ElÃ¤mÃ¤nkatsomustieto

Artikkeli perustuu samannimiseen esitelmään Helsingissä 10.6.2007 opiskelijayhdistys Prometheuksen tilaisuudessa.

Mitä jumalanpilkka on?

Jumalanpilkka ei ole pilkkaajien keksintö, vaan uskonnollisten valtajärjestelmien tuote. Jumalanpilkan määritelmä riippuu aina vallitsevasta uskonnosta, jonka suhteen pilkkaaja on toinen.

Esimerkiksi Raamatussa jumalanpilkka määrittyy keskeisesti kahden opillisesti merkittävän esimerkin kautta. Vanhassa Testamentissa Israelin kansa valmisti jumalastaan kultaisen vasikan kuvan. Uudessa Testamentissa Jeesus teloitettiin ristillä, koska hän oli julistautunut jumalan pojaksi.

Kumpaakaan näistä esimerkeistä ei olisi mahdollista ymmärtää jumalanpilkaksi ilman juutalaiskristillistä teologiaa, jonka mukaan jumalan kuvaaminen tai ihmisen asettuminen jumalan asemaan on jumaluuden häpäisyä. Jonkin muun uskonnon teologiassa jumalan kuvaaminen olisi ollut suotavaa ja ihmisiä olisi saatettu suorastaan kehottaa samastamaan itsensä jumaluuteen.

Jumalanpilkka voitaisiin siten määritellä jonkin tietyn uskonnon oppien tai käytäntöjen esittämiseksi harhaoppisessa valossa – sellaisella tavoin, joka on kyseisen uskonnon tunnustamien oppien vastaista. Näin määritelty jumalanpilkka voidaan jakaa kolmeen alalajiin:

1) opillinen pilkka, jolloin on kyseessä älyllinen uskontokritiikki tai uskonnon oppien tulkitseminen harhaoppisena pidetyllä tavalla. Ei ole kauaa siitä, kun länsimaissakin oli mahdollista tuomita ateististen mielipiteiden levittäminen jumalanpilkkana, ja edelleenkin monissa islamilaisissa maissa tämä on ollut perusteena kuolemantuomioiden langettamiselle.

2) satiirinen pilkka, joka on uskonnossa pyhinä pidettyjen asioiden kuvallista tai sanallista esittämistä tunteeseen vetoavalla tavalla siten, että esitystapa kyseenalaistaa oikeaoppisena pidetyn tulkinnan kyseisten pyhien asioiden merkityksestä.

3) tekojen pilkka, joka on ryhtymistä sellaisiin tekoihin, jotka kyseenalaistavat uskonnon mukaisen käsityksen jumalan ja ihmisen välisestä oikeaoppisesta valtasuhteesta. Esimerkkinä voidaan mainita paitsi sodomia ja eläimiin sekaantuminen (joissa jumalan suunnitelmaa käytettiin väärin kylvämällä siementä väärään vakoon) myös esimerkiksi renessanssiajalla eläneen italialaisen kirurgi Gasparo Tagliacozzin keksimä plastiikkakirurgia, jossa ruumiinvammoja voitiin korjata ihosiirrännäisillä. Jumalanpilkaksi katsottiin, että ihminen otti itselleen sellaisen aseman kudosten luonnollisessa yhteenliittämisessä kokonaiseksi ihmiseksi, jonka katsottiin voivan kuulua yksin kaikkivaltiaalle.

Koska uskonnot – eikä suinkaan jumalanpilkkaaja – määrittelevät, mikä kulloinkin on jumalanpilkkaa, jumalanpilkkasyytteen saaneet ovat useinkin voineet hämmästyä suuresti. Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita Britanniassa vuonna 1977 langetettu vankeustuomio Gay News -aikakauslehden päätoimittaja Denis Lemonille, joka oli julkaissut James Kirkupin runon ”Rakkaus joka uskaltaa sanoa nimensä”. Runossa kuvailtiin jumalan rakkautta monipuolisesti ja siten myös homoeroottisessa muodossa.

Britanniassa oltiin vuosikymmeniä eletty siinä uskossa, että common law -käytäntöihin perustunut jumalanpilkkalaki oli pelkkä kuollut kirjain ja että sitä ei näin ollen tarvinnut kumota. Näin ei kuitenkaan ollut. Oikeuskäytäntö, jonka mukaan yhdenkin kristinuskolle myötämielisen henkilön järkyttyminen riitti todisteeksi jumalanpilkasta, oli perusteena vankeustuomiolle.

