ei pelasta hyviä ihmisiä

Jeesuksen sanotaan tulleen pelastamaan syntisiä; mutta eikö hän ole tullut auttamaan lainkaan niitä, jotka ovat pitäneet itsensä erossa synnistä?

Kristityt opettavat, että Jumala pelastaa syntiset, jos he katuvat nöyrästi, mutta ei katso ihmiseen, joka on pitänyt itsensä hyveellisenä.

Kelsos kysyi, miksi kristityt eivät voineet sen sijaan liittyä suuriin filosofisiin ja poliittisiin ihanteisiin?

Monien jumalien palvonta, oikein ymmärrettynä, on hänen mukaansa verrattavissa puhtaaseen yksijumalisuuteen, ja kristityt voisivat hyvin luopua hullusta ajatuksestaan viranomaisten voittamisesta uskonsa puolelle, tai toivosta, että jumalia koskevista asioista saataisiin yleinen ymmärrys.

Kristittyjen moraali varastettua

Jeesuksen moraaliopetuksia vastaan Kelsoksella ei ollut muuta sanomista kuin, että hän syytti niitä plagiaaateiksi.

Kelsos haluaa kristittyjen olevan kunnon kansalaisia; hän sallii heille oman uskonsa, mutta pyytää heitä tunnustamaan myös valtion uskonnon.

Loci - järjestelmä

Loci-järjestelmä on kristinuskon sisäinen tapa esittää järjestelmällisesti kristinuskon peruskäsitykset. Koska se itsessään jo järjestää kristillisen uskon käsitteitä, se on omaksuttu käytännön jaotteluksi dogmatiikassa.

Kristillisen opin lokuksia, joiden ilmaisuja eri lähteissä dogmatiikka tutkii, ovat ainakin seuraavat:

Käsitys jumalasta (de Deo) ja kolminaisuudesta (de Trinitate)

Kristinuskon jumala

god

Kristinuskon jumalan ominaisuuksina on pidetty perinteisesti seuraavia:
  1. Jumala on kaikkivaltias
  2. Jumala on kaikkihyvä,
  3. Jumala on kaikkitietävä,
  4. Jumala on kaikkialla läsnäoleva,
  5. Jumala on ikuinen,
  6. Jumala on luonut maailmankaikkeuden

Kolminaisuusoppi lyhyesti

kol

Persoonat ekonomisen triniteettiopin mukaan:

Isä - luoja:

god-black

Kristinuskon mukaan ihminen ja koko maailmankaikkeus eivät ole syntyneet sattumalta, vaan Isä Jumalan luomistyön tuloksena. Luomiskertomuksessa kerrotaan, että Jumala loi kaiken (Vanhassa Testamentissa Genesis 1) (Uuden Testamentin mukaan Sanallaan (Joh. 1)).

Jumala loi sekä näkyvän että näkymättömän maailman. Näkyvään maailmaan kuuluvat luonto, eläimet, ihmiset ja näkymättömään hyvät ja pahat henkivallat. Jumalan luomistyö ei kuitenkaan päättynyt kuuteen päivään, vaan hän luo jatkuvasti uutta ihmisten työn kautta. Lisäksi Hän ylläpitää maailmaa voimallaan.

Poika - pelastaja (Jeesus):

jes

Poika on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua. Jeesuksena Jumala syntyi ihmiseksi ihmisten keskelle, ja tällöin Jumalan toinen persoona otti jumalallisen luonnon rinnalle pysyvästi myös ihmisluonnon, ks. kaksiluonto-oppi. Jeesus oli sijaiskärsijä; ristillä hän oli sovittaja ja lunastaja.

Historiaa

Varhaiset kristityt liittivät opetuksensa Jeesuksen persoonasta ja työstä eräisiin Vanhan testamentin teksteihiin ja jopa aikansa filosofian filosofian käsityksiin.

Usko Kristuksen ylösnousemukseen on alusta alkaen asettanut kristinuskolle kysymyksen siitä, mikä merkitys Jeesuksen historiallisella henkilöllä on Kristus-uskon kannalta. Oman lisänsä tähän keskusteluun tuo se tosiseikka, että jo Uusi testamentti kuvaa Kristuksen useilla, osittain toisistaan poikkeavilla ja jopa ristiriitaisilla tavoilla.

Varhaiskirkossa herätti keskustelua ennen kaikkea kysymys siitä, miten Jeesuksen ihmisyys ja jumalallisuus suhtautuvat toisiinsa. Ongelma sai ratkaisun Khalkedonin kirkolliskokouksessa v. 451. Siellä määriteltiin oppi Kristuksen kahdesta luonnosta, jonka mukaan Kristus on yksi persoona eli hypostaasi, jolla on kaksi luontoa, inhimillinen ja jumalallinen.

Nämä luonnot ovat Kristuksessa sekoittamatta ja muuttamatta, l
  • luonnot eivät kadota omia ominaisuuksiaan eikä niistä synny uutta jumalallis-inhimillistä luontoa, eivätkä ne muutu toisikseen, esim. ihmisyys Kristuksessa ei muutu olemukseltaan jumalalliseksi.
erottamatta ja jakamatta
  • inhimillinen ja jumalallinen luonto muodostavat yhden Kristuksen, siis yhden persoonan, joka on yhtä aikaa sekä täydellinen ihminen että Jumala.

Khalkedonin dogmista tuli myöhemmin perusoppi, ja sitä on lisäksi sovellettu laajemmin, esimerkiksi Raamatun inhimillisen ja jumalallisen luonteen määrittelyssä.

Pyhä Henki - pyhittäjä:


pyh

Pyhän Kolminaisuuden kolmas persoona on Pyhä Henki, jonka Jeesus lupasi oppilailleen puolustajaksi ja totuuteen ohjaajaksi. Pyhä Henki lähtee (käy ulos) Isästä Pojan kautta. Hänet vuodatettiin opetuslapsille helluntaina Jerusalemissa. Tapahtumaa voidaan pitää kristillisen kirkon (l. seurakunnan) syntyhetkenä.

Historiaa:


Pyhää Henkeä koskevia virallisia oppilausumia on suhteellisen vähän. Keskeisimmät opilliset kiistat ovat vain sivunneet Pyhää Henkeä, painopiste on ollut Kristuksen ja Isän suhteen määrittelyssä.

Pyhää Henkeä koskeva opinmuodostus kertoo kuitenkin paljon kristillisestä jumalakäsityksestä yleensä, ja usein puhe Pyhästä Hengestä on toiminut ikään kuin yhteenvetona esitettäessä kristillistä näkemystä kolmiyhteisestä Jumalasta.

Kolmiyhteisen Jumalan yksittäistä persoonaa kuvaavat ilmaisut ovat luonteeltaan seuraavia:
  • ilmaisut, jotka kuvaavat Jumalaa tai jumalallista toimintaa yleensä. Näihin kuuluvat jumalallisen luonnon ominaisuuksia vastaavat Jumalan nimitykset kuten Kaikkivaltias, Korkein hyvä jne..
  • ilmaisut, jotka ovat luonteenomaisia vain yhdelle Kolminaisuuden persoonista. Näitä ovat persoonien erityispiirteet kuten Poika, Isä,"ikuisuudessa syntynyt", "lähtee Isästä ja Pojasta" jne.
  • ilmaisut, joita voidaan käyttää joko Jumalasta yleensä tai toisessa merkityksessä ne omistetaan jollekulle Kolminaisuuden persoonista (ns. appropriaatiot; lat. appropriare=tehdä omaksi, omistaa jollekin) kuten Eläväksitekijä ja Rakkaus.

Kaikki kolmiyhteisen Jumalan persoonien nimet eivät sovi edes näihin luokkiin, kuten nimitys 'Lahja', jolla voidaan nimittää sekä Poikaa että Pyhää Henkeä, mutta ei Isää Jumalaa.

Yleisesti voidaan sanoa, että ensimmäiseen lajiin kuuluvia nimityksiä voidaan käyttää Pyhästä Hengestä, jos hyväksytään hänen jumallisuutensa.

Kiista Pyhän Hengen jumalallisuudesta oliensimmäinen merkittävä pneumatologinen eli Pyhän Hengen teologiaa koskeva oppikiista varhaiskirkon historiassa. Tämä oppiriita käytiin osittain samaan aikaan Pojan jumaluutta koskevien areiolaiskiistojen kanssa.

Pyhän Hengen jumalallisuudesta keskusteltaessa keskeinen ongelma oli, voidaanko kaikkia Jumalalle kuuluvia nimityksiä käyttää Pyhästä Hengestä.

Pyhän Hengen jumalallisuuden puolustajat vetosivat usein juuri siihen, että esim. Raamatussa Pyhälle Hengelle annetaan jumalallisia nimityksiä, vaikka tätä ei yksiselitteisesti kutsuttaisikaan Jumalaksi. Kristillisen kirkon valtavirta hyväksyi Pyhän Hengen täyden jumalallisuuden ja siten myös kaikki perinteiset Jumalan nimitykset tulivat käyttöön myös Pyhästä Hengestä puhuttaessa.

Toiseen lajiin kuuluu ennen kaikkea Pyhän Hengen nimitys: '[Hän] joka lähtee Isästä' ja siihen lännen kirkossa tehty lisäys 'ja Pojasta (lat. Filioque)'. Tähän ryhmään voidaan laskea myös muut nimitykset, joita voidaan käyttää Kolminaisuuden persoonista ainoastaan Pyhästä Hengestä.

Näitä ovat esimerkiksi sellaiset nimitykset, joissa on mainittu toinen Kolminaisuuden persoonista, kuten 'Kristuksen Henki'. Jos ilmaisu ymmärretään niin, että genetiivi 'Kristuksen' viittaa Kristuksesta erilliseen persoonaan, voidaan tätä nimitystä käyttää vain Pyhästä Hengestä eikä Kristuksesta itsestään.

Esimerkkejä kolmanteen lajiin kuuluvista Pyhän Hengen nimityksistä ovat yllä mainitut 'Eläväksitekijä' ja 'Rakkaus'. Kun Pyhää Henkeä sanotaan eläväksi tekijäksi tai elämän antajaksi, voidaan tällöin tarkoittaa sitä, että Pyhä Henki on tosi Jumala, koska vain Jumala voi kristillisen opin mukaan luoda elämää sanan syvimmässä merkityksessä.

Kristillisessä perinteessä näitä nimityksiä on kuitenkin pidetty usein Pyhän Hengen persoonan erisniminä, ja niihin on liitetty ajatus, että eläväksi tekeminen on Pyhän Hengen persoonalle ominainen osa Jumalan työstä maailmassa.

Samoin 'rakkaus' voi olla yksi Jumalalle kuuluvista ominaisuuksista, siis ensimmäiseen lajiin kuuluva nimitys, kuten lauseessa: "Jumala on rakkaus."

Kolminaisuusoppi on kuitenkin usein esitetty niin, että Kolminaisuudessa Isän rakastaa Poikaa ja Poika vastaavasti Isää, ja näiden välinen rakkaus on Pyhä Henki.

Tässä tapauksessa 'Rakkaus' on yksi Kolminaisuuden persoonista, siis Pyhä Henki.

Läntisen kristikunnan piirissä erityisesti protestanttiselle teologialle on ollut tyypillistä, että edellä mainittujen kaltaisten, Kolminaisuuden sisäisen elämän piiriin kuuluvien nimitysten lisäksi myös eräitä Jumalan pelastushistoriallisia töitä on vastaavasti omistettu yksittäisille persoonille.

Tunnetuin esimerkki näistä lienee Lutherin katekismusten tapa jakaa luomisen, lunastuksen ja pyhityksen työt Kolminaisuuden eri persoonille, jonka seurauksena Pyhää Henkeä kutsutaan työnsä mukaan Pyhittäjäksi.

Persoonat ontologisen triniteettiopin mukaan:

Itäisen ja läntisen kristinuskon välillä on eroavuus dogmissa Hengen lähtemisestä.

Läntisen tulkinnan mukaan Pyhä Henki lähtee Isästä ja Pojasta, itäisen tulkinnan mukaan vain Isästä.

Itäinen tulkinta on historiallisesti varhaisempi. Tämä on nk. filioque-kiista, joka oli yhtenä syynä Suureen Skismaan.

Persoonat ovat Jumalan yhtä korkeita subjekteja, joina Jumala toimii.

Kaikki persoonat ovat sama ikuinen, kaikkivaltias Jumala.

Persoonat ovat erottamattomia keskenään, mutta niiden työ voidaan kuitenkin jossain mielessä erottaa; kristillinen kirkko torjuu patripassialistisen harhan, joka esitettiin alkukirkon vuosisatoina (so. modalismi), että Kristuksen kärsiessä ristillä myös Isä olisi kärsinyt.

Kolminaisuusopin vaiheita

Kolminaisuusopista käyty keskustelu on saanut alkunsa juutalaisuuden yksijumalaisessa ympäristössä. Ajatus siitä, että Jumala on yksi, oli alkuoletus, johon ensimmäiset kristityt yhtyivät. Tämän rinnalle nousi kuitenkin käsitys siitä, että Jeesus Kristus on Jumala. Käsitystä perusteltiin ennen kaikkea Uuden testamentin teksteillä, jotka antoivat Kristukselle erilaisia yli-inhimillisiä, jopa jumalallisia ominaisuuksia. Erityisesti vedottiin Johanneksen evankeliumiin.

Käsitys Jeesuksen jumalallisuudesta oli altis tulkinnoille. Monijumalaisuuden välttämiseksi Jeesus voitiin ymmärtää jumalaksi siinä mielessä, että "Jumala" ei tarkoita samaa kuin Isä Jumalan tapauksessa, vaan jonkinlaista jumalallista olentoa.

Tähän tapaan Areios (300-luvulla) erotti Kristuksen jumalallisuuden Isä Jumalan jumalallisuudesta. Hänen mukaansa sekä Isää Jumala että Kristusta, Jumalan Poikaa kutsutaan Jumalaksi, mutta eri merkityksessä. Poika on luotu, eikä hän ole ääretön kuten Isä; hänellä ei siis ole tiettyjä perustavanlaatuisia ominaisuuksia, joita Jumalaan liitetään.

Poika jää Areioksen käsityksessä Isälle alisteiseksi olennoksi, minkä vuoksi areiolaista käsitystä on kutsuttu subordinationistiseksi (lat. subordinare=alistaa).

Areiolaisuus torjuttiin 300-luvulla pidetyissä Nikaian ja Konstantinopolin ekumeenisissa eli koko kristillisen kirkon käsittävissä kirkolliskokouksissa. Silloin muotoiltiin kolminaisuusoppi Jumalan ykseyden ja Kristuksen jumaluuden ajatusten pohjalta.

Jopa Areiosta kannattaneiden kuninkaiden kuvia on hävitetty. En löytänyt Internetistä yhtään kuvaa Areioksesta.

Oppi ilmaistiin niin, että sen mukaan Jeesus Kristus on tosi Jumala, eli Jumala samassa mielessä kuin Isä Jumala.

Tätä täsmennettiin sanomalla, että Isä ja Poika ovat samaa olemusta, toisin sanoen heidän jumaluutensa on yhtä ja samaa jumaluutta, eli he ovat Jumala sanan samassa mielessä.

konstanti

Konstantinopolin (nykyisin Istabul) kirkolliskokouksessa saman todettiin pätevän myös Pyhään Henkeen. Samalla näissä kirkolliskokouksissa pidettiin kiinni vanhatestamentillisesta käsityksestä, että Jumala on yksi.

Konstantinopolin kirkolliskokouksessa torjuttiin toinen, modalismiksi (lat. modus=tapa, muoto) kutsuttu ratkaisu, jolla oli pyritty pelastamaan ehdottoman monoteistinen käsitys Jumalasta. Modalistisen käsityksen mukaan Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat saman Jumalan ilmenemismuotoja. Tätä ajattelutapaa vastaan alkoi kehittyä puhetapa, jonka mukaan Jumalassa on yksi olemus (lat. substantia, kr. ousia) ja kolme persoonaa (lat. persona, kr. prosopon).

Käsite 'persoona' ei alunperin tarkoittanut yksilöä, vaan se tuli kasvoja tai teatterissa käytettävää naamiota kuvaavasta sanasta. Käsite alkoi vähitellen tarkoittaa erillistä yksilöä, vaikka kolminaisuusopissa haluttiin välttää ajatusta kolmesta erillisestä jumalasta.

Tertullianus täsmensi kolminaisuuden persoonien välistä suhdetta sanomalla, että niiden välillä vallitsi erotus (lat. distinctio), mutta niitä ei eroteta (lat. separatio) toisistaan.

Modalistinen ratkaisu hylättiin lopullisesti Konstantinopolin kirkolliskokouksessa (381), jossa olemuksen ja persoonien ero lausuttiin kreikankielisten sanojen ousia ja hypostasis avulla.

Alun perin molemmat sanat olivat tarkoittaneet olemusta tai yksilöä, ja niin myös sanan hypostasis merkitykseen jäi ajatus erillisestä yksilöstä.

Tätä osoittaa se, että vielä 300-luvulla monijumalaisuuden ajatusta vastaan haluttiin yleisesti korostaa, että Jumalassa on vain yksi hypostaasi.

Nikaian kirkolliskokous oli käyttänyt näitä sanoja samanmerkityksisiä. Konstantinopolin kirkolliskokoukseen mennessä sana oli saanut toisen merkityksen. Sen mukaan Jumalassa on vain yksi olemus (kr. ousia), mutta kolme hypostaasia, joka tässä siis tarkoitti persoonia, Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä.

Koska hypostasis tarkoitti kuitenkin itsenäistä yksilöä, tätä muotoilua ei voitu tulkita niin, että kyseessä olisi modalistiseen tapaan vain jumaluuden kolme ilmenemismuotoa. Tämä puhetavan perusteella käsitys, jonka mukaan Jumalassa on yksi hypostaasi, hylättiin harhaoppisena.

Koska sanat saivat tässä uusia merkityksiä, ei käsitteistön vakiintuminen ollut suinkaan ongelmatonta. Teologit korostivat jatkuvasti sitä, että nämä muotoilut eivät voi tarkasti ja tyhjentävästi kuvailla kolmiyhteisen Jumalan persoonien ja olemuksen suhdetta, joka perimmiltään jää ihmiselle tuntemattomaksi.

Käsitys luomisesta (de creatione) ja ihmisestä (de homine)

Vanha testamentti (Raamatun ensimmäinen osa) alkaa ns. luomiskertomuksella. Luomiskertomuksia esiinty monissa vanhoissa kirjoituksissa, jopa Kalevalassa.

Luomiskertomus


crea

Jumala on luonut maailman 
Aikojen alussa, kauan sitten Jumala loi taivaan ja maan. Aluksi vesi peitti kaiken ja kaikkialla oli pimeää.
Maa oli autio ja tyhjä. 
Sitten Jumala poisti pimeyden ja loi valkeuden. Hän teki auringon valaisemaan päivällä ja kuun ja tähdet loistamaan yöllä. 
Jumala loi taivaan ja erotti maan vedestä. Näin syntyivät taivas, maa ja meret. 


Maalle Jumala loi kaikki kasvit ja puut. Meriin Hän loi kaloja ja muita eläviä olentoja. Taivaalle Jumala loi lintuja ja maalle ja metsiin kaikki pienet ja isot eläimet.


Viimeiseksi Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Jumala loi miehen ja naisen. 
Ja Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: “lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne.”
Maailma oli valmis.

Jumala katsoi kaikkea, mitä hän oli luonut ja oli tyytyväinen. Luomistyö kesti kuusi päivää. Sen jälkeen Jumala lepäsi ja päätti, että seitsemännen päivän tulee olla lepopäivä.

