Jumalaton kulttuurilehti 6
Godless Culture Magazine 6

Kesäkuu June 2006

Julkaisija: Suomen ateistiyhdistys ry Sähköposti: info@ateismi.fi



Publisher: Atheist Association of Finland E-mail: info@ateismi.fi



Sisällysluetteloon

Verkkojulkaisun vastaava toimittaja fil.maist. Erkki Hartikainen

Editor of the net magazine: Erkki Hartikainen, MA

Tämä on viimeksi päivitetty 1.2.2011.
Last uppdate 2/1/2011.


Important things: Tärkeät asiat:
15 books in Finnish 15 kirjaa suomeksi

Elämänkatsomustieto Life View (in Finnish)

Sanasto Sanasto
Peruskoulu et1-2 et1 et2 et3 et4 et5 et6 et7 et8 et9
Lukio et10 et11 et12 et13 et14
Elämänkatsomustieto, kotisivu etkirjat

Analytical Logical Empiricism: see

http://etkirja.pp.fi/ale.htm

Dictionary of Atheism
Atheists in action
Physics pages of Pekka T. Laakso

Tilaa kirja

Sisällysluettelo
  1. Pääkirjoitus kesäkuu 2006
  2. Sihvolan hyökkäys ateismia vastaan
    1. Aluksi
    2. Sihvolan puolueellisuus
    3. Sihvola uskontojen moraalista
    4. Sihvola uskonnon arvosta
    5. Sihvola esittää lisää jumalatodisteluja
    6. Sihvola ja islam
    7. Sihvola ateistien ihmisoikeuksia vastaan
  3. Internetistä
    1. Muslimit Ruotsissa
  4. Muut lehdet
    1. Muslimilääkäri hermostui sianlihasta
  5. Gravitation
  6. Geometria
  7. Ateismin määritelmä
  8. Ateistin määrittelemä
  9. Agnostikon eli jumalaongelmaisen määritelmä
  10. Uskonnon määritelmä
  11. Raamatun ristiriidat
  12. Linkkejä

 Pääkirjoitus kesäkuu 2006

Erkki Hartikainen 30.6.2006

Tämän lehden jutut olisi pitänyt julkaista jo silloin, kun olin Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtaja (1999–2005). Valitettavasti olin silloin vasta osa-aikaeläkkeellä ja jouduin käyttämään turhan paljon aikaa hankalien ja väärin informoitujen ihmisten kanssa kiistelyyn.

Tämän verkkolehden tehtävä ei ole esittää saksittuja Helsingin Sanomista tai harrastaa henkilöpalvontaa tai kulturellia keskustelua. Tämän lehden tehtävä on sanoa julkisesti se, mitä Suomessa ei saa missään muussa tiedostusvälineessä julkisesti sanoa.

Osallistuin joitakin aikoja sitten paneelikeskusteluun. Luulin, että kaksi keskustelijaa olisi ollut ateisteja ja kaksi keskustelijaa uskovaisia. Kaksi keskustelijaa olikin uskovaisia, mutta kolmas, professori Heta Gylling osoittautui olevan kaikista asioista samaa mieltä uskovaisten kanssa.

Tosin Heta Gyllingin tunteva Janne Vainio sanoi jälkeenpäin, että kyllä Heta Gylling on tosiasiallisesti ateisti. On tietysti valitettava, jos hän ei sitä itse usko.

Pääasiassa Helsingin yliopiston jumaluusopillisen tiedekunnan ja erityisesti kristityn professori Simo Knuuttilan painostuksessa ateismista on tehty kirosana myös Helsingin yliopiston filosofian laitoksella. Tosin kaikki siellä olevat ateistiset professorit eivät ole vielä eläkkeellä, mutta ehkä saan nähdä senkin ajan, jos vanhaksi elän.

Seuraavissa artikkeleissa käsittelen Jyväskylän yliopiston historian professorin ja Helsingin yliopiston filosofian historian dosentin Juha Sihvolan hyökkäyksiä ateismia, ateistien ihmisoikeuksia ja maltillista siveyden suhteellisuutta vastaan.

Lainaukset ovat Juha Sihvolan teoksesta Maailmankansalaisen etiikka, Otava, Keuruu, 2004, ISBN 951-1-18364-8.

Onnistuin ostamaan tämän kirjan Kirjatorin alennusmyynnistä ja olen tyytyväinen siitä, että en ilmeisesti rikastuttanut sen enempää Reenpään sukua kuin Juha Sihvolaakaan.

Sihvola sanoo kirjassaan rehellisesti olevansa evankelis-luterilainen, ja tässä meillä on taas kerran esimerkki ”tiedemiehestä”, joka sotkee uskonnon ja tosiasiat.

Sihvolan hyökkäys ateismia vastaan

Aluksi

Vinolla painetut ovat Sihvolan kirjoittamaa, normaalitekstin on kirjoittanut lehden toimitus.

Uskonnollisten ja tiedollisten uskomusten välisestä suhteesta ei kuitenkaan vallitse mitään yksimielisyyttä (ks. Koistinen 2001). Uskonnollisen kielen väitelauseiden luonteesta voidaan esittää ainakin neljä erilaista näkemystä (ks. Knuuttila 1998). Vahvimman, evidentialistiseksi kutsutun kannan mukaan persoonalliseksi olioksi ymmärretyn Jumalan, ihmisen ja maailman suhteista esitetyt väitteet ovat tiedollisia väitteitä, joiden puolesta esitetyt perusteet velvoittavat jokaisen järkevän ihmisen pitämään niiden omaksumista paremmin perusteltuna kuin vastakkaisen uskomusasenteen omaksumista. Kannasta esiintyy kaksi versiota: teistisen version mukaan Jumalan olemassaoloa koskeva väite voidaan järkevästi perustella ja sen uskominen on intellektuaalinen velvollisuus uskonnollisista asenteista riippumattoman todistusaineistoa nojalla (ks. esim. Swinburne1981), kun taas ateistisen version mukaan voidaan intellektuaalisesti velvoittavasti perustella väite, että jumalaa ei ole olemassa (ks. Nielsen 1985).

Onpa monimutkaisesti sanottu. Ateismista siinä ei ole sanottu mitään. Lyhyemmin olisi voitu sanoa, että jotkut pitävät ateismia totena ja jotkut pitävät teismiä totena. Kyllä ihmiset pitävät totena aivan tolkuttomia väitteitä, eikä siinä ole mitään ihmeellistä.

Hieman heikomman kannan mukaan Jumalaa koskevia väitteitä ei voida perustella mutta niitä voidaan pitää rationaalisina siinä mielessä, että niiden omaksuminen ei ole ainakaan sen huonompi vaihtoehto kuin niiden omaksumatta jättäminen. Tästäkin näkemyksestä voidaan esittää sekä teistinen että ateistinen versio. Teistisen kannan edustaja katsoo, että on vähintään yhtä hyvä ratkaisu uskoa Jumalaan ilman perusteita kuin jättää uskomatta. Vastaavasti ateisti ei hae perusteita Jumalan olemattomuutta koskevalle vakaumukselleen mutta pitää sitä vähintään yhtä hyvänä ratkaisuna kuin olla ottamatta asiaan mitään kantaa tai uskoa Jumalaan ilman perusteita. Molemmat kuitenkin katsovat, että uskovaa ja ei-uskovaa sitovat samat rationaalisuuden kriteerit. Tästä näkemyksestä poikkeaa hieman kanta, jonka mukaan Jumalaan uskominen ei edellytä perusteita eikä sitä pidetä rationaalisena muuten kuin korkeintaan siinä mielessä, että uskova ja ei-uskova edustavat erilaista käsitystä rationaalisuudesta (ks. Plantinga 2000).

Jumalan olemassaoloa koskevia väitteitä ei todellakaan voida todistaa, ja jos jonkin olion olemassaolosta ei ole minkäänlaisia todisteita, perusoletus on, että jumalia ei ole olemassa. Eikä keijuja, maahisia, vetehisiä ja ilmattaria. Joulupukin olen nähnyt henkilökohtaisesti joten joulupukki on olemassa.

Neljännen kannan mukaan uskonnollinen kieli on täysin autonomista suhteessa tiedolliseen maailmankuvaan. Uskonnollisen kielen tehtävä ei olisi siten lainkaan esittää tosia kuvauksia persoonalliseksi olioksi tulkiten Jumalan, ihmisen ja maailman suhteista vaan ilmaista symbolisesti kokemusta olemassa olemisesta. Tämän kannan mukaan voi hyväksyttävästi käyttää uskonnollista kieltä, vaikka olisi modernin luonnontieteellisen maailmankuvan pohjalta vakuuttunut siitä, että jumalaa ei ole olemassa. Henkilö voi siis olla samanaikaisesti uskonnollisesti sitoutunut ja ateisti. Ludwig Wittgensteinin esittämien uskontoa koskevien huomautusten pohjalta on kehitetty uskonnonfilosofiaa, jossa tiedollinen maailmankuva ja uskonnollinen usko ovat täysin riippumattomia toisistaan (ks. Työrinoja 1984, Phillips 1988).

Ristiriidan laki sanoo, on mahdotonta, että väite olisi samanaikaisesti sekä tosi että epätosi. On kyllä aivan hyväksyttävää kirjoittaa kirja Harry Potterista, joka tekee kaikenlaisia mahdottomia, mutta ei pidä mennä väittämään, että olisi ollut olemassa Harry Potter, joka olisi tehnyt tällaisia mahdottomuuksia. Olen kyllä tietoinen siitä, että kun runous on yleensä kannattamatonta, moni runoilija on huomannut kannattavammaksi huijata yliopistoja ja päästä filosofiksi.