Toisena vastaavana esimerkkinä voidaan mainita Salman Rushdien romaani ”Saatanalliset säkeet”, jossa kuvattiin mielisairaana pidetyn henkilön unta. Unen sisältö oli islamilaisen teologian mukaan harhaoppista, joten Rushdie tuomittiin poissaolevana kuolemaan ja joutui siitä eteenpäin elämään henkivartijoiden suojelemana.

Jumalanpilkkaa koskevassa eettisessä keskustelussa onkin erotettava tietoinen jumalanpilkka ja tahaton jumalanpilkka. Jälkimmäistä tuskin voidaan milloinkaan johdonmukaisesti välttää, sillä on mahdotonta etukäteen tietää, minkälainen teko tai kuvallinen tai sanallinen ilmaisu loukkaa jonkin tuntemattoman henkilön pyhinä pitämiä arvoja (ja yksilöiden vakaumuksethan ovat samanarvoisia riippumatta siitä, onko jonkin tietyn uskonnon kannattajia yksi vai yksi miljardi). Sen sijaan niissä tapauksissa, joissa jumalanpilkka on ollut tietoisena tarkoituksena, nousee esille kysymys jumalanpilkan motiiveista.

Miksi jumalaa pilkataan?

Kuten satiiria yleisesti, myös jumalanpilkkaa voidaan periaatteessa harjoittaa kolmesta eri syystä: huvikseen, jolloin kyse voi olla pilkkaajan tavanomaisesta ilkeämielisyydestä; terapeuttisesti, jolloin kyseessä voi olla psykologinen tavoite päästä eroon jonkin uskonnon vaikutuksesta tunne-elämän ja sisäistettyjen asenteiden osalta; poliittisesti, jolloin kohteena voi olla tietyn uskonnollisen instituution valta-asema.

Erityisesti poliittinen jumalanpilkka voi muodostua osaksi tietyn uskonnon sisäistä välienselvittelyä, kuten on tapahtunut kristinuskon historiassa, jossa papiston valta ja kanonisoitujen opintulkintojen asema on ollut jatkuvien konfliktien alaista. Jumalanpilkka ei siten välttämättä ole pilkkaajan näkökulmasta uskonnon vastaista.

Kristillisessä mystiikassa (mm. Meister Eckhart) on elänyt sellainenkin tulkinta, jonka mukaan jumalaa on mahdotonta pilkata, koska jumalan olemus on pilkkaajan mielikuvien tavoittamattomissa. Tämän tulkintamallin mukaan pilkka voi tosiasiassa kohdistua vain jumalan kuvaan – ja koska jumalan kuvaaminen on jo itsessään jumalanpilkkaa, jumalan kuvan pilkkaaminen on jumalan ylistämistä.

Näitä kolmea jumalanpilkan motiivia on kuitenkin käytännössä usein vaikea erottaa toisistaan. Kuten poliittisen satiirin osalta yleisemminkin, kaikilla ihmisillä ei ole sellaista analyyttista kykyä ja yleissivistystä, joka mahdollistaisi heille jotakin uskonnollista valtajärjestelmää systemaattisesti erittelevän kritiikin.

Silti he saattavat olla tunnetasolla tietyn uskonnollisen vallan vaikutuksen alaisia ja kapinamielialalla suhteessa siihen. Vastareaktiona ”pilkataan huvikseen” aivan kuten pilkataan poliitikkoja, joilla on tietty valta-asema.

Kuten poliitikkoja, jumaliakaan tuskin pilkattaisiin, jollei taustalla olisi vallankäytön kohteina olevien motiivia tehdä pilaa vallasta, joka heihin kohdistuu. Toisaalta jumalanpilkkasyytteistä tuskin olisi koskaan ollut tietoakaan, jollei pilkan kohteena olisi ollut jokin, jolla on merkittävä valta-asema – ei jumala itse, vaan häntä tulkitsevat vallanpitäjät, joiden tavoitteena on ollut varjella monopolia oikeaan tulkintaan.

Kun kontekstina on valtasuhde, on harhaanjohtavaa, että jumalanpilkasta puhutaan ikään kuin kyse olisi vain – tai edes ensisijaisesti – epäkunnioittavuudesta lähimmäisten vakaumusta kohtaan. Lähimmäiset ovat keskenään tasavertaisia, mutta valtasuhteen osapuolet eivät. Jumalanpilkassa kyse on pikemminkin tietyn uskonnon nauttimaan valta-asemaan reagoimisesta niillä samoilla aseilla, joita uskonto itsekin koko ajan systemaattisesti käyttää valtansa vahvistamiseen.