Kehitysoppi eli evoluutioteoria


evo

Evoluutio eli kehitys on ilmiö, jossa sukupolvien myötä eliöstön perintötekijävarastossa tapahtuu muutoksia. Ilmiön myötä eliöstössä esiintyvien saman geenin vaihtoehtoisten muotojen toistumatiheys muuttuu. Tämän perusteella jälkeläiset eroavat kantamuodoistaan. Evoluutio perustuu muunteluun, muuntelun perinnöllisyyteen ja luonnonvalintaan. Evoluutio luonnossa on ilmiö, ja sen lakeja ja vaikutusmekanismeja pyrkii selittämään evoluutioteoria eli kehitysoppi.

dar

Charles Darwin

Nykyisen kehitysopin juuret ovat Charles Darwinin teorioissa luonnonvalinnasta, Gregor Mendelin teorioissa periytyvyydestä sekä molekyylibiologian ja perinnöllisyystieteen tutkimuksessa.

Suomen evankelis-luterilainen katsoo, että luomiskertomus ja kehitysoppi eivät ole ristiriidassa keskenään. Maailman uskovien kristittyjen enemmistö ei pidä kehitysoppia totena.

Luomisopin historiaa

Varhaisessa kristinuskossa ajatus siitä, että Jumala on luonut maailman tyhjästä, oli osa yhteistä vanhatestamentillista perintöä, jonka kristityt jakoivat juutalaisten kanssa.

Monet kristinuskon piirissä ja sen lähiympäristössä esiintyneet liikkeet asettivat tämän ajatuksen eri tavoin kyseenalaiseksi. Erityisen tärkeä merkitys oli gnostilaisilla (gnosis = tieto) liikkeillä, joissa esiintyi yleisesti kielteistä suhtautumista ympäröivään aineelliseen todellisuuteen.

Jokseenkin tavallinen käsitys näiden liikkeiden piirissä oli, että näkyvän maailman on luonut jokin alemman tason pahansuopa olento, eikä korkein Jumala, kuten juutalaisuudessa ja kristinuskossa yleisesti ajateltiin.

Koska useat gnostilaiset liikkeet pitivät itseään kristillisinä ja jopa alkuperäisen kristinuskon edustajina, joutuivat myös valtavirran kristilliset teologit ottamaan kantaa gnostilaisten esittämiin ajatuksiin.

Jo alkukirkossa monissa keskusteluissa oli kyse siitä, kuinka monin tavoin puutteellinen ja synnin turmelema maailma voi kuitenkin olla hyvän Jumalan pohjimmiltaan hyvä luomus. Tämä ongelma on säilynyt monien luomisteologiaa käsittelevien keskustelujen taustalla.

Käsitys (syntiin)lankemuksesta ja synnistä eli hamartiologia

Syntiinlankeemus-kertomus

Käärme oli kavalin kaikista eläimistä, jotka Herra Jumala oli luonut. Se sanoi naiselle: "Onko Jumala todella sanonut: 'Te ette saa syödä mistään puutarhan puusta'?"

Nainen vastasi käärmeelle: "Kyllä me saamme syödä puutarhan puiden hedelmiä. Vain siitä puusta, joka on keskellä paratiisia, Jumala on sanonut: 'Älkää syökö sen hedelmiä, älkää edes koskeko niihin, ettette kuolisi.'"

Silloin käärme sanoi naiselle: "Ei, ette te kuole.
Mutta Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte siitä, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia, niin että tiedätte kaiken, sekä hyvän että pahan."

Nainen näki nyt, että puun hedelmät olivat hyviä syödä ja että se oli kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antoi ymmärrystä. Hän otti siitä hedelmän ja söi ja antoi myös miehelleen, joka oli hänen kanssaan, ja mieskin söi.

a-e

Silloin heidän silmänsä avautuivat, ja he huomasivat olevansa alasti. He sitoivat yhteen viikunanlehtiä ja kietoivat ne vyötärölleen.

Kun iltapäivä viileni, he kuulivat Jumalan kävelevän puutarhassa. Silloin mies ja nainen menivät Jumalaa piiloon puutarhan puiden sekaan.

Herra Jumala huusi miestä ja kysyi: "Missä sinä olet?"

Mies vastasi: "Minä kuulin sinun askeleesi puutarhassa. Minua pelotti, koska olen alasti, ja siksi piilouduin."

Herra Jumala kysyi: "Kuka sinulle kertoi, että olet alasti? Oletko syönyt siitä puusta, josta minä kielsin sinua syömästä?"

Mies vastasi: "Nainen, jonka sinä annoit minulle kumppaniksi, antoi minulle sen puun hedelmän, ja minä söin."

Silloin Herra Jumala sanoi naiselle: "Mitä oletkaan tehnyt!" Nainen vastasi: "Käärme minut petti, ja minä söin."

Herra Jumala sanoi käärmeelle:

-- Koska tämän teit, olet kirottu.
Toisin kuin muut eläimet,
karja ja pedot,
sinun on madeltava vatsallasi
ja syötävä maan tomua
niin kauan kuin elät.

Ja minä panen vihan sinun ja naisen välille ja sinun sukusi ja hänen sukunsa välille: ihminen on iskevä sinun pääsi murskaksi, ja sinä olet iskevä häntä kantapäähän.

Naiselle hän sanoi:

-- Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat, ja kivulla sinä olet synnyttävä lapsesi. Kuitenkin tunnet halua mieheesi, ja hän pitää sinua vallassaan.

Ja miehelle hän sanoi:

-- Koska teit niin kuin vaimosi sanoi
ja söit puusta, josta minä kielsin sinua syömästä,
niin olkoon maa sinun takiasi kirottu.
Kovalla työllä sinun on hankittava siitä elantosi
niin kauan kuin elät.
Maa kasvaa sinulle
orjantappuraa ja ohdaketta,
mutta sen kasveista joudut ottamaan ravintosi.

Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinut on otettu. Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.

Mies antoi vaimolleen nimeksi Eeva, sillä hänestä tuli kaikkien ihmisten kantaäiti. Ja Herra Jumala teki Aadamille ja hänen vaimolleen nahasta vaatteet ja puki heidät niihin.


Sitten Herra Jumala sanoi: "Ihminen on nyt kuin me: hän tietää sekä hyvän että pahan. Ettei hän nyt vain ota elämän puusta hedelmää ja syö ja niin elä ikuisesti!"

Niin Herra Jumala ajoi ihmisen pois Eedenin puutarhasta ja pani hänet viljelemään maata, josta hänet oli tehty. Hän karkotti ihmisen ja asetti Eedenin puutarhan itäpuolelle kerubit ja salamoivan, leimuavan miekan vartioimaan elämän puulle vievää tietä.

Perisynti

Perisynti on kristinuskoon liittyvä käsite, jolla tarkoitetaan ihmisen olotilaa niin sanotun syntiinlankeemuksen jälkeen, erossa kristinuskon Jumalasta.

Raamatun alkukertomusten mukaan Aadam ja Eeva rikkoivat Jumalan käskyä vastaan, ja rangaistuksena heidän päälleen lankesi kuolema.

Käsite syntiinlankeemus ei sinänsä esiinny Raamatussa, vaan perisyntioppi pohjautuu pitkälti Paavalin kirjeisiin roomalaisille ja efesolaisille sekä Psalmeihin. Tärkeimpänä raamatullisena lähtökohtana perisyntiopille pidetään Roomalaiskirjeen 5. luvun jaetta.

Katolinen kirkko opettaa ihmisellä olevan vapaan tahdon, ihmisellä on kyky tehdä parannus synneistään, joka katolisen tavan mukaan alkaa katumuksesta ja siitä seuraa rippi, jossa kaikki tehdyt synnit luetellaan ja lopuksi tapahtuu syntien sovittaminen. Syntien sovittaminen tapahtuu tekojen kautta, viisinkertaisia herran rukouksia, paastoja, almujen antamista, hyviä töitä jne. Luterilaisen käsityksen mukaan katoliset parannuksen tekemisessä luottavat omiin töihinsä.

Ortodoksinen kirkko
ja muu itäinen kristikunta pitää perisyntiä ihmiskunnan langenneena olotilana, joka on Aadamin lankeemuksen seurausta. Aadamin syyllisyyden ei kuitenkaan katsota periytyvän hänen jälkeläisilleen. Ihmisen katsotaan olevan luonnoltaan osittain turmeltunut mutta periaatteessa vapaa valitsemaan pahan ja hyvän välillä.

Ortodoksinen kirkko opettaa, että perisynnin jälkeen Jumalan kuva ihmisessä tosin on himmentynyt ja heikontunut, mutta kuitenkin niin säilynyt, että ihminen sen jälkeenkin voi tehdä hyvää ja tulla Jumalan armon avulla pelastetuksi.

Protestanttisessa teologiassa
perisynti katsotaan synniksi, ei pelkäksi asiantilaksi, ja protestanttisen teologian mukaan jokainen ihminen syntyy perisynnin turmelemana ja oletusarvoisesti kadotettuna (eli jokaisen ihmisen oletusarvoinen kohtalo on kuoltuaan joutua ikuiseen kidutukseen eli Helvettiin).

Luterilainen teologia
painottaa täydellistä ihmisen tahdon vapauden puutetta hengellisissä asioissa syntiinlankeemuksen jälkeen. Luterilainen oppi ymmärtää kääntymisen olevan kokonaan Jumalan työtä. Armo ei kuitenkaan vaikuta vastustamattomasti, sen vuoksi kääntymättömyys on ihmisen oma syy.

Käsitys Kristuksesta (de Christo) eli kristologia

Yleistä

jesus

Kristologia (kr. Khristos, Kristus ja logos, tieto) on tutkimusta Jeesuksen eli Kristuksen (=voideltu) asemasta teologiassa. Toisaalta käsitteellä voidaan viitata jonkun ajattelijan käsityksiin Kristuksesta (esim. sen ja sen kirkkoisän kristologia).

Kristuksella on useita tehtäviä kristinuskossa:
  • Jeesus Kristus on kristinuskon historiallinen lähtökohta, historiallinen Jeesus.
  • Kristus ilmoittaa Jumalan, toimien välittäjänä (Logos) transsendentin ja ihmisen välisessä suhteessa.
  • Kristus tuo pelastuksen.
  • Kristus on jumalallisen elämän esikuva.
Kristologian ongelmat ovat:
  • Totuusongelma: mitä historiallisesti todella tapahtui?
  • Tietoteoreettinen ongelma: miten tapahtuneesta voi johtaa mitään metafyysistä?
  • Sanomaongelma: mitä sanottavaa muinaisella Palestiinalla voi olla nykyajalle?

Oliko Jeesus olemassa

Jeesus Nasaretilainen (muinaiskreikaksi Ιησους Ναζωραιος[1] ie:su:s nadzo:raios), kristittyjen Jeesus Kristus (muinaiskreikaksi Ιησους Χρτστος ie:su:s kʰristos), oli Uuden testamentin mukaan juutalainen uskonnollinen uudistaja ja kristinuskon Jumalan Jahven poika, joka tuomittiin Jerusalemissa kuolemaan ristiinnaulitsemalla.

Jeesuksesta kertovia kirjallisia lähteitä ei ole Jeesuksen oletetulta elinajalta (ajanlaskun alussa n. 7–2 eaa. – n. 26–36 jaa.), eikä häneltä tunneta omia kirjoituksia. Kertomuksia Jeesuksen elämästä koottiin yhteen ensimmäisellä tai toisella vuosisadalla. Pääasiallisia lähteitä Jeesuksen elämästä ovat Uuden testamentin ns. evankeliumit (evankeliumi tarkoittaa ilosanomaa).

Kristinuskon mukaan Jeesus on maailman vapahtaja, Vanhan testamentin ennustuksien Messiaskuningas ja Jumalan ainoa poika, joka sovitti ihmiskunnan synnit kuolemallaan ja voitti kuoleman ylösnousemuksellaan. Muslimit pitävät Jeesusta profeettana.

Jeesuksesta käytetään myös nimeä Kristus, joka on peräisin kreikan sanasta Χριστός kʰristos, ja käännös heprean sanasta Messias, voideltu eli siunattu. Sanaa voideltu käytetään Vanhassa testamentissa alkujaan Israelin kuninkaista. Myöhemmin sana vakiintui tarkoittamaan nimenomaan profeettojen ennustamaa tulevaa vapauttajakuningasta. Kristus-nimestä johdettiin myöhemmin Kristuksen seuraajia tarkoittava nimitys kristitty.

Huomattavan suuri osa kristityistä ajattelee, että Uuden testamentin päähenkilö on ollut olemassa. Vain harvat suomalaiset kristityt ajattelevat, että tarina Jeesuksesta olisi kokonaisuudessaan tosi.

Uutta testamenttia kirjaimellisesti totena pitävät saattavat aiheuttaa ongelmia suomalaisessa yhteiskunnassa. Kun eräs venäläisen lääkärin poika epäili Helsingin venäläisessä koulussa, että mahtoiko Jeesus pystyä parantamaan sairaita, hän sai uskonnosta nelosen.

Ns. jeesusseminaari tutkii sitä, jääkö Jeesuksesta jäljelle mitään, kun tarut suodatetaan pois. Jeesusseminaarin jäsen Robert M. Price on päätynyt siihen tulokseen, ettei mitään jää jäljelle. On korostettava, että Robert M. Price on kaksinkertainen Uuden testamentin tutkimuksen tohtori. Useimmat seminaarin jäsenet ovat kuitenkin kristittyjä ja yrittävät jättää jotain jäljelle.

Pääongelmia on monia. Uusi testamentti kirjoitettiin kreikaksi, mikä ei suinkaan ole Palestiinan kieliä. Se kirjoitettiin paljon jälkeen Jeesuksen väitetyn elämän. Kristityillä oli mahdollisuus muuttaa vanhoja kirjoituksia, koska niitä kopioitiin käsin, ja harvoja aikalaisten mainintoja Jeesuksesta on vaikea pitää erityisen luotettavina.

Jos Jeesus oli olemassa, hän ei todennäköisesti puhunut edes hepreaa vaan arameaa. Vielä vähemmän tiedetään sitä, osasiko hän kirjoittaa, vaikka kirjoitustaito oli Rooman valtakunassa yleisempää kuin myöhemmin kristillisellä keskiajalla.

Nimi Joshua, joka vastaa kreikan kielen Jeesusta ja suomen kielen joosuaa, oli Palestiinassa yleinen nimi, ja toki Jooseppeja löytyy myös Suomesta Ryysyrantaa myöten.

Taru Jeesuksesta

Hindut eivät heitä ensimmäistäkään kiveä, jos puhutaan tarusta Krishnasta. Niinpä puhun avoimesti tarusta Jeesuksesta.

Kun olin pikkupoika, serkkuni kehui minulle Raamatun jistorian kirjaa. Olin kohtelias, ja sanoin hänelle, että olen lukenut sen eikä se ole minusta mitenkään erityisen hyvä kirja. Pidin jopa Topeliuksen Maame -kirjaa ja Monte Criston kreiviä parempina kirjoina.

Tämä kertoo siitä, että taru Jeesuksesta tehoaa vain uskonnollisuuteen taipuvaisiin ihmisiin.

Minun mielipiteeni kehittyivät köyhässä maalaisympäristössä, jossa lapsille ei luettu ilasatuja. Osasin jo hyvin lukea, kun kuulin, että satuja on olemassa. Halusin tietää, mitä sadut ovat, ja niinpä joku osti minuille satukirjan. Luin sen varsin nopeasti ja ihmettelin sitä, mitähän toiset lapset saduissa oikein näkevät.

Tietysti sadut on nykyään pakko kirjoitta sellaisiksi, että lapset kuuntelavat niitä mielellään, muutenhan satukirjoja ei menisi kaupaksi.

Toisaalla näissä aineistoissa on kokoelma perinteisiä satuja. Niitä voi lukea elämänkatsomustiedon aineistoista

http://www.dlc.fi/~etkirja/

ilmaiseksi, mutta en ole havainnut sivuilla kovin paljon liikennettä, vaikka samat sadut kirjakaupasta ostettuina maksavat melkoisesti.

Jeesustarun pääpiirteet

Dogmatiikan kirjoissa ei kerrota edes jeesustarun pääpiirteitä, koska papiksi opiskelevat tuuntevat jeesustarun ennestään. Koska tätä voi lukea aivan oikea uskonnoton, kerron tarun päähohdat seuraavassa.

Syntymä

Jeesuksen äiti oli nimeltään Maria. Vanhimmassa Markuksen evankeliumissa ei mainita Jeesuksen isää. Matteuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumien mukaan Jeesuksen isän nimi oli Joosef.

Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien mukaan Joosef ei ollut kuitenkaan Jeesuksen biologinen isä, vaan Maria tuli raskaaksi Pyhän Hengen vaikutuksesta ollessaan vielä neitsyt.

Matteuksen ja Luukkaan mukaan Maria oli vain kihloissa Joosefin kanssa tullessaan raskaaksi. Luukkaan evankeliumin mukaan enkeli ilmoitti Marialle, että hän tulee raskaaksi ja synnyttää pojan. Hänen oli annettava lapselle nimeksi Jeesus.[

Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit esittävät kumpikin luettelon Jeesuksen sukujuurista. Matteuksen evankeliumin luettelossa sukujuuret esitetään 29 sukupolven taakse juutalaisten isään Abrahamiin. Matteuksen evankeliumin kirjoittaja tähtää sanomansa kristinuskoon kääntyneisiin juutalaisiin.

Luukkaan evankeliumin luettelo ulottuu 41 sukupolven taakse ihmiskunnan isään Aadamin saakka.Molemmissa luetteloissa mainitaan kuningas Daavid.

Jeesuksen lapsuus

Jeesuksen vanhemmat olivat kotoisin Nasaretista[9] ja Jeesus itse syntyi Betlehemissä. Hän oli useasta sisaruksesta vanhin.

Ollessaan pieni lapsi Jeesus joutui pakenemaan Herodesta Egyptiin. Matteuksen evankeliumissa kerrotaan, että Jeesuksen synnyttyä Betlehemissä kuningas Herodeksen päivinä itäisiltä seuduilta tuli Jerusalemiin tähdistäennustajia, jotka sanoivat nähneensä hänen tähtensä ollessaan idässä.

Kun Herodeksen kuuli tästä, hänessä heräsi pelkoa ja epäluuloa. Kun hän sai tietää ylipapeilta ja kirjanoppineilta, että Kristuksen oli määrä syntyä Betlehemissä, hän kutsui tähdistäennustajat luokseen ja otti heiltä selville tähden ilmaantumisajan.

Herodes pyysi tähdistäennustajilta, että he tulisivat ilmoittamaan hänelle lapsen olinpaikan. Tähdistäennustajat eivät palanneetkaan Herodeksen luo, koska he saivat jumalisen varoituksen olla tekemättä niin.

Tämä sai Herodeksen raivoihinsa ja hän määräsi surmattavaksi kaikkialta Betlehemistä ja sen seuduilta kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat pojat. Jeesuksen vanhemmat olivat sillä välin vieneet hänet Egyptiin, koska Jumala oli varoittanut heitä.

Jeesuksen myöhemmästä lapsuudesta ja nuoruudesta kerrotaan vain yksi tapaus. Luukkaan evankeliumin mukaan hän kävi vanhempineen 12-vuotiaana Jerusalemissa pääsiäisjuhlilla, mutta paluumatkalla vanhemmat huomasivat hänen kadonneen.

Hänet kuitenkin löydettiin temppelistä, jonne hän oli jäänyt keskustelemaan opettajien kanssa, jotka ihmettelivät hänen ymmärrystään.

