Wienin piirin tieteellinen maailmankäsitys

Omistettu Moritz Sclickille

Wien elokuu 1929

Saksasta ja englannista suomentenut Erkki Hartikainen. Suomennos on päivitetty 28.11.2010.

Alkusanat

Vuoden 1929 alussa Moritz Schlick sai houkuttelevan tarjouksen Bonnista. Hieman epäröityään hän päätti jäädä Wieniin. Me ja hän tiedostimme tässä tilanteessa, että että oli olemassa tieteellisen maailman käsittämisen Wienin piiri, joka kehitttää edellen tätä ajattelutapaa yheistyöllä. Tällä piirillä ei ole mitään jäykkää organisaatiota; se koostuu ihmisistä joilla on samanlainen tieteellinen perusasennoituminen; jokainen yksilö  pyrkii  liittymään siihen, jokainen asettaa yhdistävät asiat etualalle, kukaan ei halua häiritä yhteyksiä erikoisuuksilla. Usein toinen voi edustaa toista, yhden tekemää työtä voivat toiset jatkaa.

Wienin piiri pyrkii luomaan yhteyksiä samoin ajatteleviin ja vaikuttamaan ulkopuolisiin.Yhteistyö Ernst Mach yhdistyksessä on ilmaus tästä pyrkimyksestä; Sclick on yhdistyksen puheenjohtaja ja monet Schlickin piirin ihmiset kuuluvat sen hallitukseen.

15-16 syyskuuta Ernst Mach -yhdistys ja Kokemuspohjaisen filosofian yhdistys (Berliini) pitävät kokouksen Prahassa täsmällisten tieteiden tietoteoriasta samaan aikaan kun Saksan fyysiikkayhdistys ja Saksan matemaatikkoyhdistys kokoontuvat. Teknisten kysymysten lisäksi keskustellaan periaatekysymyksistä. On päätetty, että tämän kokouksen johdosta julkaistaan tämä kirjoitus Wienin piiriin tieteellisestä maailmankäsityksestä. Se annetaan Sclickille marraskuussa, kun hän palaa vierailuprofessuuristaan Stanfordista Kaliforniasta, osoituksena hänen Wieniin jäämisensä aiheuttamasta ilosta ja kiitollisuudesta. Kirjoituksen toinen osa sisältää kirjaluettelon, joka on tehty yhteistyössä niiden kanssa, joita se koskee. Se tarjoaa yleiskatsauksen niihin ongelmaryhmiin joide parissa Wienin piiri tai sille myötämieliset työskentelevät.

Wienissä elokuussa 1929

Ernst Mach -yhdistyksen puolesta:

Hans Hahn
Otto Neurath
Rudolf Carnap

I. Tieteellisen maailmankäsityksen Wienin piiri

1.1. Esihistoria

Monien mielestä tuonpuoleinenen (metafyysinen) ja jumaluustieteellinen (teologinen) ajattelu ovat lisääntymässä, eivät vain elämässä vaan myös tieteessä. Tarkastellanko tässä yleistä ilmiötä vai onko se vain tiettyihin piireihin rajoittuva muutos? Väite on sinänsä helppo todentaa tutkimalla yliopistojen luentoja ja filosofisten kirjojen otsikoita. Mutta samalla tavalla vastakkainen valistushenkisyys ja tuonpuoleisen vastainen (antimetafyysinen) tosiasiatutkimus on vahvistumassa juuri nyt samalla, kun se on tullut tietoiseksi olemassaolostaan ja tehtävästään. Joissain piireissä kokemuksen perustuva spekulaatioiden vastainen ajattelutapa  on elävämpi kuin koskaan, uuden nousevan vastarinnan vahvistamana.

Kaikessa kokemustieteen tutkimustyössä tämä tieteellisen maailmankäsityksen mieliala on kasvava. Kuitenkin vain harvat johtavista ajattelijoista käsittelevär sitä järjestelmällisen perinpohjaisesti tai edistävät sen periaatteita, ja heillä on vain harvoin mahdollisuus kokoontua yhteen samoin ajattelevien piirien ihmisten kanssa. Löydämme tuonpuoleisen (metafyysisen) vastaista pyrkimystä Englannista, missä suurten kokemustieteilijäin perinne on elossa; Russellin ja Whiteheadin tutkimukset logiikassa ja todellisuuden erittely (analyysi) ovat  saavuttaneet kansainvälistä merkitystä. Yhdysvalloissa nämä pyrkimykset ovat saaneet vaihtelevia muotoja; jossain mielessä tähän ryhmään olisi laskettava myös James. Uusi Venäjä etsii peräti tieteellistä maailmankäsitystä, vaikka se nojaa osittain vanhempiin materialistiset suuntauksiin. Manner-Eurooppassa keskittymistä tuottavaan työhön tieteellisessä maailmankäsityksessä on löydettävissä erityisesti Berliinistä (Reichenbach, Petzolt, Grelling, Dubislav ja muut) ja Wienistä .

Se, että Wien on erityisesti omiaan tällaiseen kehitykseen on historiallisesti ymmärrettävissä. Yhdeksännentoista vuosisadan toisella puoliskolla hallitseva poliittinen suuntaus Wienissä oli pitkään liberalismi. Sen ajatusmaailman lähtökohtia ovat valistus, empirismi, utilitarismi ja Englannin vapaakauppaliike. Wienin liberaaliliikkeen johtajina olivat maailmankuulut oppineet. Täällä vallitsi tuonpuoleisuuden (metafysiikan) vastainen henki; muistettakoon Theodor Gomperz, joka käänsi J. S. Millin teokset (1869-80), Suess, Jodl ja muut.

Valistushenkisyyden johdosta Wienistä on tullut johtava tieteellisesti suuntautuneen kansansivistyksen kaupunki. Victor Adlerin ja Fridrich Jodlin yhteistyönä perustettiin ja pidettiin yllä kansansivistysyhdistystä,  "yleistajuisia yliopistokursseja" ja "kansankorkeakouluja" perusti ja kehitti kuuluisa historioitsija Ludo Hartmann,  jonka tuonpuoleisen (metafyysisen) vastaiset ajatukset ja materialistinen historiankäsitys ilmenivät kaikissa hänen toimissaan. Sama henki elähdytti myös "Vapaa koulu" -liikettä, joka edelsi nykyistä koulu-uudistusta.

Tässä vapaassa ilmapiirissä eli Ernst Mach (1838), joka oli Wienissä opiskelijana ja yksityisdosenttina (1861-1864). Hän palasi Wieniin vasta varttuneella iällä, kun induktiivisiten tieteiden filosofialle perustettiin erityinen virka häntä varten (1985). Hän ahkeroi erityisesti kokemustieteissä, ensisijaisesti dysiikassa puhdistaakseen tuonpuoleiset (metafyysiset) käsitteet. Muistettakoon hänet erityisesti absoluuttisen avaruuden arvostelusta, joka teki hänestä Einsteinin edeltäjän, hänen vastustuksestaan käsitteille "olio sinänsä" ja perusaines (substanssi) kuten hänen tutkimuksistaan tieteellisten käsitteiden rakentumisesta äärimmäisistä rakennusosista, aistihavainnoista. Joissain kohdissa ei tieteen kehitys ole oikeuttanut känen käsityksiään, esimerkiksi hänen atomiteorian vastustustaan ja hänen odotustaan fysiikan kehittämisestä aistifysiologialla. Hänen ajattelunsa olennaisimpia piirteitä on kuitenkin arviotu myönteisesti. Machin virkaan nimitettiin Ludwig Boltzmann (1902-1906), joka edusti ilmeisen empiirisiä ajatuksia.