Uskontoja levitetään vetoamalla tunteisiin ja herättämällä voimakkaita tunteita – pelkoa, toiveita, vihaa, rakkautta – ja jumalanpilkassa uskontokritiikki käyttää näitä samoja aseita. Jos pidetään yleisesti hyväksyttynä ja kunniallisena levittää uskontoja tunnepitoisesti, miksi uskonnon omia aseita ei saisi käyttää uskontoa vastaan?

Jumalanpilkka kulttuurisodan aiheena

Suomen vapaa-ajattelijaliikkeessä (joka sai alkunsa opiskelijayhdistys Prometheuksesta sata vuotta sitten) esitettiin jumalanpilkkaan kahdenlaisia näkökantoja. Westermarckilainen linja oli, että uskontojen lainsäädännölliset etuoikeudet tuli poistaa ja jumalanpilkkalait näin ollen kumota – mutta jumalanpilkkaa itsessään ei silti pidetty suotavana eikä hyvien tapojen mukaisena. Lagerborgilaisen kulttuuriradikalismin mukaan sen sijaan jumalanpilkkaan tuli suoranaisesti kehottaa, jotta laajat kansanjoukot vapautuisivat uskonnon aiheuttamasta henkisestä alaikäisyydestä.

Samaa kiistelyä jumalanpilkan arvosta on käyty muuallakin. Uskonnollisen satiirin merkitys on ollut keskeinen jo varhaisesta valistusfilosofiasta lähtien. Eräänä tunnettuna esimerkkinä voidaan mainita Voltairen kirjoittama pilkkanäytelmä Muhammedista – joka aikanaan tulkittiin allegoriaksi katolisen kirkon valta-asemasta. Sikäli kuin Voltaire ei uskaltanut mainita katolista kirkkoa suoraan, hän ilmeisesti pelkäsi henkensä puolesta aivan kuten ne nykytaiteilijat, jotka länsimaissa joutuvat peittelemään islamiin kohdistettua kritiikkiä.

Sekularistiliikkeen näkökulmasta voikin kyseenalaistaa väitteen kulttuurien sodasta, jossa länsimainen kristillinen kulttuuri uskonnonvapauksineen on puolustuskannalla. Länsimaissa uskonnonvapaus on saavutettu vuosisatoja kestäneen ihmisoikeustaistelun seurauksena ja keskeisimmät valtakirkkojen auktoriteetit ovat vastustaneet sitä viimeiseen asti. Näin tietysti tekevät myös nykypäivän islamilaiset auktoriteetit siellä, missä heille jätetään tähän jokin käytännön mahdollisuus.

Tässä kohdin länsimaisten poliitikkojen, viranomaisten, intellektuellien ja kansalaisaktivistien reagointi islamilaisten auktoriteettien taholta tuleviin vaatimuksiin on avainasemassa – ja juuri sillä on paljon merkittävämpi vaikutus kuin islamin oletetulla uhkalla länsimaiselle kulttuurille.

Uskonnonvapaus on toteutunut siellä, missä sen estäminen on lakannut olemasta hyödyksi maallisille vallanpitäjille. Luterilainen myytti uskonpuhdistuksen vaikutuksesta voidaan kiistanalaistaa; erityisen hitaasti uskonnonvapaus toteutui juuri luterilaisessa Ruotsin valtakunnassa, jossa kruunulla ja valtionkirkolla oli konfliktitta yhteinen intressi.

Uskonnollista terroria on esiintynyt länsimaissa jo kauan ennen islamin tuloa. Se, ettei siihen länsimaissa haluta suhtautua vakavasti islamin kohdalla, on länsimaisen kulttuurin oma sisäinen ongelma. Islamin kohtaamisessa kyse näyttää olevan paljolti kristillisen ehdollistumisen mukaisesta kollektiivisesta syyllisyysajattelusta, joka vaatii meitä ottamaan taakaksemme toisen tekemät synnit.

Terrorismipuhe peittää alleen sen todellisen jokapäiväisen terrorin, jonka alaisuudessa suuri joukko islaminuskon vaikutuksen alaisia ihmisiä joutuu elämään. Ylivoimainen enemmistö kaikista maailman muslimeista tuomitsee terrorismin, mutta sama ylivoimainen enemmistö vastustaa kuitenkin sananvapautta, uskonnonvapautta, lainsäädännön uskontoneutraaliutta, sukupuolten tasa-arvoa ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia.