Esittämäni luokittelun ensimmäinen ja neljäs näkemys ovat ongelmallisia. Sekä teistinen että ateistinen evidentialismi ovat epätyydyttäviä kantoja, koska ei ole pystytty esittämään vakuuttavia todisteita sen enempää Jumalan olemassaolosta kuin olemattomuudestakaan.

Jumalien olemassaolosta ei ole tämän kirjoittamiseen mennessä esitetty yhtään hyväksyttävää todistetta. Todistuksen taakka on aina sillä, joka väittää jotakin olemassa olevaksi. Higgsin bosonia ei ole olemassa. On mahdollista, että Higgsin bosoni löytyy. Sen jälkeen on oikeutettua sanoa, että se on olemassa. Ei ole olemassa sellaista aasirotua, joka asuu Siriusta kiertävällä planeetalla ja huijaa ihmisiä jumaluusopilla, mutta on mahdollista, että sellainen tulevaisuudessa löytyy.

Neljännessä näkemyksessä on oikeaa se, että suuri osa uskonnon harjoittamista ja uskonnollista kielenkäyttöä on juuri ihmettelyä ja symbolisten ilmaisujen etsimistä sellaisten vaikeasti käsitettävien asioiden edessä kuin olemassaolo, inhimillinen tietoisuus ja toisen persoonan kohtaaminen.

Minä olen olemassa, minulla on tietoisuus (myös kissallani ja koirallani on tietoisuus) ja kohtaan joka päivä toisia persoonallisuuksia. Mitä ihmeellistä siinä on?

Suurin osa maailman valtauskontojen harjoittajista ei kuitenkaan pidä näitä uskonnollisuuden aspekteja riippumattomina uskosta siihen, että jonkinlainen persoonallinen jumaluus on olemassa omasta mielestämme riippumatta. Uskonnolliset ateistit ovat harvinaisia ilmiöitä ainakin akateemisen maailman ulkopuolella. Tosin reformoidussa juutalaisuudessa esiintyy vahva ateistinen suuntaus, joka suhtautuu suopeasti uskonnollisiin seremonioihin mutta kiistää persoonallisen jumaluuden olemassaolon (ks. Nussbaum 2003a).

Myös ateistisessa liikkeessä esiintyy vahva suuntaus, joka suhtautuu suopeasti kaikkiin mahdollisiin seremonioihin, suopeimmin kuitenkin sellaisiin, joissa jumalista ei puhuta mitään. Minä en kuulu näihin ihmisiin, mutta tunnen heitä valitettavan paljon. Juutalaisia ateisteja pyrki aikoinaan Amerikan ateisteihin, mutta sittemmin murhattu Amerikan ateistien johtaja ei heitä järjestöön kelpuuttanut.

Ei näytä löytyvän tiedollisia perusteita muodostaa uskomuksia sen enempää Jumalan olemassaolon puolesta kuin sitä vastaankaan. Modernin tiedollisen maailmankuvan valossa oikea asenne suhteessa, Jumalan olemassaoloon on epätietoisuus, agnostisismi.

Minä en ole ollenkaan epätietoinen siitä, onko ukkosenjumala Perkele olemassa. Luultavasti Juha Sihvola on kanssani samaa mieltä siitä, että ukkosenjumala Perkelettä ei ole olemassa. En ollenkaan ymmärrä sitä, että hän vaatii toista asennetta vuorenjumala Jahven suhteen.

Monet pitävät luontevana tulkita tätä epätietoisuutta ateistiseen suuntaan: koska Jumalan olemassaolon nuolesta ei voida esittää perusteita ja koska on turhaa tehdä oletuksia sellaisten olioiden olemassaolosta, joiden olemassaoloon uskomiselle ei voida esittää perusteita, on järkevää asennoitua niin, että Jumalaa ei ole olemassa.

Ei tämä ole asennekysymys. Juha Sihvola maksaa evankelis-luterilaiselle kirkolle melkoisen summan kirkollisveroina. Hyvin monet asiat olisivat maailmassa paremmin, jos ihmisten enemmistö ei uskoisi epätosia väitteitä ja kaiken lisäksi elättäisi epätosien väitteiden esittäjiä. Epätodet väitteet voivat olla harmittomia, mutta useimmiten niistä on harmia. Jumalien puolesta on tapettu enemmän ihmisiä kuin minkään muun valheen puolesta. Kyllä historian professorin pitäisi kaiken järjen mukaan tämä oivaltaa.

Uskontoon myönteisesti suhtautuvat agnostikot tekevät kuitenkin usein toisenlaisen ratkaisun. Ei-uskonnollisesti ajatellessaan he katsovat olevan periaatteessa mahdollista, että jumala on olemassa, mutta he eivät katso olevan mitään perusteita uskoa Jumalan kuuluvan todelliseen maailmaan. Siksi he eivät missään ei-uskonnollisessa mielessä usko, että Jumala on olemassa, mutta he eivät ole myöskään vakuuttuneita siitä, että jumalaa ei ole olemassa. Jumala on toisin sanoen mahdollinen, kuviteltavissa oleva olento, jonka olemassaolon tai olemattomuuden puolesta ei voida esittää mitään perusteita eikä edes toistaiseksi kuvitella, millaisia nämä perusteet olisivat.

Sir Karl Popper on varsin vakuuttavasti esittänyt, että suurin osa Sigmund Freudin ajatuksista on huuhaata, mutta olisikohan tapaus Juha Sihvola niitä, joiden suhteen Freud oli sittenkin oikeassa. Myös arkkipiispan poika, akateemikko Eino Kaila esitti teoksessaan Persoonallisuus, toinen painos, Otava, Helsinki, 1938 s. 325 mm.:

”Korkeammat uskonnot, ensisijassa kristinusko, ovat olleet syvähenkisen elämän vyöryjä, mutta ne ovat olleet paljon muuta, niin kuin motivaation kompleksisuuden laista seuraa. Ne ovat olleet henkisiä vakuutuslaitoksia, joiden kautta ihminen varautuu elämän monenlaista uhkaa, varsinkin kuoleman kammoa vastaan. Itsesuojelun animaalinen pyyde on niissä, paljon muun ohella purkautunut. Niin kuin maallinen isä lapsuudessa tarjosi pelottavan maailman vaaroja vastaan, niin tämän ”isäkompleksin” jätteenä ”taivaallinen isä” antaa varttuneelle vastaavan turvan. Ihminen esiintyy tämän ”taivaallisen isän” lapsena, hän on siis jumaluuden läheistä sukua; sen kautta hänen arvoisuutensa (Würde) nousee mahdollisimman korkeaksi; hänen itsetehostuksensa siis täten – taaskin paljon muun ohella – saa tyydytystä.”

Juha Sihvola jatkaa:

Ei-uskonnollisella tasolla agnostisesti ajattelevat henkilöt voivat uskoa Jumalan olemassaoloon uskonnollisesti. Uskonnollinen uskominen on eri asia kuin ei-uskonnollinen, perusteisiin nojaava uskonimen. Se on toivoa siitä, että jumala on olemassa, että uskonnolliset opetukset ovat tosia ja että tai tämä toivo perustuu todellisuuteen. Simo Knuuttilan (1998) Mukaan Jumalan pitäminen mahdollisena olentona ja Jumalan olemassaoloon kohdistuva uskonnollinen toivo muodostavat uskonnollisen uskon ja ei-uskonnollisten tiedollisten asenteiden kosketuskodan.

Kuten olen toisaalla esittänyt, sanasta ”usko” (=faith) pitäisi kokonaan luopua. Kelvollisia sanoja ovat mielestäni ”käsitys” tai ”vakaumus” (=belief). Kun sanaa ”usko” ei käytetä, sille ei tarvitse antaa hämäävää määritelmää ”totena pitäminen”.

Monet uskonnolliset ihmiset uskovat jumalaan vahvemmassa mielessä, mutta mahdollisena olentona pidetyn Jumalan olemassaolon toivominen on kristinuskon valtasuuntausten kaltaisten uskonnollisten maailmankatsomusten omaksumisen tiedollinen minimiehto.


Onneksi sanaa ”maailmankatsomus” ollaan laajemminkin korvaamassa sanalla ”todellisuuskäsitys”. Tällöin yllä olevan kaltainen jossittelu hävinnee.

Knuuttilan mukaan kristinusko edellyttää vähintään tämän minimiehdon hyväksymistä, sillä rukoilemisen, synnintunnustuksen ja jumalan ylistämisen kaltaiset uskonnolliset toiminnat eivät olisi mielekkäitä, jos niiden harjoittaja ei ajattelisi Jumalaa persoonaksi ja pitäisi tällaisen persoonallisen jumalan olemassaoloa ainakin periaatteessa mahdollisella myös ei-uskonnollisessa mielessä. Knuuttilan esittämä minimiehto saattaa olla liian vahvasti muotoiltu. Miksi rukoilijan olisi toivottava, että jumala on olemassa hänen tietoisuudestaan riippumatta? Eikö rukouksen ja synnintunnustuksen kielelle voitaisi antaa myös symbolistinen tulkinta?

Symbolistiselle synnintunnustukselle nauravat Kuopion
puuhevosetkin. Tässä kohden on pakko olla eri mieltä historioitsijan ja samaa mieltä jumaluusoppinen kanssa.

Tämän osion lopuksi voidaan todeta, ettei Sihvola ole pystynyt esittämään uskonnon puolesta ja ateismia vastaan oikeastaan yhtään mitään. Sillä, että hän professorin arvovallalla väittää jotakin, ei ole mitään merkitystä, varsinkaan, kun maailman huippututkijain enemmistö on edelleen ateisteja.