Fyysikkojen Mach ja Botzmann toiminta filosofian professoreina tekee ymmärrettäväksi sen, että vallitsi elävä kiinnostus fysiikan perusteisiin liittyviin tietoteoreettisiin ja koogisiin ongelmiin. Nämä perusteita käsittelevät ongelmat johtivat myös logiikan uudistamiseen. Perustaa tälle avasi Wienissä myös aivan toinen taho, Franz Brentano (vuosina 1874-1880 professori jumaluustieteellisessä tiedekunnassa ja myöhemmin dosenttina filosofisessa tiedekunnassa). Katolisena pappina Brantano ymmärsi skolastiikkaa; hän aloitti skolastisesta logiikasta ja Leibnitzin yrityksistä uudistaa logiikkaa  sivuuttaen Kantin ja  idealistiset järjestelmän rakentajat. Brentano ja hänen oppiladensat ymmärys miehiä kuten Bolzano (Wissenschaftslehre 1837) ja  muita, jotka  ponnistelivat kohti täsmällisiä uusia logiikan perusteita, on aina uudestaan selvästi tuotava esiin. Erityisesti Alois Höfler (1853-1922) toi esiin tämän puolen Bretanon filosofiasta forumilla, jolla Machin ja Bolztmannin vaikutuksesta, tieteellisen maailmankäsityksen kannattajat olivat vahvasti edustettuina. Wienin yliopiston filosofisessa yhdistyksessä käytiin Höflerin johdolla lukuisia keskusteluja,jotka käsittelivät fysiikan perusteita ja niihin liittyviä tietoteoreettisia ja loogisia ongelmia. Wienin yliopiston filosofinen yhdistys julkaisi, esipuheita ja johdantoja teoksiin klassisesta mekaniikasta (1899) sekä Bolzanon erillisiä kirjoituksia (joita toimittivat Höfler ja Hanh 1914 ja 1921). Brentanon wieniläisessä piirissa oli nuori Alexius von Meinong (1870-1882, myöhemmin Grazin professori), jonka käsityksellä olioista (1907) oli tiettyjä yhtäläisyyksiä  nykyisen käsitekäsityksen kanssa ja jonka oppilas Ernst Mally (Graz) työskenteli logiikan alalla. Myös Hans Pichlerin (1909) varhaiset kirjoitukset kuuluivat näihin aatepiireihin.

Suunnilleen samaan aikaan kuin kuin Mach, hänen aikalaisensa ja ystävänsä Jose Popper-Lynkeus työskenteli Wienissä. Hänen fysiikan ja tekniikan saavutustensa ohella mainitsemme hänen suurpiirteisen joskaan ei järjestelmällisen filosofisen tutkielmansa (1899) ja hänen järkiperäisen taloussuunnitelmansa (allgemeine Nährplicht, 1878). Hän työskenteli valistusajan hengessä kuten hänen kirjansa Voltairesta osoittaa. Hänen tuonpuoleisen (metafysiikan) arvostelunsa jakoivat monet muut Wienin yhteiskuntatieteilijät kuten esimerkiksi Rudolf Goldscheid. On huomattava, että myös poliittisen taloustieteen piirissä sovellettiin Wienissä tieteellistä menetelmää, käytettiin rajahyötyteoriaa (Carl Menger, 1871); tämä menetelmä juurtui Enlantiin, Ranskaan ja Skandinaviaan mutta ei Saksaan. Marxilaisia käsityksiä esitettiin ja kehitettiin erityisellä innolla Wienissä (Otto Bauer, Rudolf Hilferding, Max Adler ja muut).

Näiden eri suunnilta tulevien vaikutteiden seurauksena, erityisesti vuodesta 1900 alkaen, oli, että Wienissä oli suurempi joukko ihmisiä, jotka keskustelivat usein ja kiivaasti kokemustieteisiin liittyvistä yleisistä ongelmista. Ennen kaikkea fysiikan tietoteoreettiset ja menetelmälliset ongelmat olivat keskustelujen kohteena, esimerkiksi Poincare'n konventionalismi, Duhemin käsitys fysiikan käsitysten tavoitteista ja rakenteista (hänen kääntäjänsä oli Wieniläinen Friedrich Adler, Machin kannattaja, joka oli siihen aikaan fysiikan yksityisdosenttina Zürichissä); myös matematiikan perusteista, aksiomaattisen menetelmän ongelmista, logiikasta ja sen sellaisesta. Seuraavat olivat ne tieteen- ja filosofian historian suuntaukset, jotka kohtasivat täällä; ne olivat tunnusomaisia seuraaville seuraaville edustajille, joiden kirjoja pääasiassa luettiin ja pohdittiin.
  1. Positivismi ja empirismi: Hume, valistus, Comte, J. S. Mill, Richard Avenarius, Mach.
  2. Kokemustieteen perusteet, tavoitteet ja menetelmät (oletukset fysiikassa, geometriassa jne.): Helmhottz, Riemann, Mach, Poincare, Enriques, Duhem, Boltzmann,  Einstein.
  3. Logiikka ja sen sovellukset todellisuuteen: Leibniz, Peano, Frege, Schröder, Russell, Whitehead, Wittgenstein.
  4. Eudaimonismi ja positivistinen yhteiskuntatiede: Epikuros, Hume, Bentham, J. S. Mill, Comte, Feuerbach, Marx, Spencer, Müller-Lyer, Popper-Lynkaeus, Carl Menger (vanhempi).

1.2. Piiri Schlickin ympärillä

Vuonna 1922 Moritz Sclick kutsuttiin Kielistä Wieniin. Hänen toimintansa sopi hyvin Wienin tieteellisen ilmapiirin historialliseen kehitykseen. Alkuaan fyysikkona hän herätti uuteen elämään perinteen, jonka olivat aloittaneet Mach ja Boltzmann ja jota oli eräässä mielessä jatkanut tuonpuoleisuuden (metafysiikan ) vastustaja Adolf Stöhr. (Wienissä peräkkäin: Mach, Boltzmann, Stöhr, Sclick; Prahassa: Mach, Einstein, Philipp Frank.)