Liberaaleja muslimeja (ja jopa Hakim Beyn kaltaisia islamilaisia anarkisteja) on tietenkin olemassa, mutta heidän osuutensa on maailmanlaajuisesti vain muutaman prosentin luokkaa – ja useimmiten he joutuvat varomaan puheitaan vieläkin enemmän kuin länsimaiset islam-kriitikot, jotka ovat Theo van Goghin murhan jälkeen saaneet pelätä henkensä puolesta. Pelkkä ateististen mielipiteiden levittäminen voi useissa ”maltillisissa” islamilaisissa maissa (kuten Pakistanissa, Egyptissä tai Saudi-Arabiassa) johtaa jumalanpilkkasyytteeseen ja kovaan rangaistukseen – Pakistanissa kuolemantuomioihin.

Suomessa saatananpalvonnan kaltainen kultti on luokiteltu yleiselle turvallisuudelle vaaralliseksi, koska useat yksittäiset saatananpalvojat uhkaavat väkivallalla niitä, jotka pyrkivät irrottautumaan yhteisöstä. Jos islamilaisissa yhteisöissä tapahtuu samaa, länsimaiset intellektuellit ovat kilvan vaatimassa ymmärrystä ”kulttuurin” perusteella. Islamilaisen yhteisön vankina eläville ei siis halutakaan tunnustaa samoja ihmisoikeuksia, jotka kuuluvat länsimaiselle valkoiselle ihmiselle.

Monikulttuurisuuden ideologiat

Kulttuurien sodan sijasta kyse on länsimaisen kulttuurin sisäisestä taistelusta kahden eri tyyppisen monikulttuurisuuden ideologian välillä. Islamilaiset ja maahanmuuttajat ovat tässä taistelussa pelinappuloiden asemassa; heitä käytetään hyväksi ”toisina”, joiden nimissä voidaan puhua.

Valistusajatteluun kuuluva liberaali monikulttuurisuuden malli lähtee siitä, että ihmisoikeusnormit ovat samoja kaikille. Valtio ei suojele yhteisiä elämänarvoja, vaan vahvistaa yhteiset oikeudet. Koska perusoikeusjärjestys on pyritty rakentamaan mahdollisimman tasapuolisesti suhteessa kulttuurisiin ja uskonnollisiin erityispiirteisiin, kaikilta voidaan yhdenvertaisesti vaatia sen noudattamista. Yhdysvallat ja Alankomaat ovat esimerkkejä sellaisista länsimaista, joissa liberaali monikulttuurisuus on ollut yhteiskuntajärjestyksen perustana jo pitkään ennen ulkoeurooppalaista maahanmuuttoa. Näiden valtioiden syntyhistorian taustalla on vähemmistöuskonlahkojen pakeneminen uskonnollisilta vainoilta, ja näissä maissa sananvapaus, kokoontumisvapaus ja uskonnonvapaus on suojattu vahvoilla perustuslakiesteillä, jotka jättävät kajoamisen näihin oikeuksiin poliittisen päätöksenteon ulkopuolelle. Näitä liberaaleja perusoikeuksia puolustamassa on myös laaja kansalaismielipide, joka reagoi nopeasti yrityksiin rajoittaa oikeuksien vapaata käyttöä.

Kommunitaristinen monikulttuurisuuden malli – se, jota nykyisin populaaristi kutsutaan ”monikulttuuriseksi suvaitsevuudeksi” – on länsimaissa noussut kiistanalaistamaan liberaalin oikeusajattelun, jonka mukaan ihmisoikeudet kuuluvat ensi sijassa yksilöille ja ovat samoja heidän kulttuuristaan riippumatta. Kommunitaristien mielestä oikeuksien tunnustaminen ensisijaisesti yksilöille syrjii niitä yhteisöjä, joiden kulttuuri ei ole yksilökeskeistä. Tasa-arvoa vaaditaan kommunitarismissa ennen kaikkea eri ihmisryhmien välille – jopa yksilöiden välistä tasa-arvoista kohtelua rikkoen.

Tämä asetelma voi selittää huomattavassa määrin sen paradoksin, että useinkin islamilaisyhteisöjen poliittiset ystävät länsimaissa löytyvät punavihertävistä vaihtoehtopiireistä, joiden arvot esimerkiksi naisten aseman ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksien osalta ovat mahdollisimman kaukana islamin arvoista. Yhteisenä nimittäjänä on pyrkimys syrjäyttää liberaali käsitys tasa-arvosta ja saada sen tilalle sellainen toisenlainen tasa-arvokäsitys, jossa yksilön oikeudet ja yksilöiden tasa-arvoinen kohtelu voidaan valikoivasti sivuuttaa, mikäli ryhmien välisen tasa-arvoistamisen tavoite vaatii.