Kaste ja kiusaukset

Markuksen evankeliumin mukaan Jeesus oli isänsä Joosefin tavoin rakennusmies. Evankeliumien mukaan Jeesus aloitti julkisen toimintansa noin 30-vuotiaana.

kaste

Markuksen evankeliumin alku kuvaa Jeesuksen Johannes Kastajalta saamaa kastetta. Markuksen ja Matteuksen evankeliumien mukaan Jeesus tuli Jordan-joelle, jossa Johannes oli saarnannut ja kastanut joukoittain ihmisiä. Matteuksen evankeliumin mukaan Johannes kieltäytyi aluksi Jeesuksen kastamisesta, koska katsoi olevansa siihen liian arvoton. Kasteen jälkeen taivaat avautuivat ja kyyhkynen laskeutui Jeesuksen päälle.

Johannes Kastaja esitetään Jeesuksen tuloa valmistelevana. Johannes Kastaja kutsui ihmisiä parannuksen tielle ja uskoi lopun ajan olevan hyvin lähellä. Kaste merkitsi katumusta.

viettely

Matteuksen evankeliumin mukaan kasteen jälkeen Jeesus meni erämaahan ja paastosi neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä. Tänä aikana paholainen ilmestyi Jeesukselle ja houkutteli häntä kolme kertaa paljastamaan yliluonnolliset kykynsä osoittaakseen olevansa Jumalan Poika.

Jeesus torjui jokaisen kiusauksen vastaamalla lainauksella Viidennestä Mooseksen kirjasta. Paholainen lähti torjuttuna, ja enkelit tekivät Jeesukselle palvelusta.

Opettajana

Aloitettuaan toimintansa Jeesus valitsi kaksitoista ensisijaista opetuslastaan, niin sanotut apostolit. Häntä seurasi myös paljon muita ihmisiä, jotka on myös luettu opetuslapsiksi. Heidän joukkoonsa kuului evankeliumien mukaan myös naisia, muun muassa Magdalan Maria.

Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesus keräsi parhaimmillaan tuhatmäärin ihmisiä ympärilleen. Evankeliumien kuvauksen mukaan hän toimi pääasiassa Galilean ja Perean alueilla, eli nykyisen Israelin ja Jordanian alueella Jordan-joen kummallakin puolella.

Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesuksen julkisen toiminnan aikaan sijoittui kolme pääsiäisjuhlaa. Tämän johdosta perinteisen näkemyksen mukaan Jeesuksen julkisen toiminnan aikana on pidetty kolmea vuotta. Muiden evankeliumien antaman kuvan mukaan Jeesuksen julkinen toiminta olisi kestänyt noin puolitoista-kaksi vuotta.

Evankeliumien Jeesus saarnasi ihmisille taivasten valtakunnan tuloa, parannuksen teon tarvetta, ehdotonta rakkautta Jumalaa, lähimmäisiä ja myös vihollisia kohtaan, puhuen palvelemisesta, nöyryydestä, pahojen tekojen eli syntien anteeksiantamisesta ja Tooran hengen noudattamisesta sen kirjaimen lisäksi.

sermon

Tunnetuin Jeesuksen opetuksista on niin sanottu vuorisaarna, joka on Matteuksen evankeliumissa. Se sisältää Jeesuksen tunnetuimmat opetukset sekä muun muassa Isä meidän -rukouksen. Jeesuksen opetukset olivat usein vertauskuvallisia: suuri osa niistä kuvailee, mitä taivasten valtakunta on ja mitä se ei ole.

Evankeliumeissa Jeesus tapasi usein yhteiskunnan hylkimiä ihmisiä, muun muassa samarialaisia, rikollisia ja prostituoituja, joita juutalaiset halveksivat.

Farisealaisten, joiden kanssa Jeesus asetetaan usein vastakkain, valittaessa näistä Jeesus vastaa Matteuksen evankeliumissa: ”En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä”. Hän korosti rakkautta ja syntien anteeksiantoa. Kuuluisia tarinoita ovat muun muassa aviorikoksen tehnyt nainen, laupias samarialainen ja veronmaksukysymys. Jeesuksen opetuksia on myös rakkauden kaksoiskäsky.

Mainittakoon tässä, että Jeesuksen väitettynä elinaikana vallassa olivat saddukealaiset ja että fariselaiset nousivat valtaan vasta ennen evankeliumien kirjoittamisaikaa.

Evankeliumien Jeesus opetti myös, että lopun ajat maailmanlaajuisine mullistuksineen tapahtuvat ennen kuin sukupolvi, jolle hän saarnasi, katoaa.

pigs

Evankeliumeissa Jeesus tekee useita ihmeitä, kuten parantamisia, riivaajien karkottamisia, veden muuttaminen viiniksi, veden päällä käveleminen sekä henkilöiden, kuten Lasaruksen, herättämisiä kuolleista.

Todettakoon, että Vatikaani on aloittanut uudestaan eksorkismin eli paholaisen häätämisen opettamisen.

Pidätys, oikeudenkäynti ja tuomio

Synoptisten evankeliumien mukaan Jeesus tuli opetuslapsineen Jerusalemiin pääsiäisjuhlille, ja hänen saapuessaan kaupunkiin suuri joukko ihmisiä huusi: ”Hoosianna! Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä, Israelin kuningas!”.

Evankeliumin mukaan Jeesus aiheutti häiriötä Jerusalemissa kaatamalla rahanvaihtajien pöydät temppelissä, sanoen heidän tehneen temppelistä ”rosvojen luolan”.

Myöhemmin samalla viikolla Jeesus vietti pääsiäisateriaa (ehtoollista) opetuslastensa kanssa. Sen aikana hän ennusti, että yksi opetuslapsista tulisi pettämään hänet ja että hän tulee kuolemaan pian. Tämän aterian aikana Jeesus otti leivän ja viinin ja asetti ehtoollisen sanoen: ”Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne” ja ”tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka vuodatetaan teidän puolestanne”. Aterian jälkeen Jeesus meni opetuslapsineen rukoilemaan Getsemanen puutarhaan.

Evankeliumien mukaan Jeesus vihastutti toiminnallaan aikansa juutalaisia ylipappeja ja lainopettajia, minkä vuoksi hänet haluttiin vaientaa.

Johanneksen evankeliumi mainitsee suuren neuvoston kokouksen, jossa käsiteltiin uhkaa, jonka Jeesus muodosti hallitusjärjestelmän vakaudelle. Muissa evankeliumeissa tätä ei mainita lainkaan, vaan kaikki syy laitetaan pappispuolueelle.

Markuksen evankeliumin mukaan Jeesuksen pidätti ”miekoin ja seipäin aseistautunut miesjoukko”. Joukon olivat lähettäneet ”ylin papisto sekä vanhimmat ja lainopettajat”.

Evankeliumin mukaan pidätys tapahtui yöllä, koska Jeesus oli suosittu ja viranomaiset halusivat välttää levottomuudet.

Niin sanottujen synoptisten evankeliumien mukaan Jeesuksen petti Juudas Iskariot, yksi opetuslapsista, osoittaen Jeesuksen sotilaille suutelemalla tätä. Jotkut opetuslapset yrittivät tehdä vastarintaa sotilaille, mutta Jeesus kielsi heitä. Jeesuksen pidätyksen jälkeen opetuslapset pakenivat ja hajaantuivat.

Markuksen evankeliumin mukaan Jeesus vietiin tuomittavaksi Sanhedrinin eteen ja hän vahvistaa olevansa Messias. Jeesus tuomittiin jumalanpilkasta.

Evankeliumien mukaan juutalaisilla ei ollut oikeutta kuolemantuomion täytäntöönpanoon, joten Jeesus luovutettiin Rooman prokuraattori Pontius Pilatukselle. Matteuksen evankeliumin mukaan Pilatus kääntyi kansan puoleen, joka sai valita joko Jeesuksen tai Barabbaan vapautettavaksi.

Väkijoukko huusi Barabbaan vapaaksi ja Jeesuksen ristiinnaulittavaksi. Pilatus pesi kätensä osoittaakseen, ettei ollut vastuullinen päätöksestä.
Ristiinnaulitseminen ja kuolema

Jeesus vietiin Golgatalle ristiinnaulittavaksi. Teloitustapa oli roomalainen, sillä juutalaisten teloitustapa oli kivittäminen. Evankeliumien mukaan Jeesus kuoli iltapäivällä. Synoptisten evankeliumien mukaan Jeesuksen kuoleman aikoihin tapahtui maanjäristys ja taivas pimentyi keskipäivästä noin kello kolmeen.

Markuksen ja Luukkaan evankeliumien mukaan varakas juutalainen Joosef Arimatialainen sai Pilatukselta luvan ottaa Jeesuksen ruumis ja haudata se omaan hautaansa. Jeesuksen kuoleman muistopäivänä vietetään kristinuskossa pitkäperjantaita, joka on kaksi päivää ennen pääsiäissunnuntaita.

Todettakoon tässä, että roomalaiset eivät yleensä käyttäneet ristiinaulitsemisessa nauloja vaan köysiä, jolloin ristiinnaulitut kuolivat janoon. Evankeliumien mukaan Jeesukselle annettiin ristillä juotavaa, mikä ei oikein sovi yhteen ajan tapojen kanssa. Enankeliumien mukaan Jeesus kuoli hyvin nopeasti, mikä myös tuntuu oudolta.

Ylösnousemus ja taivaaseenastuminen

Uuden testamentin mukaan Jeesus nousi kuolleista kolmantena päivänä ristiinnaulitsemisestaan.

Evankeliumien mukaan tyhjän haudan löysivät ensimmäisenä naispuoliset opetuslapset, jotka olivat tulleet voitelemaan Jeesuksen ruumiin. Markuksen evankeliumin mukaan valkoisiin pukeutunut nuori mies oli haudalla ja kertoi ylösnousemuksesta. Matteuksen evankeliumin mukaan enkeli ilmestyi haudalla. Luukkaan evankeliumin mukaan enkeleitä oli kaksi.

jesyus-magdala

Kaikkien evankeliumien mukaan Jeesus ilmestyi useille ihmisille kuolemansa jälkeen eri paikoissa. Markuksen ja Johanneksen evankeliumien mukaan Jeesus ilmestyi ensimmäisenä Magdalan Marialle haudalla. Luukkaan evankeliumissa Jeesus ilmestyy kahdelle matkalaiselle Emmauksen tiellä. Yhteen kokoontuneille opetuslapsilleen hän ilmestyi samana iltana.

Tarujen kehittäminen on jatkunut meidän aikoihimme asti. Jopa eräs Merovingien kuningassuku väitää polveutuvansa Jeesuksesta ja Magdalan Mariasta.

Matteuksen evankeliumissa ylösnoussut Jeesus antaa lähetyskäskyn:

”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen – – ”.

Luultavasti mikään muu lause ei ole aiheuttanut ihmiskunnan historiassa yhtä suurta tuhoa kuin tämä. Yrittäessään pakkokastaa suomalaisia ruotsalaiset tappoivai jo kastettuja. Kastetut pelkäsivät joutuvansa helvettiin, jos heidät kastettaisiin uudestaan. Ruotsalaiset eivät osanneet riittävästo suomen kieltä ymmärtääksen, miksi jotkut olivat kovasti kastamista vastaan.

Jeesus lupasi tulla takaisin täyttääkseen ennustukset. Markuksen ja Luukkaan evankeliumien mukaan Jeesus nousi opetuslastensa silmien edessä taivaaseen, mikä Apostolien tekojen mukaan tapahtui neljäntenäkymmenentenä päivänä pääsiäisen jälkeen.

Uuden testamentin mukaan näiden kokemusten seurauksena Jeesuksen opetuslapset alkoivat saarnata evankeliumia eli hyvää sanomaa Jeesuksen ylösnousemuksesta.

Lyhyt yhteenveto jeesustarun kristillisestä merkityksestä

Toisaalla käsitellään laajemmin ns. kristologiaa kaikkine historiallisene käänteinen.

Nikaian ja Athanasioksen uskontunnustusten mukaan:

  • Jeesus on Jumalan Poika, yksi Jumalan kolmesta persoonasta, joka on ollut olemassa jo ennen luomista.
  • Jeesus on Vanhan testamentin tulevaksi ennustama Messias eli Kristus, voideltu kuningas Daavidin valtaistuimella.
  • Jumala lähetti Jeesuksen, koska Hän rakastaa kaikkia ihmisiä, eikä halua kenenkään joutuvan kadotukseen syntiensä tähden.
  • Jeesusta ei siittänyt mies, vaan hän sikisi Pyhästä Hengestä, ja syntyi Neitsyt Mariasta.
  • Lihaksi tullut Jeesus oli kuuliainen Isä Jumalalle; hänessä ei ollut mitään moitetta, eikä hän tehnyt syntiä.
  • Noin 30 vuoden ikäisenä Jeesus alkoi opettaa, parantaa sairaita, ruokkia nälkäisiä ja herättää kuolleita.
  • Jeesus ristiinnaulittiin Golgatalle.
  • Jeesus sovitti ristillä maailman synnit ja nousi kuolleista kolmantena päivänä kuolemansa jälkeen, minkä jälkeen Jeesus ilmestyi Magdalan Marialle ja myöhemmin opetuslapsille. Jeesus antoi vielä uudelleen opetuslapsille lähetyskäskyn ylösnousemuksensa jälkeenkin.
  • Jeesus astuu taivaaseen Isän oikealle puolelle ja jättää uskoville Pyhän Hengen.
  • Usko Jeesukseen pelastaa tuomiolta, joka tulee synnin tähden. Jeesuksen sovitustyön kautta uskovista tulee Jumalan lapsia, ja he saavat syntinsä anteeksi Jeesuksen sovitustyön tähden.
  • Jeesus tulee aikojen lopussa tuomitsemaan jokaisen taivaaseen tai kadotukseen.

Islamilainen oppi Jeesuksesta

Islamin mukaan Jeesus on profeetta (ennustaja) ja Messias. Hän syntyi Mariasta neitseellisesti, suoritti ihmetekoja, saarnasi ja lopulta hänet nostettiin taivaaseen. Islamin Jeesus-kuva noudattelee pääosin kristillistä mallia, mutta kaksi keskeistä teologista kohtaa islam kiistää: Jeesuksen ristiinnaulitsemisen ja Jeesuksen jumalallisuuden. Profeetta Jeesus oli lempeä opettaja, mutta toisaalta ankara askeetti. Jeesuksen seuraaminen ei ole vieras käsite islamissakaan.

Islamilaisissa kertomuksissa Jeesuksen rooli korostuu Viimeisten päivien tapahtumissa, vaikka itse Koraanissa tälle käsitykselle ei ole mitään perusteita. Kertomuksissa Jeesuksesta on tullut Mahdin avustaja ja hänen erityistehtäväkseen tulee Antikristuksen surmaaminen. Jeesus tulee särkemään ristiinnaulittujen kuvat – vertauskuvallinen ele kristinuskon vääräoppineisuutta vastaan.

Käsitys kristinuskosta välittyi muslimeille kristinuskon itäisten muotojen välityksellä, ja näissä muodoissa esiintyi myös muita kuin Uuteen testamenttiin hyväksyttyjä kertomuksia Jeesuksesta.

On sanottu, että Bysantin ortodoksisen kirkon suorittamat harhaoppisten (erityisesti nestorialaisten) vainot edistivät islamin leviämistä.

Islam on saanut enemmän vaikutteita juutalaisuudesta kuin kristinuskosta.

Evankeliumit

Pääasialliset Jeesusta koskevat kirjoitukset ovat evankeliumit. Jeesukselta ei tunneta omia kirjoituksia. Evankeliumit eivät ole varsinaista historiankirjoitusta, vaan, ”ilosanomia”, joiden tarkoitus on synnyttää ja vahvistaa uskoa Jeesukseen vapahtajana.

Yhdenkään evankeliumin kirjoittajasta ei ole historiallista tietoa, eivätkä he ilmoita nimiään teoksissaan. Kirjoittajien nykyään tunnetut nimet perustuvat perimätietoon, jonka mukaan Matteuksen ja Johanneksen evankeliumit ovat Jeesuksen samannimisten oppilaiden kirjoittamia. Matteuksen ja Luukaksen on oletettu käyttäneen lähteenään niin sanottua Q-lähdettä. Evankeliumit ajoitetaan yleensä seuraavasti:

  • Markuksen evankeliumi 65–110 jaa.
  • Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit 80–120 jaa.
  • Johanneksen evankeliumi 90–135 jaa.

Johanneksen evankeliumi on evankeliumeista nuorin ja sitä on pidetty muita epäluotettavampana. Myös synoptisten evankeliumien sisällöstä on kiistelty. Muun muassa Jeesus-seminaari yritti jäljittää historiallisen Jeesuksen puheita evankeliumeista.

Ei-kristilliset lähteet

Neljän ei-kristillisen historioitsijan kirjoituksissa on kohtia, joiden on väitetty viittaavan Jeesukseen. Nämä ovat Plinius nuorempi, Josephus, Suetonius ja Tacitus.

Nämä kohdat viittaavat kuitenkin yleensä enemmän varhaiskristittyihin, eikä Jeesuksen toiminnasta varsinaisesti kerrota. Etenkin Josephuksen kohdalla on myös epäilyjä siitä, että myöhemmät kristityt kopioijat olisivat muokanneet tekstiä.

Syntymäkertomukset

Monet tutkijat pitävät Jeesuksen syntymäkertomuksia taruina taruna. Samoin Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien esittämissä Jeesuksen sukuluetteloissa on suuria eroja, ja nykytutkijat pitävät niitä yleisesti keinotekoisina.

Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesuksen syntyminen neitseestä oli ennustettu Jesajan kirjassa. Joidenkin tutkijoiden mukaan kristityt sijoittivat kertomuksissaan syntypaikan Betlehemiin, koska Miikan kirjan ennustuksen mukaan Israelin hallitsija tulee Betlehemistä.

Luukkaan evankeliumin mainitsemaa verollepanoa ei ole pystytty yhdistämään muissa historiallisissa lähteissä mainittuihin verotustietoihin. Tosin käskynhaltija (pontius) Quirinius määräsi paikallisen verollepanon, mutta vasta vuonna 6 jaa. eli Herodeksen kuoleman jälkeen.

Lisäksi verotusta varten toimenpantu henkikirjoitus olisi tapahtunut roomalaisen tavan mukaan omalla paikkakunnalla. Tästä oli poikkeuksena maanomistus toisella paikkakunnalla, mikä evankeliumien Joosefin ja Marian tapauksessa tuntuisi epätodennäköiseltä.

Ja vaikka Joosef olisikin joutunut matkaamaan toiselle paikkakunnalle, niin viimeisillään raskaana olevan Marian lähtö mukaan olisi ollut kyseenalaista. Roomalaisten hallintokäytäntö noudatti kohtuutta.

Syntymä

Jeesuksen on arveltu syntyneen syys- lokakuussa, eikä suinkaan joulukuussa. Matteuksen evankeliumi kertoo Jeesuksen syntyneen kuningas Herodeksen aikana, jonkin aikaa ennen hänen kuolemaansa.

Historioitsija Josephuksen mukaan Herodes kuoli hieman ennen pääsiäistä vuonna 4 eaa.

Luukkaan evankeliumi puolestaan sanoo Quiriniuksen olleen Jeesuksen syntymän aikaan Syyrian käskynhaltijana. Tämä viittaisi vuoteen 6-7 jaa. Nykyään suuri osa Jeesusta historiallisena pitävistä tutkijoista pitää vuotta 4 eaa. todennäköisimpänä vaihtoehtona.

Jeesuksen syntymäpäivää on juhlittu ainakin 200-luvulta lähtien. Aluksi juhlapäivänä oli 6. tammikuuta.