Sihvolan puolueellisuus

Mutta sopiiko monikulttuurisen yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen uskonnonharjoittamisen positiivinen tukeminen julkisista varoista edes siinä tapauksessa, että kaikkia uskonnollisia yhdyskuntia kohdellaan tasapuolisesti ja uskonnollisen yhdyskunnan määrittely oletetaan ongelmattomaksi? Ainakin uskonnottomien ja ateistien asiaa militantisti ajavat vapaa-ajattelijat kiistävät tämän. Suomen vapaa-ajattelijoiden liitto (Väärä nimi EH) ajaa jopa uskonnonvapauslain kumoamista, koska katsoo siihen sisältyvän rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan käsitteen valtiolle mahdollisuuden mielivaltaisesti suosia joitakin aatteellisia yhdistyksiä toisten kustannuksella. Uskonnot eivät ansaitse vapaa-ajattelijoiden mielestä mitään erityiskohtelua vaan niiden harjoittamista voitaisiin säädellä pelkän yhdistyslain avulla. Vapaa-ajattelijat eivät katso uskontojen toteuttavan mitään yhteiskunnan kannalta arvokasta päämäärää vaan pitävät niitä päinvastoin vahingollisina: esittämällä perustelemattomia väitteitä jumalista, hengistä ja muista vastaavista yliluonnollisista olennoista uskonnot asettuvat tieteellistä maailmankuvaa vastaan. Vapaa-ajattelijoiden mielestä uskontoja tulee korkeintaan sietää mutta ei suosia ateistien ja uskonnottomien kustannuksella.

Tässä on esitetty kohtuullisen oikein se näkemys joka järjestön vastaanhangoittelusta huolimatta saatiin loppujen lopuksi esitettyä uskonnonvapauskomitealle.

Mitä vapaa-ajattelijoiden vaatimuksista tulisi ajatella? Voiko oikeudenmukainen poliittinen järjestelmä tukea uskonnon harjoittamista, vai onko uskonnonharjoituksen tukeminen puolueellista uskonnottomia ja ateisteja kohtaan? Voivatko uskonnot edistää mitään ihmisen onnellisen elämän kannalta myönteisiä asioita, vai onko uskontoja pidettävä oikeudenmukaisen yhteiskunnan kannalta vahingollisina ilmiöinä, joita on korkeintaan suvaittava mutta ei mitenkään suosittava?

Eipä odottaisi professorimieheltä näin huikeaa yksinkertaistusta. Voiko yhteiskunta todella asettaa valheen totuuden edelle olematta puolueellinen? Eivät ateistit ole väittäneet, ettei uskonnoissa ole mitään myönteisiä asioita. Ateistit ovat väittäneet, että erityisesti juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa on paljon enemmän haittapuolia kuin hyödyllisiä puolia. Työväenliikkeen ihmiset ymmärsivät tämän viime vuosisadalla oikein sanomalla, että on kolme pettäjää, Mooses, Jeesus ja Muhammed. Tosin näistä ihmisistä kukaan ei ole ollut varmasti olemassa, ja jos joku heistä on ollut olemassa, hänestä ei tiedetä mitään, mikä voitaisiin jotenkin todentaa.

Jotta näihin kysymyksiin voitaisiin vastata, on ensin pohdittava, voidaanko uskonnollisia uskomuksia ja uskonnon harjoittamista pitää intellektuaalisesti hyväksyttävinä. Sen jälkeen on tarkasteltava uskonnon ja moraalin suhdetta.

Mitähän professori tässä mahtaa tarkoittaa ”intellektuaalisesti hyväksyttävällä”? Jos hän tarkoittaa sitä, että uskonnoissa olisi jotain, joka on merkittävää ja totta, uskontoja ei todellakaan voida pitää intellektuaalisesti hyväksyttävinä. Mitä tulee uskontojen ja moraalin suhteeseen, uskontojen sisällä on suuri erimielisyys siitä, mikä on uskonnon ja moraalin suhde.

Vapaa-ajattelijoiden näkemys, jonka mukaan uskonnolliset uskomukset ovat tieteellisen maailmankuvan vastaisia, on yksinkertaistus, joka ei tee oikeutta ainakaan kristinuskossa ja juutalaisuudessa yleisimmille tavoille ymmärtää uskonnollisen uskon luonne. Vain fundamentalistisissa äärisuuntauksissa esiintyy näkemyksiä, jotka näkevät ristiriitoja uskonnollisten ja tieteellisten uskomusten välillä sekä vaativat uskovia asettamaan kiistakysymyksissä uskon totuudet etusijalle ja rajoittamaan tieteen vapautta. Äärisuuntaus on kreationismi, joka pitää Raamatun luomiskertomusta kirjaimellisesti totena ja vastustaa sen kanssa ristiriitaisen tieteellisen tiedon, esimerkiksi evoluutioteorian opettamista kouluissa. Suuntauksella on huomattavaa kannatusta erityisesti Yhdysvaltojen uskonnollisen oikeiston keskuudessa ja monet republikaanipresidentit ovat suhtautuneet siihen suopeasti.

Vanha Testamentti on tieteen todellisuuskäsityksen vastainen, Uusi testamentti on tieteen todellisuuskäsityksen vastainen (se mm. opettaa, että sairaudet johtuvat pahoista hengistä, ja taruhahmo Jeesus parantaa ihmisiä ajamalla ulos pahoja henkiä) ja Koraani on tieteen todellisuuskäsityksen vastainen. Suurin kristillinen kirkko, katolinen kirkko (1,2 miljardia kannattajaa), on äskettäin aloittanut uudestaan koulutuksen, jonka avulla pappien oletetaan pystyvän ajamaan ulos pahoja henkiä.

Enemmistö muslimeista ja melkoinen osa kristityistä on fundamentalisteja. Tällä vuosituhannella Nigerian kristityt ovat polttaneet noitia roviolla.

Uskonnolliset valtavirtaukset suhtautuvat kuitenkin enimmäkseen myönteisesti vapaaseen tieteenharjoittamiseen. Jännitteitä tieteen ja uskonnollisten vakaumusten välillä voi joskus syntyä tieteen etiikkaa ja tieteellisen tiedon soveltamista koskevissa kysymyksissä. Aborttia, eutanasiaa ja geenitekniikkaa koskeviin kiistoihin ei kuitenkaan tavallisesti sisälly mitään erityisen uskonnollista, vaan kysymys on elämän kunnioittamisen rajoja koskevista moraaliongelmista.

Esimerkiksi abortissa, eutanasiassa ja geenitekniikassa ei olisi mitään ongelmia, jos uskonnot eivät vastustaisi niitä. Tietysti terve ihmisjärki sanoo, mihin raja on näissä asioissa vedettävä.

Sihvola uskontojen moraalista

Voidaan kuitenkin pohtia, ovatko Jumalan olemassaolon toivominen ja sen mukainen asennoituminen maailmaan intellektuaalisesti ja moraalisesti hyväksyttäviä asenteita.

Jumalan olemassaolon toivominenko on moraalinen kysymys? Toiveiden luokitteleminen moraaliseksi lienee peräisin Martin Lutherin Vähä-katekismuksesta. Siellähän varoitellaan mm. haluamasta naapurin vaimoa, karjaa tai muuta omaisuutta.

Siitä, että jokin on mahdollinen olento, ei välttämättä seuraa, että olisi intellektuaalisesti ja moraalisesti hyväksyttävää toivoa kyseisen olennon olevan olemassa. Vaikka joulupukki olisi mahdollinen olento, ei ainakaan aikuisen ihmisen olisi välttämättä intellektuaalisesti ja moraalisesti hyväksyttävää toivoa joulupukin olevan olemassa. Maailmastamme tulisi kaoottinen, jos toivoisimme kaikkien mahdollisina pitämiemme olentojen olevan olemassa. Miksi Jumalan olemassaolon ja uskonnollisten opetusten totuuden toivomiseen pitäisi suhtautua suopeasti? Jotta voisimme vastata tähän kysymykseen, on arvioitava uskonnon ja moraalin välistä suhdetta.

Miten epätodesta saadaan moraalisesti hyväksyttävä?

Sekä luterilainen että roomalaiskatolinen teologinen etiikka voidaan jakaa kahteen päälinjaan sen mukaan, miten suhtaudutaan ajatukseen yleisinhimillisestä luonnollisesta moraalitietoisuudesta (ks. Knuuttila 1998, vrt. Hallamaa 1994). On olemassa sekä luterilaisia ja katolisia suuntauksia, joissa suhtaudutaan epäilevästi luonnollisen moraalilain käsitteeseen. Nämä suuntaukset katsovat, että moniarvoisessa maailmassa ei vallitse mitään yleisinhimillisesti käsitettyä eettistä normistoa.

Tähän saakka päättely menee suurin piirtein alla olevan antropologien käsityksen kanssa:

Lähde: Thomas Hylland Eriksen: Toista maata? Johdatus antropologiaan, s. 329, Gaudeamus, Tampere 2005, ISBN 951-662-916-4

Ihmisoikeuksia koskevat kiistat ovat usein yleismaailmallisuutta ja suhteellisuutta korostavien käsitysten välisiä yhteenottoja. Yleismaailmallisen käsityksen mukaan ihmisoikeudet ovat yleispäteviä ja niitä tulisi edistää maailmanlaajuisesti.

Niitä ei siis tulisi pitää tietynlaisen yhteiskunnan tuotteena. Toisaalta voidaan huomauttaa, että ihmisoikeuksien ajatus sai kiistattomasti muotonsa uuden ajan Euroopassa ja että Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus vuonna 1948 ei ole suinkaan yleismaailmallinen vaan pikemminkin nykyaikaisen eurooppalaisen ajattelun tuote. Jälkimmäisen, suhteellisen käsitystavan mukaan on Eurooppa-keskeinen virhe olettaa, että meidän ihmisoikeutemme tulisi ottaa käytäntöön ja niitä tulisi puolustaa yhtä pontevasti Afrikassa ja Amazoniassa kuin Länsi-Euroopassa.