Länsimaiselle, yhdenvertaisista vapausoikeuksista nauttimaan päässeelle valkoiselle feministille ei ole kovinkaan suuri haitta, että hänen maahanmuuttajasisarensa elää pakkoavioliitossa väkivaltaisen miehen kanssa joutuen raiskatuksi päivittäin uskonnon suomalla valtuutuksella. Suurempi haitta hänen poliittisille lähitavoitteilleen olisi se, että liberaali tasa-arvokäsitys estäisi häntä ajamasta sukupuolikiintiöitä ja ”naista halventavien” vapaaehtoisten seksuaalikäytäntöjen kriminalisointia.

Nykyisessä keskustelussa onkin tavallista, että jo liberalismia sinällään pidetään antifeministisenä näkökantana, koska liberalismin tasa-arvokäsitys lähtee yksilöstä. Feministinen individualismi, jossa naisen asemaa ajettaisiin yksilöiden välisen tasa-arvon normeista lähtien, on Suomessa lähes tuntematon ilmiö. Tämä tietysti sopii imaamien tavoitteisiin käytännössä paremmin kuin hyvin, koska he voivat aina julistaa, että heidän uskontonsa pitää huolta naisten kollektiivisesta kunniasta paremmin kuin heikko ja rappeutunut länsimainen liberaali kulttuuri, jonka ongelmana on päätösvallan jättäminen yksilöille.

Kommunitaristiset, ryhmien väliseen ”tasa-arvoistamiseen” tähtäävät poliittiset tahot ovat nykykeskustelussa käytännössä kaapanneet itselleen sekä monikulttuurisuuden että feminismin arvot – jotka ovat alkuperältään perinteisiä liberaaleja valistusarvoja. Tällainen ilmapiiri, jossa liberaalien valistusarvojen käsitteet on varastettu näiden arvojen vastaisiin tavoitteisiin, on omiaan luomaan tilanteen, jossa vastareaktioksi ei nousekaan mikään liberaali monikulttuurisuus ja yksilöiden välinen tasa-arvo, vaan paluu näitä edeltävään konservatiiviseen normistoon.

Rasismikortti ja hyvä lehtimiestapa

Tanskalaisista Muhammed-pilakuvista käyty keskustelu oli täysin näiden ennakko-oletusten viitoittamaa. Kysymykseksi ei edes noussut yksilön oikeus ja mahdollisuus arvostella niitä kulttuurivirtauksia, jotka vaikuttavat hänen omaan elämäänsä. Keskustelua hallitsivat länsimaiset vasemmistointellektuellit ja heitä mielistelleet konservatiivit, joiden yhteisenä sävelenä oli väite kulttuuriin kohdistetusta ”rasistisesta” syrjinnästä. Muutamien vapaamielisten muslimien kommentit sivuutettiin, jotta saataisiin luotua mielikuva, että islamilaisten profeetan pilkkaaminen kohdistuu kollektiivisesti kokonaiseen kansanryhmään ja siten kaikkiin sen jäseniin.

Rasismi-käsitteen käyttö tämän keskustelun yhteydessä oli älyllisesti tietoisen epärehellistä, koska kaikki keskustelijat tiesivät varsin hyvin, että islam mainostaa itseään universaalina lähetysuskontona, jonka sanoma on kaikille sama ihonväristä riippumatta. Tämä ei toki kuitenkaan ollut ensimmäinen kerta, kun länsimaissa on yritetty leimata ”rasismiksi” islamiin kohdistettu aatteellinen kritiikki; vuonna 2001 ranskalainen kirjailija Michel Houellebecq sai rasismisyytteen, koska erehtyi lausumaan mielipiteenään, että islam on tyhmin kaikista uskonnoista.

Keskustelun yhteydessä sivuutettiin myös tapahtumien väliset suhteet. Jyllands-Postenin julkaisemien kuvien väitettiin yksinään provosoineen islamilaisia katuväkivaltaan, mutta vain pienen piirin tiedossa oli, että eräät kiihkoislamilaiset imaamit levittivät islamilaiseen maailmaan kuvia Muhammedista sikana, jumalansa sodomisoimana rukousasentoon polvistuneena koirana ja murhanhimoisena pedofiilina. Islamilaisten auktoriteettien omaa osuutta väkivaltaisuuksiin provosointiin ei länsimaisessa keskustelussa juurikaan käsitelty, vaan sen sijaan pidettiin itsestään selvänä, että provokaation syynä olivat tanskalaislehden julkaisemat pilakuvat.