Jeesuksen syntymän ajoittamiselle jouluun on liitetty liittyy keisari Aurelianuksen vuonna 274 määräämään voittamattomalle auringolle omistettu Sol Invictus -juhlaan, joka oli 25. joulukuuta. Päivän juhlinta oli hyvin suosittua, ja se osui jo ennestään vanhan roomalaisen Saturnalia-juhlakauden loppuun. Vuonna 350 paavi Julius I kehotti kristittyjä juhlimaan Kristuksen syntymää samaan aikaan.

Kuolema

Jeesuksen on arveltu kuolleen vuosien 29 ja 33 välillä. Myös Jeesuksen kuolinpäivä on yritetty määrittää Raamatun tietojen perusteella. Kaikkien evankeliumien mukaan se tapahtui juutalaisten pääsiäisen aikoihin, mutta maininnat, joiden perusteella ajankohta olisi pääteltävissä tarkemmin, eivät ole yhtäpitäviä.

Evankeliumien kirjoittamisen aikoihin kristinuskon ja juutalaisuuden välillä oli suuria jännitteitä. Evankeliumien kertomuksilla haluttiin ensinnäkin tehdä selvä pesäero juutalaisiin, kun toisaalta kirjoittajat esittivät roomalaisten viranomaisten toimet mahdollisimman hyvässä valossa.

Suuren neuvoston edessä suoritettu oikeudenkäynti olisi ollut poikkeuksellinen. Evankeliumien kuvaama oikeudenkäynti näyttää tapahtuneen yöllä, juhlapäivän aattona ja vieläpä johtaneen kuolemantuomioon samana päivänä. Nämä seikat olivat vastoin juutalaista lakia. Juutalaisten oikeus kuolemantuomion täytäntöönpanoon on kiistanalainen.

Jeesus ja ajanlasku

Jeesuksen syntymän ajoitus on yhteydessä länsimaiseen ajanlaskuun. Kristillisessä ajanlaskussa vuosiluvut alkavat Jeesuksen oletetusta syntymävuodesta. Tämän ajanlaskun otti käyttöön käyttöön 520-luvulla munkki Dionysius Exiguus laatiessaan taulukoita pääsiäisen ajankohdan määrittämiseksi. Matteuksen evankeliumin mukaan Herodes Suuri kuitenkin oli Juudean kuninkaana vielä Jeesuksen syntyessä. Mikäli tämä pitää paikkansa, on Jeesus syntynyt muutamaa vuotta ennen Dionysioksen olettamaa ajankohtaa, johon ajanlaskun alku sijoitettiin.

Vuosilukujen yhteydessä on käytetty merkintää eKr. (ennen Kristuksen syntymää) ja jKr. (jälkeen Kristuksen syntymän). Nykyään on kuitenkin enenevässä määrin alettu käyttää merkintöjä eaa. (ennen ajanlaskun alkua) ja jaa. (jälkeen ajanlaskun alun), jotka vastaavat paremmin todellisuutta.

Vuonna 2000 olisi ollut hyvä tilaisuus nollata ajanlasku eivätkä vanhaa ajanlaskua käyttävät kirjoitukset olisi aiheuttaneet erityisiä ongelmia. Tistoteknisesti ongelma olisi ollut yhtä pieni kuin ns. vuoden 2000 ongelma oli.

Se, ettei ajanlaskua tämän kirjoittajan ehdotuksesta huolimatta korjattu, johtuu tietysti kristittyjen suuresta vaikutuksesta maailmassa. Muodollisesti kristittyihin kuuluu yli kaksi miljardia ihmistä.

Edesmennyt akateemikko Oiva Ketonen sanoi luennoillaan että kristittyjä oli kristinuskon valtaan noustessa noin 10 % ja ettei tosissaan uskovaisten määrä kristittyjen piirissä ole ollut myöhemminkään tätä suurempi.

Käsitys Kristuksen ihmiseksi tulemisesta (sananmukaisesti "lihaksi tulemisesta", "de incarnatione)

Inkarnaatio

Inkarnaatio, sananmukaisesti ”lihaksi tuleminen”, tarkoittaa yleensä jumalallisen olennon ihmiseksi syntymistä. Kristillisessä teologiassa inkarnaatio merkitsee sitä, että Jumala tuli ihmiseksi Jeesuksessa (Joh. 1:14).

hanu
Apinajumala Hanuman tulosssa Maan päälle.

Inkarnaatioita esiintyy monissa uskonnoissa, erityisen runsaasti niitä on hindulaisissa uskonnoissa.

Jouluevankeliumi

Jouluevankeliumiksi sanotaan Raamatun Luukkaan evankeliumin toisen luvun alku­osaa (jakeet 1-20), jossa kerrotaan Jeesuksen syntymästä, enkelien ilmoituksesta paimenille Kristuksen syntymästä, paimenten vierailusta Jeesuksen seimien äärellä sekä paimenten levittämästä ilosanomasta, mitä enkelit olivat heille kertoneet tästä lapsesta.

Evankeliumi Luukkaan mukaan 2: 1-20


car

Caravaggion Jeesus ja Maria.

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki menivät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.

Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäkkiä heidän edessään seisoi Herran enkeli, ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: "Älkää pelätkö! Minä ilmoitan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä." Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Jumalaa sanoen:

Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: "Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti." He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä.

Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

Käsityksiä jouluevankeliumista

Jouluevankeliumissa on monia kohtia, jotka ovat ristiriidassa historian tietojen kanssa.

Monet jouluevankeliumin ainekset esiintyvät useissa eri uskonnoissa.

Erlaisilla kristityillä on monia käsityksiä siitä, miten jouluevankeliumia on tulkittava.

Jouluevankeliumin vaikuttavuus perustunee sen yksinkertaisuuteen.

Käsitys vanhurskauttamisesta ja pelastuksesta (de iustificatione, de redemptione) eli soteriologia

Uskonnollinen pelastus tarkoittaa toimintoa tai tapahtumaa, jossa ihminen pelastuu rangaistuksesta, joka on langetettu hänelle Jumalan tai jumalien asettamien sääntöjen rikkomisen tähden. Siten pelastus antaa pääsyn taivaaseen tai Jumalan yhteyteen. Uskonnosta ja sen tulkinnasta riippuen pelastusta voidaan pitää ihmisen omana aikaansaannoksena tai ihmisen ulkopuolelta tulleena asiana tai näiden yhdistelmänä.

Protestanttiset kristityt katsovat tarvitsevansa pelastusta aina, koska perisynti periytyy ensimmäisisä ihmisistä. Esimerkiksi kuolemaisillaan olevia lapsia on kastettu, jotta he eivät joutuisi ikuiseen kidutukseen eli Helvettiin (hätäkaste).

Protestanntisen opin mukaan ihminen on synnistä johtuen nykyisessä luonnollisessa olotilassaan matkalla kohti ikuista tuhoa tai kärsimystä, jota nimitetään kadotukseksi eli Helvetiksi, mutta hän voi pelastua uskomalla Jeesukseen Kristukseen, joka on valmistanut pelastuksen ilmaisena lahjana kuolemallaan ja ylösnousemuksellaan.

Kansanomaisessa kristinuskon tulkinnassa pelastuksen katsotaan yleensä koskevan ihmisen aineetonta sielua tai henkeä. Raamatussa sielu viittaa kuitenkin - myöhemmästä kielenkäytöstä poiketen - ihmiseen kokonaisuutena. Evankelis-luterilaiseen pelastusoppiin kuuluu usko ruumiin ylösnousemukseen, pelastus koskee koko ihmistä ja tapahtuu yksin Jumalan armosta ilman ihmisen omia ansioita.

Tunnettuja pelastusta koskevia kristillisiä oppeja ovat
  • yleiskristillinen sola gratia (yksin armosta)
  • protestanttinen sola fide (yksin uskon kautta)
  • protestanttinen solus Christus (yksin Kristuksen tähden)
  • katolinen kiirastulioppi
Kiirastuli (lat. purgatorium, 'puhdistuspaikka') on katolisen kirkon mukaan olotila, jossa pelastuneen ihmisen sielu kuoleman jälkeen puhdistuu (lat. purgare, 'puhdistaa') synneistä ennen taivaaseen pääsyä. Useimmat taivaaseen pääsevät tarvitsevat katolisen kirkon käsityksen mukaan tällaista puhdistusta ennen kuin kohtaavat Jumalan. Sitä vastoin kadotukseen joutuvat eivät käy kiirastulessa.

pur

Katolisen kirkon katekismuksen mukaan "ne, jotka kuolevat Jumalan armossa ja ystävinä, mutta eivät ole täydellisesti puhdistuneet, saavat kyllä olla varmoja ikuisesta pelastuksestaan, mutta he joutuvat kuolemansa jälkeen läpikäymään puhdistuksen saavuttaakseen sen pyhyyden, joka on välttämätön taivaan iloon pääsemiseksi".

Käsitys kiirastulesta nojaa käytäntöön rukoilla vainajien puolesta. Sen kautta tulee ymmärrettäväksi myös sielunmessujen (lat. requiem) viettäminen. Katekismuksen mukaan "kirkko on jo varhaisimmista ajoista asti kunnioittanut vainajien muistoa ja kantanut heidän puolestaan esirukouksia ja varsinkin eukaristista uhria, jotta he puhdistuisivat ja pääsisivät autuaaksi tekevään Jumalan katselemiseen. Kirkko suosittaa myös almuja, aneita ja katumustekoja vainajien puolesta."

Armon historiaa

Lännen kirkon keskeiseksi pelastusta kuvaavaksi käsitteeksi muodostui jo varhain 'armo'. Tällä tarkoitettiin tässä yhteydessä Jumalan koko pelastavaa toimintaa, mutta tästä merkityksestä johdettiin myös joukko erityismerkityksiä.

Armo-opin kehitys alkoi varsinaisesti Augustinuksen ja Pelagiuksen käymissä kiistoissa. Taustalla oli pelko siitä, että ihmisen pelastus voitaisiin ymmärtää niin, että ihmisellä ei ole omaa tahtoa pelastuksensa suhteen,vaan kaikki tapahtuu jumalallisen välttämättömyyden pakosta. Tämän kaltainen ajattelu oli saanut katolisen kristinuskon ulkopuolella kannatusta ennen kaikkea manikeolaisuudessa, jonka piirissä opetettiin mm. että koska ihmisessä oleva paha ei perustu vapaaseen valintaan, niin se on ihmiselle luontaista.

Juuri tätä käsitystä vastaan Pelagius opetti, että vapaan tahtonsa perusteella ihminen on vastuussa pahoista teoistaan, mutta samalla hän piti vapaata tahtoa myös kykenevänä vastaanottamaan pelastuksen.

Augustinus arvosteli Pelagiusta kieltämällä vapaan tahdon kyvyn tehdä hyvää, mutta hän ei kieltänyt itse vapaan tahdon olemassaoloa. Hänen mukaansa ihmisellä on vapaa tahto, jonka perusteella hän on vastuullinen teoistaan Jumalan edessä. Perisynnin vaikutuksesta tämä vapaa tahto ei kuitenkaan tosiasiassa kykene muuhun kuin pahaan. Vain Jumalan armo kykenee vapauttamaan tämän 'sidotun vapaan tahdon' siihen tilaan, johon Jumala loi sen, nimittäin tekemään hyvää.

Augustinukselle armo liittyy läheisesti siihen tapahtumaan, jossa läsnäoleva Pyhä Henki vuodattaa ihmiseen rakkauden Jumalaan ja kääntää siten ihmisen pois synnin aiheuttamasta itserakkaudesta. Tätä edeltää kuitenkin jo Jumalan toiminta, jota Augustinus kutsuu ennakoivaksi armoksi. Ennakoiva armo toimii jo silloin kun ihminen kastetaan, ja se valmistaa ihmisen tahdon sille, että Pyhä Henki ryhtyy tekemään ihmistä vanhurskaaksi vuodattamansa rakkauden kautta.

Keskiajalla läntinen armo-oppi täsmentyi erityisesti sen suhteen, millaiseksi ihmisessä olevan armon luonne käsitettiin. Vaikka Jumalan pelastavaa läsnäoloa ihmisessä pidettiin edelleen keskeisenä pelastuksen edellytyksenä, ei pelastusta voitu määritellä vain sen perusteella.

Jo Augustinus oli pitänyt ihmisen lopullisen pelastuksen edellytyksenä Jumalan armossaan ihmiselle antamia lahjoja, ennen kaikkea oikeaa rakkautta.

Vaikka ne olivatkin täysin Jumalan lahjaa, katsoi Jumala ne kuitenkin ansioiksi, joiden perusteella hän hyväksyy ihmisen ikuiseen elämään.

Taustalla on ajatus siitä, että olisi vaikeaa osoittaa, miksi juuri jokin yksittäinen ihminen pelastuu, ja toinen taas ei. Ihmisessä ei olisi tällöin mitään, jonka perusteella häntä voisi pitää Jumalalle kelpaavana.

Niinpä opetettiin, että samanaikaisesti kun Jumala tulee ihmiseen asumaan, hänelle annetaan myös ns.
armo. Tämä on ihmisessä oleva yliluonnollinen ominaisuus, jonka perusteella Jumala hyväksyy ihmisen kelvolliseksi iankaikkiseen elämään.

Kysymys ei ole kuitenkaan siitä, että katsottaisiin ihmisen voivan pelastaa itsensa. Armo on 'armoa' juuri siinä mielessä, että sen synnyttää täysin Jumalan toiminta, vaikka itsessään se on ihmisen sielun ominaisuus.

Armosta opetettiin edelleen, että se on ihmissielussa oleva ominaisuus tai tila (lat. habitus), joka kääntää ihmisen tahdon rakastamaan Jumalaa ja lähimmäistä. Tällainen rakkaus kykenee toimimaan pelastuksen perusteena, koska se täyttää rakkauden kaksoiskäskyssä esitetyn lain vaatimuksen.

Mainitakoon, että tämän käsityksen mukaan pelkkä usko ei voisi olla tällainen peruste, koska paholainenkin voi uskoa Jumalaa koskevia totuuksia, vaikka hänellä ei olekaan oikeaa rakkautta. Uskoa voidaan tämän vuoksi pitää pelastavana uskona vain, jos siihen liittyy oikea rakkaus. Tämä käsitys ilmaistiin yleisesti niin, että pelastaavaa on vain rakkauden muovaama usko (lat. fides caritate formata).

Vanhurskauttamisen historiaa

Reformaatioaikana keskeiseksi pelastusta kuvaavaksi käsitteeksi vakiintui lännen kirkon teologiassa 'vanhurskauttaminen'.

Merkittävä osuus tässä kehityksessä oli Lutherin aloittama ja muiden reformaattoreiden jatkama keskiaikaisen armo-opin arvostelu. Sen taustalla oli lännen kirkon armo-opeille yhteinen käsitys Jumalan armon ensisijaisuudesta ihmisen pelastumisessa. Ajatus kiteytettiin reformaatioaikana iskulauseeksi "pelastus on yksin armosta". Tämän ajatuksen johdonmukainen käyttö pelastusopissa ajoi kuitenkin protestanttisen teologian jyrkkään ristiriitaan sitä edeltäneen teologisen ajattelun kanssa.

Reformaattoreiden arvostelu kohdistui ennen kaikkea vapaan tahdon, habituaalisen armon ja rakkauden muovaaman uskon ajatuksia kohtaan. Niiden käytössä nähtiin väärä ajatus siitä, että ihmisen pelastus ei perustuisikaan yksin Jumalan armoon, vaan osaltaan myös ihmisen myötävaikutukseen.

Erityisesti Luther kehitti Augustinuksen ajatuksia tahdon sidonnaisuudesta edelleen niin, että hän kyseenalaisti vapaan tahdon olemassaolon. Kun Augustinus oli määritellyt ihmisen synnin turmeleman tahdon 'sidotuksi vapaaksi tahdoksi', Luther kysyi, voiko tällaista tahtoa enää kutsua vapaaksi. Itse hän määritteli ihmisen tilan niin, että ihmisen tahto on suhteessa Jumalaan sidottu niin, että synnin voimasta se kykenee itsessään vain pahaan, mutta Jumalan armon vaikutuksesta se voi kääntyä oikeaan Jumalan ja lähimmäisen rakkauteen.

Luther ymmärsi ihmisen kuitenkin vastuulliseksi pahuuteensa, mutta ei pitänyt tarpeellisena olettaa ihmiselle tämän vuoksi vapaata tahtoa. Vapaan tahdon ottaminen mukaan pelastustapahtumaan olisi merkinnyt Lutherin mukaan sitä, että ihmisessä itsessään on sittenkin jotain, joka ainakin osaltaan saa aikaan pelastuksen ja tämä olisi hänen mukaansa vaarantanut ajatuksen siitä, että yksin Jumalan armo saa aikaan ihmisen pelastuksen.

Lutherin arvostelussa on kaksi perusajatusta. Yhtäältä hän arvosteli ajatusta siitä, että ihmisen pelastumiseen vaaditaan jokin ihmisessä itsessään oleva, jollainen habituaalinen armo on. Tässä hän jatkoi edellä mainittua linjaa, jonka mukaan tämä olisi vaarantanut ajatuksen Jumalan armon riittävyydestä.

Tämän tilalle Luther asetti uskon Kristukseen, jonka hän hyväksyi ainoaksi ihmisessä olevaksi pelastuksen perusteeksi.

Luther ymmärsi kuitenkin uskon niin, ettei se ollut varsinaisessa mielessä ihmisen teko, vaan se on luonteeltaan Jumalan työn vastaanottamista.

Lutherin mukaan usko vanhurskauttaa sen perusteella, että se tarttuu Kristukseen ja tuo tämän asumaan ihmiseen, jolloin myös Kristuksen sovitustyö lasketaan ihmisen hyväksi. Samaa perustelua on käytetty myöhemminkin protestanttisessa vanhurskauttamisopissa.

Toisaalta Luther arvosteli sitä, että ihmisessä tapahtuva muutos määriteltiin habituaaliseksi, joka tarkoitti tässä yhteydessä ihmisen sielussa olevaa ominaisuutta, joka ei kuitenkaan muuttanut ihmisen varsinaista olemusta. Keskiaikaisen ajattelun mukaan puhuminen olemuksellisesta muutoksesta olisi ollut lähellä epäkristillistä manikeolaisuutta, jossa ihmisen syntinen luonto nähtiin luonnostaan pahana eikä Jumalan hyvänä luomuksena, joka tosin on synnin turmelema.

Luther ajatteli Uuden testamentin puheen ihmisessä tapahtuvasta uudestisyntymisestä niin, että vanhurskauttamisessa on jollain tasolla kysymys vanhan kuolemisesta ja uuden syntymisestä. Tämän valossa hänestä näytti oikeammalta sanoa, että vanhurskauttamisessa on kysymys hyvin perustavasta olemisen tavan muutoksesta, joka muistuttaa enemmänkin uuden ihmisluonnon syntymistä kuin vanhan korjaamista.

Myös opin 'rakkauden muovaamasta uskosta' arvostelu liittyy Lutherin keskiajan armo-opin arvosteluun. Luther ei hyväksynyt ajatusta, jonka mukaan viittaus paholaisen uskoon estäisi uskon riittävyyden vanhurskauttamisen perusteena. Lutherin mukaan näin sanottaessa käytetään uskon käsitettä väärin.

Todellinen usko on hänen mukaansa aina pelastavaa uskoa eikä vain joidenkin asioiden totena pitämistä. Vaikka oikeaan uskoon liittyy Lutherin mukaan aina teoissa ilmenevä rakkaus, ei tätä rakkautta tule pitää vanhurskauttamisen perusteena. Tämän perusteella Luther vastasi siihen arvosteluun, jota vastapuoli osoitti reformaation ajatusta 'pelastuksesta yksin uskosta' kohtaan.