Kaikkia yhteiskuntia pitäisi sen sijaan tarkastella niiden omista lähtökohdista käsin, sillä jokaisessa valtarakenteessa on omat käsityksensä oikeudenmukaisuudesta ja oikeuksista. Yleismaailmallisen ajattelutavan mukaan olisi kuitenkin epäinhimillistä ja ylimielistä kieltää heimokansoilta ja muilta ei-eurooppalaisilta ihmisoikeudet vain siksi, että näillä sattuu olemaan erilainen historia kuin meillä.

Alison Dundes Renteln on vertaillut yli sataa eri yhteiskuntaa koskevia tutkimustuloksia selvittääkseen, onko yleismaailmallisia ihmisoikeuksia olemassa kokeellisen tutkimuksen tasolla. Hänen mielestään niitä ei ole.

On valtavia eroja siinä, mitä pidetään oikeana ja vääränä, millaisia lain rikkojien rangaistuksia pidetään perusteltuina ja mitä pidetään vakavana rikoksena, mitä taas ei. Joissakin yhteiskunnissa määrättiin perinteisesti kuolemantuomio noituudesta; toisissa kidutetaan varkaita; joissakin tuomitaan murhaajat sähkötuoliin; toisissa taas on vakiintunut normi siitä, että "ilmaisunvapaus" on luonnostaan arvokas.

Rentelnin johtopäätöksenä on kuitenkin, että on olemassa ainakin yksi yleisperiaate: "silmä silmästä, hammas hampaasta". Toisin sanoen kaikkialla vaikuttaa olevan sääntö, jonka mukaan rikoksesta annettavan rangaistuksen pitäisi olla verrannollinen rikoksen vakavuuden kanssa. Se, mitä pidetään enemmän tai vähemmän vakavana rikoksena, vaihtelee luonnollisesti, kuten myös rangaistustavat.

Renteln esittää, että tulevaisuudessa tämä vaihtelu olisi otettava huomioon ihmisoikeuksien periaatteita hiottaessa. Muuten nämä säilyisivät eurooppalaisena tai länsimaisena periaatteena, joka tupataan toisillekin. Hän sivuuttaa kuitenkin sen tosiasian, että 1900-luvulla ihmisoikeuksien ajatuksen ovat omaksuneet myös kansat, joilla ei aiemmin ollut siihen mitään yhteyttä. Tämä seikka loiventaa väistämättä suhteellisuuteen perustuvia käsityksiä.

Richard Wilsonin viitekehys on hyvin erilainen. Hän ei ota lähtökohdakseen "heimomaailmaa" vaan nykymaailman valtioineen ja lainsäädäntö-järjestelmineen. Taustana ovat hänen omat tutkimuksensa Guatemalassa ja Etelä-Afrikassa. Wilson peräänkuuluttaa ihmisoikeuksien vertailevaa tutkimuksia, jossa keskiössä ovat ne erilaiset tavat, joilla oikeuskäytäntöjä omaksutaan. Samalla huomio kohdistuu siihen, millaisia ristiriitoja ihmisoikeuksien toteuttaminen saa aikaan erilaisissa yhteiskunnissa.

Sen sijaan seuraava menee pahasti pieleen:

Kristityt eivät voi luottaa luontaiseen moraalitajuunsa, vaan voidaan esimerkiksi ajatella että heidän tulee muodostaa moraalikäsityksensä ilmoitustotuuksien ja niiden pohjalta muodostuvan jumalan valtakunnan toteutumista koskevan uskon pohjalta. Ei-uskovilla voi olla korkeintaan osittain oikeita moraalikäsityksiä. moraalikäsitysten osittainenkin päällekkäisyys mahdollistaa kuitenkin moraalisen ja poliittisen yhteistyön: ei ole välttämätöntä ajatella, että uskovat muodostaisivat suljetun sisäpiirin tai etujoukon. Reformoidussa teologiassa sen sijaan tavallisesti ajatellaan jyrkemmin: Jumala on ilmoittanut moraalitotuudet vain valituilleen, eivätkä ei-uskovat voi lainkaan käsittää niiden merkitystä, vaikka satunnaisesti kannattaisivatkin samansisältöisiä periaatteita (ks. esim. Plantinga 1983).

Tässä on jätetty kokonaan huomiotta se seikka, että eri uskonnoilla on kokonaan erilaiset moraalikäsitykset. Buddhalaisten ”kymmenen kieltoa” ovat paljon järkevämmät kuin juutalaisten ja kristittyjen ”kymmenen kieltoa” eli ”kymmenen käskyä”. Lisätietoja löydät lukion oppimateriaaleista osoitteesta

http://www.dlc.fi/~etkirja

Tässä oikea logiikka on se, että jos uskonnoista etsitään moraalin perustaa, mikä maailman tuhansista uskonnoista on valittava?

Luterilaisessa ja roomalaiskatolisessa teologiassa on kuitenkin edelleen vahva luonnollisen moraalilain perinne. Sen mukaan kaikilla ihmisillä, niin uskovilla kuin ei-uskovillakin, on luonnollinen moraalitaju. Kristillisen etiikan ajatellaan olevan sisällöltään ainakin pääosin ihmisten luonnostaan tunnistamien ja hyväksymien moraaliperiaatteiden mukainen. Luonnollisen moraalilain mukaisen käyttäytymissäännöstön voi omaksua Jumalan ilmoittamassa muodossa Raamatusta, mutta se ei ole välttämätöntä: Jumala on antanut ihmisille kyvyn ymmärtää samat periaatteet muutenkin. Moraalin sisältö on uskonnolliseen uskoon nähden autonominen.

Tässä oikea logiikka on se, että ihminen, joka yrittää ratkaista moraalisia valintojaan tuntematta Raamattua, ei taatusti päädy Raamatun moraaliin. Raamatun kanssa yhteistä löytyy kenties vain antropologien löytämä yhteinen periaate: ”silmä silmästä, hammas hampaasta”.

Vaikka ajateltaisiin, että moraalin vaatimukset voidaan tunnistaa luonnollisen järjen avulla uskonnollisesta ilmoituksesta riippumatta, Raamatulla ja muilla pyhillä kirjoituksilla voi silti olla moraalista merkitystä.

Niillä on moraalista merkitystä pelkästään siksi, että niitä on kasvatuksen avulla syötetty lapsiin. Tästä syystä evankelis-luterilainen kirkko ei luovu koulujen uskonnonopetuksesta ja ateistien pilkkaamisesta uskovaisten opettajien antamalla huuhaaelämänkatsomustiedolla.

Moraalin sisällön kannalta tämä tarkoittaa sitä, että Raamatun voidaan ajatella kehottavan toimimaan luonnollisen moraalilain määräysten mukaan.

Tämä on täysin käsittämätön väite.

Tässä kohden professorimieheltä olisi odottanut linkkiä siihen verkkoraamatun kohtaan, jolla tässä esitetty käsitystä voitaisiin perustella.

Kiistanalaista on, kuinka paljon suoria moraaliohjeita Raamatusta voidaan lukea. Luonnollisen moraalilain perinteen pohjalta on luontevaa ajatella, että Raamattu ei anna kaikkiin aikoihin ja paikkoihin soveltuvaa moraalisäännöstöä vaan sen ohjeita tulkittaessa on otettava huomioon vuosituhansien kuluessa yhteiskunnassa ja tiedollisessa maailmankuvassa tapahtuneet muutokset. Konservatiiviset, liberaalit ja radikaalit teologit joutuvat jatkuvasti keskinäisiin kiistoihin siitä, mitä tämä käytännössä tarkoittaa.

Missä kohden Raamattua tai Koraania sanotaan, että ne on lupa kirjoittaa uudelleen?

Luonnollisen moraalilain perinteen mukaiseen kristilliseen etiikkaan sisältyy kuitenkin myös erityinen uskonnollinen ulottuvuus. Tämä ei liity etiikan sisältöön vaan moraalisen toiminnan motivaatioon tai kokonaistulkintaan. Moraalisesti oikein toimimisen motiivin ajatellaan vahvistuvan siitä, että kristitty uskoo Jumalan tahtovan hänen toimivan oikein.

Missä kohden Raamattua ja Koraania jumalan sanotaan, että ihmisen on ratkaistava moraalikysymykset itse?

Voidaan ajatella, että kaikki ihmiset tunnistavat moraalin vaatimukset mutta vain uskonnollinen maailmankatsomus saa uskovan tietoiseksi oman moraalisen tarmonsa heikkoudesta.

Mihin tätä tietoisuutta oman moraalin heikkoudesta tarvitaan? Psykopaatti ei piittaa muiden ihmisten kohtalosta, itsekäs ajaa lähinnä omaa etuaan ja ne, joilla luonnollinen moraali toimii, jäävät kahden edellisen ryhmän tallottaviksi.

Raamattu voi olla korvaamaton väline inhimillisen epätäydellisyyden ja heikkouden ymmärtämiseksi. Tästä seuraava synnintunto johtaa armon ikävöimiseen ja Jumalan rakkauden kokemiseen, mikä puolestaan vahvistaa uskovan pyrkimystä hyvään.

Tämä on saarnamiehen hyveoppia, jolla ei ole mitään tekemistä sen todellisuuden kanssa, jota oikeasti voidaan tutkia.

Teoreettinen ero luonnolliseen moraalitajuun nojaavan ja sitä epäilevän etiikan välillä ei ehkä ole kovin tärkeä, jos tarkastellaan kristillisen etiikan sisältöä. Saksalaisen teologin Adolf Harnackin (1901) mukaan Jeesuksen moraaliopetus on hyvin yksinkertainen. Sen ytimenä ovat ajatukset Jumalan rakkaudesta ja ihmiselämän äärettömästä arvosta sekä käsky rakastaa lähimmäistä ja valmistautua Jumalan valtakunnan tuloon.