Keskustelun ilmeinen ja tarkoitushakuinen epärehellisyys olisi tuskin ymmärrettävissä, jollei kyse olisi ollut tapauksen määrätietoisesta hyödyntämisestä edellä mainitun, länsimaisen yhteiskunnan sisäisen poliittis-ideologisen kiistan pelinappulana. Länsimaissa on omastakin takaa voimia, joiden keskeisenä lähitavoitteena on liberaalin normiston alasajo – eivätkä nämä voimat kaihda käyttää hyväkseen niitä reaktioita, joita islamilaisesta maailmasta kantautuu länteen päin.

Eräänä kyseenalaistamatta jääneenä oletuksena oli myös, että pommipäisen Muhammedin kuva leimasi muslimit kollektiivisesti terroristeiksi. Kuitenkin esimerkiksi Jeesuksesta on esitetty vastaavia pilakuvia, joissa hänen kantamansa risti on muuttunut hakaristiksi – eikä näitä ole mitenkään tarkoitushakuisesti tulkittu kaikkien kristittyjen kollektiivisena leimaamisena natseiksi. Erityisen kuuluisa on 30-luvun Saksasta paenneen taiteilija John Heartfieldin hakaristijeesus, joka tulkittiin kuvauksena kristinuskon poliittisesta hyväksikäytöstä fasististen ideologioiden välineenä.

Siinä määrin kuin uskonnollisten aiheiden pilkka on luonteeltaan poliittista satiiria, esille nousee kysymys hyvän journalistisen tavan rajoista. Millaista tahansa poliittista satiiria ei välttämättä pidetä hyvän lehtimiestavan mukaisena, vaikkei se olisi laissa kiellettyä. Sosiaalidemokraattien tai kokoomuslaisten kuvaaminen natseina ja fasisteina ilman mitään erityistä asiayhteyttä olisi hyvän lehtimiestavan vastaista, vaikka siitä olisi mahdotonta nostaa kunnianloukkauskannetta ketään vastaan (eri asia on, jos pilapiirroksessa nostetaan esille esim. valtapuolueiden korporatiivisia kytkentöjä ja konkretisoidaan jotakin niiden samankaltaisuutta fasistisen hallintotavan kanssa). Vastaavasti olisi ilmeisellä tavalla hyvän lehtimiestavan vastaista tehdä pilaa muslimien oletetusta monijumalaisuudesta tai kristittyjen oletetusta moniavioisuudesta ilman jotakin aivan erityistä perustetta (kuten esimerkiksi sitä, että kristilliset papit kulissien takana rikkovat uskontonsa sanelemaa yksiavioisuuden dogmia ja että seurakunta katsoo tätä läpi sormien).

Sekulaarista näkökulmasta uskonnolliseen pilantekoon pätevät ne yleiset hyvän journalistisen tavan normit, jotka muutoinkin pätevät ajankohtaisia aiheita koskevaan pilantekoon. Jumalanpilkalle on asetettava samat normit kuin poliittisten aatteiden pilkalle, jolla silläkin on tietyt järjenmukaiset rajat. Koska jumalanpilkka on tunteeseen vetoavaa samalla tavoin kuin uskonnonharjoitus, lienee hyvien tapojen mukaista myös välttää sitä, että ihmiset joutuvat kohtaamaan sitä vastoin tahtoaan – samasta syystä, jonka vuoksi ketään ei tulisi vetää mukaan uskonnonharjoitukseen vastoin tahtoaan.

Suomessa nykyisin voimassa oleva rikoslain pykälä uskonrauhan rikkomisesta on tästä näkökulmasta perusteeton, koska se kriminalisoi sellaisten asioiden pilkkaamisen, joita uskonnoksi rekisteröitynyt aatteellinen yhteisö pitää pyhänä. Rikoslainuudistuksen jälkeen pykälää on sovellettu muutaman kerran, ja eräät tapaukset olisi periaatteessa voitu tuomita yllyttämisenä rikolliseen toimintaan ilmankin tätä rikoslain pykälää. Tapaus, jossa tuomio tuli ristin särkemisestä rock-konsertissa, oli kuitenkin selkeästi puhdas jumalanpilkkatuomio – kuten olisivat olleet ne tuomiot, jotka olisi langetettu tämän keskustelun alaisista Jeesusta tai Muhammedia esittäneistä pilakuvista, mikäli näiden pohjalta käynnistyneet poliisitutkinnat olisivat johtaneet syytetoimiin.