Käsitys Pyhästä Hengestä (de Spiritu Sanctu) eli pneumatologia

Kertomus pyhän hengen vuodattamisesta (Apt 2)


hsp

Kun sitten koitti helluntaipäivä, he olivat kaikki yhdessä koolla. Yhtäkkiä kuului taivaalta kohahdus, kuin olisi käynyt raju tuulenpuuska, ja se täytti koko sen talon, jossa he olivat. He näkivät tulenlieskoja, kuin kieliä, jotka jakautuivat ja laskeutuivat itse kunkin päälle. He tulivat täyteen Pyhää Henkeä ja alkoivat puhua eri kielillä sitä mitä Henki antoi heille puhuttavaksi.

Jerusalemissa asui hurskaita juutalaisia, joita oli tullut sinne kaikkien kansojen keskuudesta, mitä taivaan alla on. Kun tämä ääni kuului, paikalle kerääntyi paljon väkeä, ja hämmästys valtasi kaikki, sillä jokainen kuuli puhuttavan omaa kieltään.

He kysyivät ihmeissään: "Eivätkö nuo, jotka puhuvat, ole kaikki galilealaisia? Kuinka me sitten kuulemme kukin oman synnyinmaamme kieltä? Meitä on täällä partilaisia, meedialaisia ja elamilaisia, meitä on Mesopotamiasta, Juudeasta ja Kappadokiasta, Pontoksesta ja Aasian maakunnasta, Frygiasta, Pamfyliasta, Egyptistä ja Libyasta Kyrenen seudulta, meitä on tullut Roomasta, toiset meistä ovat syntyperäisiä juutalaisia, toiset uskoomme kääntyneitä, meitä on kreetalaisia ja arabialaisia -- ja me kaikki kuulemme heidän julistavan omalla kielellämme Jumalan suuria tekoja."

He eivät tienneet, mitä ajatella. Ihmeissään he kyselivät toinen toiseltaan: "Mitä tämä oikein on?" Mutta jotkut pilkkasivat: "He ovat juovuksissa, makeaa viiniä täynnä."

Pyhä Henki kristinuskon kannalta

Pyhä Henki on Jumalan kolmas persoona, Isän ja Pojan ohella. Pyhää Henkeä kutsutaan myös Jumalan Hengeksi, Jeesuksen Hengeksi, Totuuden Hengeksi ja Kristuksen Hengeksi. Kristinuskossa Pyhä Henki ei ole ainoastaan Jumalan voima vaan osa Pyhää Kolminaisuutta.

Kristinuskon mukaan jokainen kristitty saa Jumalan lupaaman lahjan voimaksi Jumalan palvelemiseen eli uskon elämään. Pyhän Hengen lahja ei ole tarkoitettu pelkästään tietyille ihmisille tiettynä aikana tiettyä tehtävää varten, vaan se kuuluu kaikille kristityille.

Paavali mainitsee Pyhän Hengen lahjoina esimerkiksi Jeesuksen tunnustamisen Herraksi, kyvyn jakaa viisautta ja tietoa, uskon voiman, parantamisen lahjan, voiman tehdä ihmeitä, profetoimisen lahjan, kyvyn erottaa eri henget toisistaan, kielillä puhumisen lahjan, sekä kyvyn tulkita kielillä puhujaa (1. Kor. 12).

Kristillinen opetus Pyhästä Hengestä Kolminaisuuden yhtenä persoonana perustuu erityisesti Jeesuksen lupaukseen lähettää uskovilleen "puolustaja", johon viitataan persoonana: "Te saatte puolustajan; minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta" (Joh. 15:26).

Pyhän Hengestä ja hänen saamisestaan on eri painotuksia kristinuskon sisällä. Suurin osa opettaa Pyhän Hengen tulevan ihmiseen kasteessa. Erityisesti kalvinistit opettavat, että Pyhä Henki saadaan henkilökohtaisessa kääntymyksessä Raamattua lukemalla (käsitys on myös laajasti omaksuttu luterilaisten keskuudessa) tai rukoilemalla erillistä Hengellä täyttymisen kokemusta (erityisesti tätä opetusta on vapaissa suunnissa ja helluntaiherätyksessä). Jotkut taas ajattelevat, että Pyhän Hengen voi saada vain toiselta uskovalta kristityltä, jolla on jo Pyhä Henki (tätä opetusta on lestadiolaisuudessa, mutta myös uuskarismaattisuudessa).

Erityisesti karismattisissa suuntauksissa (niin protestanttisissa, katolilaisissa kuin helluntailaisissakin) korostetaan voimakkaasti kielillä puhumista ja ihmeitä erityisinä Pyhän Hengen läsnäolon merkkeinä.

Tällöin viitataan usein Raamatun Apostolien teoissa kerrottuihin tapauksiin. Apostolien tekojen toisessa luvussa opetuslapset puhuivat uusilla kielillä ja kymmenennessä luvussa Korneliuksen kodissa olevat ihmiset puhuivat kielillä ja ylistivät Jumalaa, kun täyttyivät Pyhällä Hengellä. Kielillä puhumista esiintyy siis monissa kristillisissä liikkeissä nykyäänkin.

Inspiraatioteoria

Kun Uusi testamentti on kirjoitettu kymmeniä, jopa satoja vuosia siinä kuvattujen tapahtumien jälkeen, eräät kristityt ovat selittäneet, että pyhä henki on auttanut kirjoittajia kertomaan totuuden ja vain totuuden.

Käsitys kirkosta eli ekklesiologia

Mikä kirkko on

suurkirkko

Seurakunta (kreikaksi ἐκκλ ησία, ekklēsia 'kokoon kutsuttu kokous; kansankokous', UT:n kreikassa 'seurakunta') on kristittyjen muodostama yhteisö.

Suomessa sanalla seurakunta tarkoitetaan yleensä joko koko kristikuntaa tai jonkin kristillisen tunnustuskunnan paikallista yksikköä, vaikka sanalla voidaan viitata myös kristinuskon ulkopuolisiin paikallisiin uskonnollisiin yhteisöihin.

Puhutaan esimerkiksi islamilaisesta seurakunnasta, evankelis-luterilaisesta seurakunnasta, vapaiden suuntien seurakunnista tai helluntaiseurakunnasta.

Sen sijaan tiettyä tunnustuskuntaa tai sen kansallista organisaatiota kutsutaan usein kirkoksi. Kirkko ja seurakunta ovat kuitenkin osin samaa merkitseviä, varsinkin koko kristikunnasta puhuttaessa.

Kirkko on kristillisten seurakuntien muodostama, uskontunnustuksen tai opinkäsitysten yhdistämä kokonaisuus. Laajimmassa merkityksessään sanalla kirkko viitataan kaikki kristityt kattavaan yhteisöön.

Käsitystä kirkon hengellisestä merkityksestä kutsutaan teologiassa kirkko-opiksi eli ekklesiologiaksi. Eri kirkkokuntien kirkko-opillisia käsityksiä tutkitaan dogmatiikassa.

Kirkkojen historiaa

Pohjois-Afrikassa 300-luvulla syntynyt donatolaisuus vaikutti merkittävästi varhaiseen kirkko-opin kehitykseen lännen kirkossa. Donatolaisuuden taustana olivat keisari Diocletianuksen toimeenpanemat kristittyjen vainot.

Vainoissa osa kristityistä piispoista luovutti pyhiä kirjoituksia tuhottavaksi. Vaikka monet näistä katuivat vainojen loputtua julkisesti tekojaan, joita pidettiin uskonsa kieltämiseen verrattavina tekoina, osa kristityistä ei pitänyt enää tällaisia piispoja ja presbyteerejä kelvollisina virkaansa.

Kun eräs langenneista piispoista vihki Caecilianuksen Karthagon piispaksi, samat pohjoisafrikkalaiset kristityt kieltäytyivät tunnustamasta hänen piispallista arvovaltaansa, ja lopulta he ajautuivat erilleen Caecilianuksen edustamasta kirkosta omaksi yhteisökseen.

Donatolaisten kirkkokäsityksessä oli keskeisenä piirteenä ajatus kirkon pyhyydestä. Donatolaisten mielestä vainojen ajan väärinkäytökset olivat turmelleet kirkon pyhyyden ja kirkko saattoi varjella puhtautensa vain erottamalla arvottomat piispat yhteydestään.

Piispojen synti oli turmellut heidät niin, että Jumala ei enää kuunnellut heidän rukouksiaan, joten heidän suorittamansa kirkolliset toimitukset eivät olleet päteviä.

Donatolaiset saattoivat vedota Vanhan testamentin esimerkkeihin, joissa Jumala kieltäytyi kuuntelemasta kansansa rukouksia sen syntien vuoksi. Ehdottoman pyhyyden vaatimuksessaan donatistit liittyivät osaltaan vastapuolenkin auktoriteettina pitämään Cyprianukseen, jonka kirjoituksissa edellä mainitun kaltainen ajatus kirkon toimitusten puhtaudesta eli voimakkaana.

augustinus

Augustinus.

Donatolaisten päävastustajaksi nousi 300-luvun lopussa Augustinus, jonka kirkkokäsitys oli pohjana keskiajan ja uuden ajan alun läntiselle kirkko-opille. Augustinuksen käsityksessä kirkon pyhyys ei perustu sen jäsenten pyhyyteen, vaan kirkko saa pyhyytensä siinä asuvalta Kristukselta, joka on kirkon pää.

Kirkon pyhät toimitukset ovat puolestaan pyhiä sen perusteella, että niissä Kristus itse toimii, riippumatta niitä toimittavan piispan tai papin pyhyydestä.

Augustinus vetosi mielellään tässä yhteydessä periaatteeseen, jonka mukaan tulee panna toivonsa Jumalaan, eikä luottaa ihmiseen. Kirkollisen toimituksen, eritysesti kasteen, pätevyyden sitominen sen suorittajaan oli hänen mukaansa ristiriidassa tämän periaatteen kanssa.

Niin ikään donatolaisia vastaan Augustinus muotoili oppinsa kirkosta sekoitettuna ruumiina (lat. corpus permixtum). Sen mukaan kirkossa on sekä todellisia että näennäisiä jäseniä, eikä siis vain pyhiä, kuten donatolaiset olivat tottuneet ajattelemaan.

Augustinuksen käsitys on sopusoinnussa hänen syntioppinsa kanssa, jonka mukaan Kristukseen uskovatkaan eivät voi saavuttaa synnittömyyttä maanpäällisen elämänsä aikana.

Erottelua kirkon todellisten ja näennäisten jäsenten välillä ei siis voi tehdä moraalisen laadun perusteella, ja vielä vähemmän minkään muun ulkoisen ominaisuuden perusteella. Eron pyhien ja epäpyhien eli kirkon todellisten ja väärien jäsenten välillä voi tehdä vain Jumala, mikä tapahtuukin Augustinuksen mukaan viimeisellä tuomiolla.

Tässä yhteydessä hän viittaa mm. Jeesuksen vertaukseen vehnästä ja rikkaviljasta (Mt. 13, 24-30). Tässä elämässä todellinen kirkko koostuu siten näkymättömästä pyhien yhteisöstä, joka kuitenkin elää näkyvän kirkon keskellä ja osana sitä.

Keskiajalla kehittyi lännen kirkossa siviililakien rinnalle ns. kanoninen oikeus eli kirkkolaki, jonka sisällä määriteltiin mm. oikean opin ja harhaoppien välinen raja, ja sen myötä myös katolisen kirkon jäsenyyden rajat.

Keskeisintä aineistoa siinä olivat kirkolliskokousten tekemät päätökset, jotka koskivat kirkollista elämää ja oikeaa oppia. Näitä oppineet tulkitsivat arvioidessaan esim. harhaoppisuudesta syytetyn teologin kirjoituksia.

Tähän seikkaan toi 1500-luvulla alkanut reformaatio kiinnitti huomiota. Koko läntisen kirkon teologista minuutta määrännyt kanoninen oikeus asetettiin kyseenalaiseksi alkaen yksittäisten kirkolliskokousten päätöksistä.

luther

Martin Luther.

Tämä Martin Lutherin ympärillä alkanut kehitys, joka huipentui 1520-luvun alussa katolisen kirkon Lutherille julistamaan kirkonkiroukseen. Luther suoritti kirkonkirousasiakirjan ja kanonisen lain mielenosoitukselliseen polttamiseen.

Reformaation pääosan teologit pitäytyivät edelleen perinteisissä uskontunnustuksissa ja vanhimmissa kirkolliskokouksissa määritellyissä oikean opin tulkinnoissa, joiden arvovallan kannalta pidettiin ensisijaisen tärkeänä, että ne ovat yhtäpitäviä Raamatun opetuksen kanssa.

Näiden perusteella arvioitiin eri oppien kristillisyyttä.

Yhteyden katkettua Rooman kirkon kanssa tuli tärkeäksi määritellä se, millä perusteella kokonaisten seurakuntien voidaan sanoa kuuluvan oikeaoppiseen kristilliseen kirkkoon.

Reformaattorit esitettivät kysymyksen yleensä muodossa: "Mitkä ovat oikean kirkon tuntomerkit?"

Kirkon tuntomerkeistä esitettiinkin monenlaisia listoja, mutta eräät piirteet osoittautuivat toisia suiositummiksi. Näitä ovat ennen kaikkea se, että evankeliumin julistetaan ja toimitukset toimitetaan oikein.

Nämä piirteet mainitsevat sekä Sveitsin reformaattori Jean Calvin, että luterilaisiin tunnustuskirjoihin kuuluva Augsburgin tunnustus kirkon olemusta määritellessään.

Käsitys hengellisistä viroista eli virkateologia

w

Uudessa Testamentissa kerrotaan kuinka ensimmäinen kristillinen seurakunta syntyi helluntaina, jolloin Pyhä Henki vuodatettiin. Tätä ennen Jeesus oli kutsunut kaksitoista apostolia. Matt. 10:1-4, joiden tehtävä oli julistaa evankeliumia eli hoitaa saarnavirkaa.

Evankelis-luterilainen virka

Pappisvirka eli julkinen saarnavirka on kirkon korkein virka Lutherin mukaan. Hän selittää asian niin, että kaiken on Kirkossa tapahduttava Jumalan sanan mukaan.

Jos nyt jollekulle kristillisessä seurakunnassa annetaan sanan virka, hän saa näin opetusviran ja siis kaikkein korkeimman ja tärkeimmän viran, mitä Kirkossa voi olla. Luther sanoo: " Jos jollekulle uskotaan sanan virka, uskotaan hänelle myös kaikki virat, joita Kirkossa suoritetaan sanan kautta, nimittäin valta kastaa, jakaa ehtollinen, siunata, sitoa tai päästää, rukoilla sekä tuomita.

Evankeliumin saarnaamisen virka on näet kaikista korkein; se on oikea apostolinen virka, joka on kaikkien muiden virkojen perustus ja jonka varaan niiden tulee rakentua. Julkinen saarnavirka perustuu Jumalan säätämykseen, joka ilmenee alkuseurakunnassa apostolien antamisssa ohjeissa asettaa uusiin seurakuntiin vanhimmat eli piispat, joiden virkaan kuului huolehtia seurakunnista julkisesti ja yksityisesti Jumalan sanalla.

Heidän tulee olla mallikristittyjä, esikuvaksi laumalle (1.Piet. 5:3) ja maailmankin silmissä heidän tulee olla hyvämaineisia ( 1.Tim.3:7).

Kristinoppituntemuksen ja opetuskykynsä kannalta heidän täytyy omata terve, eli oikea oppi ja kyetä sekä esittämään väitteitä että kumoamaan vastaansanojien väitteet, toisin sanoen oikein opettaman seurakuntaa ja kumoamaan kaikki harhaopettajat ( Tiit. 1:9-11)

Heidän ei tule olla kykeneviä ainostaan hallitsemaan omaa perhettään, vaan myös Jumalan seurakuntaa (1 Tim. 3:5), paimentamaan Jumalan seurakuntaa (Apt. 20:28), kaitsemaan laumaa, joka on heidän haltuunsa uskottu (1.Piet. 5:1 ss.), ottamaan huostaansa yksityiset sielut ( Apt.20:31) ja valvomaan sieluja niin kuin ne, joiden on tehtävä siitä tili ( Hepr.13:17).

Kirkossa ei kukaan saa julkisesti opettaa eikä hoitaa sakramentteja ilman asianmukaista kutsumista. (14 uskonkappale). Jumalan tahto ja säätämys on,että julkiset sananpalvelijat saavat kutsunsa välillisesti kristillisten seurakuntien kautta.

Virkakäsityksen historiaa

Vanhan kirkon aikana kehittyi ns. kolmisäikeinen virka. Uuden testamentin syntyaikoina oli esiintynyt varsin kirjava ja vaihteleva joukko erilaisia seurakunnallisia tehtävänimikkeitä (apostoli, profeetta, opettaja, vanhin jne.) Näistä vanhan kirkon aikana jäi käyttöön kolme:
  1. PIISPA
  2. PAPPI
  3. DIAKONI
Piispan (kr. episkopos=paimen) virkaan kuului ennen kaikkea ajatus siitä, että on kussakin paikalliskirkossa on yksi henkilö, joka takaa kirkon ykseyden ja opillisen jatkuvuuden, niin että kirkossa julistetaan samaa oppia kuin mitä jo apostolit opettivat.

Varhaiskirkossa piispan nähtiin yleensä hoitavan tehtäväänsä muiden viranhaltijoiden ja kirkkokansan kanssa yhteistyössä; tosin jo varhain esiintyi merkittäviä teologeja, jotka korostivat voimakkaasti piispan arvovaltaa.

Esimerkiksi Ignatios Antiokialainen kirjoitti jo 100-luvun alussa, että mitään seurakunnallista toimitusta ei tule suorittaa ilman piispan läsnäoloa.

200-luvulla elänyt Karthagon piispa Cyprianus näki piispanviran niin merkittävänä että "...piispa on kirkossa ja kirkko piispassa, ja ellei joku ole piispan kanssa ei hän ole kirkossa..." (käännös T. Mannermaa). Myöhempi kehitys johti piispan arvovallan kasvuun, jolloin erityisesti maallikkojen (tavallisten kirkon jäsenten) osuus kirkon hallinnossa väheni.

Pappi eli presbyteeri (kr. presbyteros=vanhin) oli aluksi piispan työtoveri paikallisseurakunnassa, mutta kun piispan tehtäväksi tuli suurempien kokonaisuuksien johtaminen, jäi pappien tehtäväksi kirkollisen elämän hoitaminen yksittäisissä seurakunnissa.

Diakonin virka esiintyy jo Apostolien teoissa (Apt. 6), jossa sen tarpeellisuus perusteltiin sillä, että diakonien huolehtiessa seurakunnallisesta avustustoiminnasta, apostolit voivat keskittyä saarnaamiseen ja rukoukseen.

Varhaiskirkossa diakoni oli suoraan piispan alainen avustaja, jonka tehtävät liittyivät suurelta osin käytännön avustustoimintaan, mutta niihin sisältyi jo varhain myös osallistuminen kirkollisten toimitusten suorittamiseen.

Samoihin aikoihin kun kristinuskosta tuli Rooman valtionuskonto alkoi diakonian viran kehitys kohti sen mieltämistä papinviran alemmaksi asteeksi, jolloin sen alkuperäinen tehtävä seurakunnallisen diakoniatoiminnan alalla jäi vähitellen pois ja liturginen osuus jäi hallitsevaksi. Osaltaan kehitykseen vaikutti kirkollisen avustustoiminnan siirtyminen luostarilaitoksen tehtäväksi.