Schlickin ympärille kerääntyi ajan oloon piiri, jonka jäseniä yhdistivät erilaiset pyrkimykset kohti tieteellistä maailmankäsitystä. Tämä tiivistymä antoi vuorovaikutteisia hyödyllisiä herätteitä. Tämän piirin jäsnet olivat, sikäli kuin heidän julkaisunsa ovat esillä henkilökuettelossa [ei painettu tähä, Julkaisija]. Yksikään jäsenistä ei ollut, sikäli kuin heidän julkaisuistaan ilmenee "puhdas filosofi", he kaikki olivat työskennelleet tieteen erikoisalalla.  Lisäksi he tulivat eri tieteen haaroilta, ja heillä oli alun perin erilaisia filosofisia käsityksiä. Vuosien myötä syntyi kasvavaa samanmielisyyttä; tämä oli tulosta erityisestä filosofisesta asenteesta: "Mitä voimme sanoa, sen voimme sanoa selkeästi" (Wittgenstein); jos oli mielipide-eroja, oli mahdollista saavuttaa lopuksi yksimielisyys, ja siksi oli vaadittava yksimielisyyttä. Tuli yhä selvemmäksi, että tavoitteena ei olut vain vapaus tuonpuoleisesta (metafysiikasta) vaan kaikkien yhteinen tavoite oli tuonpuoleisen (metafysiikan) vastustaminen.

Myös asenteet elämän kysymyksiin olivat huomattavan samoja, vaikka nämä keskustelun aiheet eivät kuuluneetkaan ensisijaisiin aiheisiin piirin sisällä. Nämä asenteet ovat tieteelliselle maailmankäsitykselle läheisempää  sukua kuin puhtaasti teoreettisesta näkökulmasta ensi silmäyksellä näyttäisi.  Esimerkiksi pyrkimykset uudenlaisiin taloudellisiin ja yhteiskunnalliisiin suhteisiin, ihmiskunnan yhdistämiseen, koulun ja kasvatuksen uudistamiseen, kaikilla näillä on sisäinen yhteys tieteelliseen maailmankäsitykseen; osoittautui, että nämä pyrkimykset toivotettiin tervetulleiksi ja piirin jäsenet suhtautuivat niihin myönteisesti, jotkut jopa todella vaativat niitä.

Wienin piiri ei tyydy tekemään yhteistyötä suljettuna  ryhmänä. Se pyrkii ottamaan huomioon aikamme suuntaukset, sikäli kuin ne asennoituvat myönteisesti tieteelliseen maailmankäsitykseen maailmankäsitykseen ja ovat irtautuneet tuonpuoleisuudesta (metafysiikkasta) ja jumaluustieteestä. Ernst Mach -yhdistys on nykyään paikka, jossa piiri puhuu laajemmalle yleisölle. Tämä yhdistys haluaa, kuten sen sen ohjelmassa sanotaan, "jatkaa ja levittää tieteellistä maailmankäsitystä. Se tulee järjestämään luentoja ja julkaisuja tieteellisen maailmankäsityksen nykyisestä asemasta osoittaakseen täsmällisen tutkimuksen merkityksen yhteiskuntatieteille ja luonnontieteille. Tällä tavalla nykyiselle kokemustieteelle on muodostettava älylliset työkalut, työkalut, joita tarvitaan myös julkisessa ja yksityisessä elämässä." Nimensä valinnalla yhdistys pyrkii kuvaamaan sen perusasennetta: tuonpuoleisesta (metafysiikasta) vapaata tiedettä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yhdistys julistaisi ohjelmassaan olevansa samaa mieltä kaikkien Machin yksittäisten oppien kanssa. Wienin piiri ajattelee, että tekemällä yhteistyötä Ernst Mach -yhdistyksessä se täyttää aikamme vaatimukset: meidän on muokattava älylliset välineet jokapäiväiseen elämään, oppineiden jokapäiväiseen elämään mutta myös kaikkien niiden elämään, jotka pyrkivät tietoiseen elämän hahmottamiseen. Elämänvoima, joka ilmenee pyrkimyksissä järkevään yhteiskunta- ja talousjärjestelmään kyllästää myös tieteellisen maailmankäsitysliikkeen. Wienin nykyistä tilannetta kuvaa hyvin se, että kun Ernst Mach -yhdistys perustettiin lokakuussa 1928, valittiin puheenjohtajaksi Sclick, jonka ympärille tieteellisen maailmankäsityksen yhteistyö oli keskittynyt vahvimmin.

Schlick ja Philipp Frank toimittavat yhdessä sarjan "Kirjoituksia tieteellisestä maailmankäsityksestä", johon Wienin piirin tähänastiset jäsenet osallistuvat.

II Tieteellinen maailmankäsitys

Tieteellistä maailmankäsitystä eieivät niinkään luonnedi omat väitteet (teesejä), vaan pikemminkin sillä on oma perusasenne, käsitys, tutkimussuunta. Tavoitteena on yhtenäistiede. Tavoitteena on yhdistää ja sovittaa yhteen yksittäisten tutkijain omilla tieteen aloillaan saamia tuloksia. Tästä tavoitteesta seuraa yhteistyön korostaminen; sen korostaminen, mitä voidaan käsittää yhdessä; tästä saa alkunsa puolueettoman kaavajärjestelmän etsintä, historiallisten kielten kuonasta vapaa symboliikka; ja myös käsitejärjestelmien kokonaisuuden etsiminen. Puhtautta ja selvyyttä tavoitellaan, pimeät kaukaisuudet ja perusteettomat syvyydet hylätään. Tieteessä ei ole mitään "syvyyksiä"; pinta on kaikkialla: kaikki kokemukset muodostavat mutkikkaan verkon, josta ei aina voida  saada yleiskatsausta ja joka voidaan usein käsittää vain osittain. Kaikki on ihmisen saavutettavissa, ja ihminen on kaiken mitta. Tässä on sukulaisuus sofistien, ei platonistien; epikurolaisten, ei pythagoralaisten; vaan kaikkien niiden kanssa, jotka edustavat maallista olemista tämänpuoleisuutta. Tieteellinen maailmankäsitys ei tunne mitään ratkaisemattomia arvoituksia. Perinteisten filosofisten ongelmien selventäminen johtaa osittain riisumaan ne näennäisongelmiksi ja osittain muuttamaan ne kokemustieteen ongelmiksi, jolloin ne voidaan ratkaista kokemustieteen menetelmin. Filosofian tehtävä on näiden ongelmien ja väitteiden selventäminen, ei omien erityisten filosofisten väitteiden esittäminen. Tämän selventämisen menetelmä on niiden johdonmukainen (looginen) erittely (analyysi); siitä Russell sanoo (Our Knowledge of the External World, p. 4), että "se on vähitellen siirtynyt filosofiaan matemaatikoiden täsmällisistä tutkimustavoista...Se edustaa mielestäni samanlaista edistystä kuin Galilei toi fysiikkaan: suurten perustelemattomien pelkästään tunteisiin ja mielikuvitukseen vetoavien väitteisen korvaamista osittaisilla, yksilöidyillä ja todennettavissa olevilla väitteillä."