Lähettänyt janne.vainio@helsinki.fi

One of the few times Nicolas Sarkozy really spoke like a French patriot was when he visited Rome last December, met the Pope, and was made honorary canon of Saint John Lateran. The speech he delivered there was an anomaly for Sarkozy, who customarily stresses intermingling of peoples, integration, and his pet project: the Islam of France.

Sarkozy told the Pope:

It is in the interests of the Republic that there exist also a moral reflection inspired by religious convictions. First because secular morality ["morale laïque"] always runs the risk of wearing itself out or changing into fanaticism when it isn't backed up by hope that aspires to the infinite. And then because morality stripped of any ties to transcendence is more exposed to historic contingencies and eventually to facileness.

The man who wrote the Rome speech, Henri Guaino has this to say to those angered or troubled by the Christian message that permeated this very uncharacteristic address:

"What is this world in which you can no longer say the truth, no longer look history squarely in the face? If you are French, and if you recognize yourself in France, France has Christian roots and that has nothing to do with "laïcité" [the 1905 French law separating Church and State]. The history of France, the culture of France, French civilization, like European civilization itself, all have Christian roots. [...] It is as if you were blocking out eight centuries of French monarchy. It isn't being a monarchist to say that France was made by the Capetians."

E-deo, the website that posted the above quote, adds this:

Very true. But it has been so pounded into people that France began in 1789, that it's good to hear.

Browsing through the French websites I've seen numerous comments by bloggers and readers who are shocked, angered, worried, and sometimes enraged by the Rome speech, and its repercussions, the main one being that the issue of "laïcité" is once again out in the open to be debated. These people are all either leftists, or so allergic to religion that any mention of the word sends them into a tailspin.

One person so affected is Jean-Michel Quillardet, the grand master of the Grand Orient of France (GOF), considered to be the "first masonic lodge of France" with 50,000 members. The GOF recently expressed its concern in a communiqué, reproaching Nicolas Sarkozy for his "willingness to present religion as being a constituent element of political and citizen identity, an idea that could seriously impair the French republican example."

Quillardet was interviewed by the left-leaning daily Libération:

What do you find shocking about Nicolas Sarkozy's remarks?

This concept of "positive laïcité" that says that religions are to be considered as an advantage and that we must seek a dialogue with them and thus open a troubling breach in the secular republican pact. It's the first time that a French president has advocated this new view of the relationship between the State and religion.

In a society as materialistic as ours, don't people have a need for meaning that has to be taken into account?

The quest for meaning does not necessarily involve religion. It shocks me when Nicolas Sarkozy says that "laic morality always runs the risk of wearing itself out or of changing into fanaticism when it is not associated with an aspiration that satisfies the aspiration for the infinite." Behind those words, there is a very American ideology.

American??? The quest for meaning, for the infinite is the essence of Christianity and other religions as well, but it is not specifically American. It's just that America has not lost the last shred of belief in a higher being, while Quillardet clearly has.

The positions of Sarkozy are well-known, he had expressed them in his book The Republic, Religions and Hope (published in 2004)...

During the presidential campaign, Nicolas Sarkozy distanced himself more from talk about modifying the 1905 law on separation of Church and State and from the Machelon Report. But now, we have the feeling that something is in the works.

The Machelon Report, commissioned by Interior Minister Sarkozy, recommended modifying the 1905 law to accommodate the demands of the Muslims of France for more mosques. This is indeed shocking, and the Grand Orient is right to be concerned. But their concern is more over Christianity than Islam, the primary beneficiary of Machelon, as we'll see:

What makes you think so?

Michèle Alliot-Marie [the French Minister of the Interior] met with us on December 3. She told us that in the Machelon Report, there are "several interesting ideas." She is wondering if it might be possible to turn religious associations, which cannot receive a government subsidy, into cultural associations, which can. Jean-Pierre Raffarin also stated in an interview with Le Figaro that "the 1905 law will have to be completed." We have requested a meeting with the president. We'll see if he agrees to see us.

You are opposed to any modification in the 1905 law, but then, how can we help the Muslims catch up with their long-standing need for houses of worship?

The first two articles: "The State neither recognizes nor subsidizes any religion" and "The exercise of religion is free", are not subject to modification. But we are not hostile to long-term leases, nor to the creation of the Foundation for Charitable Works for Islam.

He contradicts his originally premise according to which there must be total separation of Church and State, when he approves of long-term leases and Charitable Foundations that receive money from foreign countries to build mosques in France. While it may be difficult to prove intent, these two devices are clever tricks of the French government to get around the 1905 law, and to allow money to be funneled into the country for the building of mosques that may one-day become the property of the French State, something that is unconstitutional.