Näin kehittynyt kolmisäikeinen virka vastaa suurelta osin nykyisin idän ortodoksisissa kirkoissa vallitsevaa tilannetta. Siinä kaikki kolme viran osaa mielletään yhden viran eri asteiksi, joista piispa on ylin, hänen jälkeensä tulee pappi ja diakoni on eräänlainen papinviran esiaste.

Lännen kirkossa virkaoppi kehittyi idästä poikkeavaan suuntaan erityisesti piispanviran osalta. Kehitys perustuu ajatukselle piispanviran merkityksestä kirkon ykseyden takaajana.

Kun yksittäisiä piispoja pidettiin hiippakunnasta koostuvan paikalliskirkon ykseyden vaalijana erityisesti opillisissa kiistakysymyksissä, alettiin Rooman piispalle antaa vastaava asema suhteessa koko maailman laajuiseen kristilliseen kirkkoon.

leo

Leo.

400-luvulla elänyt Leo, joka itse oli Rooman piispa, esitti jo selkeästi käsityksen piispojen keskinäisestä erilaisuudesta, jossa Rooman piispalla oli johtoasema. Hänen aluettaan oli koko kirkko, kun muiden piispojen toimivaltaan kuului vain heidän oma hiippakuntansa.

Leo perusteli Rooman piispan asemaa sillä, että tämä on apostoli Pietarin seuraaja ja Kristuksen sanat Pietarille Mt 16:18 antavat paitsi hänelle itselleen paikan apostolien johtajana, myös hänen seuraajilleen vastuun koko kristillisestä kirkosta.

Kehitykseen kuului edelleen, että Rooman piispalle omistettiin nimitys paavi (lat. papa=isä), joka oli aiemmin ollut kaikille piispoille kuuluva nimitys.

Keskiajalla oppi paavin johtoasemasta eli primaatista oli jo osa lännen kirkon virallista oppia, mutta sen luonteesta käytiin jatkuvasti keskusteluja teologien kesken. Erityisesti kysymys kirkolliskokouksen ja paavin suhteesta jakoi mielipiteitä. Konsiliaristinen kanta piti ylimpänä kirkolliskokousten päätösvaltaa, jonka alle paavienkin tulee alistua.

Myöhäiskeskiajalla voitti kuitenkin papalistinen näkemys, jonka mukaan paavi on kirkolliskokouksenkin yläpuolella. Paavin arvovallan lisääntyminen johti roomalaiskatolisessa kirkossa lopulta oppiin paavin erehtymättömyydestä, joka vahvistettiin Vatikaanin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 1870.

Reformaatio korosti virkaopissaan ajatusta kaikkien kristittyjen yhteisestä pappeudesta. Eri muodoissaan tämä oppi on vaikuttanut protestanttisten kirkkojen elämään, jopa siinä määrin, että erityinen virka on nähty eräissä kirkoissa vain käytännön järjestelynä. Yleisen pappeuden merkitystä protestanttisissa kirkoissa korosti myös reformaation aikana tapahtunut pappisvihkimyksen poistaminen sakramenttien joukosta.

Jo reformaatioaikana syntyi merkittävä ero luterilaisen ja reformoidun virkakäsityksen välillä, joka perustui näiden suuntausten erilaiseen tulkintaan kirkon historiasta.

Luterilainen reformaatio tyytyi siihen, että kirkossa on evankeliumin saarnaa ja sakramenttien toimittamista varten säädetty virka, kuten Augsburgin tunnustuksessa lausuttiin.

Vaikka erityistä virkaa pidettiin jumalallisesti asetettuna, ei sen käytännöllisiin yksityiskohtiin otettu kantaa. Niinpä monissa maissa säilyi vanha piispallinen järjestys, kun taas toisissa kirkoissa ei piispan virkaa tunnettu.

calvin

Jean Calvin.

Jean Calvin hahmotteli kirkon rakenteen tavalla, jonka hän katsoi vastaavan tarkasti alkukirkon järjestystä. Tätä tiettyä järjestystä hän piti Jumalan säätämänä. Siinä seurakunnalla on hallinnollisesti määrätty järjestys, jossa kullakin jäsenellä on oma virkansa. Maallikoiden lisäksi näitä ovat mm. vanhimman, papin ja diakonin virat.

Yhteistä protestanteille oli alusta lähtien paavin johtoaseman asettaminen kyseenalaiseksi. Tässä he saattoivat viitata idän ortodoksisten kirkkojen vanhaan käytäntöön.

Luterilaiset tunnustuskirjat saattoivat tosin myöntää paavin johtoaseman maallisen oikeuden puitteissa, vaikka sen jumalallinen oikeutus kiellettiinkin. Tässä yhteydessä tulkittiin Jeesuksen lupaus Pietarille niin, että se ei antanut hänelle johtavaa asemaa apostolien joukossa.

Käsitys sakramenteista (de mediae salutis)

Mikä on sakramentti


co

Sakramentti (lat. sacramentum) eli mysteerio (kreik. μυστήριον) on kristinuskon pyhä toimitus. Sakramentissa kirkko tuo erilaisten aineiden ja vertauskuvallisten tekojen avulla esille Jumalan armoa. Eri kristillisillä kirkoilla on erilaisia sakramentin määritelmiä ja eri määrä sakramentteja. Useimmissa kirkkokunnissa sakramentiksi määritellään ainakin kaste ja ehtoollinen.

Sakramentit Raamatussa

Vanhakirkollisen määritelmän mukaan sakramentti muodostuu Jumalan sanasta ja näkyvästä aineesta. Kirkkoisä Augustinuksen mukaan kasteeseen pätee tämä: "Kun sana yhdistyy aineeseen, syntyy sakramentti."

Tämän määritelmän - mikäli se ymmärretään yleisesti - mukaisesti Raamatusta löytyy monia sakramentteja, vaikkei sanaa sakramentti käytetäkään, esim. vaskikäärme (4 Moos. 21:8–9) oli väliaikainen sellainen, ja Jordan-joen vesi toimi henkilökohtaisena sakramenttina sotapäällikkö Naemanille (2 Kun. 5:10,14).

Sekä vaskikäärmeeseen että Jordanin veteen liittyi Jumalan sana, joka lupasi israelilaisille parantumisen käärmeen puremasta Siinailla ja Naemanille parantumisen spitaalista. Ilman Jumalan sanaa vaskikäärme ja Jordanin vesi eivät olisi vaikuttaneet mitään.

Luterilainen perinne on nähnyt sanan ja aineen yhteenliittymän koskevan kaikkia kirkon pyhimpiä toimituksia, sakramentteja, ja niinpä myös kasteen vesi sekä ehtoollisen leipä ja viini ovat ilman Jumalan sanaa pelkkää vettä, leipää ja viiniä.

Jumalan sanan kanssa ja sen tähden ne ovat sakramentteja, pyhiä toimituksia, joissa on aineeseen liittyneenä Jumalan sana ja asetus ja sen mukanaan tuoma yliluonnollinen armo.

Katolisen kirkon sakramentit

Katolisessa kirkossa on seitsemän sakramenttia: kaste, vahvistus (konfirmaatio), palveluvirka (papiksi vihkiminen), avioliitto, eukaristia (ehtoollinen), parannuksen sakramentti (rippi) ja sairaiden voitelu.

Ortodoksisen kirkon sakramentit

Ortodoksisessa kirkossa sakramenttien lukumäärä ei ole vakiintunut, mutta sakramenteiksi luetaan samat toimitukset kuin katolisessa kirkossakin: kaste, mirhavoitelu (vastaa konfirmaatiota), ehtoollinen, katumus, pappeus, avioliitto ja sairaan voitelu. Lisäksi sakramentteina on aiemmin pidetty mm. hautausta, vedenpyhitystä, mirhan valmistusta, munkiksi tai nunnaksi vihkimystä ja kirkon vihkimistä.

Ortodoksisessa kirkossa sakramentit – joita nimitetään mysteerioiksi tai mysteereiksi – ovat armon näkyviä välikappaleita, joiden kautta ja avulla ihmiset saavat Pyhän Hengen lahjan. Mikään kirkolliskokous ei ole määritellyt eikä vahvistanut ortodoksisen kirkon mysteerioitten lukumäärää.

Evankelis-luterilaisen kirkon sakramentit

Evankelis-luterilaisessa kirkossa sakramentteja ovat vain ne toimitukset, jotka kirkko katsoo Jeesuksen asettaneen, eli kaste ja ehtoollinen.

Luther piti varhaiskautenaan myös rippiä sakramenttina. Koska rippiin ei sisälly Augustinuksen määritelmään sisältyvää ainetta, sitä ei myöhemmin luettu sakramentteihin.

Luterilainen teologia seuraa sakramentin pätevyyden suhteen yleistä läntistä teologiaa: sakramentin pätevyys ei riipu sen toimittajasta tai sakramentin aineellisen olomuodon laadusta.

Sakramentin pyhyys syntyy Jumalasta, joka on läsnä konkreettisessa armonvälineessä. Luterilainen kirkko edustaa sakramenttirealismia: sakramenteissa Jumalan armo on näkyvässä aineessa läsnä, eikä kyseessä ole pelkästään symbolinen toimitus.

Augsburgin tunnustuksen 5 artiklan mukaan pappisvirka on evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Lisäksi 14. artiklan mukaan sakramenttien hoitaminen edellyttää julkista kutsumista tehtävään. Sakramentit on annettu kirkon omaisuudeksi. Kenelläkään ei ole lupaa ottaa sakramentteja omavaltaisesti toimitettavakseen. Kutsu hoitaa evankeliumin ja sakramenttien virkaa tarkoittaa vihkimistä pappisvirkaan.

Hätäkaste

Hätätilanteessa, mikäli henkilö on kuoleman vaarassa eikä pappia ole saatavilla, jokaisella on oikeus kastaa ko. henkilö valelemalla hänen päätään kolme kertaa vedellä sanoen: "Minä kastan sinut, N.N., Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen" (hätäkaste). Paikalla olisi hyvä olla kaksi todistajaa.

Toimitetusta hätäkasteesta on tämän jälkeen tehtävä viipymättä ilmoitus paikallisseurakuntaan.

Pakkotilanteessa, jos vettä ei ole, voidaan käyttää mitä tahansa nestettä, esimerkiksi kyyneliä. Sama koskee myös ehtoollista, joka voidaan poikkeustilanteessa, esimerkiksi sodassa, toimittaa myös käyttäen saatavilla olevia aineita.

Dogmaattisessa spekulaatiossa on pohdittu sitä, että kasteen sakramentin voisi toimittaa pätevästi kuka ihminen tahansa. Esimerkiksi pakanan kastama henkilö olisi tällöin pätevästi kastettu. Selvä kysymys on harhaoppisten suhteen: harhaoppisen, esimerkiksi areiolaisen toimittama kaste on pätevä eikä sitä uusita. Tämä muodostui kirkon kannaksi Augustinuksen johtaman donatolaisten vastaisen kampanjan aikana.

Sakramenttien historiaa

Vanhan kirkon aikana kirkon kirkollisia toimituksia kutsuttiin salaisuuksiksi (kr. mysterion). Tämä nimitys on säilynyt kreikankieliselle perinteella perustuvassa idän ortodoksisessa kirkossa. Lännen latinankielisessä kirkossa pyhiä toimituksia alettiin kutsua sakramenteiksi (lat. sacramentum).

Merkittävä osuus lännen sakramenttiopin kehityksessä oli Augustinuksella. Eräs keskeinen piirre hänen sakramenttikäsityksessään oli se vakaumus, että Kristus itse toimii kirkon pyhissä toimituksissa , jonka perusteella hän puolusti donatolaisia vastaan käymissään kiistoissa käsitystä, että sakramentin pätevyys ei riipu sen toimittaman papin henkisestä tilasta.

Laajassa merkityksessä sakramentti tarkoitti mitä tahansa pyhää todellisuutta kuvaavaa merkkiä. Tällaisia olivat esim. Mooseksen lain mukainen ympärileikkaus ja pääsiäisen vietto.

Augustinus ymmärsi sakramentin laajassa mielessä merkiksi (lat. signum), joka kuvaa jotakin pyhää todellisuutta (lat. res). Sakramentin näkymättömän todellisuuden ja sitä kuvaavan merkin välillä vallitsee aina eräänlainen samankaltaisuus, eivätkä sakramenttien merkit voi näin olla mielivaltaisesti valittuja. Ne kuvaavat sitä hengellistä todellisuutta, joiden merkkejä ne ovat. Näihin sakramentteihin kuuluivat siis myös kirkon toimitukset, jotka muodostivat sakramentit sanan suppeammassa merkityksessä.

Augustinukselta on peräisin se käsitys, että sakramentin muodostaa "sana ja näkyvä aine", jotka muodostavat yhdessä "näkyvän sanan". Näistä ja monista muista Augustinuksen teoksista otetuista ajatuksista tuli keskiajalla lännen sakramenttiopin peruslauseita, joiden oikeasta tulkinnasta syntyi useita kiistoja. Sana 'sakramentti' vakiintui 1100-luvulla tarkoittamaan seitsemää toimitusta:
  1. kaste (papin suorittama lapsen pään vedellä valelu),
  2. ehtoollinen (öäylätin ja viinin nauttiminen jumalanpalveluksessa),
  3. konfirmaatio (ripille pääsy),
  4. rippi (syntien anteeksi saaminen),
  5. pappisvihkimys,
  6. avioliitto ja
  7. sairaan voitelu.
Augustinuksen ajatusta siitä, että sakramentin vaikutus ei riipu sitä toimittavasta papista kehitettiin edelleen keskiajalla. Tämän perustalta muodosteltiin ns. opus operatum -oppi: koska sakramentin vaikutus ei ole kiinni sen toimittajan arvollisuudesta, sanotaan sakramentin vaikuttavan pelkkänä "tehtynä tekona" (lat. opus operatum).

Tähän asetettiin kuitenkin se ehto, että sakramentin vastaanottajan tulee olla asennoitunut niin, että hän ei "asetta estettä" Jumalan armon vaikutukselle.

Keskiajan tärkeimpiin kehityskulkuihin sakramenttiopin alalla kuuluu myös transsubstantiaatio-opin syntyminen. Tällä opilla pyrittiin selittämään, millä tavoin Kristus on läsnä ehtoollisen leivässä ja viinissä.

Koska haluttiin pitää kiinni siitä, että ehtoollisleipä ja -viini ovat hyvin perustavalla tavalla Kristuksen ruumis ja veri, otettiin avuksi aristotelisen filosofian käyttämä jaottelu olion substanssin eli olemuksen ja aksidenssien eli siihen liittyvien ominaisuuksien välillä.

Tähän liittyen selitettiin, että ehtoollisessa leipä ja viini tosin säilyttävät niiden luonnolliset havaittavat ominaisuudet, mutta niiden substanssi eli sisäinen olemus muuttuu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Tuloksena on siis jotain, joka todellisuudessa on itse Kristus, mutta näyttää, maistuu jne. leivältä ja viiniltä.

Reformaatio hyökkäsi sakramenttiopin yhteydessä juuri transsubstantiaatio-oppia ja ex opere operato -oppia vastaan. Viimeksi mainittu oppi ei reformaattoreiden mukaan ottanut huomioon ihmisen uskon välttämättömyyttä sakramentin vastaanottamisessa, mikä oli ristiriidassa reformatorisen uskosta vanhurskauttamisen opin kanssa.

Transsubstantiaatio-opin luterilainen reformaatio näki pakanallisen filosofian sekoittamisena uskon salaisuuksiin. Lutherin mukaan leipä ja viini säilyttävät sekä luonnollisen olemuksensa että aksidentaaliset ominaisuutensa, mutta Kristuksen ruumis ja veri yhdistyvät ehtoollisessa ehtoollisaineisiin.

Myös Sveitsin reformaatioon perustuva reformoitu perinne hylkäsi keskiaikaisen transsubstantiaatio-opin, mutta osin eri perustein. Reformoidun opin mukaan leipä ja viini säilyttävät luonnollisen olemuksensa siksi, että vain niiden merkitys muuttuu.

Kristuksen ruumis ja veri eivät ole reformoidun käsityksen mukaan todellisesti läsnä eteologianhtoollisaineissa, vaan leipä ja viini ovat Kristuksen ruumista ja verta kuvaavia merkkejä. Tämän käsityksen mukaan Kristus on läsnä ehtoollisessa vain henkisesti, ruumiinsa puolesta hän on korotettuna taivaaseen.

Käsitys viimeisistä ajoista (de novissimis) eli eskatologia

Eskatologia

Eskatologia (käsite muodostettu kreikan sanoista eskatos, äärimmäinen ja logos, tieto) on uskontoihin liittyvä oppi maailman viimeisistä tapahtumista. Viimeisillä tapahtumilla tarkoitetaan yleensä nykyisen maailman päättymistä ja uuden, onnellisen maailman syntymistä.

Raamatun ennustuksia lopun ajasta

apo

Jeesuksen opetuslapset halusivat tietää milloin Jumalan valtakunta tulee. Jeesus antoi vastauksessaan moniosaisen tunnusmerkin, josta voitaisiin havaita milloin uusi onnellinen maailma on lähellä. Muissa raamatunkirjoissa lisätään tunnusmerkkiin yksityiskohtia.

Jeesuksen antaman tunnusmerkin piirteitä ovat:

  1. Sodat
  2. Suuret maanjäristykset
  3. Nälänhätä
  4. Sairaudet
  5. Pelko
  6. Jeesuksen opetuslapsia vihataan ja vainotaan
  7. Väärät uskonnolliset opettajat
  8. Jumalan valtakunnasta kerrotaan kaikkialla
  9. Laittomuuden lisääntyminen


Jeesuksen vastaus opetuslasten kysymykseen on kokonaisuudessaan Matteuksen 24:ssä, Markuksen 13:ssa ja Johannes 21:ssä luvussa.

Paavali puolestaan kirjoitti että viimeisinä päivinä on vaikeita aikoja, koska ihmisten käytös muuttuu huonompaan suuntaan. Paavali mainitsemia piirteitä, ovat mm.

  1. Itserakkaus
  2. Rahan rakkaus
  3. Tottelemattomuus vanhemmille
  4. Kiittämättömyys
  5. Rakkaudettomuus
  6. Raakuus ja väkivaltaisuus
  7. Rakkaus nautintoja, eikä Jumalaa kohtaan
  8. Uskonnollinen ulkokultaisuus

Apostoli Johannes sai Jumalalta näyn, jossa paljastettiin lopun ajan tapahtumia. Johannes kirjoitti niistä Ilmestyskirjassa.

  1. Sodat
  2. Nälänhätä ja korkea ruuan hinta
  3. Maan turmeleminen

Muita oppeja

Dogmatiikka voi luonnollisesti tutkia myös muita opinkohtia. Tällaisia loci-järjestelmään kuulumattomia mutta muuten tunnettuja dogmatikan tutkimia kristinuskon opin osa-alueita ovat mm.

Käsitys enkeleistä eli angelologia

an

Angelologia tarkoittaa enkelioppia, enkelitiedettä, kirkkojen ja teologien käsityksiä enkeleistä. Erityisesti käsite kuvaa kristillisen kirkon ajattelua ja opetusta enkeleistä.

Mutta myös juutalaisuudessa ja islamissa on omat oppinsa enkeleistä, niiden merkityksestä, asemasta ja hierarkioista. Itse asiassa kaikissa kolmessa juutalaisperäisessä uskonnossa vallitsee yhtenäinen käsitys enkeleistä taivaallisina henkiolentoina ja Jumalan sanansaattajina, vaikka toki erojakin löytyy.