Tämä johdonmukaisen (loogisen) erittelyn (analyysin) menetelmä olennaisesti erottaa nykyisen kokemustieteen (empirismin) ja ja positivismin sen aikaisemmista muodoista, jotka olivat enemmän biologispsykologisesti suuntautuneita. Kun joku väittää "jumala on olemassa", "maailman pohjimmainen perusta on tiedostamaton", "on olemassa elämänvoima joka on elävän organismin perusta"; emme sano hänelle: "se mitä sanoit, ei ole totta" vaan kysymme häneltä: "mitä sinä tarkoitit näillä lauseilla?". Silloin selviää, että kahden lajin väitteiden välillä on selvä raja. Toiset väitteet kuuluvat kokemustieteeseen; niiden merkitys selviää johdonmukaisella (loogisella) erittelyllä (analyysillä), tai täsmällisemmin ilmaistuna palauttamalla ne yksinkertaisimpiin kokemuksen antamiin. Toiset väitteet, joihin yllä luetellut kuuluvat, paljastuvat merkitykseltään tyhjiksi.jos ne käsitetään kuten tuonpuoleisen (matafysiikan) kannattajat ovat tarkoittaneet. Voidaan tietysti uudelleen tulkita väitteet kokemustieteen väitteiksi, mutta silloin ne menettävät sen tunteen, joka on tavallisesti oleellinen tuonpuoleisen (metafysiikan) kannattajille. Tuonpuoleisen (metafyysisen) kannattajat ja jumaluustieteilijät ajattelevat, ymmärtäen itseään väärin, että heidän lauseensa sanovat jotain tai että ne kuvaavat jotain asiaintilaa. Erittely (analyysi) kuitenkin osoittaa että nämä lauseet eivät sano mitään vaan kuvaavat pelkästään tiettyä elämäntunnetta. Sellaisten ilmaiseminen elämässä voi olla merkittävä tehtävä. Mutta oikea väline sen tekemiseen on taide, esimerkiksi runous tai musiikki. On vaarallista valita kielellinen asu niiden sijaan: käsiteellistä sisältöä jäljitellään siellä, missä sitä ei ole. Jos tuonpuoleiseen (metafysiikkaan) tai jumaluutieteeseen uskova haluaa säilyttää tavallisen kieliasun, hänen on tehtävä itselleen selväksi ja selvästi tuoda julki se, ettei hän tuo esiin asiantiloja vaan mielenilmaisuja, ei teorioita tai tiedonvälitystä vaan runoutta ja myyttejä. Jos mystikko väittää, että hänellä on kokemuksia, jotka ovat kaikkien käsitteiden ylä- tai ulkopuolella, tätä ei voida häneltä kieltää. Mutta mystikko ei voi puhua siitä, sillä puhuminen on käsitteiden käyttämistä ja niiden palauttamista tieteellisesti yhdistettäviin asiantiloihin.

Tieteellinen maailmankäsitys kiistää tuonpuoleisuuteen (metafysikkkaan) perustuvan filosofian. Kuinka voimme selittää tuonpuoleisuuden (metafysiikan) harhapolut? Asiaa voidaan tarkastella useista lähtökohdista: psykologisista, sosiologisista ja loogisista. Tutkimukset psykologisella suunnalla ovat vielä alkuasteella; alkua perinpohjaisemmalle tutkimukselle voidaan kentien havaida freudilaisten psykoanalyytikkojen tutkimuksissa. Sosiologian tutkimusten tila on samanlainen; tässä mainittakoon käsitys aatteellisesta ylärakenteesta. Tässä on myös avoin alue palkitsevalle jatkotutkimukselle.

Kehittyneempi selitys on tuonpuoleisten (metafysiikan) hairahdusten loogisenen alkuperä, erityisesti Russellin ja Wittgensteinin työt.   Tuonpuoleisen (metafysiikan) käsityksissä ja jopa kysymysten muotoiluissa on kaksi loogista perusvirhettä: liian tiukka side perinteisiin kieliin ja sekaannus ajattelun loogisessa suorittamisessa. Tavallinen kieli käyttää esimerkiksi samaa puheen osaa, nimisanaa (substantiivia) olioille (omena) ja ominaisuuksille (kovuus), suhteille (ystävyys), tapahtumille (uni); tästä syystä se johtaa toiminnallisten käsitteiden esineellistämiseen (henkilöitymä, olennoituma). Voidaan löytää lukuisia samanlaisia esimerkkejä kielellisestä harhaanjohtamisesta, mikä on ollut yhtä kohtalokasta filosofialle.

Toien kohtalokas tuonpuoleisuuden (metafysiikan) virhe on käsitys, että ajattelu voisi luoda tietoa omin voimavaroin käyttämättä kokeellista aineistoa tai ainakin saavuttaa uutta sisältöä tekemällä päättelyä annetuista asiantiloista. Looginen tutkimus kuitenkin johtaa siihen tulokseen, että kaikki ajattelu ja päättely eivät sisällä mitään muuta kuin siirtymistä lauseista toisiin  lauseisiin jotka eivät sisällä mitäänmitäei ollutjo edellisissä (tautologinen siirtyminen). Tästä syystä ei ole mahdollista kehittää tuonpuoleisuutta (metafysiikkaa) "puhtaalla ajattelulla".

Tällä tavalla johdonmukaisella (loogisella) erittelyllä (analyysilla) ei vain kumota tuonpuoleista (metafysiikkaa)  sen varsinaisessa sanan perinteisessä muodossa, erityisesti skolastista tuonpuoleista (metafysiikkaa) ja a saksalaisen idealismin järjestelmiä vaan myös Kantin nykyaikaiseen apriorismiin piilotettu tuonpuoleisuus (metafysiikka). Tieteellinen maailmankäsitys ei tunne mitään ehdottoman pätevää puhtaan järjen avulla tuotettuas tietoa, ei mitään "synteettisiä totuuksia a priori" jotka ovat Kantin tietoteorian perusteissa ja vielä enemmän Kantia edeltävässä ja seuraavassa tuonpuoleisuudessa (metafysiikassa) ja olemassaolo-opissa (ontologiassa). Artmetiikan, geometrian ja tietyt fysiikan lauseet, joita Kan piti esimerkkeinä a priori -tiedosta käsitellään alempana. Juuri synteettisen tiedon a priori mahdottomuus on nykyisen empirismin pääväite. Tieteellinen maailmankäsitys tuntee vain kokemuslauseita  kaikenlaisista asiantiloista ja logiikan ja matematiikan ja logiikan analyyttisiä väitteitä.

Avoimen tuonpuoleisuuden (metafysiikan) ja piilotetuna apriorismin hylkäämisessä tieteellisen maailmankäsityksen kannattajat ovat yksimielisiä. Tämän lisäksi Wienin piiri esittää sen käsityksen, että (kriittisen) realismin ja idealismin lauseet ulkomaailman todellisuudesta tai ei-todellisuudesta ja muista mielistä ovat luonteeltaan tuonpuoleisia (metafyysisiä), koska niitä vastaan voidaan esittää samat vastaväitteet kuin vanhaa tuonpuoleisuutta (metafysiikkaa) vastaan: ne ovat mielettömiä, koska niitä ei voida todentaa ja niillä ei ole sisältöä. Meille jokin on todellista jos se liittyy kokemukseen perustuvien rakenteiden kokonaisuuteen.

Intuitiota, jota tuonpuoleiset (metafyysikot) erityisesti korostavat tiedon löhteenä, ei tieteellinen maailmankäsitys sinänsä kiellä. Kuitenkin kaikki intuitiivinen tieto on oikeutettava järkiperäisellä oikeutusmenetelmällä askel askeleelta. Etsijälle kaikki menetelmät ovat sallittuja, mutta sen, mitä on löydetty, pitää olla testattavissa. Torjutuksi tulee käsitys, joka pitää intuitiota korkeampiarvoissena ja syvällisempänä tiedon lajina, mikä pystyy johtamaan tavallisten aistikokemusten taakse  ja joka ei tarvitse rajoittua käsitteellisen ajattelun kahleisiin.