Tämä on pelkkää saarnaamista, jolla ei ole mitään tekemistä moraalin kanssa.

Perustuupa tällainen etiikka luonnolliseen moraalitajuun tai ilmoitukseen, siinä korostetaan luovuttamatonta ihmisarvoa ja siten ymmärretään keskeiset moraaliset velvollisuudet maailmanlaajuisiksi. Ainakin tältä osin rakentavasti dialoginen suhde ei-uskonnollisten globaalin etiikan ohjelmien kanssa on mahdollinen.

Kuten yllä on todettu, ainoa yhteinen moraalisääntö on ”silmä silmästä, hammas hampaasta”. Olemattoman jumalan rakastaminen on sairautta, toisen ihmisen rakastaminen ei ole sen kummempaa kuin isoilla apinoillakaan, ihmisen kuten minkä tahansa arvo mitataan todellisessa elämässä ja sotilaspastorien mielestä se on vähäarvoisempi kuin rikkaiden omaisuuden puolustaminen sotimalla.

On kiinnostavaa huomata, miten edellä käsittelemäni teemat kohtaavat Immanuel Kantin filosofisessa teologiassa, jota Kant itse kutsui uskonnoksi järjen asettamissa rajoissa (ks. Sihvola 2000). Kant katsoi, että kaikki kykenevät tunnistamaan moraalin vaatimukset mutta ruumiillisuudesta johtuvat irrationaaliset halut estävät ihmistä toimimasta täysipainoisesti moraalin vaatimusten mukaisesti.

Antropologia ei näytä vahvistavan tätä Immanuel Kantin väitettä.

Uskonnollisten uskomusten muodostamiselle hän ei sen sijaan katsonut olevan mitään tiedollisia perusteita. Jotta ihminen kuitenkin jaksaisi toimia moraalisesti eli kohdella jokaista toista ihmistä itsessään arvokkaana päämääränä ja rakentaa ihmisarvoa kunnioittavaa yhteiskuntaa, hänen on Kantin mukaan suorastaan pakko tehdä kaksi empiirisesti perustelematonta oletusta: uskoa hyväntahtoiseen Jumalaan ja historiallisen edistyksen mahdollisuuteen.

Mitään pakkoa uskoa hyväntahtoiseen jumalaan ei todella näytä olevan, helpompaa olisi kai uskoa pahantahtoiseen jumalaan. Kaikkein helpointa on olla uskomatta minkäänlaiseen jumalaan. Kuten Sir Karl Popper on ansiokkaasti esittänyt, historismi eli usko edistykseen on huuhaata.

Sihvola uskonnon arvosta

Voidaan pohtia, ovatko Kant ja samantapaisia näkemyksiä esittävät moraaliteologit oikeassa, kun he väittävät uskonnollista uskoa moraalisen toiminnan välttämättömäksi motivaatioperustaksi. Moraalinen toiminta ei tosiasiassa näytä tarvitsevan kumpaakaan Kantin taustaoletuksista. Vaikka Jumalaa ei olisi olemassa eikä olisi mitään toivoa historiallisesta edistyksestä, koska tietäisimme maailman tuhoutuvan huomenna, meillä voisi olla motiivi toimia moraalisesti.
 
Odotamme jännityksellä, mikä tämä motiivi voisi olla?

Voisimme ajatella seuraavasti. Ihmisenä oleminen on persoonana olemista, ja persoonana oleminen taas edellyttää dialogisessa suhteessa olemista toisiin persooniin. Dialoginen suhde edellyttää toisen kohtelemista itsessään arvokkaana päämääränä ja sellaisen yhteiskunnan rakentamista, jossa dialoginen suhde voi toteutua. Monet ihmiset ajattelevat moraalista tähän tapaan eivätkä pidä ajattelutapaansa missään mielessä uskonnollisena. Jotkut teologit ovat tosin väittäneet, että persoonana olemisen kokemus on uskonnollinen, vaikka henkilö ei sitä sellaiseksi tunnustakaan. Jos näin ajatellaan, kuvataan uskonnottomien ihmisten ajattelua tavalla, jota nämä eivät itse pidä hyväksyttävänä. Uskonnollinen usko ei siis ole moraalisen toiminnan välttämätön vaan korkeintaan yksi mahdollinen motivaatioperusta (ks. Kirjavainen 1996).

Melko uusien tutkimusten mukaan eräillä eläimillä voi olla minäkäsitys ja persoonallisuus. Samat eläimet pystyvät toimimaan yhteistyössä ja ilmaisemaan tunteitaan. Minusta tuntuisi aika hullulta ryhtyä puhumaan näiden eläinten uskonnosta.

Vaikka uskonto olisi vain moraalin mahdollinen mutta ei välttämätön motivaatioperusta, se voi tuottaa hyviä ja tukemisen arvoisia tuloksia myös uskontoneutraalilta kannalta. Tämä edellyttää, että uskovan ja uskontoon neutraalisti suhtautuvan käsitykset moraalin sisällöstä ovat ainakin merkittävin osin yhtenevät. Tämä ehto täyttyy ainakin silloin, kun sekä uskova että uskontoneutraali ajattelevat, että ihmisellä on uskontunnustuksesta riippumaton luontainen moraalitaju tai luontainen järkeen perustuva kyky rakentaa moraalijärjestelmiä yhdessä toisten ihmisten kanssa. Tässä teoksessa hahmotetun uskontoneutraalin maailmankansalaisuuden näkökulmasta sellaiset uskonnolliset käsitykset ovat tukemisen arvoisia, joissa yleisinhimillistä moraalia pidetään uskontoon nähden autonomisena, katsotaan kaikkien ihmisten kykenevän keskusteluun moraalin tulkinnasta ja ajatellaan uskonnon tukevan moraalista toimintaa.

Meidän ateistien on todella vaikeaa nähdä, millä tavalla uskonnot voisivat tukea yleisinhimillistä moraalia. Meidän mielestämme yleisinhimillinen moraali voidaan saada voimaan vasta sitten, kun, Emile Zolan sanoin, viimeisen kirkon viimeinen kivi putoaa viimeisen papin päähän.

Jos uskonto siis motivoi yleisinhimillistä moraalia, se on myönteinen ja tukemisen arvoinen ilmiö riippumatta siitä, mitä erityispiirteitä siihen uskontona sisältyy.

Valitettavasti asian on aivan päinvastoin kuin Sihvola väittää.
 
Varsinaista moraalia hieman laveamminkin voidaan myös ajatella, että uskonto on arvokas asia, koska se on yksi kanava, jonka kautta ihmiset lähestyvät perimmäisiä kysymyksiä: mitä on olemassaolo, mikä on elämän tarkoitus, mitä on ihmisenä oleminen?

Tässä lienee helpointa vastata Sihvolan esittämiin kysymyksiin. Ne oliot, jotka kuuluvat todellisuuteen, ovat olemassa. Luonnonilmiöllä elämä ei ole mitään tarkoitusta, mutta ihmiset tai ihmisten joukot voivat itse luonnon asettamien reunaehtojen puitteissa valita tavoitteensa. Ihmisenä olemisesta minulla on noin 64 vuoden kokemus, miten lienee Juha Sihvolan laita. Kun kuolen, tämä kokemukseni lakkaa.

Tällaiset kysymykset ovat vaikeasti ilmaistavia ja tieteen keinoin tuskin tyhjentävästi vastattavia.

Eipä tullut vaikeuksia vastata näihin kysymyksiin.

Uskonto voi tarjota mahdollisuuden pysähtyä ihmettelemään olemassaolon arvoitusta ja siten tukea yhden perin pohjin inhimillisen kyvyn toteutumista.

Ei pidä tahallisesti etsiä arvoituksia sieltä, missä niitä ei ole. Oikeita Suomen kansan arvoituksia on esitetty elämänkatsomustiedon oppimateriaaleissa osoitteessa
http://www.dlc.fi/~etkirja

Jotta uskonto voi toimia tässä tehtävässä moraalisesti hyväksyttävällä tavalla, se ei tietenkään saa sopimattomasti rajoittaa tieteen vapautta.

Kuten edellä esitin, olemassaolossa ei todellakaan ole mitään arvoitusta.

Uskonto voi toteuttaa arvokasta tehtävää myös liittyessään monenlaisiin taiteellisen ilmaisun muotoihin.

Tässähän se tuli: arkkitehtoninen argumentti jumalan olemassaolon puolesta.

Lisäksi uskonto voi tukea lasten moraalista kasvatusta.

Nimenomaan uskonto voi tuhota lasten elämän.

Moraalia ei suinkaan alun perin opita filosofiaa opiskelemalla vaan paljon enemmän eläytymiseen ja mielikuvitukseen vetoavien tarinoiden ja myyttien kautta.

Huuhaa ei kelpaa moraalin perustaksi sen enempää kuin tiedonkaan perustaksi. Erään oppikirjan mukaan kolmannes briteistä luulee Auringon kiertävän oikeasti Maan ympäri. Iso-Britanniassa toimii myös yhdistys, joka puolustaa käsitystä, jonka mukaa Maa on pannukakun muotoinen ja avaruuslennot valhetta.

Uskonnollisilla kertomuksilla voi olla tässä tärkeä sija. Uskonto voi myös luoda emotionaalisia edellytyksiä kulttuuriperinteen jatkuvuudelle.

Uskonto voi luoda edellytyksiä vain maailmassa vallitsevan pahuuden säilymiselle.

Esimerkiksi suvivirsi on syntynyt osana uskonnollista käytäntöä mutta irtautunut syntytaustastaan yleiseksi kulttuuriseksi omaisuudeksi, jonka myös monet ei-uskonnolliset ihmiset haluavat säilyttää suomalaisen juhlaperinteen osana.