In the end, the only thing that shocked Jean-Michel Quillardet was the sight of the French president with the Pope. He certainly wasn't shocked by the sight of the president attending the dinner at the end of the Ramadan fast with Dalil Boubakeur, rector of the Paris mosque.

The article from Libération closes:

Apart from the Grand Orient of France, few groups rebelled against the president's remarks...

François Bayrou [who was defeated in the first round of the presidential election last May] and François Hollande [chairman of the French Socialist Party] both protested, the former stating that the concept of positive laïcité threatens the conception of republican "laïcité" and favors a return to religion as the "opiate of the people."

Again, Bayrou and Hollande are talking about Christianity. Neither man has shown any sign of opposition to Islam.

My best guess is that Nicolas Sarkozy wants to reopen the debate on religion and "laïcité", not to help the Catholics of France, but only to smooth the way for the further Islamization. If such a debate really materializes it will be interesting to see if the Catholics can turn it somehow to their advantage.

MYSpace Exiles Atheists

By Wendy Kaminer

Pääkirjoitus

Kirkon ja valtion ero

Onko kirkon ja valtion ero sama kuin kirkon ja poliitikkojen ero?

Kuluttaako vainajan tuhkaus energiaa?

Ote Malmin krematorion lupahakemuksesta:

Muita asiaan vaikuttavia tekijöitä

Ilmahautaus on kaikkein ekologisin

Evankelis-luterilaisen kirkon hautaustoimen menot

Onko ateismi uskon puutetta?

Onko olemassa vahvaa ateismia ja heikkoa ateismia?

Vahva usko ja heikko usko

Mihin minut haudataan

Tämä lehti ilmestyy taas vähitellen

Afghan MPs back blasphemy death

Concerns

SANANVAPAUS JA JUMALANPILKKA - Muhammed-pilakuvista Jeesus-pilakuviin

Mitä jumalanpilkka on?

Miksi jumalaa pilkataan?

Jumalanpilkka kulttuurisodan aiheena

Monikulttuurisuuden ideologiat

Rasismikortti ja hyvä lehtimiestapa

Belief in Belief by Christopher Hitchens

Ruotsissa korvauksia musliminaisille syrjinnästä

Yle uutiset

Topi Linkalan kommentti Internetissä

Norjan "tunnustukseton" opetus

LÆREPLAN I KRISTENDOMS-, RELIGIONS- OG LIVSSYNSKUNNSKAP

Formål med faget

Hovedområder i faget

Oversikt over hovedområder:

Timetall i faget

Grunnleggende ferdigheter i faget

Kompetansemål i faget

Kompetansemål etter 7. årstrinn

Vurdering i faget

The God Vote (Georgetown)

Police and the rest of us (Nigeria)

Kritiikistä ja halventamisesta

Apua!

Muut lehdet

Aamulehti yllyttää kansanryhmää vastaan

Aamulehden Asiat -liite

Puuttuuko syrjintäasiamies asiaan?

Ramattu, homoseksualismi ja insesti

Sodoman pahuus

Loot pelastuu Sodomasta

Sodoman ja Gomorran hävitys

Moabilaisten ja ammonilaisten syntyperä

Valehtelun maailmanmestaruuskilpailut

Taustaa

Siveystiede ja valehtelu

Valehtelun maailmanmestaruuskilpailut

Yleisöltä

Jahvelle, Jeesukselle ja Mati Vanhaselle potkut

Hyvesiveys

Opetusministeri korkeakirkollisena

Kultaamaton sääntö

Ihminen rakensi bakteerin DNA:n

Toimittaja tuomittiin kuolemaan jumalanpilkasta

Eduskunnasta kitketään seksuaalista häirintää

Miksi keskustapuolue tuhoaa Kemijärven kaupungin?

Kemijärvellä asuu työläisiä

Hans Gutzeitin tarina

Porvarihallitus Enso-Gutzeitin omistajaksi

Yksityistäminen

Eduskunta voi pelastaa Kemijärven

Tehtaan haltuunotto olisi aivan yksinkertaista

Äänestä mutta älä nykyisiä edustajia

Mitä vastustajamme meistä esittävät ja ajattelevat?

Ihmiset ovat enimmäkseen väärässä

Filosofit ovat lähes aina väärässä

Miten välttää vastustajia?

Vastustajista puhutaan hyvin usein pahaa

Pahoja puheita ei voida välttää

Pahoihin puheisiin uskojia löytyy aina

Saako vastustajan puhumaan itsestään hyvää?

Onko puolueettomia kolmansia osapuolia?

Miten vastustajiin on viisasta suhtautua?