Olemme luonnehtineet tieteellistä maailmankäsitystä pääasiassa kahdella piirteellä. Ensiksi se on empiristinen ja positivistinen: On olemassa vain sellaista kokemustietoa, joka perustuu siihen, mitä on välittömästo annettu. Näin  vedetään rajat hyväksyttävän tieteen sisällölle. Toiseksi tieteelliselle maailmankäsitykselle on luonteenomaista tietty menetelmä, nimittäin johdonmukaisen (loogisen) erittelyn (analyysin) menetelmä. Tieteellisten pyrkimysten päämääränä on yhtenäistiede, joka saavutetaan soveltamalla johdonmukaista (loogista) erittelyä (analyysiä) kokemusaineistoon. Koska jokaisen tieteen lauseen merkityksen pitää olla todettavissa palauttamalla lause annettuun, samoin minkä tahansa  käsitteen miltä tahansa tieteen alalta pitää olla todennettavissa askelittain palauttamalla toisiin käsitteisiin aina käsitteiden alimalle tasolle, joka viittaa suoraan annettuun. Jos sellainen erittely (analyysi) olisi suoritettu kaikille käsitteille, ne muodostaisivat järjestetyn palautusjärjestelmän, perusjärjestelmän "konstituutiojärjestelmän". Tutkimukset sellaisen perusjärjestelmän saavuttamiseksi muodostavat kehyksen, jonka puitteissa tieteellinen maailmakäsitys käyttää johdonmukaista (loogista) erittelyä (analyysiä).  Sellaisten tutkimusten suorittaminen osoittaa varsin pian, että perinteinen aristoteelis-skolastinen logiikka on tähän tarkoitukseen täysin riittämätön. Vasta nykyaikaisella symbolisella logiikkalla ('logistic') voidaan saavuttaa tarpeelinen käsitemääritelmien ja lauseiden taso, joka tuo ne symbolijärjestelmällä automaattisesti tarkasti valvottuun muotoon. Perusjärjestelmän tutkimukset osoittavat, että sen alimmille tasoille kuuluvat yksilöpsyykiset kokemukset ja laadut; tämän tason yläpuolella ovat fyysiset oliot; näihin perustuvat muut mielet ja lopulta yhteiskuntatieteen oliot. Tieteen eri haarojen käsitteiden järjestäminen perusjärjestelmäksi voidaan jo pääpiirteissään hahmottaa, mutta yksityiskohtien suhteen on paljon tekemistä. Osoittamalla mahdollisuuden ja  yleispiirteet käsitteiden  kokonaisjärjestelmälle ja kaikkien lauseiden suhde annettuun yhtenäistieteen yleinen rakenne voidaan tuntea.

Tieteellinen esitys sisältää vain olioiden rakenteen (järjestyksen muodot), ei niiden "olemusta". Se, mikä yhdistää ihmisiä kieleen, ovat rakenteelliset kaavat; niissä yleisen tiedon sisältö esittää itsensä. Yksilöllisesti koetut laadut - punaisuus, nautinnot - ovat sellaisenaan vain kokemuksia, eivät tietoa; fysikaalisessa optiikassa sallitaan vain sellaista, minkä myös sokea ihminen voi oeriaatteessa ymmärtää.

3. Ongelma-alueita

3.1. Aritmetiikan perusteet

Wienin piirin kirjoituksissa ja keskusteluissa on käsitelty monia erilaisia ongelmia tieteen eri aloilta. On tehty yrityksiä lajitella erilaisia ongelmitilanteita järjestelmällisesti, jotta niitä voitaisiin selvittää.

Koska aritmetiikan perusteet antoivat herätteen uuden logiikan luomiseen, niillä on tieteelliselle maailmankäsitykselle erityistä historiallista merkitystä. Tämä tutkimus tuli välttämättömäksi, jotta matematiikka ei olisi kadottanut kauan juhlittua varmuuttaan, kun matematiikka oli kehittynyt hedelmällisesti 18 ja 19 vuosisadalla kiinnittäen huomionsa pikemminkin vain runsaisiin uusiin tuloksiin kuin käsitteellisten perusteiden tarkkaan tutkimukseen.Tietyt ristiriidat tekivät tästä tutkimuksesta kiireellisen, kun löydettiin joukko-opin paradokseja. Pain huomattiin, että nämä eivät olleet minkään matematiikan erityisalan ongelmia vaan pikemminkin ne olivat yleisiä loogisia ristiriitoja, antinomioita, jotka osoittivat olennaisiin virheisiin perinteisen logiikan perusteissa. Näiden ristiriitojen poistaminen antoi hyvin vahvan herätteen logiikan edelleen kehittämiselle. Pyrkimys selvittää lukukäsite liittyi logiikan sisäiseen uudistamiseen. Leibnizin ja Lambertin ajoista asti oli tullut yhä uudelleen ja uudelleen esiin pyrkimys hallita todellisuutta suuremmalla käsitteellisellä tarkkuudellsa ja päätelmien tarkkudella ja tähän tarkkuureen pyrittiin samantapaisille symboleilla kuin matematiikassa. Boolen ja Vennin jälkeen muut, erityisesti Frege (1884), Schröder (1898) ja Peano (1895) työskentelivät tämän ongelman ratkaisemiseksi. Näiden valmistelevien pyrkimysten jälkeen Whitehead ja Russell (1910) pystyivät esittämään yhteensopivan logiikan järjestelmän symbolisessa muodossa (logistic) ja eivät pelkästään välttäneet perinteisen logiikan ristiriitoja vaan tekivät logiikasta älyllisesti kestävän ja käytäntöön sovellettevan. Tästä logiikan järjestelmästä he johtivat aritmetiikan ja analyysin käsitteet antaen matematiikalle varman loogisen perustan.

Tämä yritys tuotti kuitenkin tiettyjä vaikeuksia ja aiheutti artitmetiikan (ja joukko-opin) perustekriisin, johon ei ole tänään vielä löydetty lopullisen tyydyttävää ratkaisua. Tällä hetkellä kolme erilaista käsitystä törmäävät tällä alueella toisiinsa; Russellin ja Whiteheadin logismi, Hilbertin formalismi, joka pitää aritmetiikkaa tiettyjen sääntöjen mukaan pelattavana numeropelinä ja Brouwerin intuitionismi, jonka mukaan aritmeettinen tieto perustuu edelleen palautumattomaan intuitioon kaksisuus-yksisyys. Wienin piiri on seurannut näitä väittelyjä suurella mielenkiinnolla. Ei ole ennustettavissa, mihin ratkaisuun päädytään; joka tapauksessa se sisältää ratkaisun logiikan rakenteesta; tästä syystä tämä ongelma on tieteelliselle maailmankäsitykselle tärkeä. Joidenkin mielestä nämä kolme käsitystä eivät ole kovin kaukana toisistaan. He olettavat, että kaikkien kolmen piirteet lähestyvät toisiaan tulevassa tutkimuksessa ja todennäköisesti erot häviävät käyttäen Wittgensteinin kauaskantoisia ajatuksia, jolloin ne yhdistyvät yhdeksi lopulliseksi ratkaisuksi.