Tässä on nimenomaan kyse karkeasta ateistien ihmisoikeuksien loukkauksesta.

Sihvola esittää lisää jumalatodisteluja

Tiivistetysti voidaan sanoa, että moraalisesti hyväksyttävä ja tukemisen arvoinen on ainakin sellainen uskonnollinen maailmankatsomus, jossa uskonnollista uskomista pidetään tiedolliseen maailmankuvaan ja moraaliin nähden suhteellisen autonomisena.

Siis valheko on moraalisesti hyväksyttävää?

Tiedollinen maailmankuva on tällöin agnostinen: siihen sisältyy ajatus Jumalan olemassaolon mahdollisuudesta mutta ei enempää.

Jumala tai joulupukki joko on olemassa tai ei ole. Välimuotoa olemisen ja ei-olemisen välillä ei ole (Hegel väitti päinvastaista, mutta ainahan voi väittää mitä tahansa).

Jumalaan uskotaan vain uskonnollisesti eli toivotaan Jumalan olevan olemassa ja uskonnollisten opetusten pitävän paikkansa.

Tässä sekoitetaan usko ja toivo. Mihin unohtui rakkaus?

Moraali ajatellaan uskonnosta riippumattomaksi, kaikille ihmisille yhteisen luonnollisen järjen asiaksi. Moraalin ja uskonnon side on vain se, että uskonnollinen toivo motivoi toimimaan moraalisesti ja uskontoon voi sisältyä muutakin moraalisesti arvokasta toimintaa. Pyhät kirjoitukset antavat moraalisia ohjeita, mutta niiden soveltuvuus nykyajan konkreettisiin moraaliongelmiin joudutaan tulkitsemaan luonnollisen moraalitajun valossa.

Toiveet, jotka ovat mahdottomia, johtavat vain huonoihin päätöksiin. Eri toimien moraalisesta arvosta ihmiset ovat täydellisesti eri mieltä. Niinpä olen tässä kysymyksessä täysin eri mieltä kuin Sihvola.

On olemassa vaikutusvaltaisia kristillisen ja juutalaisen teologian suuntauksia, joissa ajatellaan uskonnon, tiedon ja moraalin välisistä suhteista suurin piirtein edellä kuvatulla tavalla. Tällainen kuva uskonnosta on kuitenkin idealisoitu.

Tunnen muutamia teologeja, jotka ovat ateisteja. Valitettavasti muita ihmisiä on maailmassa noin kuusi miljardia.

Suuri osa maailman uskonnollisista ihmisistä ei ajattele tällä tavalla. Ero ei ole pelkästään se, että uskovien valtaosalla ei ole teologista ja filosofista koulutusta, jonka turvin he voisivat teoreettisesti eritellä uskonnollisen vakaumuksensa eri ulottuvuuksia. On myös moraalin sisällön kannalta merkittäviä eroja. Jotkut ymmärtävät pyhiin kirjoituksiin sisältyvän uskonnollisen ilmoituksen kirjaimelliseksi totuudeksi, joka antaa tyhjentävän vastauksen nykyajan moraalisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Valitettavasti näitä kirjaimellisesti uskovia ei ole aivan pieni joukko, heitä on miljardeja. Ja niitäkin, jotka uskovat vähemmän kirjaimellisesti mutta haitallisessa määräin, on myös miljardeja.

Jotkut katsovat kuuluvansa Jumalan valitsemaan etujoukkoon, moraalisesti ylempien sisäpiiriin, jolla on oikeus halveksia tai jopa vainota ulkopuolisia.

Viimeksi olen tavannut näitä ihmisiä tasan silloin, kun olen tavannut Helsingin yliopiston teologeja. Tietojeni mukaan he eivät ole kyseisessä tiedekunnassa ollenkaan vähemmistönä.

Jotkut taas ovat uskonnollisen puhdasoppisuuden valossa valmiita kahlitsemaan tieteen, taiteen ja poliittisen mielipiteen ilmaisun vapautta.

Toisaalla tässä lehdessä on linkki artikkeliin Ruotsin 400 000 muslimin tämänsuuntaisista taipumuksista. Myös suomalainen Helsingin Sanomat on ainakin vuodesta 1961 (jolloin muutin Helsinkiin ja aloin lukea tätä lehteä), vastustanut ateistien mielipiteen ilmaisun vapautta.

Jos uskonnot ovat kamppailleet yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta, ovat ne myös usein tukeneet taloudellisiin ja poliittisiin valtarakenteisiin sisältyvää vääryyttä ja väkivaltaa tai ainakin sulkeneet silmänsä yhteiskunnallisilta epäkohdilta ja tarjonneet ahdistuneille valheellista lohdutusta, oopiumia kansalle, Marxin kuuluisan lausahduksen mukaan.

Ja tekevät sitä tässä ja nyt, Suomen eduskunnassa ja valtioneuvostossa.

On pohtimisen arvoinen kysymys, miksi joihinkin uskontoihin sisältyy pahuutta kuten poliittista fanaattisuutta ja terrorismia ruokkivia aineksia. Jari Ehrnrooth on kiinnittänyt huomiota siihen, että mystinen sulautumiskokemus jumaluuteen voi antaa psykoottiset eväät poliittisen väkivallan, erityisesti itsemurhaterrorin harjoittamiseen. Pelastuskuvitelmat näyttävät motivoineen niin syyskuun 11. päivän terroristien, palestiinalaisten ääriryhmien, tsetseenitaistelijoiden kuin Oklahomassa liittovaltion hallintorakennuksen räjäyttäneiden kristittyjen fundamentalistien toimintaa (ks. Ehrnrooth 2002).

Tähän ei tarvita Ehrnroothien sukua itseään vastaan todistamaan.

Uskonnon vapaus ja uskonnon moraalisesti arvokkaiden piirteiden tukeminen ei tarkoita, että tyhmyys, ahdasmielisyys, ennakkoluuloisuus ja suvaitsemattomuus pitäisi hyväksyä - pahuudesta ja julmuudesta puhumattakaan.

Paitsi ateisteja kohtaan, kuten Sihvola alempana todistaa.

Voidaan kuitenkin kysyä, ovatko todellisiin uskontoihin sisältyvät kielteiset piirteet seurausta juuri siitä, että ne ovat uskontoja. Uskonnot eivät ole yhtenäisiä eivätkä elä umpiossa toisiin uskontoihin nähden. Kaikkiin uskontoihin sisältyy sekä konservatiivisia että kriittisiä, ehkä myös fanaattisia aineksia. Niiden painotukset ratkaisevat, missä määrin uskonnolliset ryhmät ansaitsevat suvaitsemista, suojelua ja tukea.

Uskonnollisille käsityksille on ominaista, että ne ovat aina vanhentuneita ja useimmiten täysin paikkansa pitämättömiksi todettavissa jo syntyessään. Valheeseen perustuvia ja yleisinhimillisen moraalin vastaisia järjestöjä on suorastaan järjetöntä tukea mm. ateisteilta kootuilla rahoilla.

Dogmaattisuus on dogmaattisuutta, fanaattisuus on fanaattisuutta ja vääryys on vääryyttä - kaikkia näitä piirteitä sisältyy ihmiselämään ja inhimillisiin käytäntöihin, tieteeseen, taiteeseen ja politiikkaan. Silti emme ole valmiita epäämään niiltä tukea vaan pidämme niitä pohjimmiltaan arvokasta tehtävää toteuttavina käytäntöinä.

Vääryys siis on arvokasta ja tukemisen arvoista.

Ehkä uskontoon on suhtauduttava samalla lailla: uskonto, silloin kun se toteuttaa olemustaan uskontona, toteuttaa tärkeää tehtävää, joka ansaitsee myös uskonnollisesti neutraalisti asennoituvien tuen, samalla kun on vastustettava uskontoihin sisältyviä kielteisiä piirteitä.

Kompromissi oikeuden ja vääryyden välillä on aina vääryys.

Uskonnonvapaus ei saa suojella uskonnon varjolla vääryyttä tekeviä. Uskontoihin tulee kuitenkin tältä osin suhtautua samalla tavalla suvaitsevasti kuin muunlaisiinkin kulttuurisiin ryhmiin: niiden toimintaa tulee rajoittaa mahdollisimman vähän ja vain silloin, kun siihen on moraalisesti ja poliittisesti pakottava syy.

Mielestäni on moraalisesti pakottavaa vastustaa valhetta.

Olen puhunut uskonnosta ennen kaikkea kristinuskon ja jonkin verran myös juutalaisuuden näkökulmasta. Se näkyy siinä, että jumaluuden tulkintaa persoonalliseksi olennoksi on pidetty uskonnollisesti merkittävänä - koska se on sitä useimmissa kristinuskon suuntauksissa. Sen sijaan buddhalaisuuteen ja taolaisuuteen ei sisälly ajatusta persoonallisesta Jumalasta. Vaikka uskonnoilla on uskontoina omia erityispiirteitään, edellä esitetty näkemys uskonnollisen uskon, tiedon ja moraalin suhteesta sopii kuitenkin yleisesti sovellettavaksi ja tarjoaa pohjan uskonnon käsittelylle osana globaalia oikeudenmukaisuutta koskevaa käsitystä. Paikallaan on kuitenkin tehdä vielä kaksi selventävää huomautusta.

Dictionary of atheism sivuilla määritellyt uskonnon järjestäytyneeksi jumalauskoksi. Eräät uskonnoiksi väitetyt suuntaukset eivät tällä määritelmällä luokitu uskonnoiksi. Mielestäni oli kuitenkin jo aika antaa kunnollinen uskonnon määritelmä.