Angelologia ei ole yhtenäinen ja selvärajainen oppirakennelma, vaan se on eri teologien tekemien määritelmien ja tulkintojen kudelma. Niinpä esimerkiksi enkelihierarkioista on esitetty erilaisia näkemyksiä: tavallisin on yhdeksänportainen hierarkia, jota kannattivat Pseudo-Dionysios Areopagita ja Tuomas Akvinolainen.

Arkkienkelien lukumäärästä – seitsemän – vallitsee laaja yksimielisyys, koska asia on ilmaistu Raamatussa (apokryfikirjoihin kuuluvassa Tobitin kirjassa).

Minkä nimisiä nämä seitsemän ovat, siitä esiintyy erilaisia käsityksiä riippuen siitä, mistä perinteestä käsin asiaa tulkitaan. Kristillisen kirkon angelologian mukaan nimeltä mainittuja arkkienkeleitä ovat vain ne, jotka löytyvät Raamatusta: Mikael, Gabriel ja Rafael. Muitakin nimiä esiintyy kirjallisuudessa, mutta mitään ”virallista asemaa” näillä nimillä (esimerkiksi Uriel) ei varsinaisesti ole.

Kristillisten kirkkojen yhteinen angelologia on melko pidättyväistä. Se perustuu ensisijaisesti Raamatun kertomuksiin. Monet teologit ovat kuitenkin vuosisatojen varrella esittäneet yksityiskohtaisia ja pitkälle meneviä kuvauksia ja tulkintoja enkeleistä. Angelologisia kuvauksia löytyy myös kaunokirjallisuudesta, kuten Danten Jumalaisesta näytelmästä tai John Miltonin Kadotetusta paratiisista.

New age ja erilaiset uushenkiset opit käyttävät hyväkseen kristillistä, juutalaista ja islamilaista enkeliopetusta, mutta yhdistävät siihen omasta perinteestään ja tarustostaan nousevia käsityksiä. Lopputuloksena on värikästä ja yksityiskohtaista ”angelologiaa”.

Käsitys Mariasta eli mariologia

Ikuinen neitsyt

Maria tarkoittaa kristinuskossa Jeesuksen äitiä.

Mariologia on Neitsyt Mariaa ja hänen asemaansa pelastusjärjestyksessä tutkiva teologian alue. Mariologinen tutkimus keskittyy pääasiassa katolisen kirkon piiriin.

Raamatun kertomusten mukaan Maria oli neitsyt, koskematon, tullessaan raskaaksi, joka tapahtui Jumalan Pyhän Hengen vaikutuksesta (Matt. 1: 18-20, Lk. 1: 26-37). Tämä käsitys on otettu myös apostolisen uskontunnustuksen lauseeseen "syntyi neitsyt Mariasta"; Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustuksen mukaan "tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi".

Kirkossa kehittyi tämän lisäksi käsitys, että Maria on ikuinen neitsyt (semper virgo). Käsitys Marian ikuisesta neitsyydestä on ortodoksisen ja katolisen kirkon tavanomainen käsitys, mutta se esiintyy myös luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Käsitys Marian ikuisesta neitsyydestä syntyi varsin varhain, ja siitä oli vahva kirkollinen perinne 300-luvulla. Lännessä käsitys vahvistettiin paikallisessa Lateraanikokouksessa 649.

Jumalansynnyttäjä

Mariasta käytetään nimitystä jumalansynnyttäjä tai Jumalan äiti (theotokos, Mater Dei). Areiolaiskiistan aikana keskusteltiin siitä, voiko Mariaa kutsua jumalansynnyttäjäksi vai pelkästään Kristuksen synnyttäjäksi. Marian kutsuminen jumalansynnyttäjäksi on siten enemmänkin kristologinen kannanotto kuin itse Mariaa koskeva käsitys.

Marian kutsuminen Jumalan äidiksi vahvistettiin Efesoksen kirkolliskokouksessa vuonna 431. Nimitys hyväksytään myös luterilaisessa kirkossa (Yksimielisyyden ohje: 8. Kristuksen persoona).

Marian perisynnitön sikiäminen

Roomalaiskatolisen kirkon käsityksen mukaan Maria itse syntyi perisynnittömästi (immaculata conceptio). Marian perisynnittömyydestä käytiin keskustelua lähes koko kristinuskon historian ajan. Ajatus esiintyy jo Augustinuksella, joka katsoi Marian olevan perisynnitön: "Autuaan Neitsyen (eli Marian) tapauksessa meidän tulee tehdä poikkeus (puhuttaessa perisynnistä)."

Dogmin julisti paavi Pius IX konstituutiossa Ineffabilis Deus 8.12.1854. Dogmin mukaan Maria varjeltiin perisynniltä ainutlaatuisella tavalla historiassa Kristuksen ansioiden tähden. Muut kirkkokunnat eivät tunnusta dogmia Marian perisynnittömästä sikiämisestä.

Marian taivaaseen ottaminen

mar

Katolisella kirkolla on dogmi perisynnittömän Marian taivaaseenottamisesta (assumptio Mariae). Dogmin julisti paavi Pius XII 1.11.1950 konstituutiossa Munificentissimus Deus. Dogmin mukaan Maria otettiin maallisen elämänsä päätteeksi ruumiineen ja sieluineen taivaaseen. Dogmin muotoilu jättää avoimeksi, kokiko Maria fyysistä kuolemaa.

Ortodoksisella kirkolla on opetus Marian kuolonuneen nukkumisesta. Ortodoksisen käsityksen mukaan Maria koki inhimillisen kuoleman, jolloin hänen sielunsa otettiin Jumalan luo. Marian ruumis kuitenkin herätettiin kuolleista kolmantena päivänä ja otettiin taivaaseen. Käsityksen mukaan Maria elää nyt ylösnousseena ruumiillisesti taivaassa.

Protestanttisen kirkkokunnat eivät hyväksy käsitystä Marian ruumiillista taivaaseenottamisesta, vaikka esimerkiksi anglikaanit ja luterilaiset kirkot opettavat, että kaikki pyhät, Maria mukaan lukien, rukoilevat taivaassa kristittyjen puolesta.

Protestanttisissa kirkkokunnissa on esiintynyt sola scriptura -periaatteen johdosta vastustusta semper virgo -käsitystä vastaan, koska Uudessa testamentissa mainitaan useaan kertaan Jeesuksen sisarukset (Lk. 8:19-21, Mk. 6:3, Jh. 7:3-5, Ap.t. 1:14, 1 Kr. 9:5, Gal 1:19). Tämän vuoksi Mariaa voisi kutsua neitsyt Mariaksi, mutta ei ikuiseksi neitsyeksi.

Näitä käsityksiä vastaan on sanottu, että sanat veli ja sisar ajan juutalaisessa ympäristössä viittasivat myös muihin sukulaisiin. Kirkollinen perinne on tältä osin pitänyt Raamatussa mainittuja henkilöitä Jeesuksen serkkuina.

Raamattuperusteena on viitattu profeetta Hesekieliin, jonka temppelin portista lausumansa sanat on vertauskuvallisesti tulkittu viittaavan Marian kohtuun (Hes. 44:2).

Tutkimus on usein pitänyt käsitystä Jeesuksen neitseellisestä syntymisestä kristinuskolle myöhäsyntyisenä käsityksenä, koska se esiintyy vasta noin 90-luvulla kirjoitetuissa evankeliumeissa (Mt., Lk.). Tutkimus on herättänyt vastustusta ja johtanut keskusteluun Raamatun arvovallasta ja erehtymättömyydestä, eli raamattuteologisista käsityksistä.

Ortodoksisessa ja katolisessa kirkossa Marialle osoitetaan suurta kirkollista kunnioitusta. Mariaa kuten muitakaan pyhiä ei rukoilla sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan Marialta pyydetään esirukouksia. Marialle osoitetaan kunnioitusta (adoraatio), kun taas todellinen palvonta (vere latreia) kuuluu Jumalalle.

Tunnetuimpia rukouksia ovat ave Maria -rukous sekä Marialle omistettu ruusukkorukous.

Reformaatiossa ei vastustettu Marialle osoitettua kirkollista kunnioitusta. Päinvastoin, Mariaa pidettiin hurskaana Jumalan äitinä.

Luther kirjoitti selitysteoksen Marian ylistyslauluun (Magnificat). Reformaatiossa kuitenkin vastustettiin Marialle osoitettua liiallista kansanhurskautta.

Erityisesti kritisoitiin Marialle osoitettuja rukouksia, ja muun muassa ruusukkorukousta pidettiin "hyödyttömänä" (Augsburgin tunnustuksen puolustus: Pyhien avuksihuutaminen; Luostarilupaukset).

Tästä huolimatta myös reformaatiossa ajateltiin, että Maria ja kaikki pyhät rukoilevat joka hetki taivaassa ihmisten puolesta.

Käsitys sielunhoidosta eli pastoraaliteologia

Kristillinen sielunhoito

Kristinuskossa sielunhoito on ihmisen pahan olon kohtaamista, kriisin hoitamista tai vaikean asian käsittelyä keskustelun keinoin.

Sielunhoitajat voivat olla maallikoita, kristittyjä kirkon työntekijöitä, pappeja tai koulutettuja terapeutteja tai psykoteraoeutteja.

Sielunhoito voi sisältää mm. kuuntelemista ja rukousta.

Sielunhoito eroaa psykoterapiasta, ja ne ovat verrattain epäyhtenäisiä ilmiöitä. Niitä yhdistävät toisiinsa kuitenkin psykologisen tiedon ja menetelmien hyväksikäyttö. Ne poikkeavat toisistaan myös viitekehyksensä ja toimintaympäristönsä suhteen.

Sielunhoidon tavoitteena on auttaa ihmistä kantamaan taakkaansa sielunhoitotilanteen jälkeen hieman kevyempänä. Sielunhoitoon liittyy myös rukous, mikäli sielunhoitoon tullut ihminen tahtoo rukousta tai tulla siunatuksi. Sielunhoidolla tarkoitetaan yleensä henkilökohtaisesti saatua keskusteluapua, mutta joskus sielunhoidoksi kutsutaan myös yleisiä hengellisiä tilaisuuksia, kuten jumalanpalvelukset.

Sielunhoitaja

Sielunhoitajana voi toimia vain tunnustava kristitty. Ratkaisevaa on henki, jossa asia hoidetaan. Sielunhoitajalta edellytetään tietynlaista "kypsyyttä". Kyetäkseen tunnistamaan lähimmäisen heikkouden, hänen pitää kyetä tunnistamaan myös omat heikkoutensa, ristiriitansa ja kompleksinsa.

Sielunhoidollinen keskustelu

Sielunhoito ja terapia käyttävät keskustelua auttavan ja autettavan välillä. Usein autettava on yksinäinen ihminen, joka on rohkaistunut kääntymään lähimmäisen puoleen. Keskustelun tulisi olla avointa ja luottamuksellista. Sielunhoitajan ei tulisi moralisoida.

Jos sielunhoitaja kokee tarvetta ottaa kantaa sielunhoitokeskusteluissa ilmenneisiin asioihin tai toimia jopa tuomarina, on hän käsittänyt tehtävänsä täysin väärin. Moralismista luopuminen ei kuitenkaan tarkoita moraalista luopumista, koska sielunhoidossa on tarkoitus saada ihminen toimimaan moraalisesti.

Nuorten seksuaalinen sielunhoito

rakel

Mitä Rakel unohti?

Nuorisotyöntekijät ovat nuorten sielunhoitajia myös seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Keskeinen metodi on nuorten neuvominen. Seksuaalisuus on haastava osa-alue nuorisotyössä, koska aihe on usein hämmentävä ja nolostuttava, mutta samalla kiinnostava ja tärkeä.

Keskustelutilanne on nuorelle usein äärimmäisen jännittävä. Sielunhoitajassa nuoren seksuaalisuuteen liittyvät tarpeet herättävät voimakkaita tunteita. Seksuaalisuudesta ja seksistä puhuminen koetaan usein vaikeaksi, mikä johtuu häpeän tunteista.

Sielunhoidon historia

Alkuseurakunnan sielunhoito perustui aedificatio mutuaan eli seurakunnan jäsenten keskenään harjoittamaan sielunhoitoon.

Sielunhoidon tutkimus

Sielunhoitoa eli pastoraalipsykologiaa tutkitaan Suomessa yliopistojen teologisten tiedekuntien käytännöllisen teologian laitoksissa. Pastoraalipsykologia tutkii sielunhoitoa ilmiönä, laatii siitä teoriaa ja antaa sitä koskevaa opetusta.

Pastoraalipsykologian aputieteitä ovat psykologia ja psykiatria. Lisäksi pastoraalipsykologian rajapinnassa on pastoraaliteologia, joka yleensä luetaan systemaattisen teologian alaan kuuluvaksi dogmatiikan aihepiiriksi, joka tutkii rippiä eli absoluutiota.

Käsitys lähetystyöstä eli missiologia

Suomen kristityt kutsuvat kristinuskoon käännyttämistä lähetystyöksi. Missio sinänsä tarkoittaa annettua tehtävää tai valtuutusta.

lah

Lähetyssaarnaajan asento.

Missiologia eli lähetystiede on tutkii uskontojen, lähinnä kristillisten kirkkojen, lähetystyötä. Missiologia luetaan systemaattisen teologian alaan. Systemaattisessa teologiassa sitä tutkitaan vaihtelevasti sekä dogmatiikan että ekumeniikan yhteydessä. Suomen yliopistojen teologisissa tiedekunnissa ei ole yhtään missiologian professuuria.

Missiologialla on jossain määrin kahtalainen luonne. Yhtäältä se on akateeminen oppiaine, joka tutkii lähetystyötä kriittisesti ja arvovapaasti. Toisaalta missiologia on monissa yliopistoissa sen verran vakiintumaton oppiaine, että käytännössä missiologinen pohdinta on usein jäänyt kirkkojen itsensä tehtäväksi.

Missiologinen työskentely on ollut kirkoille tarpeellista, koska erityisesti 1960-luvulta alkaen syntyi voimakas maailmanlaajuinen lähetystyötä arvosteleva liike, joka ei pitänyt lähetystyötä oikeutettuna. Missiologialla on siten tavallista suurempi käytännön yhteys kirkkojen konkreettiseen lähetystyöhön.

Moderni missiologia on syntynyt ekumeenisen liikkeen myötä. Kristillisten kirkkojen lähetystyössään kohtaamat keskinäiset ongelmat johtivat 1800- ja 1900-luvun taitteessa maailmanlaajuisiin lähetyskonferensseihin.

Lähetyskonferenssien teologinen työskentely synnytti teoreettisen pohdinnan, josta missiologia sai alkunsa. Edinburghin lähetyskonferenssi 1910 on myös organisoituneen ekumeenisen liikkeen syntyhetkiä. Käytännöllisemmässä merkityksessä kristilliset kirkot ovat opinmuodostuksessaan pohtineet lähetystyöhön liittyviä kysymyksiä varhaisesta historiastaan lähtien.

Missiologian alat

Missiologia jaetaan tavallisesti ainakin seuraaviin alaosiin:
  • lähetyshistoria
  • ekumeeninen missiologia
  • lähetystyölle esitetyt opilliset eli dogmaattiset perusteet

Lähetystyön opilliset lähtökohdat

Missiologian eräs keskeinen tehtävä on tutkia kirkkojen lähetystyölle esittämiä perusteluja eli opillisia lähtökohtia.

Lähetystyö perustellaan tavallisesti Matteuksen evankeliumin lähetyskäskyllä (Matt. 28: 19-20). Kertomuksen mukaan ylösnoussut Kristus lähetti oppilaansa tekemään kaikista kansoista hänen oppilaitaan kastamalla ja opettamalla. Lähetystyö nähdään siten ylösnousseen Kristuksen antamana tehtävänä.

Lähetystyöllä nähdään olevan kristologinen perusta. Nykyisin erityisesti vanhat kirkkokunnat korostavat lähetystyön kolminaisuusopillista lähtökohtaa.

Kolminaisuusopillisesti lähetystyön juuret nähdään siinä, että Isä lähetti Poikansa maailmaan pelastamaan sen, ja on siten ensimmäinen lähettäjä. Pyhä Henki, joka on Isän lähettämä puolustaja ja pyhittäjä, toimii kristittyjen kautta ja synnyttää uskoa missä ja milloin hyväksi näkee (ubi et quando visum est Deo).

Modernissa missiologiassa kolminaisuusopillinen lähtökohta näkyy myös siinä, että siinä korostetaan Jumalan hyvää luomistyötä, ja siten yksilöiden ihmisarvoa ja eri kansojen kulttuurin arvostamista. Kolminaisuusopillisesti perusteltu lähetystyö torjuu pakon ja painostamisen lähetystyön välineenä.

Kirkot korostavat usein lähetystyön olevan kirkon olennaisrakenteeseen kuuluva eli konstitutiivinen osa. Lähetystyö on siten kirkon luovuttamaton tehtävä. Luopuminen lähetystyöstä johtaisi siihen, että kirkko ei enää olisi kristillinen kirkko. Lähetystyö nähdään tällöin aivan erityisesti kirkon omaksi tehtäväksi eli missioksi.

Historiallisesti on kuitenkin niin, että kirkkojen lähetystyö on toteutunut suurimmaksi osaksi kirkoista erillisten lähetysjärjestöjen kautta. 2000-luvulla on mm. Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa käyty keskustelua lähetysjärjestöjen liittämisestä kiinteämmin kirkon yhteyteen, mm. taloudellisesti.

Kirkon elämässä lähetystyön nähdään nousevan messusta. Jo sanana messu on lähellä missiota eli lähetystyötä. Sana messu tulee latinankielisistä papin lähettämissanoista "ita missa est" (olette lähetetyt). Messun lopussa oleva lähettäminen on jokaiselle messuun osallistuneelle kutsu lähteä sakramentin osallisuudesta maailmaan kohtaamaan ihmisiä rakastamalla, palvelemalla ja todistamalla ylösnousseesta Kristuksesta.

Tämä saa ilmauksensa myös monien läntisten kirkkokuntien messussa ehtoollisrukouksen lopussa olevassa seurakunnan aklamaatiossa "Me julistamme hänen kuolemaansa. Me todistamme hänen ylösnousemustaan. Me odotamme hänen tulemistaan kunniassa." Ylösnousemususko ja sen todistajana oleminen on tälläkin tavoin lähetystyön keskeinen motiivi.

Luomisteologian korostus on saanut eräät teologit ja kirkkokunnat pohtimaan ylipäätään lähetystyön oikeutta. Tällöin Jumalan luomana oleminen, eri kulttuurit ja myös eri uskonnot nähdään Jumalan luomistyön ilmauksena, eikä silloin nähdä tarvetta varsinaiseen lähetystyöhön, korkeintaan kehitysapuun ja muuhun humanitaariseen toimintaan. Luomista korostava lähetystyöhön kriittisesti suhtautuva teologia on saanut kannattajia myös monista humanistisista liikkeistä.

Toisenlainen lähetystyöhön kriittisesti suhtautunut ilmiö oli kolmansien maiden kirkkojen moratoria-vaatimus, joka synnytti voimakkaan kiistan kirkkojen maailmanneuvostossa 1970-luvun alussa. Pitkään lähetystyön kohteena olleet Aasian ja Afrikan kirkot vaativat lähetystyön moratoriota eli lopettamista, koska sen nähtiin estävän näiden kirkkojen todellisen itsenäistymisen.

Ekumeenisessa liikkeessä on perinteisesti torjuttu proselytismi eli aktiivinen toisten kirkkojen jäsenten käännyttäminen omaan kirkkoon. Näin vakiintuneet kristilliset kirkot tunnustavat toisilleen olemassaolon oikeutuksen ja tunnustavat epäsuorasti toinen toisensa kirkko-luonteen.