Käsitys matematiikasta tautologiana (sisäisesti tyhjänä), joka perustuu Russellin ja Wiitgensteinin tutkimuksiin, on myös Wienin piirin kannattama.On todettava, että tätä käsitystä vastustavat eivät vain aprioristit ja intuitionistit vaan myös vanhemmat empiristit(esimerkiksi J. S. Mill), jotka yrittivät johtaa matematiikan ja logiikan määrätyllä kokeellis- induktiivisella menetelmällä.

Aritmetiikan ja logiikan ongelmiin ovat yhteydessä tutkimukset aksiomaattisen menetelmän luonteesta yleensä (käsitteet täydellisyys, riippumattomuus, monomorfismi, yksikäsitteisyys jne.) ja aksioomajärjestelmien luominen eräille matematiikan alueille.

3.2. Fysiikan perusteet

Alun perin Wienin piiri oli vahvimmin kiinnostunut todellisuustieteen ongelmista ja menetelmistä. Machin, Poincaren ja Duhemin ajatusten innostamina keskusteltiin tieteen järjestelmien avulla suoritettavan todellisuuden hallinnan ongelmista, erityisesti oletusten ja aksioomien järjestelmistä. Aksioomajärjestelmää irrotettuna täydellisesti kokemussovellutuksista tulee pitää tavallaan epäsuorien määritelmien järjestelmänä; tämä tarkoittaa sitä, että aksioomissa esiintyvät symbolit sidotaan, tai ikään kuin määritellään, ei niiden sisällön vaan pelkästään aksioomien keskinäisten suhteiden avulla. Sellaisella aksioomajärjestelmällä on todellisuutta koskeva merkitys vain lisäämällä toisia määritelmiä, apumääritelmiä, jotka kertovat, mitkä todellisuuden oliot vastaavat aksioomien olioita. Sellaisen kokemustieteen kehittäminen, jonka tarkoitus on esittää todellisuutta mahdollisimman yhtenäisellä ja yksinkertaisella käsite- ja arvostelmaverkolla kuin mahdollista, voi nyt edetä, kuten historia osoittaa, kahdella eri tavalla. Kokemuksen aiheuttamat muutokset järjestelmään voidaan tehdä joko aksioomiin tai apumääritelmiin. Tässä tarkastellaan Poincaren käsittelemää sopimusten ongelmaa.

Aksioomajärjestelmien soveltamisessa todellisuuteen voi periaatteessa tulla ongelmia millä tieteenhaaralla tahansa. Se, että nämä tutkimukset ovat tähän asti olleet hedelmällisiä melkein pelkästään fysiikassa voidaan kuitenkin ymmärtää tieteen historiallisen kehityksen nykyvaiheen avulla: mitä tulee käsitteiden tarkuuteen ja hienouteen: fysiikka on paljon muita tieteitä pitemmällä.

Luonnontieteiden tärkeimpien käsitteiden tietoteoreettinen erittely (analyysi) on vapauttanut niitä yhä enemmän tuonpuoleista (metafysiikaa) muinaisista ajoista asti sisältävistä sekoituksista. Erityisesti Helmholtz, Mach, Einstein ja muut ovat puhdistaneet käsitteet avaruus, aika, perusaine (substanssi), syysuhde ja todennäköisyys. Opit absoluuttisesta avaruudesta ja ajasta on suhteellisuusteoria poistanut: avaruus ja aika eivät ole enää absoluuttisia säiliöitä vaan alkeellisten tapahtumien järjestettyjä monistoja. Aineperusaines on hävinnyt atomi- ja kenttäteorioista.

Syysuhde puhdistettiin ihmismäisistä piirteistä kuten "vaikutus" tai "välttämätön yhteys" ja palautettiin alkuehtojen toiminnalliseksi (funktionaaliseksi) apusuhteeksi. Lisäksi monien sellaisten luonnonlakien tilalle, joiden oli oletettu olevan ehdottoman päteviä, tulivat tilastolliset lainalaisuudet; kvanttiteorian mukaan on epäilyksiä jopa siitä, voidaanko ankaran kausaalisia lakeja soveltaa hyvin pienissä aikaavaruuden alueissa. Todennäkäisyyskäsite on palautunut kokemustieteelle ymmärrettäväksi suhteellisen yleisyyden (suhteellinen frekvenssi) käsitteeksi.

Vaikka näihin ongelmiin käytetään aksiomaattista menetelmää, kokemukseen perustuvat osat erottuvat aina pelkistä sopimuksista, lauseiden sisältö eroaa määritelmistä. A priori synteettisille vöitteille ei jää enää mitään tilaa. Se, että tieto maailmasta on mahdollista, ei perustu inhimillinen järki antaa aneistolle muodon, vaan siihen, että aineisto on tietyllä tavalla järjestynyttä. Tämän järjestyksen astetta ja laatua ei voida tietää etukäteen. Maailma voisi olla paljon järjestetympi kuin se on; mutta se voisi olla myös paljon vähemmän järjestetympi ilman että se vaarantaisi havaintojen mahdollisuuden. Vain askel askeleelta kokeellisen tieteen edistyvä tutkimus voi opetaaa meille, missä smäärin maailma on säännöllinen. Induktio, päättely tämänpäiväisestä huomiseen, täältä tuonne, on tietysti mahdollista vain jos säännönmukaisuutta on olemassa. Tämä menetelmä ei perustu joihinkin a priori oletuksiin tästä säännöllisyydestä. Sitä voidaan soveltaa  kun se johtaa hedelmällisiin tuloksiin riippumatta siitä, onko se täsmällisesti perusteltu; se ei koskaan anna varmuutta. Mutta tietoteoreettinen pohdinta vaatii, että induktiiviselle päättelylle on annettava painoa vain niinpaljon, kuin sitä voidaan kokeellisesti testata. Tieteellinnen maailmankäsitys ei hylkää paloittain etenevän tutkimuksen menestystä siksi, että se on saatu aikaan välineillä, jotka ovat epätäsmällisiä, loogisesti epäselviä tai kokeellisesti perustelemattomia. Mutta se pyrkii aina testaamaan selkeillä apuvälineillä ja vaatimaan suoraa tai epäsuoraa palauttamista kokemukseen.

3.3. Geometrian perusteet

Viime vuosikymmeninä fyysisen avaruuden ongelma on ollut erityisen merkittävä fysiikan peruskysymys. Gaussin (1816), Bolyain (1823) ja Lobatshevskin (1835) ja muiden tutkimukset johtivat epäeuklidiseen geometriaan; tosiasiaan, että tähän asti vallalla ollut eukleideen järjestelmän mukainen perinteinen geometria oli vain yksi äärettömän monien järjestelmien joukosssa, järjestelmien, jotka ovat yhtä oikeutettuja. Tästä syntyi kysymys siitä, mikä geometria vastaa todellisuuden avaruutta. Jo Gauss halusi ratkaista tämän mittaamalla hyvin suuren kolmion kulmat. Tämä teki geometriasta kokemustieteen, fysiikan osan. Ongelmia tutkivat sitten Riemann (1868), Helmholtz (1868) ja Poincare (1904). Ponicare korosti erityisesti  yhteyttä fysikaalisen geometrian ja kaikkien muiden fysiikan haarojen välillä; kysymys todellisen avaruuden luonteesta voidaan ratkaista vain yhteydessä koko fysiikan järjestelmään. Einstein sitten löysi sellaisen kokonaisjärjestelmän, joka vastasi kysymyksen eräiden epäeuklidisten järjestelmien eduksi.