Sihvola ja islam

Ajankohtaisten maailmanpoliittisten tapahtumien valossa moni voi kysyä, mitä on ajateltava islamista uskontona. Samuel Huntingtonin populaarin kirjan The Clash of Civilizations (1997) vaikutuksesta on viime aikojen maailmanpolitiikkaa selitetty länsimaisen ja islamilaisen sivilisaation välisenä konfliktina. Vastakkainasettelu on huonosti perusteltu ja perustuu islamilaisen kulttuurin puutteelliseen tuntemukseen. Tosiasiassa länsimainen (kristillinen tai juutalainen) ja islamilainen kulttuuri ovat pohjaltaan hyvin samanlaisia: historiallisesti niillä on yhteiset juuret sekä uskontoina että ajatuksellisina perinteinä. Sekä islamissa että kristinuskossa on fundamentalistiset suuntauksensa; on hyvä muistaa Yhdysvaltojen uskonnollisen oikeiston piirissä esiintyvä terrorismi aborttiklinikoita ja liittovaltion instituutioita vastaan.

Tässä on syyllistytty hyvin vahvasti ontuviin vertauksiin. Yhdysvalloissa on perustuslain takaama sananvapaus ja valtion neutraalisuus uskontojen ja myös ateismin suhteen sisältyy perustuslakiin. Tietysti on totta, että oikeistolaiset presidentit ovat olleet innokkaita purkamaan perustuslakia nimittämällä korkeimpaan oikeuteen kristillistä oikeistoa edustavia tuomareita. On totta, että islamilaista kulttuuria tunnetaan lännessä huonosti. Jos islamilainen kulttuuri tunnettaisiin lännessä nykyistä paremmin, islamia vastustettaisiin huomattavasti nykyistä enemmän.

Vastaavasti islamin piirissä on vapaamielisiä, jopa feministisiä suuntauksia. Islamin piirissä kukoistanutta sivistystä on kaiken lisäksi kiitettävä siitä, että varhaiskeskiajan levottomien vuosisatojen ylitse säilytettiin se kreikkalaisen filosofian ja tieteen perintö, jota ilman ei olisi olemassa nykyistä länsimaista kulttuuria. Vielä myöhäiskeskiajalla islamilainen Pohjois-Afrikka oli uskonnollisen suvaitsevuuden keskus, josta monet kristillisestä Euroopasta paenneet toisinajattelijat löysivät turvapaikan.

Puheet keskiajan islamin suvaitsevuudesta ovat satuja ja on omituista kuulla historian professorin esittävän niitä. Sama historian professori on toisaalla kirjassaan yrittänyt tehdä tyhjäksi kristillisen keskiajan pimeyttä.

Toisaalta islamilaisessa kulttuurissa ei ole ollut samanlaista voimakkaan sekularisoitumisen kautta kuin länsimaissa 1700-luvun valistusajasta alkaen. Islam ei ole siksi joutunut kohtaamaan uskontokritiikin ja vapaa-ajattelun haastetta. Ero heijastuu eräissä islamilaisen teologian piirteissä.

Tässä Sihvola todistaa itseään vastaan.

Koraani ymmärretään kirjaimellisesti Jumalan omaksi puheeksi; siksi sitä ei virallisesti saa edes kääntää arabiasta muille kielille vaan käännöksiä on kutsuttava Koraanin selitysteoksiksi. Teologisen tulkintaopin kehitys on siksi ollut islamin piirissä ohuempaa kuin kristillisessä ja juutalaisessa teologiassa. Siitä huolimatta Koraanin säädöksiä tulkitaan islamin piirissä moniin eri suuntiin, sanaan tapaan kuin kristityt tulkitsevat Raamattua. Toisaalta varsinkin sunnalaisessa islamissa on paljon vähemmän opillista hierarkiaa ja keskushallintoa kuin kristillisissä kirkoissa. Yksittäisillä islamilaisilla oppineilla on enemmän vapauksia muodostaa oma uskonnollinen kantansa kuin roomalaiskatolisilla papeilla.

Mitähän seuraisi, jos Raamattu otettaisiin kirjaimellisesti Suomen hallinnon ohjeeksi? Ateisteja alettaisiin teloittaa samaan tapaan kuin Saudi-arabiassa ja Pakistanissa.

Ajatus, että oma uskonto on ainoa oikea, on korostuneempi islamissa kuin nykyisen kristinuskon tai juutalaisuuden valtavirtauksissa. Islamista on kiellettyä kääntyä toiseen uskontoon, ja samoin on kiellettyä suostutella muslimia hylkäämään uskontonsa. Perinteisesti islamin piirissä on kuitenkin suvaittu jonkin verran myös uskonnollisten vähemmistöjen toimintaa. Koraanin mukaan näet kristityt ja juutalaiset ovat ns. Kirjan kansoja, joilla on oikeus säilyttää uskontonsa islamilaisessa valtiossa, mikäli ne alistuvat islamin poliittiseen ylivaltaan, eivät pilkkaa profeetta Muhammadia eivätkä harjoita uskontoaan liian näkyvästi. Uskonvainoja on kuitenkin esiintynyt, ja viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana juutalaisten asema arabimaissa on tullut käytännössä kestämättömäksi.

Tässäkin Sihvola todistaa itseään vastaan.

Islamin demonisointi on todellinen vaara, ja erityisesti Yhdysvalloissa muslimiväestön ihmisoikeustilanne on jyrkästi heikentynyt syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen. On oikein puolustautua terroria vastaan, mutta kaikki keinot eivät ole oikeutettuja terrorismin vastaisessa sodassa. On myös tarpeen toistaa yhä uudelleen, että islamistisilla fundamentalisteilla ei ole yksinoikeutta edustaa islamia eikä heidän poliittinen ohjelmansa seuraa heidän uskontonsa olemuksesta, vaikka he itse saattavatkin toisin väittää.

Historian professori on tässä puolustamassa ”terrorismin vastaista sotaa”?

Jaakko Hämeen-Anttila (2001) on ollut oikeassa korostaessaan, että terrori saa kannatusta yhteiskunnissa, joissa on tulehtuneita sosiaalisia, taloudellisia ja poliittisia ongelmia ja joissa turhautunut nuori väestö näkee väkivallan ainoaksi vaikutusmahdollisuudeksi: Viattomien tappaminen ei ole koskaan oikein, mutta terrori suun tautiin usein kohteisiin, jotka ovat osavastuussa niistä ongelmista jotka ruokkivat terrorismia. Siksi terrorinvastaista taistelua on käy tavi paitsi itsepuolustuksellisesti myös terrorin kasvupohjaa muren tavin yhteiskunnallisin uudistuksin.

Jaakko Hämeen-Anttila on todella kunnostautunut uskontojen puolustaja, hän on mm. kääntänyt Koraanin hirveimpiä kohtia suomeksi tahallaan väärin.

Terrorin syitä ja motiiveja pohdittaessa ei ole kuitenkaan syyti naiiviuteen. Empiirinen tutkimus ei vahvista usein esitettyä väitettä että terrori syntyisi köyhyydestä ja poliittisesta sorrosta. Terrori iskujen suunnittelijat ja toteuttajat ovat päinvastoin usein etuoikeutettuja ja menestyneitä henkilöitä: Osama bin Laden ja World Trade Centerin iskua johtanut Mohammad Atta ovat tästä hyviä esimerkkejä. Terroristin sielunmaiseman selvittämisessä on tutkijoilla kriminologeista uskontotieteilijöihin vielä tehtävää.

Samana päivänä syyskuun 11. päivän terrori-iskun jälkeen me ateistit ilmoitimme kukin tahoillamme, että jos nämä itsemurhalentäjät eivät olisi uskoneet pääsevänsä heti Koraanin mukaiseen paratiisiin, he eivät olisi tekoaan tehneet. Näin yksinkertaista tämä on, paitsi professoreille.

Islam ei ole uskontona monoliittinen, vaan sen piirissä esiintyvä suuntausten kirjo on kenties yhtä laaja kuin kristinuskossakin. On olemassa varsin vapaamielistä islamilaista teologiaa, ja enemmistö muslimeista suhtautuu penseästi teokraattiseen poliittiseen järjestelmään. Myös käsitykset sukupuolirooleista ja sukupuolten valtasuhteista ovat islamin piirissä vaihtelevia. Voidaan puhua jopa muslimifeminismistä (ks. al-Hibri 1999). Maailmankansalaisen etiikan kannalta keskinäiseen kunnioitukseen perustuva dialogi islamin kanssa on joka tapauksessa tärkeää.
Islamin syntyhistoria on yhtä epäselvä kuin kristinuskon ja siinä on ollut aikojen kuluessa hyvin paljon lahkoja, jotka ovat kaikki fundamentalistisia.

Onhan näitä muutamia ateistiksi kääntyneitä luopioita, joita lännessä pitää suojella poliisivoimin.

Sihvola ateistien ihmisoikeuksia vastaan

Lopuksi on kysyttävä, onko uskontojen tukeminen tasapuolista uskonnottomia ja ateisteja kohtaan. Ei ole hyviä perusteita väittää, että ihminen olisi luonnostaan uskonnollinen olento, homo religiosus. Tämän väitteen esittäjät katsovat, että elämän tarkoituksen ihmettely, persoonana olemisen kokemus ja moraalista toimintaa motivoiva ihmisarvon kunnioitus olisivat uskonnollisia asenteita silloinkin, kun niiden kokijat eivät niitä sellaisiksi nimitä. Tällöin itseään uskonnottomina pitävien ihmisten kokemuksia määriteltäisiin ulkoa käsin tavalla, jota he itse eivät voi pitää oikeana. Tähän ei ole mitään syytä.