Missiologialla on tässä kohdin voimakas yhteys kirkko-oppiin eli ekklesiologiaan. Periaatetta ei tunnusteta joissain vapaakirkollisissa kristillisissä yhdyskunnissa, jotka näkevät oman yhteisönsä ainoaksi oikeaksi kristilliseksi yhteisöksi.

Käsitys armosta ja pyhityksestä (De gratia)

Kristinuskon käsitys armosta perustuu yliluonnolliseen.

Armokäsityksen ymmärtämiseksi on tarkasteltava käsitystä ihmisestä Jumalan kuvana ja perisynnin vaikutusta ihmiseen.

Luotu Jumalan omaksi kuvaksi

gm

Kristinuskon mukaan ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Ihmisellä on tämän vuoksi osallisuus jumalallisesta valosta ja voimasta. Hän kykenee järkensä avulla ymmärtämään Jumalan järjestystä maailmassa ja tahdollaan suuntautumaan todelliseen hyvään.

Ihmisen henkisten kykyjen, järjen ja tahdon vapaus on erottamaton osa hänen ihmisarvoaan. Tätä vapauttaan ihmisen pitää käyttää Jumalan rakastamiseen ja tehdä yhteistyötä hänen kanssaan kaikkien parhaaksi. Lopullisesti ihmisen on jumalallistunut Kristuksessa. on tapahtunut uusi luominen (uudestisyntyminen).

Langennut, mutta ei turmeltunut kokonaan

Paholaisen viettelemänä ihminen antoi rakkautensa Jumalaan kuolla sydämessään, ja hän tahtoi tulla Jumalan kaltaiseksi ilman Jumalaa, Jumalan edelle ja ilman yhteistyötä Jumalan kanssa.

Perisynnin seurauksena ihminen menetti alkuperäisen pyhyytensä ja vanhurskautensa, mutta hänen luontonsa ei turmeltunut kokonaan. Inhimillinen luonto haavoittui, ja sen luonnolliset kyvyt heikkenivät. Hän tuli taipuvaiseksi pahaan, ja hän joutui tietämättömyyden, kärsimisen ja kuoleman herruuden alle.



Kristus on ansainnut ihmisille uuden elämän ja hänen armonsa palauttaa sen, minkä synti on turmellut. Kristuksessa ihmisessä oleva Jumalan kuva on asetettu entiselleen ja Jumalan armo on vielä jalostanut sitä.

Kaste antaa elämän Kristuksessa, pyyhkii pois perisynnin ja kääntää ihmisen Jumalan puoleen. Perisynnin seuraukset luonnolle säilyvät. Ihmiselle jää taipumus pahaan, joka haastaa hänet.

Armosta mutta omin voimin

Katolisen uskon mukaan Jumala vaikuttaa välittömästi edeltäkäyvällä armollaan. Tämän Jumalan vapaan aloitteen tarkoituksena on antaa Pyhän Hengen kautta apu, jotta ihmisen silmät avautuisivat ja hän pystyisi myöntymään Jumalan kutsuun.

Usko, jota Jumalan armo tukee, on ihmisen vapaa vastaus Jumalan kutsuun, koska Jumala on luonut ihmisen vapauteen.

Armon vaikutuksen alaisena ihminen kääntyy Jumalan puoleen ja pois synnistä. Näin ihminen ottaa vastaan anteeksiannon Jumalalta. Trenton konsiilin lausuma (DS 1528) kiteyttää:

"Vanhurskauttaminen sisältää siis syntien anteeksiantamisen, pyhityksen ja sisimmän ihmisen uudistuksen."

Teoista palkka

Vanhurskauttamisessa ja sen myötä ihmiseen vuodatetaan usko, toivo ja rakkaus. Vanhurskauttaminen on Katekismuksen mukaan vanhurskaaksi tekemistä ihmisen sisimmässä. Se saa aikaan yhteistyön Jumalan armon ja ihmisen vapauden välillä.

Koska vanhurskauttamisessa syntyy "sisäinen ihminen", uskon tielle astuminen merkitsee ihmisen pyrkimistä täydellisyyteen. Tämä tapahtuu pyhityksessä Jumalan pyhittävän armon avulla ja sakramenttien osallisuudessa.

Pyhän Hengen vaikutuksen alaisena ihminen kykenee ansaitsemaan itselleen ja lähimmäisilleen armolahjoja iankaikkisuuden saavuttamista ja ajallisia tarpeita varten.

Katekismuksen artikla vanhurskauttamisesta ja armosta päättyy kohdassa 2016 toteamukseen:

"Pyhän äitikirkon lapset toivovat täydellä syyllä lopullisen kestävyyden armoa ja palkkaa Jumalalta hyvistä teoista, joita tehdään hänen armonsa kautta Jeesuksen yhteydessä."

Sanojen merkitykset

Kun katoliset opettavat, että vanhurskauttaminen tapahtuu ansaitsemattomasta armosta, he tarkoittavat eri asiaa kuin luterilaiset samoilla sanoilla.

He tarkoittavat juuri tätä edeltäkäyvää armoa, joka kääntymyksen alussa herättelee ihmistä yhteistyöhön vanhurskauttamisessa. Usko on sikäli Jumalan lahjaa, että se perustuu tähän perustavaan armoon.

Samalla se on katolisen uskon mukaan ihmisen vapaa teko, vastaus Jumalalle. Tuomas Akvinolaiseen viitaten katekismus määrittelee näin:

"Uskominen on järjen myöntymistä jumalalliseen totuuteen niin kuin kehottaa tahto, jotka liikuttaa Jumalan armo."

Katolisen uskon mukaan ihmisen pelastuminen uskon kautta ja armosta merkitsee kehitystä. Se perustuu Jumalan armon alkusysäykseen, mutta se toteutuu vain ihmisen ja Jumalan yhteistyössä.

Yksin armosta

Luterilaisten mukaan pelastus eli vanhurskauttaminen perustuu kokonaan ja yksinomaan Jumalan armoon Kristuksen tähden.

Perisynnin alaisina ihmiset ovat kadotuksen alaisia ja Jumalan vastustajia. Kysymys perisynnin turmeluksesta ei ole yhdentekevä asia, vaan taipumus pahaan on todella syntiä. Se erottaa ihmisen Jumalasta ennen kääntymystä ja sen jälkeenkin.

Pelastus on Kristuksen täydellisessä sijaishyvityksessä synneistä. Ristillä hän on täydellisesti sovittanut ihmiset Jumalan kanssa. Kristuksen ansaitsema vanhurskaus annetaan lahjaksi uskon kautta.

Usko on Jumalan armon synnyttämä luottamus Jumalan pelastustekoon. Se teko tapahtui Kristuksen tähden, ja se annetaan ihmisille sanan ja sakramenttien välityksellä.

Pelastuminen yksin uskon kautta merkitsee samaa kuin pelastuminen Jumalan armosta. Luterilaiset ovat opettaneet, että armon tie on uskon tie ja uskon tie on armon tie. Kristityn pyhitys on vanhurskauttamisesta elämistä.jumalallistamisoppi, joka esiintyy ennen kaikkea kreikankielisten kirkkoisien opetuksessa. Koska idän ortodoksisten kirkkojen oppi seuraa juuri kreikankielistä traditiota, on jumalallistamisoppikin tullut näiden kirkkojen keskeisimmäksi pelastusopiksi.

Aluksi on syytä huomata, että sana 'jumalallistaminen' (kr. theopoieesis) saattaa nykylukijalle olla harhaanjohtava. Se ei tarkoita, kuten ensi näkemältä voisi olettaa, että ihminen tulisi tämän opin mukaan Jumalaksi. Jumalallistamisesta puhuttaessa käytettiin usein ilmaisua "tulla osalliseksi jumalallisesta luonnosta", joka erotettiin varsinaisesta Jumalana olemisesta. Kysymys on siitä, että ihminen palautuu alkuperäiseen olemukseensa Jumalan kuvana ja kaltaisena. Ihminen ei siis tule Jumalaksi, vaan Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi ja liittyy yhteen hyvin läheisellä tavalla Jumalan kanssa, mutta ei sulaudu yhteen Jumalan kanssa, niin että ihmisyys muuttuisi jumaluudeksi.

Vanhakirkollinen jumalallistamisoppi teki alusta alkaen selvän eron Jumalan jumalallisuuden ja ihmisen jumalankaltaisuuden välillä. Ainoastaan Kristus on ihmisistä myös luonnoltaan Jumala, muut ihmiset voivat vain lähestyä täyttä Jumalan kaltaisuutta, mutta eivät siis varsinaista jumalallisuutta. Sama koskee myös Kristuksen inhimillistä luontoa: sitä voidaan pitää täydellisesti Jumalan kaltaisena, ja siis tässä mielessä jumalallistuneena, mutta se ei ole olemukseltaan jumalallinen.

Jumalallistamisoppi liittyy muutenkin läheisesti oppiin Kristuksesta. Jumalallistamisen lähtökohtana on Jumalan tuleminen ihmiseksi Kristuksessa. Tämä ajatus on lausuttu usein muodossa: ''Jumala tuli ihmiseksi, että ihminen jumalallistuisi.''

Kristuksessa jumaluus ja ihmisyys yhdistyivät, jonka seurauksena Kristuksen inhimillinen luonto jumalallistui, eli tuli täydellisesti Jumalan kuvaksi ja osalliseksi jumalallisesta luonnosta.

Kristuksen inhimillisen luonnon jumalallistuminen mahdollisti tämän ajattelutavan mukaan sen, että myös muille ihmisille on auennut tie jumalallistumiseen. Kun ihminen saa Pyhän Hengen kasteessa, yhdistää Henki ihmisen Kristukseen, joka alkaa muuttaa ihmistä kaltaisekseen. Tässä prosessissa, joka kestää koko ihmisen elinajan, ihminen muuttuu vähitellen ylösnousseen Kristuksen kaltaiseksi, siis jumalallistuneeksi.

Jumalallistaminen

Jumalallistamisoppi esiintyy ennen kaikkea kreikankielisten kirkkoisien opetuksessa. Koska idän ortodoksisten kirkkojen oppi seuraa juuri kreikankielistä traditiota, on jumalallistamisoppikin tullut näiden kirkkojen keskeisimmäksi pelastusopiksi.

Aluksi on syytä huomata, että sana 'jumalallistaminen' (kr. theopoieesis) saattaa nykylukijalle olla harhaanjohtava. Se ei tarkoita, kuten ensi näkemältä voisi olettaa, että ihminen tulisi tämän opin mukaan Jumalaksi. Jumalallistamisesta puhuttaessa käytettiin usein ilmaisua "tulla osalliseksi jumalallisesta luonnosta", joka erotettiin varsinaisesta Jumalana olemisesta. Kysymys on siitä, että ihminen palautuu alkuperäiseen olemukseensa Jumalan kuvana ja kaltaisena. Ihminen ei siis tule Jumalaksi, vaan Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi ja liittyy yhteen hyvin läheisellä tavalla Jumalan kanssa, mutta ei sulaudu yhteen Jumalan kanssa, niin että ihmisyys muuttuisi jumaluudeksi.

Vanhakirkollinen jumalallistamisoppi teki alusta alkaen selvän eron Jumalan jumalallisuuden ja ihmisen jumalankaltaisuuden välillä. Ainoastaan Kristus on ihmisistä myös luonnoltaan Jumala, muut ihmiset voivat vain lähestyä täyttä Jumalan kaltaisuutta (huomaa Ilkka Niiniluodon käsite "totuudekaltaisuus") , mutta eivät siis varsinaista jumalallisuutta. Sama koskee myös Kristuksen inhimillistä luontoa: sitä voidaan pitää täydellisesti Jumalan kaltaisena, ja siis tässä mielessä jumalallistuneena, mutta se ei ole olemukseltaan jumalallinen.

Jumalallistamisoppi liittyy läheisesti oppiin Kristuksesta. Jumalallistamisen lähtökohtana on Jumalan tuleminen ihmiseksi Kristuksessa. Tämä ajatus on lausuttu usein muodossa: ''Jumala tuli ihmiseksi, että ihminen jumalallistuisi.''

Kristuksessa jumaluus ja ihmisyys yhdistyivät, minkä seurauksena Kristuksen inhimillinen luonto jumalallistuu, eli tulee täydellisesti Jumalan kuvaksi ja osalliseksi jumalallisesta luonnosta.

Kristuksen inhimillisen luonnon jumalallistuminen mahdollisti tämän ajattelutavan mukaan sen, että myös muille ihmisille on auennut tie jumalallistumiseen.

Kun ihminen saa Pyhän Hengen kasteessa, yhdistää Henki ihmisen Kristukseen, joka alkaa muuttaa ihmistä kaltaisekseen. Tämä kestää koko ihmisen elinajan, ihminen muuttuu vähitellen ylösnousseen Kristuksen kaltaiseksi, siis jumalallistuneeksi.

Poliittisia julistuksia

Barmenin teologinen julistus 1934

Julistus Saksan evankelisen kirkon tämänhetkisestä tilasta (saks. Theologische Erklärung zur gegenwärtigen Lage der Deutschen Evangelischen Kirche (DEK)), joka yleensä tunnetaan lyhyemmällä nimellä Barmenin teologinen julistus (saks. Barmer Theologische Erklärung), on Adolf Hitleriä ja Kolmannen valtakunnan kansallissosialismiaideologiaa saksalaisen Tunnustuskirkon asiakirja. Julistuksen muotoili sveitsiläinen reformoitu teologi Karl Barth avustajinaan Thomas Breit ja Hans Asmussen. Julistus on saanut nimensä Wuppertalin kaupunkiin kuuluvasta Barmenista, jossa julistus hyväksyttiin Tunnustuskirkon ensimmäisessä piispainkokouksessa 29.-31. toukokuuta 1934. Barmenin teologinen julistus oli osaltaan vaikuttamassa Saksan evankelisten kirkkojen hajoamiseen suhtautumisessa kansallissosialistisiin vallanpitäjiin.

Useat Saksan evankelisen kirkon maakirkoista samoin kuin Itävallan luterilainen ja reformoitu kirkko ovat määritelleet julistuksen osaksi tunnustuskirjojaan.

Barmenin teologinen julistus on lyhyt ja sisällöltään yksinkertainen ja pelkistetty. Se jakautuu kuuteen väiteeseen, joiden rakenne on aina samanlainen. Väitteen alussa on yksi tai kaksi kohtaa Uudesta testamentista, näiden pohjalta luotu lausunto ja lopuksi lausunnon perusteella harhaopit.

Barmenin teologisen julistuksen teksti

1.

"Jeesus vastasi: Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Johannes 14:6) "Totisesti, totisesti: Se, joka ei mene lammastarhaan portista vaan kiipeää sinne muualta, on varas ja rosvo. Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu." (Johannes 10:1,9) Jeesus Kristus on, kuten Pyhät kirjoitukset meille todistavat, se ainoa Jumalan Sana, jota meidän tulee kuunnella, johon meidän tulee luottaa elämässä ja kuolemassa ja jota meidän tulee totella. Me hylkäämme väärän opin, jonka mukaan kirkolla voisi olla tai tulisi olla tämän yhden ja ainoan Jumalan Sanan lisäksi tai rinnalla muita tapahtumia tai valtoja, hahmoja tai totuuksia julistuksensa lähteenä tai että sellaisia pidettäisiin Jumalan ilmoituksena.

2.

"Jumalan vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette. Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi, pyhitykseksi ja lunastukseksi." (1. Korinttolaiskirje 1:30). Kuten Jeesus Kristus on Jumalan lupaus kaikkien syntiemme anteeksiantamisesta, hän on myös ja yhtä suuressa määrin Jumalan ohje kaikkeen elämäämme. Hänen kauttaan meidät vapautetaan tämän maailman syntisistä siteistä luomakunnan vapaaseen ja kiitolliseen palvelemiseen. Me hylkäämme väärän opin, jonka mukaan meidän elämässä olisi osa-alueita, joissa emme olisi Jeesuksen Kristuksen, vaan jonkun muun hallitsijan alamaisia; osa-alueita, joissa emme tarvitsisi hänen kauttaan saatavaa vanhurskautta ja pyhitystä.

3.

"Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää. Hän liittää yhteen koko ruumiin." (Efesolaiskirje 4:15,16) Kristillinen kirkko on veljien (ja sisarten) yhteenliittymä, jossa Jeesus Kristus on läsnä ja jota hän hallitsee Pyhällä Hengellä Sanan ja sakramenttien kautta. Sen tulee todistaa uskollaan ja kuuliaisuudellaan, sanoillaan ja järjestyksellään olevansa armahdettujen syntisten yhteisö keskellä syntistä maailmaa. Se tulee osoittaa, että se on yksin Kristuksen oma, että se elää ja tahtookin elää yksin hänen lohdutuksestaan ja hänen sanoistaan odottaessaan hänen ilmestymistään. Me hylkäämme väärän opin, joka mukaan kirkko voisi muuttaa järjestystään ja julistustaan oman mielensä mukaan tai toimia kulloinkin vallassa olevian maailmankatsomuksellisten ja poliittisten mielipiteiden mukaisesti.

4.

"Jeesus sanoo: 'Te tiedätte, että hallitsijat ovat kansojensa herroja ja maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla. Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija.'" (Matteus 20:25, 26). Kirkon erilaiset virat eivät merkitse toisten herruutta toisten yli, vaan niiden tehtävä on toteuttaa koko kirkolle uskottua palvelutehtävää. Me hylkäämme väärän opin, jonka mukaan kirkossa voisi olla tämän palveluviran lisäksi erityisillä valtaoikeuksilla varustettuja johtajia.

5.

"Pelätkää Jumalaa, kunnioittakaa keisaria." (1. Pietarin kirje 2:17) Raamattu osoittaa meille, että valtiolla on jumalalliseen järjestykseen perustuva tehtävä pitää huolta oikeuden ja rauhan toteutumisesta tässä vielä synnin vallassa olemassa maailmassa, jossa myös kirkko elää. Tätä tehtävää se toteuttaa inhimillisen viisauden ja inhimillisten kykyjen avulla, käyttäen tarvittassa voimakeinoja tai uhaten nillä. Kirkko kiittää ja kunnioittaa Jumalaa tästä hyvästä järjestelystä. Kirkko muistuttaa Jumalan valtakunnasta, Jumalan käskyistä ja hänen vanhurskaudestaan sekä hallitsijoiden ja hallittavien vastuusta. Se luottaa Sanan voimaan, jolla Jumala pitää yllä kaikkea, ja alistuu sen alle. Me hylkäämme väärän opin, jonka mukaan kirkolla voisi tai tulisi olla oman erityisen tehtävänsä lisäksi valtiollisia tehtäviä ja velvollisuuksia tai että se voisi nauttia valtiolle kuuluvista oikeuksista ja tulla näin osaksi valtiollista järjestelmää.

6.

"Jeesus Kristus sanoo: 'Katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät aina maailman loppuun asti.'" (Matteus 28:20). "Jumalan sana ei ole kahleissa." (2. Timoteuksen kirje 2:9) Kirkon tehtävä, jolle myös sen vapaus perustuu, on julistaa kaikille kansoille sanomaa Jumalan vapaasta armosta Sanan ja sakramenttien kautta. Näin toimiessaan se toimii Kristuksen puolesta ja Hänen sanansa palveluksessa. Me hylkäämme väärän opin, jonka mukaan kirkolla olisi oikeus käyttää Jumalan Sanaa ja Hänen virkaansa joihinkin itse valittuihin tarkoituksiin, toiveisiin ja suunnitelmiin oman inhimillisen järkeilynsä mukaan.