Tässä kehityksessä fysikaalinen geometria erotettiin entistä selvemmin puhtaasta matemaattisesta geometriasta. Näitä formalisoitiin yhä enemmän johdonmukaisen (loogisen) erittelyn (analyysin) kehittyessä. Ensin se aritmetisoitiin eli tulkittiin tietyn lukujärjestelmän teoriaksi. Sitten se aksiomatisoitiin eli esitettiin aksioomajärjestelmällä, joka pitit geometrian perusolioita (pisteet jne.) määrittelemättöminä käsitteinä, joita sitoivat toisiinsa vain niiden keskinäiset suhteet. Lopuksi geometria logisoitiin eli esitettiin esitettiin tiettyjen rakenteellisten suhteiden teoriana. Tästä syystä geometriasta tuli aksiomaattisen menetelmän ja yleisen realaatioteorian tärkeimpiä sovellusalueita. Se antoi vahvimman herätteen kehittää näitä molempia menetelmiä, jotka tulivat tärkeiksi logiikan itsensä ja edelleen tieteellisen maailmankäsityksen kehityksessä..

Matemaattisen ja fysikaalisen geometrian suhteet johtivat luonnollisesti aksiomaattisen menetelmän todellisuuteen soveltamisen ongelmaan, jolla, kuten jo mainittiin, sillä oli tärkeä osa yleisempien fysiikan perusteiden tutkimisessa.

3.4. Biologian ja psykologian perusteiden ongelmia

Tuonpuoleisen kannattajat (metafyysikot) ovat aina pitäneet biologiaa mielierikoisalana. Tämä johtuu erityisestä elämänvoimaopistia, vitalismista. Tämän teorian nykyiset kannattajat muuntavat entisen epäselvän teorian muodon käsitteellisesti selvemmäksi. Elämänvoiman tilalla on dominantteja (Reinke, 1899) ja entelechie:tä (Driesch 1905). Koska nämä käsitteet eivät täytä annettuun palauttamisen ehto, tieteellinen maailmankäsitys torjuu ne tuonpuoleisina (metafyysisinä). Sama koskee niinsanottua psykovitalismia, joka opettaa, että sielun sielulla on "johtajan" (Führer) osa henkisessä ja aineellisessa. Jos tästä tuonpuoleisesta (metafyysisestä) vitalismista yritetään lkuoritaan esiin käsitettävä ydin, jäljelle jää väite, jonka mukaan elollinen noudattaa lainalaisuuksia joita ei voida palauttaa fysiikan lakeihin. Tarkempi erittely (analyysi) osoitaa, että väitteen mukaan tietyt todellisuuden osat eivät ole yhtenäisesti ja perinpohjaisesti lainalaisia.

On ymmärrettävää, että tieteellinen maailmankäsitys voi oll enemmän samaa mieltä niiden tieteenalojen  käsityksistä, jotka ovat saavuttaneet suuremman täsmällisyyden kuin muiden alojen: fysiikasta pikemmin kuin psykologiasta. Kielellisen muodot, joita psykologia yhä käyttää ovat peräisin muinaisesta tuonpuoleisesta (metafyysisestä) sielukäsitteestä. Psykologian käsitteen muodostuksesta on tehty vaikeaa näillä kielen puutteilla: tuonpuoleisella (metafyysisellä) taakalla ja loogisella epämääräisyydekĺlä. Tämän lisäksi esiintyy tiettyjä vaikeuksia asioissa. Tästä seuraa, että psykologian tähän asti eniten käytetyt käsitteet  on määritelty erittäin puutteellisesti; usein ei tiedetä onko käsitteillä merkitys vai saadaanko ne näyttämään merkityksellisiltä kielenkäytön avulla. Siis tällä alueella melkein kaikki tietoteoreettinen erittely (analyysi) on vielä tekemättä; tietysti erittely (analyysi) on vaikeampaa kuin fysiikassa. Behavioristisen psykologian psyykkisen käsittäminen olioiden käyttäytymisenä, minkä aistit voivat havaita, on perusasenteessaan lähellä tieteellistä maailmankäsitystä.

3.5. Yhteiskuntatieteiden perusteet

Kuten olemme erityisesti matamatiikasta ja fysiikasta huomanneet, jokaisen tieteenalan on ennemmin tai myöhemmin suorittettava sen perusteiden tietoteoreettinen tutkimus ja sen käsitteiden johdonmukainen (looginen) erittely (analyysi). Niin myös yhteiskuntatieteiden, erityisesti historian ja taloustieteen. Tällä alueella tuonpuoleisen (metafysiikan) sekoitusta on poistettu jo noin vuosisadan verran.Tietenkään puhdistaminen ei ole saavuttanut samaa astetta kuin fysiikassa; toisaalta puhdistus on ehkä yhtä pakottava. Näyttää siltä, että jopa tuonpuolseisen (metafisiikan) ja jumaluustieteen kukoistusaikana tuonpuoleisen (metafysiikan) vaikutus ei ollut tällä alueella erityisen vahva; saattaa olla, että tämän alueen käsitteet, sellaiset kuin sota ja rauha, tuonti ja vienti, ovat lähempänä suoraa havaintoa kuin atomin ja eetterin käsitteet. Ei ole vaikea jättää pois sellaisia käsitteitä kuin "kansan sielu" ja sen sijaan valita tarkoituksiimme tietyntyyppisiä yksilöitä ja ryhmiä. Hyvin eri tavoin ajattelevat oppineet kuten Quesnay, Adam Smith, Ricardo, Comte, Marx, Menger, Walras ja Müller-Lyell, ovat työskennelleet empirismin hengessä ja tuonpuoleisen (metafysiikan) vastaislella mielialalla. Historian ja taloustieteen kohde ovat ihmiset, tavarat ja niiden järjestykset.

4. Silmäys taaksepäin ja eteenpäin

Nykyinen tieteellinen maailmankäsitys on kehittynyt työstä edellä mainittujen ongelmian ratkaisemiseksi. Olemme nähneet kuinka  fysiikassa yritykset saada aikaan ymmärrettäviä tuloksia, ensin huonosti ja myöhemminkin riittämättömästi selvennetyillä tieteellisillä työkaluilla, pakottivat sen tekemään enemmän ja enemmän metelmätutkimusta. Tämän kehityksen tuloksena oletusten muotoilu, aksiomaattinen menetelmä ja looginen erittely (analyysi) saavuttivat suuremman selvyyden ja kestävyyden. Samoja menetelmällisiä ongelmia kohdattiin myös kehitettäessä fysikaalisen geometrian menetelmätutkimusta, matemaattista geometriaa ja aritmetiikkaa, kuten olemme nähneet. Pääasiassa näistä lähteistä syntyivät ongelmat, joita nyt pohtivat tieteellisen maailmankäsityksen edustajat. Tietysti on yhä selvästi havaittavissa, miltä eri ongelma-alueilta Wienin piirin jäsenet tulevat. Tämä aiheuttaa usein eroja kiinnostuksen kohteissa ja mielipiteissä, mikä puolestaan johtaa eroihin käsityksissä. Mutta tunnosomaista on, että pykimys kohti täsmällisiä muotoiluja, täsmällisen logiikan kielen ja symboleiden soveltaminen, täsmällinen eron tekeminen väitteen teoreettisen sisällön sen pelkkien mukanna olevian merkintöjen välillä vähentävät hajaannusta. Vähä vähältä yhteinen käsitepääoma on lisäänyy muodostaen tieteellisen maailmankäsityksen ytimen jonka ympärillä ulommat kerrokset, joissa on vahvempia subjektiivisia eroja, kohtaavat.