Uskontojen ei tule vaatia mitään yksinoikeutta moraalisen toiminnan motivoimiseen tai elämän tarkoituksen määrittelyyn. Myös monilla muilla tavoin voi ilmaista iloa ja ihmetystä olemassaolosta, ilmaista näkemyksen siitä, mitä ihmisenä oleminen on, sekä sitoutua ihmisarvon kunnioittamiseen ja lähimmäisen rakastamiseen. Taiteellinen toiminta ja ei-uskonnolliset eettiset vakaumukset voivat toteuttaa yhtä arvokasta tehtävää kuin uskonnotkin. Siksi oikeudenmukainen poliittinen järjestys suojelee ja tukee myös tällaisia inhimillisen toiminnan muotoja.

Tässä on taas saarnattu eikä ajateltu.

Entä ateistit ja uskontokriitikot? Ateismin jyrkimmät muodot ovat naiiveja ja latteita ajattelutapoja.

Ei ole olemassa ateismin jyrkempiä tai laimeampia muotoja. Ateismi ei ole mitään muuta kuin väite ”jumalaa tai jumalia ei ole olemassa”. Tämän toden väitteen kannattajia kutsutaan ateisteiksi.
 
Niiden mukaan voidaan pätevästi osoittaa, että jumalaa tai jumaluutta ei voi olla olemassa ja että siksi on järjetöntä pitää Jumalan olemassaoloa edes mahdollisena. Näitä väitteitä perustelevat argumentit ovat kuitenkin yhtä kiistanalaisia kuin perinteiset Jumalan olemassaolon todistuksetkin.

Ei tarvitse todistaa, ettei ole Siriusta kiertävän planeetan aaseja, jotka yrittävät opettaa meille ateisteille jumaluusoppia.

Jyrkkä ateismi on usein yhtä suvaitsematonta omistaan poikkeavia näkemyksiä kohtaan kuin uskonnolliset äärinäkemykset. On vaikeaa nähdä, mitä eettisesti ansiokasta ja tukemisen arvoista sellaisessa on.

Valheita voidaan toki suvaita, mutta ei niitä pitäisi tukea.

Ateismi voi tarkoittaa myös näytön puutteesta seuraavaa uskoa, että jumala ei ole olemassa. Kanta liittyy usein uskontokriittiseen näkemykseen, joka arvostelee uskonnollisiin katsomuksiin sisältyviä ajatusvirheitä ja uskonnollisten käytäntöjen epäkohtia, esimerkiksi uskonnosta lohdutusta hakevien ahdistuneiden ihmisten pelottelua oman vallan ja vaurauden vahvistamiseksi. Tällainen uskontokritiikki on totuutta etsivää humanitaarista toimintaa, joka osaltaan edistää uskonnonvapautta ja suvaitsevuutta (ks. Niiniluoto 2003).

Uskontojen moraalitonta toimintaa on jokaisen kunnon kansalaisen syytä arvostella. Valheita pitää myös vastustaa. Valheiden vastustaminen ei ole suvaitsemattomuutta.

On myös mahdollista muodostaa tietoisesti uskonnosta etäisyyttä ottava elämänkatsomus, joka pyrkii vastaamaan elämän tarkoitusta ja moraalin motivaatiota koskeviin kysymyksiin ei-uskonnollisella tavalla. Uskonnottomat voivat kuitenkin kannattaa suvaitsevuutta ja tehdä yhteistyötä myös uskontojen edustajien kanssa turvatakseen ihmisarvoa kunnioittavan vapauden joko harjoittaa uskontoa tai olla sitä harjoittamatta. Myös eettisiin päämääriin suuntautuvassa toiminnassa uskovat ja uskonnottomat voivat kohdata toisensa yhteistyöhakuisessa dialogisessa suhteessa.

Kompromissi totuuden ja epätotuuden välillä on aina epätotuus. Kompromissi oikeuden ja vääryyden välillä on aina vääryys. Näin yksinkertaisia asiat ovat aivan tavallisella arkijärjellä ja ilman professorin titteliä ja yliopistotasoista huuhaata.

Itse asiassa koko Sihvolan kirja on pitkähkö saarna, joka kelpaa vain totuuden ja moraalin vastustamisen historian tutkimiseen.

Internetistä

Muslimit Ruotsissa

Kiitokset Mikko Ellilälle linkistä

Teksti on ruotsiksi.

http://svt.se/svt/jsp/Crosslink.jsp?d=46152&a=578047&lid=puff_608958&lpos=extra_0

Muut lehdet

Muslimilääkäri hermostui sianlihasta

Ilta-Sanomat 5.7.2006

Kiitokset Mikko Ellilälle tiedosta

Pienessä hämäläisessä terveyskeskuksessa törmättiin etnisiin ristiriitoihin, kun muslimitaustainen lääkäri teki tutkimuspyynnön työsyrjinnästä muun muassa siksi, että työpaikkaruokalan listalla oli ainoana ruokalajina sianlihaa.

Hämeen työsuojelupiiri ei löytänyt tapauksesta syrjintää, ja Heinolan kihlakunnan syyttäjä Erkki Karvinen teki asiassa pari viikko sitten syyttämättäjättämispäätöksen.

Lääkäri oli kuukauden ajan terveyskeskuksessa määräaikaisena. Omasta mielestään häntä kohdeltiin huonosti ja epäasiallisesti. Lääkärin piti tulla ensimmäisenä päivänä tiettynä kellonaikana perehdyttämiskoulutukseen, mutta hän ei tullutkaan tapaamiseen, minkä vuoksi kollegalääkärin sijasta perehdyttämisen hoiti sairaanhoitaja.

Tulokas koki loukkaavana sen, että hänet ottikin vastaan lääkärin sijasta sairaanhoitaja ja hän teki sairaanhoitajasta tutkimuspyynnön poliisille.

Poliisitutkinnan mukaan seuraavana päivänä sijaislääkäri käyttäytyi erittäin hyökkäävästi ja kränäsi terveyskeskuksen henkilökunnan kanssa ja väitti sairaanhoitajan suhtautuneen rasistisesti. Mies oli pari viikkoa töissä ja lopun ajan sairauslomalla. Myöskään työpaikan ruokalista ei ollut lääkärin mieleen, koska listalla ei ollut sianlihatonta ruokaa.

Syyttäjä ei löytänyt jutusta työsyrjintää eikä työturvallisuusrikosta, eikä juttu mennyt käräjille saakka.

Kihlakunnansyyttäjä Karvisen mukaan useat henkilöt voivat eri syistä joutua olemaan syömättä työpaikoillaan tai syömään omia eväitään eikä yhden ruokalajin tarjoaminen ole etnisestä alkuperästä johtuvaa työsyrjintää.

Gravitation

This is a link.

Geometria

Tämä on linkki.

Ateismin määritelmä

George H. Smithin ontologinen ateismin määritelmä:

Ateismi on väite: jumalaa tai jumalia ei ole olemassa

Tässä määritelmässä on määritelty olemassaoloa koskeva eli ontologinen käsitys. Jumala joko on olemassa tai ei ole olemassa. Mitään olemassaolon ja olemattomuuden välimuotoa ei ole.

Teismi on väite: jumala tai jumalia on olemassa

Deismi (jumala on olemassa, mutta ei puutu maailmanmenoon) ja panteismi (jumala on sama kuin maailmankaikkeus) ovat tämän mukaan teismiä

Inhimillinen tieto siitä, mitä on olemassa, on vajavaista. Joku saattaa pitää varmana, että jumalaa tai jumalia ei ole olemassa. Joku toinen saattaa pitää varmana, että jumala tai jumalia on olemassa. Joku kolmas voi olla epävarma siitä, onko jumalaa tai jumalia olemassa vai ei.

Ateistin määrittelemä

Ateisti on henkilö, jonka mielestä ateismi on tosi.

Agnostikon eli jumalaongelmaisen määritelmä

Agnostikko eli jumalaongelmainen on henkilö, joka ei mielestään tiedä, onko ateismi tosi vai onko teismi tosi.

Uskonnon määritelmä

Uskonto on järjestäytynyttä teismiä.

Ne käsitykset joissa ei ole jumalia, eivät ole tämän määritelmän mukaan uskontoja.

Raamatun ristiriidat

Lukeaksesi napauta tästä.

Linkkejä

Ateistien ehdotus lukion elämänkatsomustiedon opetussuunnitelmaksi
Ateistien ehdotus perusasteen elämänkatsomustiedon opetussuunnitelmaksi
Ateistifilosofi Pertti Lindforsin juhlakirja on ilmestynyt
Bill ja Melinda Gates’in säätiö antoi yli 10 miljoonaa dollaria Discovery Institute’lle, “älykkään suunnittelun jumalatodistuksen” propagandaan
Edvard Westermarck: Siveys ja kristinusko (1907)
Esitelmä ateismista 30.10.2003
Esitelmä posthumanismista 16.2.2004
Islam ja naiset
Jumalanpilkkasakot Suomessa
Lausunto uskonnonvapauskomitean mietinnöstä
Lausunto vihkimisoikeuden laajentamisesta
Lavanam on terrorism
Lavanam: Let all of us search for new means
Lavanam's open letter to Naxalite (Maoist) friends
Ortodoksipappi aiheutti Suomessa naisen kuoleman ja peri hänen omaisuutensa
Rolf Lagerborg (1907) Kristinuskon opetusta vai maallista siveys­kasvatusta
Tunnettuja ”älykkään suunnittelun jumalatodistuksen” kannattajia ja vastustajia
Tätä Helsingin Sanomat ei julkaissut
Vapaa Ajattelijan päätoimittaja on erotettu kaikista tehtävistään
Vapaa-ajattelijain liiton liittovaltuuston kokous 27.11.2005
Vapaa-ajattelijain tiedottaja vastustaa ateismia
Wikipedia ateisteja vastaan
Write to Lavanam