Katsomalla taakse päin näemme selvästi, mikä on uuden tieteellisen maailmankäsityksen olemus verrattuna perinteiseen filosofiaan. Mitään erityisiä filosofisia väitteitä ei ole esitetty, väitteitä on vain selvennetty; ei edes kokemustieteen väitteitä kuten näimme keskustellessamme eri ongelma-alueista. Monet tieteellisen maailmankäsityksen edustajat eivät enää halua käyttää sanaa "filosofia" ollenkaan heidän työstään korostaakseen vastakohtaisuutta filosofian (metafysiikan) järjestelmille vielä voimakkaammin. Riippumatta siitä, mitä termiä käytetään sellaisten tutkimusten kuvailuun, tämä on varmaa: ei ole olemassa sellaista asiaa kuin filosofia perus- tai yleisenä tieteenä tai erilaisten kokeellisen tieteen alueiden yläpuolella; ei ole muuta tietä aitoon tietoon kuin kokemuksen tie; ei ole mitään ideain todellisuutta, joka on kokemuksen yläpuolella tai takana. Kuintenkin työ filosofisena tai perustetutkimuksena jää tärkäksi tieteelliselle maailmankäsitykselle. Tieteen käsitteiden lauseiden ja menetelmien looginen selventäminen vapauttaa tiellä olevista ennakkoluuloista. Johdonmukainen (looginen) ja tietoteorettinen erittely (analyysi) ei halua asettaa esteitä tieteelliselle tutkimukselle; päin vastoin erittely (analyysi) tarjoaa tieteelle niin laajan alueen muodollisia mahdollisuuksia kuin mahdollista, mistä valita kokemuksen kanssa parhaiten yhteensopivat (Esimerkiksi: epäeuklidinen geometria ja suhteellisuusteoria).

Tieteellisen maailmankäsityksen edustajat seisovat päättäväisesti yksinkertaisen inhimillisen kokemuksen perustalla. He ottavat luottavaisesti vastaan tehtävän poistaa vuosituhansien tuonpuoleinen (metafyysinen) ja jumaluustieteellinen romu. Tai, kuten jotkut ajattelevat: palaavat, tuonpuoleisen (metafyysisen) völikohtauksen jälkeen siihen yhtenäiseen käsitykseen maailmasta, joka oli, eräässä mielessä, perustana aikaisempien aikojen jumaluustieteestä vapaiden taikauskoisten käsitysten perusta.

Tuonpuoleisten (metafyysisten) ja jumaluustieteellisten taipumusten lisääntyminen, mikä ilmenee nykyään monissa yhdistyksissä ja lahkoissa, kirjoissa ja lehdissä, puheisssa ja yliopistojen luennoissa, näyttää perustuvaan nykyiseen kiivaaseen yhteiskunnalliseen ja taloudellisiin taisteluun: yksi taisteleva ryhmä  pitää kiinni perinteisistä  yhteiskuntamuodoista, viljelee perinteisiä taipumuksia tuonpuoleiseen (metafysiikkaan) ja jumaluustieteeseen, joiden sisältö on kauan sitten  tullut tarpeettomaksi; kun taas toinen ryhmä erityisesti Keski-Euroopassa  kohtaa uudet ajat, kiistää nämä käsitykset ja ottaa paikkansa kokemustieteen  puolella.  Tämä kehitys on yhteydessä  nykyaikaisiin tuotantomenetelmiin jotka tulevat yhä vahvemmin mekaanisiksi ja jättävät vähemmän tilaa tuonpuoleisille (metafyysisille) ajatuksille.  Se on myös yhteydessä  laajojen massojen tyytymättömyyteen niihin ihmisiin, joilla on tapana saarnata perinteistä tuonpuoleista (metafysiikkaa) ja jumaluustieteellisiä oppeja. On niin, että monissa maissa massat nyt hylkäävät nämä opit tietoisemmin kuin koskaan ennen; ja ovat taipuvaisia yhdessä hiedän sosialistisen asenteensa kanssa maanpäällisten empiristien käsityksiin. Menneinä aikoina tätä käsitystä kutsuttiin materialismiksi, nykyinen empirismi on kehittynyt monista riittämättömistä muodoista ja saavuttanut tieteellisessä maailmankäsityksessä kestävän muodon.

Niin on tieteellinen maailmankäsitys on lähellä nykyajan elämää. Tietysti sitä uhkaavat kova vastarinta ja vihamielisyys. Kuitenkin on monia, jotka eivät ole epätoivoisia vaan nykyisen yhteiskunnallisen tilanteen vallitessa katsovat eteenpäin toiveikkaina ja odottavat tulevia tapahtumia. Tietenkään jokainen tieteellisen maailmankäsityksen kannattaja ei ole taistelija. Jotkut iloisina yksinäisyydestään vetäytyvät logiikan jäiseen rinteeseen, jotkut saattavat halveksia liittymistä massoihin ja katua yksinkertaistettua muotoa jonka nämä asiat saavat väistämättä levitessään. Kuitenkin heidän saavutuksensa löytävät paikkansa historian savutusten joukossa. Me todistamme tieteellisen maailmankäsityksen mielialan tunkeutuvan kasvavassa määrin henkilökohtaiseen ja julkiseen elämään, opetukseen, kasvatukseen, arkkitehtuuriin ja taloudellisen ja yhteiskunnallisen elämän muotoutumisen järkiperäisille periaatteille.

Tieteellinen maailmankäsitys palvelee elämää ja elämä vastaanottaa sen.

1. Wienin piirin jäsenet

Gustav Bergmann 
Rudolf Carnap 
Herbert Feigl 
Philipp Frank 
Kurt Gödel 
Hans Hahn 
Viktor Kraft 
Karl Menger 
Marcel Natkin 
Otto Neurath 
Olga Hahn-Neurath 
Theodor Radakovic 
Moritz Schlick 
Friedrich Waismann 

2. Wienin piiriin myötämielisesti suhtaustuvat

WaIter Dubislav 
Josef Frank 
Kurt Grelling 
Hasso Hiirlen 
E. Kaila 
Heinrich Loewy 
F. P. Ramsey 
Hans Reichenbach 
Kurt Reidemeister 
Edgar Zilsel 

3. Johtavat tieteellisen maailmankäsityksen edustajat

Albert Einstein 
Bertrand Russell 
Ludwig Wittgenstein